tiistai 31. joulukuuta 2013

Lukuvuoden loppu

Ei, en aio lopettaa blogia, vaikkea tämä järin aktiivinen olekaan ollut. Aion vain lopetella tämän lukuvuoden ja toivottaa tervetulleeksi seuraavan. Tämä lukuvuosi ei mennyt ihan niin kuin aiemmat tai niin kuin olin suunnitellut. Olin ajatellut, että olisin ehtinyt lukea enemmän, nyt saldoksi jäi "vaivaiset" 35 kirjaa. Parempaankin olen joskus pystynyt. Selittelen vähäistä luettujen kirjojen määrää muilla arjen kiireillä.

BBC:n listalta tai suomalaiselta kirjalistalta en tainnut juurikaan saada kirjoja luettua. Sen sijaan kesällä tekemältäni TBR-listalta sain luettua syksyn aikana kuusi. Se on jo aika hyvin.

Ensi vuosi tulee yhä olemaan kiireinen muilla rintamilla, joten aikaa lukemiselle tuskin jää sen enempää kuin nytkään. Mutta muutamia kirjoja noilta listoilta kun saisi pois, voisin olla tyytyväinen. Asetan myös tavoitteeksi, että luen taas vähintään tuon 35 kirjaa. Ylimenevät olisivat kivaa plussaa.

Mukavia lukuhetkiä kaikille myös vuodelle 2014!

maanantai 30. joulukuuta 2013

35. Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut

On muutamia suomalaisia kirjailijoita, joiden kirjoja luen aina, kun ne eteeni kirjastossa sattuvat. Tähän ryhmään kuuluvat Reijo Mäki, Ilkka Remes, Taavi Soininvaara ja Leena Lehtolainen. Remes ja Mäki hoituvat yleensä aina jouluisin lahjakirjoina, kahden jälkimmäisen kirjat lainaan, kun ne sattuvat kohdalle osumaan. Nyt sitten käsiini osui Leena Lehtolaisen Paholaisen pennut (2012).

Olen lukenut trilogian kaksi aiempaa osaa, mutta niistä on jo aikaa. En tiedä, ehkä tämäkin kirja olisi toiminut paremmin, jos aiemmat osat olisivat olleet hieman paremmin muistissa. Parasta Lehtolaista tämä ei mielestäni edustanut.

Pääosassa on Hilja Ilveskero, Queensin turvallisuusakatemiasta valmistunut henkivartija, joka tällä hetkellä toimii venäläisen liikemiehen ja pahimman vihollisensa tyttären, Julia Gerboltin, henkivartijana. Julia asuu Suomessa ja on menossa naimisiin liikemies Usko Syrjäsen kanssa. Mukaan kuvioihin tupsahtaa myös Hiljan suuri rakkaus, David Stahl, jonka pää pitäisi saada vadille.

Minusta kehystarina jäi vähän ontoksi. Lehtolainen ikään kuin yritti virittää suuren maailman tyylistä poliittista trilleriä, mutta se jäi vaisuksi. Pääosassa kirjassa ovat Hiljan tunteet ja kamppailu itsensä ja oman menneisyytensä kanssa. Hiljan isää ollaan vapauttamassa vankimielisairaalasta ja Hilja pelkää itsensä ja sisarpuolensa Vanamon puolesta.

En oikein tiedä, miksi kirja jätti niin onton tunteen. Ärsytti, miten paljon kirjassa oli ilveskuvailua, Hiljalla kun sattuu olemaan ilvesfiksaatio. Välillä Hiljaa kuvattiin jotenkin kissamaisena. Pidän kyllä luonnosta ja eläimistä, mutta nyt meni vähän överiksi. Vaikka Lehtolaisen teksti on sujuvaa, siinä on jotain, mikä ärsyttää. Ehkä jollain tasolla ihmisten kuvaus. Siinä on jotain minun mielestäni liian herkkää, joka ei sovi itse tarinaan. Nopeasti tämän kyllä luki, mutta mitään suurempia elämyksiä kirja ei minulle tarjonnut.

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 415

perjantai 27. joulukuuta 2013

34. Ilkka Remes: Omertan liitto

Periaatteessa lasken lukuvuoteni alkavan ja loppuvan tästä, nimittäin vuosittaisesta Ilkka Remeksestä, jonka joululahjaksi saan ja joka on viimeistään Tapanina luettu loppuun. Tänä vuonna mietin hetken, että pyytäisinkö jotain muuta kirjaa, sillä Omartan liitto (2013) ei saanut järin hyviä arvosteluita. Toisaalta en tiedä, saako Remes mitään erityisen ylistäviä mainintoja koskaan. Päädyin siis lopulta pyytämään tuttua ja turvallista Remestä; eihän perinnettä voi katkaista.

Itselleni Remes on kovan luokan trilleri, jossa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä huimia käänteitä. Noin muuten se ei ehkä ole järin syvällinen, toisaalta tarvitseeko kirjan ollakaan? Jos tällä meiningillä saadaan nuoria miehiä innostumaan lukemisesta, on kirja onnistunut.

Välillä itsekin häpeilen kirjahyllyni Remes-riviä. Mutta ensinnäkin se on jo traditio. Olen niin usean joulun viettänyt Remestä lukien, että en kai voisi lopettaa traditiota. Ja toisekseen, onhan se hiton hyvin kirjoitettu! En oikeasti keksi, minkä toisen kirjan lukaisisi parissa päivässä. Kai tuokin jo kertoo jotain kirjoitustyylistä ja juonen kuljettamisesta. Varsinkin, kun sivuja opuksessa yleensä on se 400. Pakko sanoa kuitenkin, että vuosi vuodelta Remes vetää enemmän ja enemmän överiksi...

Tällä kerralla kirja kertoo Tuomo Saaresta, suomalaisesta, joka asuu Brysselissä asianajajavaimonsa kanssa mutta työskentelee Lontoon pankkimaailmassa. Tuomo on junaillut joitain osakekauppoja sisäpiiritietojen perusteella, jotka sitten osoittautuvatkin vääriksi. Tuomo on pulassa - ja kohta äärimmäisissä veloissa, ellei hän toimi. Ja Tuomohan toimii.

Tuomo ja hänen vaimonsa Riikka ajautuvat yhä syvemmälle EU:n koukeroihin ja korruptioon. Eikä siinä vielä kaikki: Italian mafia on myös sekaantunut kuvioihin, joten arvata saattaa, että Tuomo ja Riikka ovat kiipelissä.

Totesin jo aiemmin, että Remestä on helppo lukea. Mutta hienoisena miinuksena on se, että juoni alkaa olla jo niin monisäikeinen, että siinä ei meinaa pysyä perässä. Juuri kun ehtii ajatella asioiden olevan hyvin, paljastuu, että joku on jotain muuta kuin hänen on väitetty olevan. Itseäni jotenkin häiritsee näin äärimmilleen viety kissa ja hiiri -leikki sen suhteen, kuka on kenenkin puolella. Myös EU:hun ja valuuttoihin liittyvät asiat lensivät niin korkealta yli, ettei tosikaan.

Kaiken kaikkiaan nautin kuitenkin kirjan lukemisesta. Se tempaisi mukaansa, kuten Remes aina. Kirjaa ei voinut laskea käsistään, vaan piti saada tietää, miten kenellekin käy. Juoni oli mutkikas ja uusia käänteitä paljastui koko ajan, mikä oli ehkä hivenen ärsyttävää. Remeksen tarinat alkavat nykyään olla niin korkealentoisia, etten oikein tiedä, miten suhtautua. Siksikin tästä kirjasta jäi vähän kaksijakoinen olo: tuttua ja "turvallista", mukaansatempaavaa Remestä, mutta meniköhän jo vähän turhan korkealentoiseksi?

Ilkka Remes: Omertan liitto
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 445 (+liitteet) 
Kansi: Mika Tuominen

torstai 19. joulukuuta 2013

33. Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu

Ystäväni on joskus maininnut yhdeksi lempikirjakseen Lassi Sinkkosen Solveigin laulun (1970), joten  ajattelin itsekin, että se pitäisi joskus lukea. Syksyllä kirja osui käteeni ja lueskelin sitä hiljalleen muiden juttujen ohella. Tänään otin sitten loppurutistuksen kirjan parissa.

Lähtökohtaisesti en tiennyt ensinkään, mitä odottaa. (Kyseisessä kappaleessa, joka minulla oli, ei ollut päällikansia, joten ei siten myöskään takakansitekstiä.) Ehkä ihan hyväkin, että pääsin kirjaan ns. puhtaalta pöydältä ilman ennakkoajatuksia tai -oletuksia.

Kirja koostuu neljästä säkeistöstä, jotka jakaantuvat erillisiin lukuihin. Kirja on ikään kuin laulu Solveigin elämästä, vailla minkäänlaista runollisuutta tai laulumaisuutta kuitenkaan. Kirjassa minäkertojana on Solveig, joka syntyy "vähän ennen sotia" ei-toivottuna lapsena. Hänen isänsä Börje on ryyppyreissulla, joten äiti Saara ja Solveig viedään isän vanhempien hoteisiin. Kirja käsittelee kolmen eri sukupolven naisen suhteita: Solveigin suhdetta ensinnäkin äitiinsä Saaraan ja toisekseen isoäitiin, josta puhutaan vain famuna. Äitiään Solveig ei koskaan sano äidiksi, vaan puhuu vain ja ainoastaan Saarasta.

Saara ei ole esimerkillinen äiti, ei likimainkaan. Oikeastaan kaikkea muuta. Hän vihaa Solveigia ja haukkuu ja pahoinpitelee tätä. Isä on suurimmaksi osaksi Solveigille hyvä ja läheinenkin ja isänsä rakkautta ja hellyyttä Solveig kaipaa. Toinen läheinen ihminen Solveigin elämässä on famu, jonka luota Solveig löytää aina turvan.

Kirja kertoo siis Solveigin elämästä lapsuudesta aikuisuuteen asti. Solveig on itsenäinen ja yksinäinenkin ja tuntuu, että hän joutuu kasvamaan liian isoksi liian nuorena. Ainakin minusta välillä tuntui, että Solveig olisi kertomansa perusteella paljon vanhempi, kuin sitten tekstistä paljastuikaan.

Pidin yllättävän paljon kirjasta. Se ei ollut hilpeä, mutta silti helppolukuinen. Se oli realistinen, mutta ei epätoivoinen. Ehkä tuo on se avainsana: vaikka mitä tapahtui ja tuli eteen, Solveig ei ikinä heittänyt pyyhettä kehään. Hän jatkoi ehkä jopa konemaisestikin eteenpäin, mutta epätoivoon hän ei vaipunut.

Kirja loppui tavalla, joka jätti minut toivomaan, että Solveigin laulu vielä jatkuisi.

Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 248

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

32. Max Manner: Räsynukke

Kas, on kestänyt melkein kuukauden saada yksi kirja luettua. Olkoonkin, että olen taas tehnyt syntiä ja lukenut kahta (no okei, kolmea) kirjaa yhtä aikaa. Loppuun näistä saattelin ensimmäisenä Max Mannerin uusimman romaanin, Räsynukke (2013).

Kirjan päähenkilönä seikkailee jo tuttu norjalainen Stein Storesen. En nyt juuri muista, mihin vuoteen Vapauttaja sijoittui, mutta kaikesta päätellen vettä on ehtinyt virrata Aurajoessa näiden kuvitteellisten tapahtumien välillä. Storesenia ei meinata tunnistaa, eikä hänkään aina meinaa muistaa, miltä kukakin näyttää. Storesen on elänyt Turussa rauhaisaa elämää vaimonsa kanssa, kunnes tämä saa surmansa onnettomuudessa. Storesen sekoilee hetken ja päättää sitten alkaa tehdä sitä, mitä parhaiten osaa. Hän perustaa etsivätoimiston. Erinäisten keikkojen keskellä hän saa kuulla, että hänen tyttärensä Nina, joka aiemmassa teoksessa oli kateissa, asuu nyt Turussa ja hänellä on lapsi. Storesen on siis ukki. Samalla Storesen kutsutaan auttamaan poliisia ja krp:a muutaman kaksoismurhan selvittämisessä. Kyseessä ovat vanhat pariskunnat, jotka on surmattu suunnilleen vuoden välein.

Kirjan tapahtumat kulkevat kahdessa tasossa ja kahdessa ajassa: nykyhetkessä ja menneisyydessä, noin suunnilleen 1940-luvun alussa.

Menneisyys ja nykyisyys, niin Storesenin kuin muidenkin kirjan henkilöiden, sekoittuvat. Itseäni kiehtoo se, miten Manner punoo juonta jättäen lukijalle epämääräisiä vinkkejä niin, että lukija on kohta jo hieman sekaisin, että ketä pitäisi epäillä. Samaten kirjan nimen monimerkityksisyys kiehtoo. Varsin kelpo dekkari, siis.

Max Manner: Räsynukke
Kustantaja: Crime Time
Kansi: Laura Rahinantti
Sivuja: 325

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

31. Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä

Maailman ympäri 80 päivässä (1872) tuo niin minulle kuin monelle ikätoverillenikin ensimmäiseksi mieleen animaatiosarjan Matka maailman ympäri 80 päivässä, jossa seikkailleet hahmot olivat saaneet eläimen hahmon. Luulen, että pystyn jopa tavoittamaan korviini Passepartoun äänen. Ja muistan ihailleeni Aoudaa ja jännittäneeni, miten hänen tiukassa paikassa käy. Sitä en tosin muistanut, että hänen nimensä oli Aouda. Oliko se sarjassa ihan vaan Aida? Yhtä kaikki, olin ajatellut, että tämä olisi kirja, jonka ehdottomasti haluaisin jossain vaiheessa lukea. Nyt siihen tarjoutui oiva tilaisuus.

Tarina lienee kaikille tuttu: englantilainen herrasmies Phileas Fogg keskustelee reformikerholla (mikä se edes on?) siitä, voiko maailman kiertää 80 päivässä. Muut eivät moiseen usko, mutta Fogg on viileän varma asiastaan. Hän päättää todistaa väitteensä ja lähtee matkalle heti. Siihen nähden, että Fogg kuvataan viileän rauhallisena, jopa hieman värittömänä henkilönä, hän tekee erikoisen räväkän ratkaisun lähtiessään siltä istumalta reissuun.

