maanantai 15. huhtikuuta 2013

11. Tess Gerritsen: Eloonjäänyt

Olen lukenut vissiinkin kaikki Tess Gerritseniltä suomennetut kirjat, uusimpana niistä uusin, Eloonjäänyt (2012). Kirja oli hyvä, helppolukuinen ja pitkästä aikaa ihan oikeasti jännittävä! En meinannut uskaltaa lukea kirjaa loppuun yötä vasten. Mikä herkkis minustakin on vanhemmiten tullut.

Kirja kertoo kolmesta nuoresta, jotka eivät ennalta tunne toisiaan. Heitä yhdistää kuitenkin se, että heidän vanhempansa on murhattu, ja he itse ovat jääneet verilöylyistä eroon. Salama ei iske kahdesti samaan paikkaan, vai iskeekö? Näin näyttää nuorien kohdalla käyvän, sillä myös heidän kasvattiperheensä kokevat sittemmin saman karun kohtalon.

Nuoret sijoitetaan Mefisto-klubin ylläpitämään Eveningsong-nimiseen koulukotiin, joka sijaitsee syrjäisessä kartanossa keskellä metsää. Koulukodin nuoria yhdistävät samanlaiset kohtalot. Eveningsongissa asuu myös Julian, Maura Islesin "ottopoika". Maura saapuu tapaamaan Juliania, kun samaan aikaan Mauran ystävä Jane Rizzoli tulee paikalle tuomaan yhtä kolmesta vainotusta nuoresta. Hiljalleen kiemurat alkavat kiertyä auki.

Tämä teos on jatkoa Gerritsenin aiemmille teoksille Mefisto-klubi ja Jääkylmä. Olen ne(kin) molemmat lukenut joskus mutten niistä(kään) muistanut juuri mitään. Olisi ollut taas avuksi, jos ne olisivat olleet paremmassa muistissa. Nyt jotkin viittauksen aiempiin tapahtumiin jäivät omalta osaltani vähän hämäriksi.

Pidin kyllä kirjasta kovastikin, vaikka loppukäänteet osoittautuivat hieman monimutkaisiksi. Kai minä hämmennyin, sillä Gerritsenin aiemmat teokset ovat mielestäni olleet suoraviivaisempia. Toisaalta hyvä, että hän saa uusia ulottuvuuksia tarinoihinsa.

Lukuvuosi hiljentynee taas hetkeksi, sillä kesken on parikin vähän enemmän aikaa vievää kirjaa. Katsotaan, koska pääsen palaamaan niiden parissa tälle puolelle.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

10. Yann Martel: Piin elämä

Lukupiirimme huhtikuun tapaamiseen oli luettavana Yann Martelin kirja Piin elämä (2001). Jotenkin hämmentävää, että kirja on tosiaan julkaistu jo vuonna 2001 ja se on päätynyt BBC:n kirjalistalle, mutta siitä huolimatta siitä ei mielestäni juuri ole Suomessa kohistu. Tai voi olla, että julkaisuvuotenaan siitä on ollut enemmänkin juttua, mutta syystä tai toisesta ne ovat itseltäni menneet ohi. Kirjan nimi ei kyllä kilisyttänyt mitään kelloja ennen kuin viime syksynä, kun kirjan pohjalta tehtiin elokuva ja kirjasta julkaistiin uusi pokkaripainos. Olin siis opusta jo kirjakaupassa sillä silmällä katsellut. Tuli siis ihan hyvään saumaan, että se valikoitui luettavaksi.

Kirja kertoo intialaisesta Piscine Molitor Patelista, joka kuitenkin ottaa lempinimekseen Piin. Piscine-nimestä kun väännetään lempinimeksi tietysti pissi. Joka johti minut miettimään, että mitenköhän kirjan nimi olisi käännetty tai ylipäätään millä nimellä päähenkilöä olisi kirjassa kutsuttu, ellei pissi myös suomeksi olisi pissi (hehheh). No, yhtä kaikki. Pii on eläintarhan omistajan poika, joka on tottunut pienestä pitäin havainnoimaan eläimiä. Kun poliittinen tilanne Intiassa kiristyy, Piin isä myy eläintarhansa, ja perhe lähtee meritse kohti Kanadaa. Perhettä kuljettanut laiva uppoaa myrskyisenä yönä, ja Pii selviää ainoana perheestään pelastusveneelle. Hän ei päädy lautalle kuitenkaan yksin, vaan saa seurakseen bengalintiikerin, Richard Parkerin. Sitten seuraa yli 200 vuorokautta, kun parivaljakko viettää keskenään veneessä keskellä Tyyntä valtamerta.

