torstai 30. tammikuuta 2014

Åsa Larsson: Sudentaival

7. Järjestyksessään toista Åsa Larssonin kirjaa Sudentaival (2004) aloin lukea jo tovi sitten. Siihen väliin sitten paukahtivat Poika raidallisessa pyjamassa, Yöllisen koiran merkillinen tapaus ja Eläintenvallankumous. Tänään sitten saatoin tuon Larssonin loppuun.

Olen Larssonin kanssa mennyt vähän niin sanotusti perä edellä puuhun. Olen kyllä ensimmäiseksi lukenut ensimmäisen julkaistun Larssonin, mutta sen jälkeen myöhempiä osia. Ovathan ne itsenäisiä teoksia, mutta olisihan se varmaan hyvä toisaalta lukea ihan järjestyksessäkin. Pidän tämän mielessäni, jos joskus alan lukea Anna Janssona, Camilla Läckenbergiä tai vaikka Matti Yrjänä Joensuuta. Olisi hienoa joskus lukea jokin sarja ihan järjestyksessä.

No, asiaan. Sudentaival jatkaa juristi Rebecka Martinssonin elämän seuraamista. Martinsson päätyy taas Tukholmasta kotikonnuilleen pohjoiseen ja sekaantuu ehkä liikaakin asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Kirjan tapahtumat alkavat, kun kiirunalainen pappi Mildred Nilsson löytyy murhattuna kirkosta. Tämäkin teos siis liikkuu rikoksien ja uskonnon parissa. Mildred on voimakasluonteinen naispappi, joka herättää paljon tunteita ja ajatuksia niin elävänä kuin kuolleenakin. Hänellä tuntuu olevan paljon vihamiehiä, jos myös kannattajia. Seurakunta jakaantuu melkein kahtia: vanhaa koulukuntaa edustavat miehet, jotka haluavat pitää metsästysseuransa ja uudistusmielinen Mildred, joka haluaa esimerkiksi perustaa säätiön suojelemaan kirkon mailla liikkuvaa sutta.

Muista kirjoista tutut henkilöt Anna-Maria Mella ja Sven-Erik Stålnacke ovat myös mukana menossa. Muutenkin kirjan henkilögalleria on runsas ja mielenkiintoinen. Toisaalta henkilöitä oli sen verran, että osa heistä ja heidän toimintansa motiiveista jäi minusta vähän irtonaisiksi. Samaten syyllinen ja osin hänen motiivinsa olivat myös irrallisia. Olisin ehkä halunnut tietää vähän syvemmin kaikesta.

Kuten Larssonin muissakin kirjoissa, tässäkin päätarinaan limittyy toinen tarina, Keltajalka-nimisestä sudesta. Susi toki on se, jota Mildred kirjassa suojelee. En silti voinut välttyä ajatukselta, että symboloiko yksinäinen susi jotenkin kenties Rebecka Martinssonia?

Åsa Larsson: Sudentaival
Alkuteos: Det blod som spillts
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Katriina Savolainen
Sivuja: 351

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

George Orwell: Eläinten vallankumous

6."Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkin eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset." (s.120)

Sain vihdoin luettua tämänkin klassikon, nimittäin George Orwellin Eläinten vallankumouksen (1945). Vähän harmittaa: olisipa joku suositellut tätä minulle lapsena tai nuorena. Olisi ollut mielenkiintoista nyt miettiä, miten eri tavoin kirjan käsittää nyt kuin miten sen olisi lapsena käsittänyt. Kirjahan on ohut ja sopii tarinansa puolesta nuorillekin lukijoille. Poliittiset nyanssit tosin aukenevat vasta vähän vanhemmille.

Jotenkin minua siltikin pelotti tarttua kirjaan kun pelkäsin, että mitä jos en tajuakaan satiiria siinä. Pelko oli turha, sen verran ilmeistä se oli. Kirja herätti myös tunteita laidasta laitaan: hämmästystä, kummastusta, kiukkua, surua... Ehkä eniten kiukkua siitä, miten edelleen kirja on omalla tavallaan ajankohtainen.

Kirja kertoo siis nimensä mukaisesti eläimistä, jotka kirjan alussa päättävät tehdä vallankumouksen maatilalla ja nousta vastarintaan niitä riistäneitä ihmisiä vastaan. Eläimet karkoittavat ihmiset tiluksiltaan ja alkavat kaikki lajit elää sopusoinnussa ja harmoniassa keskenään - tai näin ne aluksi kuvittelevat.