Phileas Fogg on juuri samana päivänä palkannut palvelijakseen ranskalaisen Passepartoun, joka toivoisi pääsevänsä rauhallisiin oloihin, mutta joutuukin temmatuksi isäntänsä mukana seikkailuun. Matkaan lähdetään siis samana päivänä. Jotenkin nykylukijana hämmästyttää, että tuolloin olisi ollut jo heti selville, milloin mikäkin kuljetus mistäkin lähtee. Eräs kirjan kiehtovimmista puolista oli juuri se, että lukee kirjaa 2010-luvulla, kun kirja on jo noin 140 vuotta vanha. Miten pieni maailma nykyään onkaan verrattuna noihin päiviin ja silti edelleen niin suuri! Ja miten pieni maailma kuitenkin tuolloinkin tuntui olevan, kun jokainen etappi sujui niin jouhevasti erinäisistä kommelluksista huolimatta.

Pääasiallisesti kirja on liikkumista kiireellä ja tiukan aikataulun mukaan paikasta toiseen ja kuvausta on paljon erilaisista kulkuvälineistä. Nämä erilaiset kulkuvälineet (juna, laiva, elefantti...) toivat sinällään värikkyyttä kirjaan. Valitettavasti (ja ehkä ymmärrettävästi) ympäristön kuvausta ei ollut niinkään. Intiaa ja Amerikkaa kuvattiin hieman tarkemmin, mutta koko matka halki Euroopan tuntui kuluvan yhdessä hujauksessa.

Phileas Foggin hienoisen värittömyyden rinnalla Passepartout nousi suosikkihahmokseni. Jäin myös miettimään, oliko hänen menneisyydessään jotain hämärää, mutta eipä kai. Jotenkin hänestä kirjoitettiin joissain kohdin hieman ehkä vihjailevasti.

Luulin myös muistavani loppuratkaisun ja muistinkin oikein. Silti sai jännittää uudelleen loppuun asti, että miten tässä nyt sitten oikein käykään! Mukava, lukemisen arvoinen kirja, ehdottomasti!

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä
Kustantaja: Otava
Suomennos: Kyllikki Hämäläinen
Kansi: Hannu Taina
Sivuja: 305


sunnuntai 27. lokakuuta 2013

30. Riku Korhonen: Nuku lähelläni

"Amerikkalainen lakitrilleri.
Sivuista näki, että Tuomas oli lukenut kirjan. Se oli epäilemättä ammattimaisesti tuotettu paskaromaani. Kirjailijan teoksia oli myyty maailmalla ehkä kaksisataa miljoonaa kappaletta, ja lukijat arvostivat hänen puisevaa kykyään väistellä ihmiselämän ristiriitoja neljänsadan sivun verran." (s. 39)

Voi, miten minä rakastan Riku Korhosen käyttämää kieltä! Ihastuin siihen Kahden ja yhden yön tarinoita -kirjan myötä. Lääkäriromaani menetteli, sen sijaan Hyvästi tytöt oli minulle pettymys. Luen silti Riku Korhosen ehdottomiin suosikkikirjailijoihini, ellen jopa ihan ykköseksi. Kahden ja yhden yön tarinoita on kuitenkin lempikirjani. Siksi lähdin kovin odotuksin lukemaan Nuku lähelläni (2012), enkä joutunut pettymään. Voisin merkitä sivut täyteen merkkejä hyvistä kohdista, sellaisista, joita haluaisin siteerata tässä. Yritin kuitenkin pitää maltin mukana. Toisinaan sorrun lukemaan hieman kursorisesti; jos kirjassa vaikuttaisi olevan paljon kuvailua tai jaarittelua, hyppelen hieman kohtien yli. Korhosen kohdalla en tätä tee. En halua menettää yhtäkään upeaa kohtaa, kuten: "Pian huomasin jotain, mikä rauhoitti minua ja minkä muistaminen tyynnyttää yhä kuin upottaisin molemmat käteni lämpimään veteen." (s. 9) Korhonen on ehkä parhaimmillaan tällaisten vertausten kuvaajana.

No, asiaan. Nuku lähelläni kertoo Teemusta, työttömästä humanistista, joka matkustaa ulkomaille, nimeltä mainitsemattomaan finanssikaupunkiin, hoitamaan kuolleen velipuolensa Tuomaksen jälkeenjääneitä asioita. Teemu törmää lopulta Tuomaan entiseen tyttöystävään Ninaan, ja heidän välilleen kehittyy suhde. En tiedä, pitäisikö kirjaa pitää rakkausromaanina. Tai ehkä se on enemmänkin romaani suhteista ja kasvamisesta.

"Masentava näky, miehen sokea ilo kalunsa varjossa. En tiedä. Jos olisin nainen, harkitsisin vakavasti pelkkiä lesbosuhteita." (s. 156)

Teemu ihmettelee omia tunteitaan, omaa käyttäytymistään kuten myös Ninan käyttäytymistä. Kaikessa on jotain salaperäistä: niin Ninan töissä, Tuomaan toiminnassa, Teemun käytöksessä. Kun Teemu päättää jäädä kaupunkiin asumaan, hän pääsee lopulta töihin Tuomaan työpaikan, pankin, puutarhurin apulaiseksi. Päivät Teemu viettää haalareissa mutta töistä päästyään pukeutuu pukuun, kuin pankkimies ikään.

"Olen ajatellut Aldon sanoja ja esitän maanosalleni yhä naiivimpia kysymyksiä. Millä tavalla voimme tulla yhteen niin, ettei se ole protestia ja tuhoa? Ehkei hätä ole tämän näköinen. Onhan meillä jalkapallo, rasismi ja kauppakeskusten kampanjapäivät." (s. 119)

Missään vaiheessa ei kerrota, missä kaupungissa, saati maassa, ollaan. Itse olin vilkaissut uusinta Mondoa, jossa kerrotaan, mihin Korhonen kuvitelmissaan tapahtumat ajatteli. En nyt viitsi spoilata, joten jätän mainitsematta tuon kaupungin nimeä. Kuitenkin itse koko ajan mietin, miten ja millä kielellä Teemu kommunikoi. Mietin myös, miltä kaupungissa näyttää, tuoksuu, kuulostaa. Ennakkotiedot väistämättä ohjasivat ajatuksiani lukemisen aikana. Olisi ollut kiva lukea niin, että olisi itse saanut mielessään miettiä, mikä tapahtumapaikka voisi olla. Olisin halunnut tietää, minne olisin tapahtumat kuvitellut, jos en olisi tiennyt.

"Ostoskadun aukiolla oli tungos. Kävelin väkijoukossa viitisenkymmentä metriä ja istuin penkille plantaanin varjoon. Nostin paperikassin viereeni. Minua ympäröivät lukitut polkupyörät, viereisellä penkillä vanha mies söi rapeakuorista piirakkaa, ja toisella penkillä tyttö silitti karvatonta läikikästä koiraa, jonka päässä kasvoi vaalea 80-luvun syntetisaattoripopparin töyhtö." (s. 39)

Yhtä kaikki, pidin kirjasta. Sen kielestä, upeista ajatuksista, jotka vaatisivat uuden lukukerran, kuin myös avoimeksi jääneestä lopustaan.

"Tätä ei ymmärretä. Onnellinen on yksin. Hän seisoo onnen ilmakehässä. Onni on hänen planeettansa. Siellä on suojaa. Siellä on valoa ja varjoja ja taivas, jonka alla olla oma itsensä. Sieltä on helppo ojentaa ohimennen käsi sellaiselle, joka kättä tarvitsee." (s. 55)

maanantai 21. lokakuuta 2013

29. Max Manner: Vapauttaja

Silmiini osui sattumalta kirjastossa Max Mannerin uusin kirja, Vapauttaja (2012). Olen lukenut Mannerin aiemmatkin teokset ja olen pitänyt niistä. Siksi piti tämäkin ottaa heti luettavaksi.

Vapauttaja aloittaa uuden, norjalaisesta Stein Storesenista kertovan, sarjan. Storesen on siis norjalainen rikosylikonstaapeli, joka saapuu Suomeen ja Turkuun tyttärensä Ninan sekä naisasioiden perässä. Mukana kirjassa on myös Anna Mäki ja Ismo "Munkki" Valamo, jotka ovat tuttuja jo Mannerin aiemmista dekkareista.

Turussa paljastuu raaka murha, kun eräs mies löydetään kotoaan raa'asti surmattuna. Surmaan liittyy jotain lähes rituaalinomaista. Murhaaja on jättänyt jälkeensä myös viestin, jonka mukaan uhri ei tulisi jäämään ainoaksi. Vyyhti alkaa avautua lähes tuskallisen hitaasti, ja jutun juuret juontavat aina 1960-luvulle erääseen perhetragediaan.

Teos oli helppolukuinen ja mukaansatempaava. Manner on kirjoittanut taitavasti niin, että lukija saa lukiessaan joitakin vihjeitä ja jää miettimään, kuka kaiken takana on. Loppu jää kuitenkin kaihertamaan, kun tekijän motiiveja ei täysin tarpeeksi mielestäni avata.

Murhatutkinnan ohella kirjassa on sivujuonteena Storesenin tytär Nina, joka on kadonnut turkulaisesta psykiatrisesta sairaalasta. Tämä sivujuonne jää kaiken kaikkiaan hieman irtonaiseksi kokonaisuuden kannalta.

Ja koska takakansi vihjasi, että tämä teos aloittaa uuden sarjan, oletettavaa on, että Storesenin seikkailut jatkuvat ennen pitkää jossakin. Sitä odotellessa.

Max Manner: Vapauttaja
Kustantaja: Crime Time
Kansi: Ella Tontti
Sivuja: 399

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

28. Ante Aikio: Aigi - Jänkäjärven syöverit

Ante Aikion esikoisteos Aigi - Jänkäjärven syöverit (2013) on teos, josta olisin halunnut pitää ja jota olisin kovasti halunnut kehua. Valitettavasti noin ei käynyt. Olisin halunnut pitää siksi, että olen kiinnostunut saamelaisesta kulttuurista ja heidän vanhasta mytologiastaan. Lisäksi olisi ollut kiva suositella kirjaa eteenpäin. Mutta pakko minun on se itselleni myöntää: minä en vaan pidä fantasiakirjoista. Keskustelin aiheesta erään tuttuni kanssa, joka totesi samaa. Kun ei kolahda, ei kolahda. Ehkä sitä on niin (inho)realisti ja kiinni tässä ajassa ja paikassa, ettei pysty irtaantumaan ja heittäytymään fantasiamaailmaan. Tuntuu, ettei siihen maailmaan pääse oikein sisään. Näin kävi siis myös tämän kirjan kanssa: en päässyt osaksi kirjan maailmaa, en pystynyt kuvittelemaan tapahtumia enkä heittäytymään mukaan. Luulen, että kirja sopii kyllä fantasian ystäville, eli heille kyllä kirjaa kuitenkin tahtoisin suositella!

Kirjan päähenkilö on Aigi, ihminen, suurten lentonoitien sukua, joka kuitenkin joutuu eroon perheestään perheen kuoltua etelästä tulleiden noitien hyökkäyksessä. Aigi pelastuu ja päätyy saivomaailmaan, joka on meidän maailmamme käänteiskuva. Kirjassa Aigi seikkailee eri maailmoissa nuoruuden rakkautensa Risten perässä pelastaakseen tämän.

Valitellen minun on sanottava, etten pysty kertomaan kirjasta juuri muuta: Aigi seikkailee paikasta toiseen. Minulla oli lukemisessa pitkiä taukoja, jotka vaikuttivat asiaan. Kirjassa on paljon henkilöitä ja paikkoja, joiden nimet ovat saamenkielisiä, siksi niistä oli vaikea saada kiinni. Kirjan alussa on kyllä kerrottu saivomaailman kansoista ja hahmoista, ja kirjan lopussa on sanasto, mutta niistä huolimatta en meinannut pysyä perässä tapahtumissa, tai lähinnä hahmoissa ja paikoissa.

Kyllä mielestäni lukiessa pitää välillä ns. poistua omalta mukavuusalueeltaan, vaikka sitten seurauksena on lievää turhautumista ja luokattoman huono blogiteksti, kuten tämä tässä. Nyt pysyttelen hetken turvallisempien kirjojen parissa.

Jos fantasia ja saamelaisten mytologia sattuvat kiinnostamaan, lue tämä kirja! Kirja on muuten numeroitu ykköseksi, joten olettaa voisi, että jatkoa vielä seuraa...

Ante Aikio: Aigi - Jänkäjärven syöverit
Kustantaja: Goranus
Kansi: Goranus oy
Sivuja: 211

tiistai 1. lokakuuta 2013

27. Romain Sardou: 24 ruumista

Kirjaston palautukset-hyllystä tarttui mukaani minulle ennestään tuntemattoman ranskalaisen Romain Sardoun teos 24 ruumista (2006). Hieman ihmetytti, että alkuperäisteos on ranskankielinen ja kirjailija ranskalainen, mutta kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin. No, samapa tuo. Kaikki tapahtumapaikat ja hahmot tuntuvat kyllä sinänsä uskottavilta, vaikka edustavatkin eri kansalaisuutta itse kirjailijan kanssa.

Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun New Hampshiren osavaltiossa löydetään eräältä moottoritien rakennustyömaalta 24 ruumista. Jokaisella ruumiilla on sydämessään yksi luoti, eikä merkkejä vastarinnasta näy. Merkkejä ei näy myöskään tekijästä. Ja mikä merkillisintä, kukaan ei tunnu kaipaavaan näitä vainajia.

Osavaltion poliisipäällikkö Stuart Sheridan alkaa tutkia tapausta, kunnes juttu siirretään FBI:lle. Jutusta myös vaietaan visusti, eikä lehdistö saa pienintäkään vihiä tapahtuneesta. Ennen kuin FBI ottaa ohjat, Sheridan saa selville, että vainajat ovat jo kauan sitten kadonneiksi ilmoitettuja henkilöitä. Tutkinnassa käy myös ilmi, että ainoa linkki vainajien välillä tuntuisi olevan Ben O. Boz -niminen kirjailija.

Mukaan tutkinnan kuvioihin astuu nuori kirjallisuustieteen professori, Frank Franklin. Hän työskentelee Durrisdeerin yliopistossa, joka sijaitsee lähellä ruumiiden löytöpaikkaa. Itse yliopisto tuntuu mystiseltä syrjäisen sijaintinsa ja valikoitujen opiskelijoidensa takia. Franklin kiinnostuu tapauksesta ja alkaa tutkia sitä Sheridanin kanssa, vaikka juttu siirtyykin FBI:lle.