Kirjan alkaa mielestäni hitaasti. Se ei meinaa lähteä millään käyntiin. Tämä vähän jakoi mielipiteitä lukupiirissämme. Osa oli sitä mieltä, että teos oli alusta alkaen mukaansa tempaava ja loistava, osa, minä mukaanlukien, oli sitä mieltä, että kirja pääsi vauhtiin vasta, kun laiva oli uponnut ja Pii ja tiikeri päätyneet pelastusveneeseen. Yhtä kaikki, kirja oli kuitenkin kaiken kaikkiaan oikein hyvä. Pitkästä aikaa jäi sellainen olo, että tämän kirjan voisi lukea uudelleen. Luulen, että minulta on mennyt kirjan alusta erinäisiä juttuja ja asioita ohi, eli olisi mielenkiintoista lukea se vielä uudelleen ihan ajatuksen kanssa.

Elokuvaa en ole nähnyt, mutta luulen, että sekin olisi ihan katsomisen arvoinen. Olisi kiva verrata kirjaa ja elokuvaa toisiinsa. Lisäksi olisi mukava nähdä, miten tapahtumat tapahtuvat.

torstai 11. huhtikuuta 2013

9. Jouni Hynynen: Kesämies

Ajattelin lukea ihan vain ohimennen hetkessä sohvan nurkassa istuen Jouni Hynysen kirjan Kesämies (2010). No, ei se sitten ihan mennyt niin. Olen lukenut Hynyseltä, siis siltä Kotiteollisuuden keulamieheltä, opuksen Rakkaudella, Hynynen, ja pidin siitä kovasti. Kesämies ei nyt ihan samaan yltänyt. Ensinnäkin sen lukeminen kesti ja kesti. Ei tullut missään vaiheessa sellaista draivia päälle, että lukeminen olisi mennyt kuin vettä vaan.

Kyllähän Hynysellä sujuva kynä on, mutta nyt se ei vaan ollut ehkä parhaassa terässään. Kesämies sisältää syväluotauksia suomalaisen miehen sielunelämään kesäaikaan. Kirja oli päiväkirjamuotoinen, ja Hynynen kirjoitti itsestään yksikön kolmannessa persoonassa: "Hynynen teki sitä tai tätä" (yleensä ryyppäsi). En minä alkoholia paheksu, en suinkaan, mutta ehkä tässä mentiin jo hyvän maun rajoille ja niiden ylikin. Heräsi ajatus, että tuollaistako muusikon elämä oikeasti on? Miten niiden elimistö kestää? Kirja kattoi kuitenkin aika monta kesää suomalaisen muusikon elämästä. Väleihin oli ripoteltu otteita aiemmista kirjoista.

Olihan tuo nyt ihan kiva tavallaan lukea. Ei se silti herättänyt niin suurta hilpeyttä tai naurunpyrskähdyksiä, kuin olin etukäteen ajatellut ja toivonut. Tulipa luettua.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

8. Jim Thompson: Valkoinen viha

Luin Jim Thompsonin Valkoisen vihan (2012) aika pian Kylmän kuoleman jälkeen, jolloin kirjojen jatkuvuus toimi. Valkoinen viha kun on suora jatko-osa Kylmälle kuolemalle. Nyt Kari Vaaran pitäisi puhdistaa Helsinki huumeista ja (laittomista) aseista. Hän saa ympärilleen tehokkaan ryhmän, ja mukana nähdään myös aiemmasta osasta tuttu Arvid Lahtinen.

Kari Vaaralta on leikattu aivokasvain, joten hänen pitäisi olla elämänsä kunnossa. Hän onkin, lukuunottamatta sitä seikkaa, ettei hän tunne yhtään mitään. Ei iloa tai surua, saati rakkautta vaimoaan tai lastaan kohtaan.

Vaaran johtama ryhmä saa siis vapaat kädet toimia, joten jälki on melko rumaa. Turkulaisena itseäni tietysti kiinnosti se, että tapahtumien koukerot ulotettiin ihan tänne varsinaiseen Suomeen asti. Täällä päin oikeastaan käydään kirjan loppukähinä.

Pidin kovasti Kylmästä kuolemasta, mutta nyt meni jo överiksi. Tuli vähän sellainen Taavi Soininvaara meats Juha Vuorinen -fiilis. Ikään kuin monimutkaisia ja peiteltyjä koukeroita, mutta toisaalta sitten taas lipsahdettiin absurdihkon puolelle. Ei tämäkään nyt huono ollut mutta ei suinkaan mielestäni Thompsonin paras. Loppu oli taas sellainen, että jään itse odottelemaan jatkoa.

Hiljainen lukuvuosi

Hiljaiseloa on pidellyt. Syitä sille voi käydä lukemassa täällä: http://jekkuilua.blogspot.fi En edes muista, koska viimeksi olisin lukenut niin vähän kuin tämän kevään aikana. Nyt aion ryhdistäytyä ja olen sitä jo jonkin verran tehnytkin. Jatkoa siis toivottavasti seuraa, ainakin parin kirjan verran... Pysykää kuulolla.