Eläimet työskentelevät yhteen hiileen puhaltaen ja niillä on selkeä päämäärä. On myös kauniita ajatuksia siitä, miten ruokaa ja mukavia oloja tulee aina riittämään kaikille.

Pian kuitenkin tilanne alkaa muuttua ja siat ottavat vallan. Ne manipuloivat ovelasti muita eläimiä ja saavat ne tekemään yhä kovemmin töitä yhä pienemmin eduin. Ne saavat muut eläimet myös uskomaan, että siat ajavat ja valvovat muiden etuja, vaikka ne eivät näkyvästi osallistukaan maatilan töihin. Ja kohta muut eläimet eivät enää muista, että mitään muuta olisi ollut olemassakaan...

Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja, kertakaikkiaan. Tästä olisi kiva keskustella enemmän ja tarkemminkin.

George Orwell: Eläinten vallankumous
Alkuteos: Animal Farm
Kustantaja: Wsoy
Suomentanut: Panu Pekkanen
Sivuja: 126
 

torstai 23. tammikuuta 2014

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus

5. Hitsi, että meitsi on liekeissä! Jo viides luettu kirja tälle tammikuulle, ennen kuulumatonta. Veikkaan tahdin kyllä tästä hiljenevän. Nyt on ollut sen verran kylmät kelit, että oikein muita aktiviteetteja ei ole tullut tehtyä, olen vain lojunut sisällä ja lukenut.

Nyt oli vuorossa Mark Haddonin riemastuttavan ihanan erilainen Yöllisen koiran merkillinen tapaus (2003). Kirja kertoo 15-vuotiaasta Christopher Francis Boonesta, joka tietää kaikki maailman valtiot ja niiden pääkaupungit ja osaa kaikki alkuluvut lukuun 7507 asti. Sen sijaan hän ei ymmärrä, mitä tarkoittavat metaforat, kuten "sydämeni itki verta" tai "koira potkaisi tyhjää", hän ei osaa jertoa vitsejä eikä hän osaa oikein tulkita toisten ihmisten ilmeitä. Christopherilla on aspergerin syndrooma, tai näin ainakin kerrotaan kirjan takakannessa. Kirjan tekstistä ei varsinaisesti tule ilmi, onko Christopherilla jokin diagnoosi, tai mikä tuo diagnoosi mahdollisesti on. Christopher on älykäs, mutta elää omassa pienessä maailmassaan, jossa hän ahdistuu esimerkiksi ihmispaljoudesta ja siitä, jos häneen kosketaan.

Kirjan alussa Christopher löytää naapurin rouvan pihalta kuolleen koiran, joka on tapettu talikolla. Christopher ihailee Sherlock Holmesia ja aikoo ottaa selvää, mitä koiralle on tapahtunut. Hän haluaa myös kirjoittaa salapoliisikertomuksen tutkimuksistaan.
"Minä pidän koirista. Koirista tietää aina mitä ne ajattelevat. Niillä on 4 mielialaa. Iloinen, surullinen, vihainen ja keskittynyt. Koirat ovat myös uskollisia eivätkä ne valehtele koska ne eivät osaa puhua." (s. 4) Yhdyn tähän huomioon täysin.

Kirjasta teki kiehtovan se, että se oli kirjoitettu Christopherin osittain yksinkertaisesta ajatusmaailmasta ja näkökulmasta käsin. Kirjan luvut eivät myöskään edenneet numerojärjestyksessä, siis siten, kuin yleensä on totuttu, vaan numerojärjestyksessä alkuluvuittain. Nän humanistina tuntui hämmentävältä, että jollekin on hankalaa hahmottaa metaforia, sen sijaan tuo joku osaa sujuvasti laskea kahden potensseja omasta näkökulmastani loputtomiin. Kirjassa oli hyvin paljon matemaattisia kaavoja, jotka itseltäni menivät aivan täysin yli. Kirjassa oli myös havainnollistavia piirroksia kuvaamaan esimerkiksi Christopherin kotikatua tai kuvioita, joita hän jossakin näki.

Pidin kirjasta kovasti. Se on toisaalta kai suunnattu nuorille, mutta sopii varsin mainiosti näin aikuisellekin lukijalle. (Taisin todeta samaa Poika raidallisessa pyjamassa -teoksen kohdalla.)

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus
Alkuteos: The curious incident of the dog in the night-time
Kustantaja: Otava
Suomennos: Terhi Leskinen
Sivuja: 269 + liite

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

4. "Piste, josta tuli täplä, josta tuli läiskä, josta tuli hahmo, josta tuli poika"

 Ihan ensiksi haluaisin sanoa, etten lukenut John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa -kirjaa (2009) päivässä. Eilinen postaus oli kirjoitettu jo aiemmin ja vain ajastettu, ja sillä välin ehdin sitten lukea tämän.Kirja oli rankasta aiheestaan huolimatta helppo ja nopea lukea.