Kirja oli melkoisen koukuttava; luin samaan aikaan Kuolleita sieluja ja välillä piti oikein pakottaa pitämään näpit erossa tästä teoksesta. Kiinnostus pysyi yllä ihan loppuun asti. Hieman häiritsi varsinkin loppua kohden yhä enemmän sekoittuva vyyhti, jolloin ei enää tiennyt, kuka oli kenenkin puolella ja kenen pussiin milloinkin pelattiin. Mutta kun pääsi kirjan loppuun huomasi, että juoni oli kyllä suunniteltu erittäin taitavasti. Pitkästä aikaa taas kirja, jota ei malttanut laskea lopulta käsistään, kun piti saada tietää, mitä tapahtuu ja kenelle.

Ainoa miinus muutamista suomentajan sanavalinnoista: en oikein tiedä, millaista tyyliä sanavalinnoilla tavoiteltiin. Joitakin poliiseja kutsuttiin välillä kytiksi hieman vähättelevään sävyyn. Tuli tunne, että suomentaja on hakenut karskia ilmausta, joka ei sitten kuitenkaan toiminut, kun karskius jäi vain pariin hassuun sanaan. En tiedä, miten asiat on alkuperäistekstissä ilmaistu, mutta suomennoksen kohdalla olisi voinut pohtia jotain muuta. Jännä huomata, että näinkin pieni seikka saattaa häiritä.

Romain Sardou: 24 ruumista
Kustantaja: Bazaar
Kansi: Laura Rahinantti
Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings
Sivuja: 367

lauantai 28. syyskuuta 2013

26. Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

No niin, nyt lukupiirissämme oli vuorossa jo kauan odotettu ja uumoiltu Nikolai Gogolin Kuolleet sielut (1842, lukemani painos oli vuodelta 2008), enkä nyt tiedä, mitä tästä sitten pitäisi sanoa. Aluksi kirja tuntui helppolukuiselta ja lähes huokaisin helpotuksesta. Mutta sitten se osoittautui tylsäksi, joten lukemisessa kesti ja kesti ja kesti. Minua häiritsi myös tavattomasti aivan luvattoman huono suomennos, joka vilisi kirjoitusvirheitä. Koska virheet toistuivat loogisina kautta kirjan, lienee kyseessä suomentajan tietoinen valinta, mutta valitettavasti nyt ei lukijalle selvinnyt, miksi tällainen ratkaisu. Mihin sillä pyrittiin? Miten asiat on alkuperäisteoksessa ilmaistu?

Kaikessa pyhässä yksinkertaisuudessaan kirjan juoni kuuluu näin:
Miellyttävä nuorimies, Tshitshikov, saapuu pikkukaupunkiin ja haluaa tutustua kaupungin tärkeisiin ihmisiin. Lopulta hän lähtee kiertelemään venäläistä maaseutua. Hän haluaa jostakin syystä ostaa "kuolleita sieluja", eli kuolleita maaorjia, jotka vielä henkikirjojen mukaan ovat elossa. Maanomistaja joutuu maksamaan näistä orjista yhä veroja, joten sieluja luullaan myytävän mieluusti. Se ei oikeastaan selviä, miksi Tshitshikov niitä niin hanakasti haluaa ostaa. Ja mitään tämän erikoisempaa kirjassa ei sitten tapahdukaan.

Kirjan rikkautena lienee pidetty sen henkilögalleriaa ja maaseudun kuvausta, jotka oikeastaan ovatkin ihan onnistuneita. En kuitenkaan kykene toteamaan kirjasta oikein mitään muuta. Tulipa luettua, nyt toivottavasti hieman inspiroivampien kirjojen pariin.

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
Kustantaja: Klassikko Kipinä - BTJ-kustannus
Suomennos: Samuli S.
Sivuja: 394

tiistai 10. syyskuuta 2013

25. Suzanne Collins: Nälkäpeli - Matkijanärhi

Kyllä ei hyvin mene. Hävettää, miten vähän olenkaan lukenut, juuri sinä vuonna, kun päätin kirjablogin perustaa. Mutta tästä on suunta vain ylöspäin, eikö niin? Yhtenä syynä tälle vähäiselle lukemiselle on se, että en meinannut millään saada luettua loppuun Nälkäpelin kolmatta ja viimeistä osaa. Tökki niin maan perhanasti. Ja päätin, että muuhun en koske ennen kuin tämä on taputeltu. Huh, nyt se on valmis.

Minua jotenkin jopa hämmentää, miksi Matkijanärhi (2010) tuotti minulle niin suuria vaikeuksia. Odotukset olivat korkealla kahden ekan osan jälkeen, varsinkin, kun myös muualla tätä kolmatta osaa oli suitsutettu. Ehkä siksi tämä olikin pettymys, kun se ei omalta kohdaltani täyttänyt sille asetettuja odotuksia. Ekat osat olivat toimintaa, tämä oli enimmäkseen politikointia ja odottelua sille, mitä tuleman pitää.

Lähtökohta Matkijanärhessä siis on se, että Katnissin koti, vyöhyke 12, on tuhottu. Katniss, hänen perheensä ja Gale ovat onnekkaiden joukossa selviytyneet vyöhykkeelle 13, jossa kuohuu kapinan ainekset. Ja Katnissista ollaan tekemässä kapinan keulakuvaa, matkijanärheä. Ja sitten minun osaltani seuraa vaan satoja sivuja valmisteluja kapinaa varten. Lopulta alkaa tapahtua, mutta tapahtumat ovat enemmän jo jostain tieteiskirjasta, jotka eivät itseäni kiinnosta. Ihan lopussa havahduin pohtimaan tarkemmin kirjan syvempiä merkityksiä, ja niistä voisikin löytyä ainekset johonkin suurempaan, jos niihin vielä jaksaisi palata. Kiinnostavaa pohdintaa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, kuka käskee ja ketä. Loppuratkaisua en tietenkään paljasta, mutta sekin oli minusta aivan tosi plaah. Anteeksi kaikki Nälkäpeli-fanit, minuun ei vain kolahtanut.

Suzanne Collins: Nälkäpeli - Matkijanärhi
Kustantaja: WSOY
Kansi: Maarit Norvanto
Suomennos: Helene Bützow
Sivuja:  351

Ps. Enpä tiedä, koska 350 sivun lukeminen olisi kestänyt näin luvattoman kauan! Nyt kohti uusia (toivottavasti parempia) lukukokemuksia!
 

tiistai 13. elokuuta 2013

24. Kari Hotakainen: Klassikko

 Oli sattumaa, että Pera painoi kaasujalkaa, yhtä hyvin hän olisi voinut painaa somalia, huolimatonta naista, liipasinta tai vieraan pankkikortin tunnuslukua.
(Kari Hotakainen: Klassikko, s. 99)

Ensimmäinen varsinainen romaani, jonka Kari Hotakaiselta olen lukenut, on Klassikko (1997). Ihmettelen, että miksi. Tykkään näet Hotakaisen tyylistä kirjoittaa. Klassikko on omaelämäkerrallinen romaani, joka sisältää päiväkirjan "Oli ilo elää, mutta vaikea vaieta, merkintöjä vuosilta 1976-1990". Etukannen mukaan puolestaan Klassikko on "Avoin ja suorasukainen autoromaani, jossa mies rääkkää italialaista autoa ja päätyy poliisin rysään". Autoromaanina en itse tätä niinkään kokenut.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Teoksen aloittaa kertomus kirjailijasta nimeltä Kari Hotakainen, joka saa kustantamoltaan määräyksen kirjoittaa päiväkirjaan ylös elämästään. Tämän lisäksi eka osa kertoo autokauppias Kartiosta ja hieman syrjäytyneestä Perasta. Toinen osa puolestaan käsittää jo edellä mainitut päiväkirjakatkelmat vuosilta 1976-1990. Päiväkirjaosuus on melkoisen pitkä ja osin puuduttavakin. Päiväkirjamerkinnät toistavat yhtä ja samaa itseään, eikä Hotakaisen kieli pääse niissä varsinaisesti valloilleen. Kirjan kolmannessa osassa palataan taas tarkkailemaan Hotakaisen, Peran ja Kartion elämää italialaisen Alfa Romeon kanssa.

Hotakainen (siis tämä kirjan kirjoittanut Hotakainen) käyttää kieltä aivan mahtavasti. Piti ihan merkitä itselleen ylös useampikin näppärästi sanailtu kohta. Ehkä paras pätkä on kymmenen sivun pituinen luku, jossa kuvataan valmisruokia, niiden tuotantoa ja seurauksia. Jos tämä on Hotakaisen tyyli kirjoittaa, sitä pitää ehdottomasti lukea lisää!

Kari Hotakainen: Klassikko
Kustantaja: WSOY
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 411

perjantai 2. elokuuta 2013

23. Suzanne Collins: Vihan liekit

Ajattelin, että luen Nälkäpeli-trilogian niin, että pidän aina osien välissä kirjan tai parin verran taukoa. Nyt oli kuitenkin vuorossa Vihan liekit (2009). Kirja on siis luonnollisesti jatkoa Nälkäpelille ja alkaa tilanteesta, kun Katniss ja Peeta asuvat voittajina kotivyöhykkeellään. Vyöhyke on köyhtynyt entisestään ja näkee nälkää, mutta Katnissilla ja Peetalla on rahaa yllin kyllin. He asuvat nyt omissa taloissaan, jotka on tarkoitettu voittajille.

Lähestymässä on Nälkäpelin 75. juhlavuoden huipentuma, niin sanottu neljännesjuhla, joka järjestetään aina 25 vuoden välein. Tuolloin luvassa on aina jotain hieman näyttävämpää kuin yleensä. On katsottu, että marjatempullaan Katniss lietsoi kapinaa, joten luvassa on vaikeuksia niin hänelle, Peetalle kuin Galellekin. Katnissin pitäisi pystyä todistamaan, että hän  on todella rakastunut Peetaan. Myös Katnissin ja Peetan häät ovat suunnitteilla. Samaan aikaan vyöhykkeelle 12 virtaa lisää rauhanvartijoita, jotta mahdollinen kapina talttuisi heti alkuunsa.

Käy ilmi, että juhlavuoden nälkäpeliin ei tällä kertaa arvotakaan tribuutteja, vaan kilpailijat ovat menneiden vuosien voittajia. Näin ollen Katniss ja Peeta joutuvat takaisin areenalle karvaan tietoisina siitä, että vain toinen heistä voi selvitä hengissä. Katnissin tarkoituksena on suojella Peetaa ja pelastaa tämä oman henkensä uhalla.

Peli ja sen taustat ovat tällä kertaa kierommat kuin ensimmäisessä osassa. Katniss myös tajuaa oman roolinsa koko asetelmassa. Itse huomasin äkisti lukeneeni koko kirjan loppuun, sen verran koukuttava se tämäkin oli. Luulen nyt myös arvaavani paremmin, mihin viimeisen osan nimi, Matkijanärhi, viittaa.

Suzanne Collins: Nälkäpeli - Vihan liekit
Kustantaja : WSOY
Suomentaja: Helen Bütsow

torstai 25. heinäkuuta 2013

22. Turkka Hautala: Kansalliskirja

Jee, eka kirja TBR100-listalta luettu! Ja kyseinen kirja oli Turkka Hautalan Kansaliskirja (2012). Olen lukenut Hautalan aiemmatkin kirjat ja pitänyt niistä kovasti. Tämä ei tehnyt poikkeusta aiempiin, eli pidin tästäkin. Tykkään kovasti Hautalan tyylistä kirjoittaa, sekä siitä, miten hän kuvaa ympäristöä ja ihmisiä kertakaikkisen osuvasti.

Kansalliskirja koostuu lyhyistä, aukeaman mittaisista tarinoista, jotka kuvaavat lähinnä suomalaisia ihmisiä. Ehkä niitä voisi kuvailla jopa tuokiokuviksi. Väkisinkin mieleen tulee Hotakaisen Finnhits, mutta asia ei ainakaan minua häirinnyt. Hautala toteuttaa kirjan kuitenkin omalla tavallaan. Jotenkin mieleeni tuli myös Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinoita, vaikka en oikeastaan tiedä, että miksi. Ehkä siksi, että tässäkin liikutaan välillä menneissä vuosikymmenissä. Osa tarinoista myös linkittyy toisiinsa. Loppua kohden tuli sellainen olo, ettei olisi pitänyt lukea kirjaa kerralla. Olisi pitänyt paremmin säännöstellä tarinoita. Toisaalta kirja on sellainen, jonka pariin varmasti palaa myöhemmin ja pohtii henkilöitä vielä tarkemmin.

Olen vaikuttunut siitä, miten Hautala osaa kirjoittaa erilaisten henkilöiden näkökulmasta. Valtavan hersyvä on nuorten miesten sananvaihto:
Kato äijä!
Katoo! Mitä äijä?
Mitä mittää, mitä kuvernööri?

Ja toisaalta teinipissiksen selitys:
Nii ja sit illal, ei hitto! Me nähtiin ens kentäl Olivia ja Roosan kaa ja sit vaa häröillää sii niinni Kalle ja Jimmy tulee siihe ja Kalle on vaa niinku yhtäkkii et: mennääks lehtiroskiksee!

Tuli olo, että teki mieli merkitä näitä tavattoman osuvia ja uppoavia kohtia. Ehkä sitten seuraavalla kerralla. En myöskään aiemmin tämän blogin historiassa ole lainannut pätkiä kirjasta, jota esittelen. Noiden ylläolevien lisäksi on loppuun laitettava vielä yksi, heti toisesta tarinasta.

Täydellinen naapuri suomalaiselle on australialainen. Australialainen kiroilee kuin merimies, hymyilee kuin juoppo auringossa ja suhtautuu kaikkeen mutkattomasti. Ennen kuin ehdit kissaa sanoa, istut australialaisen kanssa sohvalla vitsailemassa rehvakkaasti. Australialainen on yhtä komea kuin ruotsalainen mutta käyttäytyy kuin ruma.

Turkka Hautala: Kansalliskirja
Kustantaja: Gummerus, 2012
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 112
 

perjantai 19. heinäkuuta 2013

TBR100

Bongasin muista kirjablogeista tällaisen TBR100-haasteen (enkä muuten edelleenkään ole saanut selville, mitä tuo tbr tarkoittaa? Tai mistä lyhenne tulee?), jonka tarkoituksena on listata sata kirjaa, jotka aikoo lukea tietyssä ajassa. No, pakko kai se on itsekin tehdä moinen. Omaan listaani tulee sisältymään lukemattomia kirjoja omasta hyllystäni, samaten kuin kirjoja BBC:n kirjalistalta, ja varmaan myös suomalaiselta kirjalistalta. Aikaa lukemiseen... annan itselleni vuoden 2015 juhannukseen asti. Tästä lähtee! (kirjat ovat täysin sekalaisessa järjestykssä)

1. J.R.R.Tolkien: Taru sormusten herrasta
2. Herman Hesse: Lasihelmipeli
3. Niko Kazantzakis: Kerro minulle Zorbas
4. Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo
5. Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa
6. Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
7. Juhani Aho: Rautatie
8. Ilmari Kianto: Punainen viiva
9. Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
10. George Orwell: Vuonna 1984
11. F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
12. Johanna Sinisalo: Enkelten verta
13. Rosa Liksom: Hytti numero 6
14. Sir Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira
15. Leo Tolstoi: Anna Karenina
16. Riku Korhonen: Nuku lähelläni
17. Salman Rushdie: Saatanalliset säkeet
18. Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille
19. Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija
20. Kari Hotakainen: Klassikko
21. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
22. George Orwell: Eläinten vallankumous
23. Vladimir Nabokov: Lolita
24. Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi
25. Gabriel Garcia Marques: Sadan vuoden yksinäisyys
26. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
27. John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa
28. Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus
29. Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu
30. Leena Lander: Tummien perhosten koti
31. Maria Jotuni: Huojuva talo
32. Rajaa Alsanea: Riadin tytöt
33. William Shakespeare: Hamlet
34. William Shakespeare: Romeo ja Julia
35. L. Onerva: Mirdja
36. David Mitchel: Pilvikartasto
37. Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
38. Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia
39. Muriel Barbery: Siilin eleganssi
40. John Irving: Kunnes löydän sinut
41. Herbjörg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos
42. Venla Hiidensalo: Mediahuora
43. Niina Petander: Pläts
44. Herman Melville: Moby Dick
45. R.L.Stevenson: Aarresaari
46. Jack Kerouac: Matkalla
47. Roberto Saviano: Gomorra
48. John Steinbeck: Vihan hedelmät
49. Umberto Eco: Ruusun nimi
50. John Irving: Garpin maailma
51. Tracy Chevalier: Neito ja yksisarvinen
52. Jyrki Heino: Kellari
53. Lars Kepler: Hypnotisoija
54. Giovanni Guareschi: Isä Camillon kylä
55. Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä
56. Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
57. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
58. Turkka Hautala: Kansalliskirja
59. Isabel Allende: Eva luna
60. Desmond Bagley: Suomalainen nuorallatanssi
61. Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
62. Raymond Chandler: Syvä uni
63. Franz Kafka: Oikeusjuttu
63. Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
64. Pekka Hiltunen: Sysipimeä
65. Hella Wuolijoki: Niskavuoren naiset
67. Kurt Vonnegut: Teurastamo 5
68. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
69. Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli
70. Paul Auster: Illuusioiden kirja
71. Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa
72. L. Frank Baum: Ihmemaa Oz
73. Hannu Raittila: Canal Grande
74. Katja Kettu: Kätilö
75. Anthony Burgess: Kellopeliappelsiini
76. Ray Bradbury: Fahrenheit 451
77. Khaled Hosseini: Leijapoika
78. Sara Gruen: Vettä elefanteille
79. Salla Simukka: Punainen kuin veri
80. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
81. Miika Nousiainen: Metsäjätti
82. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
83. Eduard Uspenski: Fedja setä, kissa ja koira
84. John Steinbeck: Eedenistä itään
85. Henry Miller: Kravun kääntöpiiri
86. Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
87. Henrik Ibsen: Nukkekoti
88. Anne B. Radge: Berliinin poppelit
89. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
90. Alexandre Dumas: Kamelianainen
91. Laura Gustafsson: Huorasatu
92. P.D.James: Majakka
93. Michael Ende: Tarina vailla loppua
94. Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä
95. Eli Shafak: Kirottu Istanbul
96. Joanne Harris: Pieni suklaapuoti
97. Kate Mosse: Labyrintti
98. E.M.Forster: Matka Intiaan
99. Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi
100. Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär.

Huhhuh. Olipa urakka! Ensin tuntui, että äkkiäkös sen listan tekee ja että saako siihen edes mahtumaan kaikkea. Kunnes sitten huomasin, että listaa ei tee äkkiä, mutta siihen sai mahtumaan kaiken ja enemmänkin. Viimeiset parikymmentä oli hankalinta keksiä. Melkoinen pläjäys, etten sanoisi. Joukossa on muutamia sellaisia opuksia, joiden lukemista olen aloittanut, mutten ole saanut vietyä loppuun. Vähän hirvittää, mikä urakka on edessä. Ja joojoo, ei tätä nyt pidä ottaa niin vakavasti, mutta otanpa silti. Onhan tässä nyt kuitenkin pari vuotta aikaa. Ei muuta kuin lukemaan!

21. Suzanne Collins: Nälkäpeli

Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaa on hehkutettu paljon. Itse tulin tarttuneeksi jostain syystä siihen vasta nyt. Bongasin viikko sitten divarista opuksen, jossa koko trilogia on yksissä kansissa ja kotiutin sen. Aloitin ekan osan lukemisen jo automatkalla.

Nälkäpeli (2008) on siis trilogian ensimmäinen osa. Pitkästä aikaa kirja, joka todella koukutti niin, että en ollut malttaa laskea sitä käsistäni. Se tulikin sitten lukaistua melkoisen nopeasti. Ehkä jo tuosta alusta voi päätellä, että pidin kirjasta kovasti. Kirjaa kai pidetään lähinnä nuortenkirjana ja nuoret ovat sitä paljon lukeneet, mutta kyllä vähän vanhempikin lukija kirjasta nauttii. Voi olla, että nuoret eivät niin hyvin huomaa kaikkea sitä, mikä kätkeytyy enemmänkin kirjan rivien väleihin.

Kirja on dystopia luonnonkatastrofien tuhoamasta Pohjois-Amerikasta, jonka raunioille on syntynyt Panemin kaupunki. Maa on jaettu 12:en vyöhykkeeseen, joita hallinnoi diktatuurin lailla Capitolin kaupunki. Capitolissa on kaikkea, vyöhykkeillä ei juuri mitään, vaan ihmiset näkevät nälkää ja köyhyyttä ja joutuvat sinnittelemään eri tavoin saadakseen elantonsa. Koska kansalaiset aikanaan kapinoivat Capitolin hallintoa ja kurjuutta vastaan, Capitol rankaisee kansaa vuosittaisella nälkäpelillä. Peliin lähetetään jokaiselta vyöhykkeeltä kaksi tribuuttia, tyttö ja poika. Tribuutit ovat iältään 12-18-vuotiaita. Julmassa pelissä voi olla vain yksi voittaja, hän, joka on viimeisenä elossa. Pelistä tulee väistämättä mieleen Big Brother: peliä kuvataan 24/7 ja kansa seuraa sitä niin henkeään pidätellen kuin voittajasta vetoa lyöden. Pelaajat saavat myös sponsoreita, vaikka eivät itse tiedäkään, mitä ulkomaailmassa tapahtuu.

Nälkäpelin päähenkilö on 16-vuotias Katniss Everdeen, nokkela, itsepäinen ja itsenäinen nuori nainen. Hän ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen peliltä siskonsa Primrosen. Katnissin pariksi tulee Peeta Mellarck, joka on palavasti rakastunut Katnissiin, ollut sitä jo lapsesta asti. Nuoret kuljetetaan junalla Capitoliin, jossa heitä stailataan viikko ennen pelin alkua.

Tarina on siis mukaansa tempaava ja jännitys säilyy ihan loppuun asti. Tapahtumapaikat on kuvailtu hienosti, ja maltankin tuskin odottaa, että näen tästä tehdyn elokuvan: haluan nähdä, miten taistelut ynnä muut on toteutettu filmillä. Myös henkilöhahmot ovat onnistuneita. Maltan tuskin odottaa sitäkään, että pääsen käsiksi trilogian seuraavaan osaan.

torstai 18. heinäkuuta 2013

20. Mika Waltari: Mikael Karvajalka

Puuh, sainpa luettua! Siis Mika Waltarin Mikael Karvajalan eli Mikael Karvajalan nuoruus ja merkilliset seikkailut monessa maassa vuoteen 1527 kymmenenä kirjana hänen itsensä vilpittömästi kertomina (1948). Tai kirjan lukemisesta on kyllä jo tovi, mutta koska kirja oli lukupiirissämme käsittelyssä vasta eilen, en viitsinyt tätä aiemmin täällä pohtia. Melkoinen historiallinen suurteos oli kyllä tämä. En edes tiedä, mistä siitä kirjoittamisen aloittaisin.

Aloitetaan vaikka siitä, mistä kirjakin alkaa. Kirja alkaa 1500-luvun alun Turusta. Mikael on käsityöläsiperheen tyttären avioton lapsi, toisin sanoen äpärä. Hänen äitinsä hukuttautuu Aurajokeen, ja Mikael jää isovanhempiensa luo asumaan, kunnes Turkuun hyökkävät tanskalaiset murhaavat heidät. Orpo Mikael päätyy lopulta parantajana ja noitana pidetyn rouva Pirjon hoteisiin, ja lopulta Pirjo adoptoikin Mikaelin. Mikael on älykäs ja lahjakas, joten rouva Pirjo kouluttaa hänet. Turun kaduilla Mikael törmää Anttiin, joka on maaseudulta saapunut Turkuun paremman elämän toivossa. Antti on iso ja väkivahva mutta äärettömän tyhmä, kuten Mikael jaksaa hänelle aina muistuttaa.

Moninaisten vaiheiden jälkeen nuorukaiset pakenevat Suomesta ja päätyvät Pariisiin, jossa Mikael pääsee yliopistoon opiskelemaan. Vielä hetkeksi Mikael ja Antti palaavat Suomeen joutuakseen taas pakenemaan muille maille. He päätyvät Saksaan, jossa Mikael rakastuu päättömästi Barbaraan, joka myöhemmin poltetaan noitana. Mikael kuvaa aikaansa Barbaran kanssa elämänsä onnellisimpana ajanjaksona. Kun Barbara kuolee, Mikael vannoo kostoa paaville. Myöhemmin tämä hänen uhkauksensa käykin karmivalla tavalla toteen.

Mikael ja Antti seikkailevat ympäri Eurooppaa: Saksasta Espanjan ja Ranskan kautta lopulta Italiaan vain todistaakseensa Rooman tuhoa. Välillä miehet joutuvat eroon toisistaan, mutta päätyvät erikoisten sattumien kautta aina uudelleen takaisin yhteen. Kirja loppuu, kun miehet päättävät lähteä Roomasta pyhiinvaellusmatkalle Jerusalemiin. Tämän jälkeisistä tapahtumista kerrotaan jatko-osassa, Mikael Hakimissa, jonka luonnollisesti aion lukea seuraavaksi. En voi jättää Mikaelin ja Antin seikkailuja tähän, vaan haluan tietää, mitä heille seuraavaksi tapahtuu.

Kirja oli...mieletön, omalla tavallaan. Minua kiehtoi etenkin Turkuun sijoittuvat pätkät: oli mielenkiintoista lukea ja kuvitella omaa kotikaupunkiaan 1500-luvun alkupuolella. Oli myös huikeaa kuvitella seikkailuja, joihin miehet joutuivat ja joista kerta toisensa jälkeen selvisivät hengissä ja kadottamatta toisiaan. Kirjassa oli paljon kirkkohistoriaa, ja välillä mietin, että olisi pitänyt jostakin vähän palautella mieleen, että mitä kristinuskon historiassa on milloinkin tapahtunut. Paljon myös historian merkkihenkilöitä vilahtaa kirjassa. Mieletöntä on myös se, millaisen taustatyön Waltari on kirjaansa varten joutunut tekemään. Ainakin minusta kaikki varsinaiset historialliset seikat tuntuivat uskottavilta, jos nyt jätetään huomiotta, että turkulainen Mikael-äpärä tapaa niin kuninkaita, keisareita, taidemaalareita, sotapääliköitä kuin paavejakin. Hahmona pidin kovasti Antista; vaikka hänet kuvattiin (tai siis Mikael kuvasi) tyhmäksi, en ole ollenkaan varma, että hän sitä siinä määrin oli. Mikaelin naissuhteista puolestaan tuli mieleen Sinuhe ja hänen lankeamisensa päättömästi Neferneferneferiin. Kyllä kirjan lukemisessa tekemistä oli, mutta oli se kuitenkin ehdottomasti sen arvoista.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

19. Åsa Larsson: Uhrilahja

No niin, jatketaan Åsa Larssonin parissa, toisena häneltä tällä erää Uhrilahja (2012). Tämä on Rebecka Martinssonista kertovan sarjan viides kirja. Eli olen näppärästi tullut lukeneeksi joka toisen teoksen. Tämän kohdalla ei haitannut, vaikka edellistä ei ollutkaan lukenut. Jos pidin Mustasta polusta ja sen myötä tykästyin Larssonista, tämä ehdottomasti vahvisti asian. Tähän mennessä paras lukemani Larsson.

Kirja alkaa, kun karhu syö erään miehen koiran, minkä jälkeen karhu ammutaan. Hätkähdyttävää on, kun karhun mahasta löytyy ihmisen peukalo. Tämän epilogin jälkeen tapahtumat hyppäävät ilmeisesti joitakin viikkoja eteenpäin ja jatkuvat kronologisesti lokakuun lopulta. Eräs nainen, Sol-Britt Uusitalo, löydetään talikolla kuoliaaksi pahoinpideltynä. Paljastuu, että Sol-Brittin lapsenlapsi asuu hänen kanssaan, mutta tämä on onnekseen päässyt pakoon julmaa tappajaa. Tästä käynnistyvät tutkimukset.

Sittemmin käy ilmi, että hieman aiemmin Sol-Brittin isä on kuollut karhun raatelemana. Vielä myöhemmin Rebecka kuulee, että Sol-Brittin isoäiti on myös tapettu. Hieman liikaa outoja sattumia samassa perheessä, eikö? Mitä kaiken takana onkaan? Vyyhti osoittautuu melkoiseksi. Lukija on välillä hieman pihalla, kuka nyt oli lapsi, kuka lapsenlapsi ja lapsenlapsenlapsi. Sukupolvien ketju on pitkä. Varsinaisen tarinan rinnalla kulkee taas toinen tarina, menneisyyteen ja Sol-Brittin isoäidin elämän vaiheisiin liittyvä. Tuo historiaosuus vie lukijan aina 1910-luvulle. Kiinnitin oudosti vasta nyt huomiota, että varsinainen tarina on kirjoitettu imperfektissä, historiaosuus preesensissä. Mielenkiintoinen valinta. Jäin miettimään, oliko Musta polku kirjoitettu samoin, mutta en enää muista. Ainakaan siinä en sitten tullut kiinnittäneeksi asiaan huomiota.