Niin, kirja siis kertoo yhä kipeästä aiheesta, holokaustista. Näkökulma kuitenkin on tuore ja uusi. Kirja kerrotaan 9-vuotiaan Bruno-pojan näkökulmasta. Bruno on toisaalta pikkuvanha (" 'Millainen työ?' kysyi Bruno, sillä jos hän oli rehellinen itselleen - mitä hän aina pyrki olemaan - hän ei ollut ihan varma siitä, mitä työtä Isä tekee" s. 12) toisaalta hyvinkin naiivi.

Brunon isä työskentelee "Hillerille" ja isänsä työn takia Brunon perhe joutuu muuttamaan Berliinistä "Aus-vitsiin". Berliinissä perheellä on hieno viisikerroksinen talo, nyt he joutuvat asettumaan kolmekerroksiseen taloon. Kuka nyt sellaisessa voisi elää? miettii Bruno. Bruno kaipaa kovasti Berliiniin ja on yksinäinen Aus-vitsissa.

Huoneensa ikkunasta Bruno näkee loputtomiin jatkuvan aidan ja sen takana ihmisiä raidallisissa pyjamissa. Hänkin haluaisi toiselle puolelle, sillä siellä näkyy olevan lapsia ja siten seuraa.

Kirjan puolivälissä tapahtuu ratkaiseva käänne, kun Bruno tapaa aidan takana kanssaan samanikäisen pojan, Shmuelin. Bruno huomaa, että tämä on laiha ja surullisen näköinen, mutta ei tajua olla hiljaa omista hyvistä oloistaan. Bruno olettaa, että myös toisella puolella asiat ovat hyvin ja että sielläkin on ruokaa, vilkkaita katuja ja kauppoja. Shmuelista tulee pian Brunon paras (ja ainoa) ystävä. Tästä kirja lähtee etenemään kohti vavahduttavaa loppuratkaisua.

Pidin kirjasta. Kuten alussa totesin, se oli helppo ja nopea lukea. Pidin myös siitä, miten Boyne on löytänyt tällaisen uuden lähestymistavan aiheelle. Kirjaa kerrotaan viattoman Brunon näkökulmasta, mutta aikuisena pystyy lukemaan myös rivien väleistä erinäisiä asioita. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja!

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (2009)
Alkuteos: The Boy in the Stripped Pyjamas (2006)
Kustantaja: Bazar
Suomennos: Laura Beck
Kansi: Nic Oxby
Sivuja: 204
 



lauantai 18. tammikuuta 2014

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

3. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013) taisi olla yksi viime vuoden kohutuimmista, kehutuimmista ja kirjastojen varatuimmista kirjoista. Sitä on käsitelty monissa blogeissa ja oikeastaan poikkeuksetta se on saanut ylistäviä arvioita. Kaiken tämän keskellä minä jään vähän sanattomaksi...

Kirja kertoo Viljasta ja Aleksista, jotka jo seurustelunsa alkumetreiltä tietävät, mitä heillä on edessään: suurperhe kaikkivaltiaan jumalan tahdosta ja käskystä. Vilja ja Aleksi ova vanhoillislestadiolaisia, joten ehkäisy (tai esiaviollinen seksi oikeastaan ylipäätään) ei tule kysymykseenkään. Ja niin käy, että ihan heti häiden jälkeen Vilja on raskaana. Tästä seuraa pian toinen raskaus ja sitten kolmas ja vielä neljäskin. Vilja miettii, että hänen elämäänsä säätelee kuukautiskierto, tai sen puuttuminen. Vaikka lapsia ei, noin vanhoillislestadiolaisten näkökulmasta, ole montaa, Vilja kuitenkin uupuu. Hän haluaisi olla vahva nainen, joka hoitaa kodin ja lapset ja leipoo seurojen myyjäisiin reippaasti pullia. Ei saa väsyä, ei saa valittaa, pitää ottaa se, minkä jumala on kullekin määrännyt. Ja taas kerran Vilja huomaa olevansa raskaana. Hän ratkeaa.

Kirja on kaunis rakkaustarina Viljan ja Aleksin kaiken kestävästä rakkaudesta. Se on raadollinen tarina uskonnollisesta yhteisöstä ja sen säännöistä ja normeista. Ja se on tarina selviytymisestä.