Ihastuin yhä enemmän Larssonin henkilöhahmoihin; Rebecka Martinsson kuvataan mieleltään huterana mutta silti sympaattisena, Anna-Maria Mella ihanan huumorintajuisena suurperheen äitinä, Sivving puolestaan on niin ikään sympaattinen vanha herra Rebeckan naapurista, ja Krister Eriksson Rebeckaan tolkuttoman ihastunut poliisi.

Myös loppuratkaisu oli mielenkiintoinen, enkä ainakaan minä osannut sitä odottaa tai ennakoida. Oli kiehtovaa, miten monimutkaisestikin menneisyyden tapahtumat vaikuttivat nykypäiviin asti ja miten kuvattujen ihmisten elämät ja kohtalot kietoutuivat toisiinsa. Suosittelen!

perjantai 12. heinäkuuta 2013

18. Åsa Larsson: Musta polku

Musta polku (2006) on ruotsalaisen Åsa Larssonin kolmas Rebecka Martinsson -sarjaan kuuluva dekkari. Olen viime vuonna lukenut sarjan ekan osan, Aurinkomyrskyn. Olisi ilmeisesti ollut hyvä lukea kirjat järjestyksessä, sillä tässä osassa ainakin viitataan toisen kirjan tapahtumiin, joista minulla nyt ei ole tietoakaan. Lukukokemus oli siitä huolimatta onnistunut.

Ensimmäisessä osassa kerrotaan Rebecka Martinssonista, Tukholmassa asuvasta juristista. Hän on töissä maineikkaassa asianajotoimistossa, mutta menneisyyden haamut ja uudet rikokset vievät hänet hänen kotipaikkakunnalleen Kiirunaan. Toisessa osassa Rebeckan mieli ilmeisesti järkkyy ja hän joutuu mielisairaalaan. Kolmas osa jatkuu osittain siitä. Siinä kerrotaan Rebeckan paranemisprosessista sekä siitä, miten hän ei enää palaa Tukholmaan, vaan jää pohjoiseen syyttäjäksi.

Mustan polun tapahtumat alkavat, kun eräänä maaliskuisena myrskyiltana kalastajien arkista löytyy naisen ruumis. Jo ekasta osasta tuttu rikoskomisario Anna-Maria Mella työtovereineen alkaa selvittää tapausta, joka sittemmin paljastuu murhaksi. Kuollut nainen on paikallisen kaivosyhtiön palkkalistoilla, ja Ann-Maria pyytää Rebeckalta apua tietojen etsimisessä. Pian Rebecka kuitenkin tajuaa olevansa täysin mukana tapauksen selvittämisessä. Tapahtumat ja niiden taustat eivät rajoitu pelkästään Kiirunaan eikä edes Ruotsii, vaan ne ulottuvat aina Afrikkaan asti.

Pidin kirjasta todella! Mielestäni Rebecka Martinsson on kiehtova ja mukava hahmo, samaten kuin Anna-Maria Mella. Myös muutkin hahmot ovat uskottavia mutta kuitenkin kiehtovia ja omanlaisiaan. Larsson on onnistunut mielestäni henkilöhahmojen luomisessa hyvin. Varsinainen kertomus etenee kronologisesti ja on merkitty päivämäärin. Samalla mukana kulkee erinäisiä takaumia, joita ei sen kummemmin ilmoiteta. Ne alkavat kyllä uudelta sivulta, eikä siis jää epäselväksi, että kyseessä on takauma. Ne ovat usein jonkun henkilön muisteluita vanhoista tapahtumista. Myös tämä tekee tekstistä monipuolisen ja lukijan mielenkiintoa ylläpitävän: on pakko lukea takauma loppuun, jotta pääsisi taas seuraamaan varsinaista tarinaa. 


torstai 11. heinäkuuta 2013

17. Reijo Mäki: Pimeyden tango

Nyt on tullut vähän luettua sarjoissa näitä kirjoja; ensin pari Tuija Lehtistä, sitten kolme Reijo Mäkeä. Ja seuraavaksikin tulee eräs duo samalta tekijältä. Mutta ensin Reijo Mäkeen ja Pimeyden tangoon (1997). Miksi noilla kirjoilla pitää olla niin samankaltaiset nimet? Ensin Nuoruustango, sitten Pimeyden tango. Ihan meinaa mennä lukijalla puurot ja vellit, tangot ja valssit sekaisin.

Kuten nyt lukemani kaksi edeltävää Mäen kirjaa, tämäkin alkaa sillä, että Vares saa toimeksiannoksi varjostaa syrjähypystä epäiltyä. Tällä kertaa kyse on huikentelevaisesta vaimosta. Pitäisikin ehkä tutkia, alkavatko kaikki kirjat samalla tavoin. Jotenkin nämä varjostuskeikat ovat sitä tyypillisintä ja tylsintä yksityisetsivän työsarkaa, mutta saattavat johtaa synkemmille vesille.

Nyt alkuasetelma jää hieman sivuun ja Vareksen päähuomio kiinnittyy joitakin vuosia aiemmin sattuneeseen, koko Suomea kuohuttaneeseen tangokuninkaan murhaan. Vares saa yöllisen soiton toimittajatutultaan, joka kertoo tietävänsä, kuka murhaaja on. Tämän jälkeen toimittaja katoaa jäljettömiin. Vares alkaa tutkia tapausta apunaan aina luotettavat pastori Alanen ja novellikirjailija Luusalmi. Lisämaustetta soppaan tuo Sörkan vankilasta omille lomille lähtevä Veikko Hopea, jolla on niin sanotusti kana kynittävänä Vareksen kanssa.

Viihdyttävää luettavaa tämäkin oli. Pidin erityisesti loppukahinoista, joissa lukija yllätettiin kerta toisensa jälkeen.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

16. Reijo Mäki: Nuoruustango

Sukkanauhakäärmeen jälkeen tartuin saman tekijän teokseen Nuoruustango (2005). Tämänkin olen joskus lukenut mutta autuaasti unohtanut. Kannatti lukea uudelleen.

Tarina alkaa 1970-luvun Merikarvialta, jossa nuori Jussi Vares suuntaa kahden kaverinsa kanssa lavatansseihin. Illan seuraukset ovat ikävät ja jättävät jälkensä kaikkiin osapuoliin hieman eri tavoin. Nuori Jussi myös haikailee vaihto-oppilaaksi lähtenyttä ihastustaan Emiliaa. Kaikkiin näihin henkilöihin Jussi törmää myöhemmässä elämässään täysin arvaamatta.

Menneisyyden tapahtumat kerrotaan epilogissa, jonka jälkeen kirja koostuu neljästä osasta, jotka puolestaan sijoittuvat nykypäivään. Vares saa toimeksiannokseen tällä kertaa seurata uskottomaksi epäiltyä aviomiestä, jolla tuntuu olevan hämäriä tuttavuuksia. Uskottomuusepäilyissä ei ole perää, sen sijaan kaikkea muuta hämärää miehen toimiin kyllä kätkeytyy. Yhtäkkiä käy ilmi, että mies on Vareksen nuoruuden ystävä juuri tuolta kohtalokkaalta illalta.

Vares ei olisi Vares, ellei hän välillä viettäisi pitkiä kosteita iltoja päätyen satunnaisen daamin kotiin yöksi. Seuraavana aamuna aamiaisella Vareksen nuoruuden rakkaus Emilia yllättäen löytyy myös kyseisestä asunnosta.

Vareksen menneisyyden hahmot kietoutuvat kiehtovasti yhteen, eikä lukija aavista, mistä oikein onkaa kyse. Lukija jää miettimään alkutilannetta ja sitä, miksi Vares toimeksiantonsa saa. Miksi aviomiestä epäillään uskottomuudesta, mitä asian takana oikein on. Ihan loppumetreillä se kuitenkin hauskalla tavalla paljastuu lukijalle.

15. Reijo Mäki: Sukkanauhakäärme

Kaipasin kesälukemiseksi myös vanhaa kunnon Varesta. Jotenkin se sopii niin hyvin kesään. Ehkä siksi, että useiden Mäen kirjojen tapahtumat sijoittuvat kesäiseen Turkuun. Olen lukenut Sukkanauhakäärmeen (1989) joskus aiemminkin, mutta nyt tuntui olevan sopiva hetki palata sen pariin.

Eletään (taa kerran) vuosisadan kuuminta kesää Turussa. Jussi Vares saa eräältä mustasukkaiselta aviomieheltä toimeksiannon seurata huikentelevaista rouvaa, tai lähinnä tämän syrjähyppyä, espanjalaista Jesus Maria Loboa, joka toimii pianistina eräässä baarissa. Mustasukkainen on varma, ettei espanjalaisella pianon pimputtajalla ole puhtaat jauhot pussissa. Varjostaessaan Loboa Vares huomaa, ettei olekaan ehkä ainoa, joka on miehen kintereillä.

Eräänä kesäisenä iltana eräs elämä saa päätöksensä Turun Vartiovuoren rinteillä. Samalla katoaa asiakirjasalkku, joka on jo ehtinyt herättää uteliaisuutta. Kuka tappoi ja miksi, ja missä on salkku?

Samalla, kun kesäinen kaupunki elää elämäänsä, Kakolan vankilassa virolaisvanki Torsten Rapp suunnittelee pakoa. Miten Rapp tähän kaikkeen liittyy?

Kirja on taattua Mäkeä. Itseäni kiehtoo ehkä eniten oman kotikaupunkini kuvaukset: on mukava miettiä, missä mennään ja yrittää palauttaa mieliin parinkymmenen vuoden takaisia maisemia siltä osin kuin se on mahdollista. Dialogi ja kerronta eivät tässä ole vielä saavuttaneet sitä tasoa, mille Mäki parhaimmillaan pystyy. Juoni itsessään on kuitenkin hyvin suunniteltu.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

14. Tuija Lehtinen: Mies taskussa

Heti Suklaapolkujen jälkeen luin samalta tekijältä, Tuija Lehtiseltä siis, kirjan Mies taskussa (2007). Se kertoo Anni Tuiskusta (ja joka kerta olin lukevinani, että Antti Tuisku...), jolla ei ole ollut menestystä miessuhteissaan, eikä ehkä elämässään noin muutenkaan. Hän on sukunsa musta lammas. Kun serkut keskittyivät opiskeluun, Anni hummaili menemään poikien kanssa. Sittemmin Anni on jämähtänyt toimistotöihin isänsä työpaikalle.

Kun Annin väritön serkku kihlautuu täysin yllättäen, suku lyö kihlajaisissa vetoa siitä, onko Anni saanut rengastettua itselleen miehen Unikeonpäivään mennessä. Itseäni ärsytti tämä vanhahtava asetelma: miksi pitäisi heti paukata kihloihin? Tästä alkuasetelmasta kirjaa, tai oikeastaan Annin toimintaa, alkoi leimata pakko ja pakkomielteisyys.

Äkkiä Annin elämässä onkin kaksi miestä: Rasmus, joka palkkaa Annin uusiin töihin ja johon Anni on lähinnä yhteydessä vain tältä saamansa puhelimen välityksellä, ja lähikartanon renki Vinski. Anni kohtelee kumpaakin vuorollaan vähän huonosti. Kumman hän lopulta saa, vai saako kumpaakaan? Kuka voittaa vedonlyönnin?

Tätä ei olisi ehkä pitänyt lukea heti Suklaapolkujen perään. Nyt dialogeissa oli liiaksi samoja kuivan sarkasmin piirteitä, mitä oli Suklaapolkujen Elsallakin. Myös juoneltaan tämä oli höttöisempi. En oikein syttynyt. Jos vielä palaan Tuija Lehtisen pariin, pidän ainakin pienen tauon. Ja onhan tuota lukemsita tuossa pinossa jo muutenkin.

(Päivitän nyt useamman kesällä luetun kirjan putkeen, en siis suinkaan ole lukenut näitä kirja/päivä -tahtia.)

maanantai 8. heinäkuuta 2013

13. Tuija Lehtinen: Suklaapolkuja

En ole oikeastaan koskaan ollut mikään varsinainen chic-litin ystävä, enkä nuorempanakaan juuri lukenut Tuija Lehtisen kirjoja. Nyt löysin työpaikan kirjankierrätyshyllystä pari Lehtisen teosta ja ajattelin ottaa ne kesäksi kotiin. Otaksuin niiden olevan kevyttä kesälukemista taas parin massiivisemman teoksen lomassa.

Kahdesta Lehtisestä ensimmäiseki luin Suklaapolkuja (2008). Kirja kertoo meteorologi Elsa Karimosta, johon yllättäen pystyin eräällä tavalla samastumaan. Elsa on naimisissa ekologi Turon kanssa, mutta viettää aikansa lähinnä yksin Turon reissatessa maailmalla tutkimassa ötököitä. Takakannen teksti toteaa, että "Meteorologi Elsa Karimon makuuhuoneessa vallitsee tasainen matalapaine..." Elsan ja Turon suhde on siis väljähtänyt lähinnä kaveritasolle, eikä Elsa tiedä, miten saisi säpinää makuukamariin. Joku vinkkaa Elsaa "suklaapoluista". Elsa alkaakin haaveilla, miten voisi valkosuklaalla maalata kuvioita Turon kehoon ja sitten nuolla ne pois.

Mikään ei kuitenkaan ole yksioikoista: joukkoon sotkeutuu vielä Turon tytär, teini-ikäinen Riia-Roosa, hänen aiemmasta liitostaan ja Elsan ja Turon salskea naapuri Sinuhe. Turo on hukassa isäroolissaan, eikä ehdi rooliinsa paljon perehtyä reissuiltaan. Niinpä Riia-Roosa jää pitkälti Elsan riippakiveksi.

Kirja ei nyt ehkä varsinaisesti yllättänyt millään saralla. Juoni oli paikoin hyvinkin ennalta-arvattava. En sitten tiedä, onko se tälle genrelle tyypillistäkin. Kirja oli nopealukuinen ja kiva kevennys, kuten olin arvellutkin. Positiivinen yllätys ja erityismaininta dialogista. Ihailin Elsan kuivan sarkastisia huomautuksia. Ihan kiva kirja, joka ei kuitenkaan sen syvempiä muistijälkiä jättänyt.

maanantai 27. toukokuuta 2013

12. Kira Poutanen: Ihana meri

Luin äsken Kira Poutasen nuortenkirjan Ihana meri (2001), jolla Poutanen voitti myös Junior Finlandian. Kirjan aiheena on anoreksia koettuna nuoren tytön silmin.

Kirja kertoo Juliasta, ysiluokkalaisesta kympin tytöstä, joka on kirjan alussakin jo laiha: 48 kiloinen. Mielestäni Poutanen on tavoittanut hyvin sen, miten tauti lähtee liikkeelle salakavalasti ja huomaamatta. Ja ennen kuin kukaan huomaakaan, se vie uhrinsa kokonaan. On toisaalta myös hämmentävää, miten Julian oma kehonkuva voi muuttua niin radikaalisti. Vaikka Julia laihtuu laihtumistaan, hän kokee itsensä yhä ällöttäväksi läskiksi.

Minua ärsytti kirjassa eniten Julian äiti. Miten äiti olikin niin naiivi, ettei nähnyt, mikä tyttärellä oli vikana. Ehkä ulkopuolisena lukijana kliseet näki helpommin: Julia väitti syöneensä kaverinsa luona tai teki itse ruoan ja sanoi syöneensä jo sitä tehdessään, tai totesi, että syö sitten myöhemmin ja salaa kuskasi ruoan roskiin. Teki mieli huutaa, miksei kukaan tajunnut Julian ahdinkoa. Liikunnasta ja syömättömyydestä tuli ajan myötä tytölle pakkomielle.

Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuotoon ja kattaa noin vuoden Julian elämästä. Kirjan alussa hän tosiaan painaa 48 kiloa, lopussa enää 29. Kirja oli toisaalta tylsä, eikä siinä tapahtunut mitään ihmeellistä; vain Julian ajatuksia laihduttamisesta. Toisaalta Poutanen on osannut kirjoittaa sairaudesta raadollisen kauniisti ja hienosti.

Suosittelen kirjaa nuorille, jotta he oppisivat näkemään itsensä toisin, kuin Julia näki itsensä.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

11. Tess Gerritsen: Eloonjäänyt

Olen lukenut vissiinkin kaikki Tess Gerritseniltä suomennetut kirjat, uusimpana niistä uusin, Eloonjäänyt (2012). Kirja oli hyvä, helppolukuinen ja pitkästä aikaa ihan oikeasti jännittävä! En meinannut uskaltaa lukea kirjaa loppuun yötä vasten. Mikä herkkis minustakin on vanhemmiten tullut.

Kirja kertoo kolmesta nuoresta, jotka eivät ennalta tunne toisiaan. Heitä yhdistää kuitenkin se, että heidän vanhempansa on murhattu, ja he itse ovat jääneet verilöylyistä eroon. Salama ei iske kahdesti samaan paikkaan, vai iskeekö? Näin näyttää nuorien kohdalla käyvän, sillä myös heidän kasvattiperheensä kokevat sittemmin saman karun kohtalon.

Nuoret sijoitetaan Mefisto-klubin ylläpitämään Eveningsong-nimiseen koulukotiin, joka sijaitsee syrjäisessä kartanossa keskellä metsää. Koulukodin nuoria yhdistävät samanlaiset kohtalot. Eveningsongissa asuu myös Julian, Maura Islesin "ottopoika". Maura saapuu tapaamaan Juliania, kun samaan aikaan Mauran ystävä Jane Rizzoli tulee paikalle tuomaan yhtä kolmesta vainotusta nuoresta. Hiljalleen kiemurat alkavat kiertyä auki.

Tämä teos on jatkoa Gerritsenin aiemmille teoksille Mefisto-klubi ja Jääkylmä. Olen ne(kin) molemmat lukenut joskus mutten niistä(kään) muistanut juuri mitään. Olisi ollut taas avuksi, jos ne olisivat olleet paremmassa muistissa. Nyt jotkin viittauksen aiempiin tapahtumiin jäivät omalta osaltani vähän hämäriksi.

Pidin kyllä kirjasta kovastikin, vaikka loppukäänteet osoittautuivat hieman monimutkaisiksi. Kai minä hämmennyin, sillä Gerritsenin aiemmat teokset ovat mielestäni olleet suoraviivaisempia. Toisaalta hyvä, että hän saa uusia ulottuvuuksia tarinoihinsa.

Lukuvuosi hiljentynee taas hetkeksi, sillä kesken on parikin vähän enemmän aikaa vievää kirjaa. Katsotaan, koska pääsen palaamaan niiden parissa tälle puolelle.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

10. Yann Martel: Piin elämä

Lukupiirimme huhtikuun tapaamiseen oli luettavana Yann Martelin kirja Piin elämä (2001). Jotenkin hämmentävää, että kirja on tosiaan julkaistu jo vuonna 2001 ja se on päätynyt BBC:n kirjalistalle, mutta siitä huolimatta siitä ei mielestäni juuri ole Suomessa kohistu. Tai voi olla, että julkaisuvuotenaan siitä on ollut enemmänkin juttua, mutta syystä tai toisesta ne ovat itseltäni menneet ohi. Kirjan nimi ei kyllä kilisyttänyt mitään kelloja ennen kuin viime syksynä, kun kirjan pohjalta tehtiin elokuva ja kirjasta julkaistiin uusi pokkaripainos. Olin siis opusta jo kirjakaupassa sillä silmällä katsellut. Tuli siis ihan hyvään saumaan, että se valikoitui luettavaksi.

Kirja kertoo intialaisesta Piscine Molitor Patelista, joka kuitenkin ottaa lempinimekseen Piin. Piscine-nimestä kun väännetään lempinimeksi tietysti pissi. Joka johti minut miettimään, että mitenköhän kirjan nimi olisi käännetty tai ylipäätään millä nimellä päähenkilöä olisi kirjassa kutsuttu, ellei pissi myös suomeksi olisi pissi (hehheh). No, yhtä kaikki. Pii on eläintarhan omistajan poika, joka on tottunut pienestä pitäin havainnoimaan eläimiä. Kun poliittinen tilanne Intiassa kiristyy, Piin isä myy eläintarhansa, ja perhe lähtee meritse kohti Kanadaa. Perhettä kuljettanut laiva uppoaa myrskyisenä yönä, ja Pii selviää ainoana perheestään pelastusveneelle. Hän ei päädy lautalle kuitenkaan yksin, vaan saa seurakseen bengalintiikerin, Richard Parkerin. Sitten seuraa yli 200 vuorokautta, kun parivaljakko viettää keskenään veneessä keskellä Tyyntä valtamerta.

Kirjan alkaa mielestäni hitaasti. Se ei meinaa lähteä millään käyntiin. Tämä vähän jakoi mielipiteitä lukupiirissämme. Osa oli sitä mieltä, että teos oli alusta alkaen mukaansa tempaava ja loistava, osa, minä mukaanlukien, oli sitä mieltä, että kirja pääsi vauhtiin vasta, kun laiva oli uponnut ja Pii ja tiikeri päätyneet pelastusveneeseen. Yhtä kaikki, kirja oli kuitenkin kaiken kaikkiaan oikein hyvä. Pitkästä aikaa jäi sellainen olo, että tämän kirjan voisi lukea uudelleen. Luulen, että minulta on mennyt kirjan alusta erinäisiä juttuja ja asioita ohi, eli olisi mielenkiintoista lukea se vielä uudelleen ihan ajatuksen kanssa.

Elokuvaa en ole nähnyt, mutta luulen, että sekin olisi ihan katsomisen arvoinen. Olisi kiva verrata kirjaa ja elokuvaa toisiinsa. Lisäksi olisi mukava nähdä, miten tapahtumat tapahtuvat.

torstai 11. huhtikuuta 2013

9. Jouni Hynynen: Kesämies

Ajattelin lukea ihan vain ohimennen hetkessä sohvan nurkassa istuen Jouni Hynysen kirjan Kesämies (2010). No, ei se sitten ihan mennyt niin. Olen lukenut Hynyseltä, siis siltä Kotiteollisuuden keulamieheltä, opuksen Rakkaudella, Hynynen, ja pidin siitä kovasti. Kesämies ei nyt ihan samaan yltänyt. Ensinnäkin sen lukeminen kesti ja kesti. Ei tullut missään vaiheessa sellaista draivia päälle, että lukeminen olisi mennyt kuin vettä vaan.

Kyllähän Hynysellä sujuva kynä on, mutta nyt se ei vaan ollut ehkä parhaassa terässään. Kesämies sisältää syväluotauksia suomalaisen miehen sielunelämään kesäaikaan. Kirja oli päiväkirjamuotoinen, ja Hynynen kirjoitti itsestään yksikön kolmannessa persoonassa: "Hynynen teki sitä tai tätä" (yleensä ryyppäsi). En minä alkoholia paheksu, en suinkaan, mutta ehkä tässä mentiin jo hyvän maun rajoille ja niiden ylikin. Heräsi ajatus, että tuollaistako muusikon elämä oikeasti on? Miten niiden elimistö kestää? Kirja kattoi kuitenkin aika monta kesää suomalaisen muusikon elämästä. Väleihin oli ripoteltu otteita aiemmista kirjoista.

Olihan tuo nyt ihan kiva tavallaan lukea. Ei se silti herättänyt niin suurta hilpeyttä tai naurunpyrskähdyksiä, kuin olin etukäteen ajatellut ja toivonut. Tulipa luettua.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

8. Jim Thompson: Valkoinen viha

Luin Jim Thompsonin Valkoisen vihan (2012) aika pian Kylmän kuoleman jälkeen, jolloin kirjojen jatkuvuus toimi. Valkoinen viha kun on suora jatko-osa Kylmälle kuolemalle. Nyt Kari Vaaran pitäisi puhdistaa Helsinki huumeista ja (laittomista) aseista. Hän saa ympärilleen tehokkaan ryhmän, ja mukana nähdään myös aiemmasta osasta tuttu Arvid Lahtinen.

Kari Vaaralta on leikattu aivokasvain, joten hänen pitäisi olla elämänsä kunnossa. Hän onkin, lukuunottamatta sitä seikkaa, ettei hän tunne yhtään mitään. Ei iloa tai surua, saati rakkautta vaimoaan tai lastaan kohtaan.

Vaaran johtama ryhmä saa siis vapaat kädet toimia, joten jälki on melko rumaa. Turkulaisena itseäni tietysti kiinnosti se, että tapahtumien koukerot ulotettiin ihan tänne varsinaiseen Suomeen asti. Täällä päin oikeastaan käydään kirjan loppukähinä.

Pidin kovasti Kylmästä kuolemasta, mutta nyt meni jo överiksi. Tuli vähän sellainen Taavi Soininvaara meats Juha Vuorinen -fiilis. Ikään kuin monimutkaisia ja peiteltyjä koukeroita, mutta toisaalta sitten taas lipsahdettiin absurdihkon puolelle. Ei tämäkään nyt huono ollut mutta ei suinkaan mielestäni Thompsonin paras. Loppu oli taas sellainen, että jään itse odottelemaan jatkoa.

Hiljainen lukuvuosi

Hiljaiseloa on pidellyt. Syitä sille voi käydä lukemassa täällä: http://jekkuilua.blogspot.fi En edes muista, koska viimeksi olisin lukenut niin vähän kuin tämän kevään aikana. Nyt aion ryhdistäytyä ja olen sitä jo jonkin verran tehnytkin. Jatkoa siis toivottavasti seuraa, ainakin parin kirjan verran... Pysykää kuulolla.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

7. Jim Thompson: Kylmä kuolema

Nyt vuorossa oli amerikkalaissyntyisen mutta sittemmin suomalaistuneen Jim Thompsonin teos Kylmä kuolema (2011) on jatkoa Thompsonin ensimmäiselle Kari Vaara -dekkarille Lumienkelit. Olen tuonkin kirjan joskus lukenut, mutta siitä on jo aikaa. Olisi auttanut, jos kirja olisi ollut hyvin muistissa, sen verran paljon siihen viitattiin Kylmässä kuolemassa. Tästä huolimatta pidin Kylmästä kuolemasta kovasti.

Kylmä kuolema sijoittuu talviseen Helsinkiin, jonne Kari Vaara on hiljattain muuttanut vaimonsa Katen kanssa. Kate on melko viimeisillään raskaana, ja Vaara itse kärsii jäytävästä migreenistä. Vaara aloittaa työt helsinkiläisessä murharyhmässä, ja ihan ensimmäiseksi hänelle annetaan tutkittavaksi 90-vuotiaan Arvid Lahtisen taustat. Arvidia epäillään sodanaikaisista toimistaan mahdollisesti Gestapon keskitysleirillä Lapissa. Arvidia vaaditaan siis luovutettavaksi sotaoikeudenkäyntiin Saksaan, ja Vaaran pitäisi pitää huolta, ettei näin käy. Samalla Vaaralle selviää myös hänen oman ukkinsa teot samassa sodassa.

Arvid Lahtisen tutkiminen on päässyt hädin tuskin käyntiin, kun Vaara saa tutkittavakseen toisen tapauksen: seurapiirikaunotar Iisa Filippovin murhan. Mukaan vyyhtiin sotkeutuu Iisan aviomies Ivan ja tämän kaunis sihteerikkö Linda Pohjola. Mutta onko kaikki sittenkään sitä, miltä näyttää? Kirjan lopussa paljastuu erikoinen käänne, jonka ainakaan itse en olisi nähnyt tulevan.

Suurimman vaikutuksen minuun teki se, että Thompson on todella taustaltaan amerikkalainen ja asunut Suomessa parisenkymmentä vuotta. On mielenkiintoista, miten hän kirjoittaa niin uskottavasti suomalaisista sielunmaisemista ja ennen kaikkea sisällissodan ajoista. Suomen sisällissota on muutenkin ollut paljon esillä kirjallisuudessa viime aikoina. Olen vaikuttunut, miten hyvin Thompson on aihetta tutkinut.

Tämä kirja kolahti kovasti. Ainoa miinus tosiaan siitä, että olisi ollut hyvä lukea lähiaikoina sarjan ensimmäinen osa, sen verran tiivistä jatkoa tämä on sille. Nyt korjaan asian kolmannen osan kanssa ja aloitin sen lukemisen jo. Lukemisen aikana tajusin, että tykkään tämän tyylisistä dekkareista: määriteltäisiinköhän tämä nyt sitten poliisiromaaniksi. Vaikka esimerkiksi Ilkka Remes ja Taavi Soininvaara ovat mukaansatempaavaa luettavaa, tykkään enemmän silti tällaisesta ei niin korkealentoisesta, vaan ihan tavallisen poliisin arkea kuvaavasta kerronnasta. Suosittelen!

perjantai 15. helmikuuta 2013

6. Paholaisen luut

Ohops, anteeksi hiljaiselo. Kesken on eräs vähän massiivisempi lukuprojekti, jonka ohella olen ikään kuin välipalana ehtinyt lukea vasta yhden kirjan, Kathy Reichsin Paholaisen luut (2008). Olen tainnut lukea kaikki aiemmin suomennetut Reichsin kirjat, joita yllätyksekseni onkin jo aika monta! Olin jotenkin ajatellut, että Reichs on kirjoittanut hiljakseen ja olen lukenut vasta muutaman. Mutta tämähän oli jo 11. suomennettu, ja lukemani kirja!