Kaikesta kehusta huolimatta kirja jätti minut jollakin tavalla kylmäksi. En tiedä, miksi. Siksikö, että itse olen valinnut lapsettomuuden, eikä kukaan ylempi voima minua voi äidiksi määrätä. Enkö siis pysty samaistumaan tarinaan, kun en ole itse äiti? Myös kirjan kieltä on kehuttu, mutta minusta se oli jo liiallista kikkailua ja maalailua. Enemmän minuun kolahtaa suosikkini Riku Korhosen tyyli kuvailla asioita ikään kuin sivumennen. Rauhalan kirjassa sanat tuntuivat liian mietityiltä ja asetetuilta ja liian tarkoituksella symbolisilta.

Myös vanhoillislestadiolaisuudesta tajusin tietäväni jo valmiiksi, sillä kuvailut uskonnollisesta yhteisöstäkään eivät erityisemmin vavahduttaneet. Sellaistahan se on. Heillä.

Kirjaa kerrotaan vuoroin Viljan ja vuoroin Aleksin näkökulmasta. Noin kirjan puolessa välissä mukaan tulee blogitekstejä lestadiolaisuudesta. Mukana on myös lasten nukkeleikkejä kuvaavia pätkiä, joissa esiintyvät mollamaijat, barbit ja brätzit. Omanlaistaan symboliikkaa sekin, mutta itseäni kohdat eivät kiinnostaneet, joten oikeastaan hyppelin niiden yli. Eniten olin kiinnostunut Viljan ajatuksista ja niitä olisin vielä voinut lukea enemmänkin.

En voi kiistää, etteikö kirja olisi kaikin puolin taidokkaasti kirjoitettu. Se ei silti kuitenkaan ollut niin sanotusti minun kuppini teetä.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013)
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 281 

tiistai 14. tammikuuta 2014

Reijo Mäki: Intiaani

2. "Päivät on jumalasta, aamut saatanasta."
     - Novellikirjailija Luusalmi

 Hahaa, taas perinteinen uuden vuoden Reijo Mäki luettuna plakkarissa. Tällä kerralla liikutaan vuoroin tutussa Turussa, vuoroin Yhdysvaltain Montanassa ja intiaanien mailla. Äitini mielestä tämä ratkaisu oli sekava, mutta omasta mielestäni tarinat kerrottiin sikäli loogisesti, että asia ei tuottanut sekaannuksia. Sen sijaan voisi kysyä, miten tarpeellista tämä alkupuolen hyppäys Montanaan oli.

Suomalainen nainen siis on roadtripillä, tai peräti pakomatkalla, halki Yhdysvaltojen. Hänelle on käydä kalpaten Montanassa, mutta harmaasilmäinen crow-intiaani pelastaa hänet. Tästä alkaa naisen, Summerin, ja intiaanin, Albertin, tarina. Molemmilla on omassa menneisyydessään jotain omalla tavallaan hämärää ja jotain, mikä kummankin takaraivossa kummittelee.

Samaan aikaan, tai hieman aiemmin, toisaalla. Turun saaristossa sattuu järkyttävä veneturma, jota itse Vares osuu paikalle todistamaan. Tai Vares saapuu paikalle, kun kaikki on jo ohi, ja vain tyhjä yhteysalus lipuu pitkin sumuista merta. Turussa Vares päivystää totuttuun tapaan Apteekissa ja pohtii suhdettaan Petraan.

Ja kuinka ollakaan, tapahtumat nivoutuvat yhteen. Miten, siitä on Jussi Vareksen tarkoitus ottaa selvää.

En nyt sanoisi kirjaa parhaaksi lukemakseni Varekseksi. Kieli kulki kepeästi, mutta harvempi kohta sai edes naurahtamaan, kunnon nauramisesta puhumattakaan. Aiemmin Mäen teokset kuitenkin ovat tavalla tai toisella minua huvittaneet. Alkuosassa oli myös liikaa viritelty tapahtumia Montanassa, kun takakannen perusteella lukija jo tiesi, että sekä nainen että intiaani päätyvät Turkuun. Alkuosa oli lähinnä odottelua sen suhteen, milloin alkaa kunnolla tapahtua. En muutenkaan lämmennyt Montana-osiolle, vaan odotin, että Montanasta hypättäisiin taas kertomaan Turun tapahtumia. Kyllä Mäen parasta antia ehdottomasti ovat Turun kaupunkielämän kuvaukset.

Ei kirja täysin huonokaan ollut ja sen luki nopeasti, kuten Mäet yleensäkin. Muutamat juonen piirteet sentään tarjosivat, ainakin minulle, yllätyksiä. En ala tarkemmin määritellä noita kohtia, etten pilaa kenenkään mahdollisen lukijan lukukokemusta.

Reijo Mäki: Intiaani (2013)
Kustantaja: Otava
Kansi: Timo Numminen
Sivuja: 459

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

John Irving: Minä olen monta

1. Ajattelin nyt muuttaa tätä niin, että teen numeroinnin tekstin alkuun, en otsikkoon. Vuoden 2014 ensimmäinen luettu kirja on John Irvingin uusin suomennettu teos Minä olen monta (2013). Se on samalla henkilökohtaisesti ensimmäinen John Irvingin kirja, jonka luen. Ajatella, näin vanhaksi olen elänyt ilman, että olisin Irvingiä lukenut. En nyt tiedä, onko se niin ihmeellistä, mutta sen mitä minä olen ymmärtänyt, Irvingiä pidetään kuitenkin jo lähes klassikkokirjailijana. Ja koska en ole Irvingiä ennen lukenut, en pysty tätä teosta tietenkään vertaamaan hänen aiempaan tuotantoonsa. En siis pysty sanomaan, onko se tyypillistä vai epätyypillistä Irvingiä.

No, asiaan. Kirja on kuudellasadalla sivullaan melkoinen opus, joten minulla kesti tovi lukea se. Varsinkin, kun aina välillä piti lukea jotain muuta. Luulen, että kokonaisuus vähän kärsi tällaisella pirtaleisella lukutavalla.

Kirja kertoo Billy (oik. William) Abbotista, Vermontin First Sistersistä kotoisin olevasta kirjailijasta, joka 70-vuotiaana kertoo tarinaansa lapsuudesta nuoruuden läpi aikuisuuteen. Sain kirjan mieheltäni synttärilahjaksi, ja hän ihmetteli sittemmin kirjan nimeä: miten niin minä olen monta? Mutta tottahan se oli, Billy oli monta. Hän oli ensin poika, sitten opiskelija, rakastaja, kirjailija - ja biseksuaali.

Kirja rakentuu pitkälti Billyn seksuaali-identiteetin ympärille. Kirja alkaa 1950-luvulta Billyn lapsuudesta ja jatkuu hänen aikuisuuteensa asti. Billyn isä on jossakin muualla; Billy ei ole koskaan tavannut isäänsä. Sen sijaan Billy ihastuu äitinsä uuteen mieheen, Billyn isäpuoleen, joka vie Billyn kirjastoon ja sytyttää rakkauden lukemiseen ja kirjoihin. Kirjastossa Billy tapaa myös harteikkaan mutta pienirintaisen neiti Frostin, johon myös ihastuu.

En oikein tiedä. Ehkä olen turtunut lukemiseen, sillä oikein mikään ei tunnu miltään. Tämäkin kirja oli "ihan jees" - käsite, jota vihaan. Mutta niin se vaan on. Kirja ei ollut missään nimessä huono, mutta ei kyllä kohonnut mitenkään loistavaan asemaankaan. Mielestäni kirjassa oli hieman liikaa jaarittelua, eikä se oikein pysynyt kasassa. Olin myös etukäteen ajatellut, että Irvingin kieli olisi jotenkin ilmaisuvoimaisempaa. Nyt teksti jäi mielestäni melko keskinkertaiseksi.

Tulipa luettua, mutta ei tämä omiin aikakirjoihini varsinaisesti jää. Luulen, että annan Irvingille vielä toisen mahdollisuuden ja luen jonkin hänen alkutuotantoonsa kuuluvan teoksen vertailupohjan saamiseksi.

John Irving: Minä olen monta
Alkuteos: In One Person
Kustantaja: Tammi
Suomennos: Kristina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 604

lauantai 11. tammikuuta 2014

Lukuvuosi alkaa

Nyt lähtee käyntiin lukuvuosi 2014! Olen ehtinyt lukea jo kaksi kirjaa, en vain ole saanut niistä vielä kirjoitettua. Kolmas kirja on jo vauhdissa. Wuhuu! Toinen luetuista kirjoista on taas lukupiirimme kirja, joten siitä kirjoitan vasta viikon päästä.

Vähän aktiivisempi ja innostuneempi olo on kyllä lukemisen suhteen, mitä viime vuonna. En edelleenkään aseta sen enempiä tavoitteita, kuin sen vähintään 35 luettua kirjaa.

Mukavaa lukuvuotta kaikille!