Paholaisen luut ei mielestäni kuitenkaan ole ihan parasta Reichsia. En oikein osaa edes määritellä, että miksi. Ehkä sanon tämän sillä perusteella, että kirjaan ei jäänyt koukkuun. Monta kertaa nukahdin sänkyyn vasta pari sivua luettuani.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nyt vain Charlotteen; tällä kertaa ei siis suhata Yhdysvaltojen ja Kanadan välillä. Temperance Brennan saa tutkittavakseen tapauksen, jossa putkimies on tehnyt eräästä talosta karmivan löydön: kellarista löytyy ihmisen pää, mutta myös eläinten jäänteitä ja merkkejä oudoista rituaalimenoista. Brennan pääsee (tai joutuu) perehtymään syvälle erilaisten luonnonuskojen maailmaan. Parasta antia kirjassa olivatkin mielestäni juuri näiden uskonnollisten menojen, tai ylipäätään uskontojen, kuvailut. Voodoo, saatananpalvonta ja wicca olivat minulle entuudestaan nimeltä tuttuja. Uutta oli puolestaan mm. Karibialta peräisin oleva santeria.

Tällä kertaa keskityttiin pitkälti myös Brennanin henkilökohtaiseen elämään sydänsuruineen ja muine murheineen. Reichs myös liittää mielenkiintoisesti erilaiset rikosvyyhdit toisiinsa. Kirja oli lukemisen arvoinen, vaikkei tosiaan parasta Reichsia ollutkaan.

maanantai 28. tammikuuta 2013

5. Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi

Ihan alkuun todettakoon, että mitä todennäköisimmin lukutahtini ei tule jatkumaan samana. Tammikuun alkuun nyt vaan on osunut sekä aikaa että helppolukuisia kirjoja. Esimerkiksi Eeva-Liisa Mannerin Poltettua oranssia (1968) ehdin lukea pitkälle jo matkalla kirjastosta kotiin, kun pysähdyimme lähipubiin oluelle. Kyseessä on näytelmä, "balladi sanan ja veren ansoista".

Olen huono lukemaan näytelmiä (kuten myös runoja). Niitä kun pitäisi lukea rauhassa keskittyen ja hiljaa analysoiden. Niitä ei voi vain pistää lukien eteenpäin kuten jotain kevyempää romaania. Ja siitä huolimatta minä teen juuri niin kuin ei pitäisi: lukea posotan menemään. Siksipä luulen, että tästä näytelmästä saisi irti vaikka mitä, jos malttaisi lukea niin kuin lukion ilmaisutaidossa opetettiin: jokainen rivi ja jokainen sana analysoiden.

Näin äkkilukemaltakin jo pidin näytelmästä. Siinä oli jotain taianomaista ja kiehtovaa. Tarina kertoo 1900-luvun alun porvariperheestä, tarkemmin perheen tyttärestä Marinasta, joka elää omissa maailmoissaan ja puhuu ihan omaa kieltään. Vanhemmat, lähinnä tytön äiti, ovat epätoivoisia, ja tyttö viedään tohtori Frommin juttusille. Marina ja tohtori Fromm löytävät yhteisen kielen jopa siinä määrin, että Marina rakastuu tohtoriin.

Näytelmässä kuvataan nuoren ihmisen mielen järkkymistä vahvan äidin alistamana. Oikeastaan näytelmän teema, mielenterveysongelma, on ajankohtainen yhä. Näytelmän nimi, Poltettu oranssi, tulee hevosesta, jonka Marina näkee unessaan. Tuo hevonen, Marina sanoo, on hänen enkelinsä. Ja lopulta se kuolee.

Mielestäni teos oli todellakin lukemisen arvoinen! Sen kieli oli kiehtovaa ja vahvaa. Luulen ja toivon, että palaan tämän pariin vielä joskus.


sunnuntai 20. tammikuuta 2013

4. Dave Pelzer: Pimeän poika

Luimme siis lukupiirissämme Dave Pelzerin kirjoittaman kirjan Pimeän poika (2003). Se oli hirveä kaikessa kauheudessaan ja aluksi oikeastaan hyväkin. Suomennos koostuu kolmesta erillisestä kirjasta: The Child called it, The Lost Boy ja A Man named Dave. Jos kirja olisi jäänyt tuohon ensimmäiseen osaan, se olisi ollut hyvä. Luin ekan osan yhdessä illassa, kun en voinut vaan jättää sitä kesken. Kahden muun osan lukemiseen meni aikaa enemmän, sillä ne olivat melko tylsiä ja latteita.

Paikoin kirja suorastaan oksetti ja teke sen yhä, kun mietin, mitä Davelle on tapahtunut. Niin, kirja siis kertoo kirjoittajansa tarinan lapsesta aikuiseksi asti. Poika kohtaa lapsena käsittämätöntä julmuutta: onnellisten ensimmäisten elinvuosien jälkeen hänestä tulee käytännössä äitinsä orja, joka asuu kellarissa, eikä juuri saa syödäkseen. Äiti myös keksii toinen toistaan julmempia keinoja kiduttaa poikaa. Lopulta Dave otetaan huostaan, mutta hän joutuu silti kiertämään sijaisperheestä toiseen. Hän myös haikailee äitinsä hyväksyntää vielä aikuisenakin, eikä siis pysty tekemään pesäeroa julmaan äitiinsä.

Aikuisena Dave tuntuu olevan kertomansa mukaan tahdoton, suorastaan nyhverö, mitä tulee ihmissuhteisiin. Teki mieli kirkua, kun tekstiä luki. Jos alkuosa oksetti, toinen ja kolmas osa turhauttivat. Suomennos ei myöskään ollut mielestäni täysin onnistunut, vaan jotkin ilmaukset oli käännetty englannista niin, että ne eivät oikein suomen kieleen istuneet.

Ei tämä huono kirja ollut missään nimessä, olen minä paljon huonompiakin lukenut. Mutta kokonaisvaikutelma olisi ollut parempi, jos se olisi jätetty siihen ensimmäiseen osaan. No, ehkä sitä olisi halunnut tietää jotain Daven aikuisuudesta, mutta ei noin pitkäveteisesti kerrottuna.


torstai 17. tammikuuta 2013

3. Taavi Soininvaara: Valkoinen kääpiö

Taavi Soininvaaran Valkoinen kääpiö (Otava 2012) on jatkoa Soininvaaran aiemmin kirjoittamille kirjoille Kriittinen tiheys, Pakonopeus ja Punainen jättiläinen. Tämä on myös tämän neliosaisen sarjan päätösosa ja vie loppuun niin Leo Karan kuin Kati Soisalonkin tarinat. Valitettavasti. Olisin vielä halunnut tietää, mitä "elämä" tuo heille tullessaan. Kara saa myös lopulta selville perheensä peitellyn historian.

Tuntuu kuin Kara olisi kissa ja hänellä olisi yhdeksän henkeä. Jo aivan uskomattoman usein hän on selvinnyt arkkivihollisensa Manasin käsittelystä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat niin Aasiaan, Afrikkaan, Eurooppaan kuin hieman avaruuteenkin. Juoni kulkee eteenpäin kuin höyryveturi, eikä uskomattomia käänteitä puutu. En ole oikeastaan koskaan tainnut lukea, millaisia arvosteluita Soininvaara on saanut. Mietin, vetoaako kriitikoihin nämä lähes jamesbondmaiset käänteet. On pakko nostaa hattua Soininvaaralle siitä, että on onnistunut luomaan noin monimutkaisen juonen, joka kuitenkin hienosti pysyy kasassa. Ihailen myös hänen mielikuvitustaan, jolla hän on loihtinut lukijan eteen mitä erikoisempia paikkoja, hahmoja ja tapahtumia. Välillä kerronta keskittyy sellaisiin teknologisiin keksintöihin, etten tiedä, onko kaikki totta vai tarua. Jos ne ovat täysin tarua, on ihme, miten sellaista pystyy keksimään. Ehkä välillä juttu menee jo turhankin korkealentoiseksi.

Kirja tuo mukanaan tunteen, että kaikki linkittyy kaikkeen ja hyvä ja paha sekoittuvat ja kietoutuvat yhteen. Kuka on hyvä ja kuka on paha? Ja miten Neuvostoliitto yhä vaikuttaa nykypäivään. Pidin myös teosten nimien symboliikasta: miten punaisesta jättiläisestä - kuolevasta tähdestä - jää jäljelle ydin, valkoinen kääpiö.

Koen, että kirjojen juonta noin ylipäätään on vaikea lähteä tiivistämään. En ole järin hyvä siinä. Tyydyttäköön siis, ainakin tällä erää, vähän suppeampaan selitykseen.

Pidin kyllä kirjasta. Tykkään siitä, että kerronta on lähes henkeäsalpaavan kiihkeää. Kirja tempaa mukaansa ja ihan hetkessä huomaa lukeneensa yli sata sivua. Pidin myös henkilöhahmoista kovasti, erityisesti siitä, miten kukin tahoillaan kehittyi, ja mihin kaikki päättyi. Ehkä kirjaa voisi pitää hieman (tai vähän paljonkin) epäuskottavana, mutta jos tuon ei annata häiritä, voi vain tempautua mukaan eteenpäin jyrääviin tapahtumiin.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Lukupiiri

Vuonna 2008 sain kutsun lukupiiriin, joka starttasi tammikuussa 2009. Lukupiiriimme kuuluu yhteensä viisi naisihmistä. Olemme kaikki oikeastaan opettajia, mutta hieman eri aloilta. Kaksi jäsentä tunsin ennestään, kahteen muuhun olen sitten tutustunut lukupiiritapaamisten myötä.

Systeemimme on se, että tapaamme neljä kertaa vuodessa. Yksi on aina vuorollaan koollekutsuja, eli hän määrää luettavan kirjan ja paikan, jossa tapaamme. Tuon yhteisesti luettavan kirjan lisäksi jokainen esittelee joka kerta jonkun toisen lukemansa kirjan. Kirja voi olla luettu jo joskus aiemmin, vaikka lapsuudessa, tai se voi olla sarjakuva- tai satukirja. Emme ole niin nuukia sen suhteen.

Odotan aina lukupiirimme tapaamisia. Yleensä tapaamme jossain ravintolassa. Ruokailun (ja ruoan odottamisen) ajan höpisemme tavallisesti yleisiä kuulumisiamme. Kun olemme syöneet, koittaa kirjakeskusteluiden aika. Ensiksi keskustelemme yhdessä luetusta kirjasta. Sen kummempia syväanalyyseja emme tee, puramme vain tuntojamme lukukokemuksesta ja mielipiteitä kyseisestä kirjasta. Tämän jälkeen jokainen vuorollaan esittelee omavalintaisen kirjansa. Ne ovat kutkuttavia jännitysmomentteja, kun odotamme, mikä kirja kenenkin laukusta nousee. Kaiken tämän jälkeen seuraava koollekutsuja paljastaa seuraavaksi luettavan kirjan. Myös sitä hetkeä odotetaan jännityksellä. Aiemmin homma on toiminut niin, että seuraavaksi luettava kirja vain kylmästi ilmoitetaan. Sittemmin on pitänyt siirtyä siihen, että koollekutsuja laatii listalle ehdotettavia kirjoja vähän enemmänkin siltä varalta, että joku on jo ehtinyt lukea ensisijaisen ehdotuksen.

Lukupiiri on tuonut tullessaan paljon: uusia tuttavuuksia, uusia ravintolakokemuksia mutta ennen kaikkea uusia lukuelämyksiä. En ehkä ikinä olisi tarttunut vaikkapa Barack Obaman elämäkertaan tai saanut luettua Sotaa ja rauhaa loppuun. On aina myös hauskaa miettiä, minkä kirjan esittelisi muille, minkä kirjan määräisi yhteiseksi luettavaksi ja minne tapaamisen määräisi.

Esittelin lukupiirimme toiminnan siksi, että tämän vuoden kolmas luettu kirja on opus, jonka luin lukupiiriämme varten. Koska tapaaminen on vasta viikon päästä, en voi vielä esitellä kyseistä teosta. Luen jo seuraavaa kirjaa ja saattaa olla, että ehdin esitellä sen täällä ennen tuota lukupiirin tammikuun kirjaa.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

2. Reijo Mäki: Sheriffi

Meillä on äitini kanssa ollut tapana jo vuodesta 1999 alkaen (hui kauhistus!), että ostamme toisillemme joululahjaksi kirjat. (No okei, kumpikin ostaa lisäksi jotain pientä kuitenkin...) Minä olen muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta saanut (siis toivonut) tuoreinta Ilkka Remestä. Äitini on vastaavasti saanut Reijo Mäen uusimman teoksen. Sitten joulun jälkeen vaihto. Tai no, äiti ei Remeksistä välitä, mutta minä olen aina halunnut lukea sen uusimman Mäen.

Tällä kertaa siis kyseessä on vuonna 2012 ilmestynyt Sheriffi. Voisi kai sanoa, että taattua Mäen laatua. On pihakeinu, josta löytyy ruumis, on toinenkin ruumis ja täysi mysteeri niiden taustalla. Hätiin saapuu Jussi Vares.

Tällä kertaa Vares päätyy tutkinnan tuoksinassa seikkailemaan Turun alamaailmassa Raatimiehiksi kutsutun ryhmän siivittämänä. Mukana Raatimiehien riveissä on myös aiemmista kirjoista tuttu Kyypakkaus. Noin muuten mukana tarinassa seikkailevat vanhat tutut Luusalmi ja pastori Alanen sekä tietysti Uuden Apteekin Korpela. Olavin Krouvissakin käydään, pitkästä aikaa, muistaakseni. Ja kaiken taustalla kaikkitietävä ja kaiken näkevä sheriffi seuraa Vareksen liikkeitä. Niin, lisäksi kuvioihin ilmestyy myös Harriet, joka tekee Varekseen lähtemättömän vaikutuksen.

Dialogi svengaa kuin hirvi, vanhaan totuttuun tapaansa. Mäen tekstiä on mielestäni ilo lukea juuri sen värikkyyden ja monipuolisuuden ansiosta. Oman mielenkiintoisen lisänsä tuo omasta näkökulmastani se, että tapahtumat sijoittuvat Turkuun, jotakuinkin vielä lähelle omia kotikontujani. Jotenkin lukemista helpottaa, kun pystyy tasan tarkkaan näkemään mielessään ympäristön.

Kirja oli hyvä, muttei kuitenkaan mielestäni parasta Mäkeä. Onko Vares tulossa vanhaksi? Pari viimeisintä teosta ovat mielestäni näyttäneet Vareksen jonkin verran haavoittuvampana kuin aiemmin. Vares ei ole enää niin kaunis, nuori ja kuolematon, vaan elämän kolhut ulottuvat häneen jo vahvemmin. Lukemisen arvoinen kirja on ehdottomasti silti.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Suomalainen kirjalista

Vastineeksi BBC:n kirjalistalle sanomalehti Keskisuomalainen laati vastaavan listan, mutta enemmän vastaamaan suomalaisen lukijan tarpeita. Lista on kas tässä ja siinä lihavoituna luetut kirjat. Lista on osittain sama BBC:n listan kanssa.

  1.  Mika Waltari – Sinuhe Egyptiläinen
  2. J.R.R. Tolkien – Taru sormusten herrasta
  3. Väinö Linna – Tuntematon sotilas
  4. Aleksis Kivi – Seitsemän veljestä
  5. Väinö Linna – Täällä Pohjantähden alla 1-3
  6. Agatha Christie – 10 pientä neekeripoikaa
  7. Fjodor Dostojevski – Rikos ja rangaistus
  8. Anne Frank – Nuoren tytön päiväkirja
  9. Douglas Adams – Linnunradan käsikirja liftareille
  10. Astrid Lindgren – Veljeni Leijonamieli
  11. Antoine de Saint-Exupéry – Pikku Prinssi
  12. J.K. Rowling – Harry Potter -sarja
  13. Gabriel García Márquez – Sadan vuoden yksinäisyys
  14. George Orwell – Vuonna 1984
  15. Veikko Huovinen – Havukka-ahon ajattelija
  16. Elias Lönnrot – Kalevala
  17. Jane Austen – Ylpeys ja ennakkoluulo
  18. Sofi Oksanen – Puhdistus
  19. Astrid Lindgren – Peppi Pitkätossu
  20. Mihail Bulgakov – Saatana saapuu Moskovaan
  21. Richard Bach – Lokki Joonatan
  22. Umberto Eco – Ruusun nimi
  23. Tove Jansson – Muumipeikko ja pyrstötähti
  24. J. & W. Grimm – Grimmin sadut I-III
  25. Dan Brown – Da Vinci -koodi
  26. Enid Blyton – Viisikko-sarja
  27. Anna-Leena Härkönen – Häräntappoase
  28. Ernest Hemingway – Vanhus ja meri
  29. Goscinny – Uderzo – Asterix-sarja
  30. John Irving – Garpin maailma
  31. Louisa May Alcott – Pikku naisia
  32. Victor Hugo – Kurjat
  33. C.S. Lewis – Narnian tarinat
  34. A.A. Milne – Nalle Puh
  35. Henri Charriete – Vanki nimeltä Papillon
  36. Alexandre Dumas – Kolme muskettisoturia
  37. Emily Bronte – Humiseva harju
  38. William Golding – Kärpästen herra
  39. Juhani Aho – Rautatie
  40. Leo Tolstoi – Anna Karenina
  41. Frank McCourt – Seitsemännen portaan enkeli
  42. Arthur C. Clarke – Avaruusseikkailu 2001
  43. J.D. Salinger – Sieppari ruispellossa
  44. Charlotte Brontë – Kotiopettajattaren romaani
  45. Kurt Vonnegut – Teurastamo 5
  46. Isaac Asimov – Säätiö
  47. Aapeli – Pikku Pietarin piha
  48. Leo Tolstoi – Sota ja rauha
  49. Mauri Kunnas – Koiramäen talossa
  50. Margaret Mitchell – Tuulen viemää
  51. Nikolai Gogol – Kuolleet sielut
  52. Albert Camus – Sivullinen
  53. Kirsi Kunnas – Tiitiäisen satupuu
  54. Hergé – Tintti-sarja
  55. Miquel Cervantes – Don Quijote
  56. Eduard Uspenski – Fedja-setä, kissa ja koira
  57. Mark Twain – Huckleberry Finnin seikkailut
  58. Johanna Sinisalo – Ennen päivänlaskua ei voi
  59. Herman Hesse – Lasihelmipeli
  60. Günther Grass – Peltirumpu
  61. Jostein Gaarder – Sofian maailma
  62. Leon Uris – Exodus
  63. Lucy M. Montgomery – Pieni runotyttö
  64. Ilmari Kianto – Punainen viiva
  65. Franz Kafka – Oikeusjuttu
  66. Guareschi Giovanni – Isä Camillon kylä
  67. Lewis Caroll – Liisan seikkailut ihmemaassa
  68. John Steinbeck – Eedenistä itään
  69. Kari Hotakainen – Juoksuhaudantie
  70. Paulo Coelho – Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
  71. Jules Verne – Maailman ympäri 80 päivässä
  72. Risto Isomäki – Sarasvatin hiekkaa
  73. Jaroslav Hasek – Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
  74. Giovanni Boccaccio – Decamerone
  75. Oscar Wilde – Dorian Grayn muotokuva
  76. Milan Kundera – Olemisen sietämätön keveys
  77. Homeros – Odysseia
  78. Peter Hoeg – Lumen taju
  79. Arthur Conan Doyle – Baskervillen koira
  80. William Shakespeare – Hamlet
  81. Eino Leino – Helkavirsiä-sarja
  82. Stieg Larsson – Miehet, jotka vihaavat naisia
  83. Yrjö Kokko – Pessi ja Illusia
  84. Thomas Harris – Uhrilampaat
  85. Raymond Chandler – Syvä uni
  86. Jean M. Untinen-Auel – Luolakarhun klaani
  87. Deborah Spungen – Nancy
  88. Stephen King – Hohto
  89. Laura Ingalls Wilder – Pieni talo preerialla
  90. Laila Hietamies – Hylätyt talot, autiot pihat
  91. Aino Suhola – Rakasta minut vahvaksi
  92. Aleksandr Solzhenitsyn – Vankileirien saaristo
  93. Mikael Niemi – Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
  94. Timo K. Mukka – Maa on syntinen laulu
  95. Juha Vuorinen – Juoppohullun päiväkirja
  96. Kjell Westö – Missä kuljimme kerran
  97. Veijo Meri – Manillaköysi
  98. Maria Jotuni – Huojuva talo
  99. Juha Itkonen – Anna minun rakastaa enemmän
  100. Jan Guillou – Pahuus
Tämähän näyttää jo paremmalta! Luettuna 34/100.

maanantai 7. tammikuuta 2013

BBC:n kirjalista

 Mainitsin jo ekassa postauksessa BBC:n 100:n kirjan listan kirjoista, jotka ihmisen pitäisi elinaikanaan lukea. Tässä tuo lista nyt on. Olen lihavoinut ne, jotka olen lukenut ja kursivoinut ne, joita olen aloittanut, mutta jotka ovat jääneet kesken. Katsotaan lopuksi, mikä on saldoni tähän mennessä.

1 Pride and Prejudice – Jane Austen – Ylpeys ja ennakkoluulo
2 The Lord of the Rings – JRR Tolkien – Taru Sormusten Herrasta
3 Jane Eyre – Charlotte Bronte – Kotiopettajattaren romaani
4 Harry Potter series – J.K.Rowling – Harry Potterit
5 To Kill a Mockingbird – Harper Lee – Kuin surmaisi satakielen
6 The Bible – Raamattu
7 Wuthering Heights – Emily Bronte – Humiseva harju
8 Nineteen Eighty Four – George Orwell – Vuonna 1984
9 His Dark Materials – Philip Pullman – Universumien tomu
10 Great Expectations – Charles Dickens  Loistava tulevaisuus
11 Little Women – Louisa M Alcott – Pikku naisia
12 Tess of the D’Urbervilles – Thomas Hardy – Tessin tarina
13 Catch 22 – Joseph Heller – Me sotasankarit
14 Complete Works of Shakespeare – Koko Shakespearen tuotanto
15 Rebecca – Daphne Du Maurier – Rebekka
16 The Hobbit – JRR Tolkien – Hobitti
17 Birdsong – Sebastian Faulks – Mustarastas laulaa
18 Catcher in the Rye – JD Salinger – Sieppari ruispellossa
19 The Time Traveller’s Wife – Audrey Niffenegger – Aikamatkustajan vaimo
20 Middlemarch – George Eliot – Middlemarch
21 Gone With The Wind – Margaret Mitchell – Tuulen viemää
22 The Great Gatsby – F Scott Fitzgerald – Kultahattu
23 Bleak House – Charles Dickens – Kolea talo
24 War and Peace – Leo Tolstoy – Sota ja rauha
25 The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams – Linnunradan käsikirja liftareille
26 Brideshead Revisited – Evelyn Waugh – Mennyt maailma
27 Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky – Rikos ja rangaistus
28 Grapes of Wrath – John Steinbeck – Vihan hedelmät
29 Alice in Wonderland – Lewis Carroll – Liisa ihmemaassa
30 The Wind in the Willows – Kenneth Grahame – Kaislikossa suhisee
31 Anna Karenina – Leo Tolstoy – Anna Karenina
32 David Copperfield – Charles Dickens – David Copperfield
33 Chronicles of Narnia – CS Lewis – Narnia -sarja
34 Emma – Jane Austen – Emma
35 Persuasion – Jane Austen –Viisasteleva sydän
36 The Lion, The Witch and The Wardrobe – CS Lewis –Velho ja leijona
37 The Kite Runner – Khaled Hosseini – Leijapoika
38 Captain Corelli’s Mandolin – Louis De Bernieres – Kapteeni Corellin mandoliini
39 Memoirs of a Geisha – Arthur Golden – Geishan muistelmat
40 Winnie the Pooh – AA Milne – Nalle Puh
41 Animal Farm – George Orwell – Eläinten vallankumous
42 The Da Vinci Code – Dan Brown – Da Vinci -koodi
43 One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez – Sadan vuoden yksinäisyys
44 A Prayer for Owen Meaney – John Irving – Ystäväni Owen Meany
45 The Woman in White – Wilkie Collins – Valkopukuinen nainen
46 Anne of Green Gables – LM Montgomery – Annan nuoruusvuodet
47 Far From The Madding Crowd – Thomas Hardy – Kaukana mielettömästä maailmasta
48 The Handmaid’s Tale – Margaret Atwood – Orjattaresi
49 Lord of the Flies – William Golding – Kärpästen herra
50 Atonement – Ian McEwan – Sovitus
51 Life of Pi – Yann Martel – Piin elämä
52 Dune – Frank Herbert – Dyyni
53 Cold Comfort Farm – Stella Gibbons – (ei suomennettu?)
54 Sense and Sensibility – Jane Austen – Järki ja tunteet
55 A Suitable Boy – Vikram Seth – Sopiva nuori mies
56 The Shadow of the Wind – Carlos Ruiz Zafon – Tuulen varjo
57 A Tale Of Two Cities – Charles Dickens – Kaksi kaupunkia
58 Brave New World – Aldous Huxley – Uljas uusi maailma
59 The Curious Incident of the Dog in the Night-time – Mark Haddon – Yöllisen koiran merkillinen tapaus 
60 Love In The Time Of Cholera – Gabriel Garcia Marquez – Rakkautta koleran aikaan
61 Of Mice and Men – John Steinbeck – Hiiriä ja ihmisiä
62 Lolita – Vladimir Nabokov – Lolita
63 The Secret History – Donna Tartt – Jumalat juhlivat öisin
64 The Lovely Bones – Alice Sebold – Oma taivas
65 Count of Monte Cristo – Alexandre Dumas – Monte Criston kreivi
66 On The Road – Jack Kerouac – Matkalla
67 Jude the Obscure – Thomas Hardy – (ei suomennettu)
68 Bridget Jones’s Diary – Helen Fielding – Bridget Jones: elämäni sinkkuna
69 Midnight’s Children – Salman Rushdie – Keskiyön lapset
70 Moby Dick – Herman Melville – Moby Dick
71 Oliver Twist – Charles Dickens – Oliver Twist
72 Dracula – Bram Stoker – Dracula
73 The Secret Garden – Frances Hodgson Burnett – Salainen puutarha
74 Notes From A Small Island – Bill Bryson – Muistiinmerkintöjä pieneltä saarelta
75 Ulysses – James Joyce – Odysseus
76 The Bell Jar – Sylvia Plath – Lasikellon alla
77 Swallows and Amazons – Arthur Ransome – Pääskyt ja amazonit
78 Germinal – Emile Zola – Kivihiilenkaivajat
79 Vanity Fair – William Makepeace Thackeray – Turhuuden turulla
80 Possession – AS Byatt – Riivaus: romanttinen kertomus
81 A Christmas Carol – Charles Dickens – Saiturin joulu
82 Cloud Atlas – David Mitchel – Pilvikartasto
83 The Color Purple – Alice Walker – Häivähdys purppuraa
84 The Remains of the Day – Kazuo Ishiguro – Pitkän päivän ilta
85 Madame Bovary – Gustave Flaubert – Rouva Bovary
86 A Fine Balance – Rohinton Mistry – (ei suomennettu ?)
87 Charlotte’s Web – EB White – Lotta ystäväni
88 The Five People You Meet In Heaven – Mitch Albom – (ei suomennettu?)
89 Adventures of Sherlock Holmes – Sir Arthur Conan Doyle – Sherlock Holmesin seikkailut
90 The Faraway Tree Collection – Enid Blyton – (ei suomennettu?)
91 Heart of Darkness – Joseph Conrad – Pimeyden sydän
92 The Little Prince – Antoine De Saint-Exupery – Pikku prinssi
93 The Wasp Factory – Iain Banks – Ampiaistehdas
94 Watership Down – Richard Adams – Ruohometsän kansa
95 A Confederacy of Dunces – John Kennedy Toole – Typerysten salaliitto
96 A Town Like Alice – Nevil Shute – Viisi mustaa kanaa
97 The Three Musketeers – Alexandre Dumas – Kolme muskettisoturia
98 Hamlet – William Shakespeare – Hamlet
99 Charlie and the Chocolate Factory – Roald Dahl – Jali ja suklaatehdas
100 Les Miserables – Victor Hugo – Kurjat

Saldona 16/100. Onpa heikosti! Mukana on sellaisia lukemattomia kirjoja, että ihan hävettää.

Tuo lista suomennoksineen siis napattu täältä .

Listasta on olemassa myös Aamulehden aikanaan laatima versio, joka on suunnattu enemmän suomalaisille lukijoille. Katsaus tuohon listaan luvassa myöhemmin. Tämän vuoden tavoitteenani siis on saada luettua tältäkin listalta mahdollisimman monta kirjaa. Tai no, jos edes muutama...