lauantai 27. syyskuuta 2014

Tarquin Hall: Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus

30. Silmiini osui kirjastossa mielenkiintoisen näköinen kirja. Kyseessä oli alkuaan englantilaisen Tarquin Hallin esikoisteos, Intiaan sijoittuva Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus (2009). Kyseessä on ensimmäinen osa dekkarisarjasta, jossa seikkailee Vish Puri, tuo Intian Hercule Poirot. Verrattiinpa kirjaa myös Afrikkaan sijoittuvaan Mma Ramotsween (jota en muuten koskaan olekaan lukenut...)

Vish Puri on mitä yksityisin etsivä ja pyörittää omaa firmaansa apulaisineen. Kirjan aikana hän tutkii muutamia "niitä tavallisia" avioliittojuttuja, joissa pitää tutkia morsiamen tai sulhasen taustoja, mutta sitten hän saa isomman jutun hoidettavakseen: erästä arvostettua tuomaria epäillään palvelustytön murhasta. Juttu ei olekaan aivan simppeli, vaan Puri joutuu paneutumaan siihen tosissaan. Onko palvelustyttö todella murhattu ja ruumis tunnistamaton, vai onko tyttö elossa. Ja jos hän on elossa, missä? Miten löytää Intiasta yksi kadonnut palvelijatar?

On hauskaa, miten Vish Puri käyttää toisaalta vanhoja ja perinteisiä keinoja rikosten selvittelemiseen, toisaalta hänellä on melkoinen repertuaari uutta tekniikkaa ja oveluuttakin pelissä. Myös Purin äiti haluaa ottaa osaa tutkimuksiin, eikä kyllä hänkään jää poikaansa huonommaksi.

Ja kuten Hercule Poirot ikään, lopuksi Vish Purikin kokoaa asianosaiset yhteen ja kertoo omien päätelmiensä avulla syyllisen ja asioiden oikean laidan.

Hmm, pidinkö kirjasta? No joo, ihan ok. Kyllähän sen luki, ihan melko helpostikin. Silti se jotenkin jätti hieman kylmäksi, enkä valitettavasti osaa määritellä, miksi. Voi olla, että tarina oli hieman liian hidastempoinen ja tylsä, toisin sanoen jännitystä olisi saanut olla enemmän. Ymmärrän toki, että tämä on tyyliltään erilainen dekkari kuin vaikkapa hiljattain lukemani Camilla Läckberg, ja tämä kirja on arvokas sellaisena lempeänä ja leppoisana. Itselleni tuo tyyli ei ehkä tällä hetkellä kolahtanut. Oli kyllä kivaa lukea Intiasta ja intialaisesta kulttuurista kaikkine herkkuineen. Ruoka tuntuu nousevan tässä tärkeään osaan. Oli myös kivaa, kun kirjan takana oli sanasto, jossa oli selitetty varsinkin ruokasanastoa, mutta myös muita länsimaiselle lukijalle outoja käsitteitä. Muutenkin kirja loi melkoisen läpileikkauksen intialaisesta yhteiskunnasta hierarkioineen ja korruptioineen. Lainasin jo kuitenkin kirjastosta sarjan toisen osan, katsotaan, kuinka sen kanssa käy.

Tarquin Hall: Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus (2012)
Alkuperäisteos: The Case of Missing Servant (2009)
Kustantaja: Gummerus
Suomentanut: Tero Valkonen
Sivuja: 346 (+sanasto)

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

29. Moby Dickin jälkeen tuli luettua vähän jotain kevyempää! Nimittäin Anu Holopaisen mainio Ilmestyskirjan täti (2014). Jostain syystä en ole koskaan Holopaisen nuortenkirjoja lukenut (ehkä siksi, että en niin fantasian ystävä ole), mutta näistä parista lukemastani ns. aikuisten kirjasta olen kyllä pitänyt. Ilmestyskirjan tätiä luonnehditaan chic litiksi ripauksella jotain maagista. Olin myös aina ajatellut, että chic lit on jotain romanttista hömppää. No ei tämä ainakaan!

Kirja kertoo Airi Kivikosta, joka näyttäytyy minulle harmaana, tylsänä ja takakireänä varhaiskeski-ikäisenä ja keskiluokkaisena äitinä, joka haaveilee hulppeista häistä ja omakotitalosta. Airi on ollut muutaman vuoden kotona lasten kanssa ja tekee nyt paluuta takaisin töihin IT-alalle. Airi lähes jumaloi miehensä Jarmon sukua. Ikävänä rikkana rokassa vain on Jarmon täti, Liila, tuo ilmestyskirjan täti.

Liila on kaikkea sitä, mitä Airi ei ole: räväkkä, rietas ja värikäs niin puheissaan, teoissaan kuin vaatetuksessaankin. Liila on noin viisikymppinen, ja Airi paheksuu Liilan tapaa elää ja olla. Muutoinkin Airi vihaa Liilaa. Airi miettii, että Lampisten suku on nyt niin fiksua, että kukaan ei vain osoita, että vihaa Liilaa kuten hän. Sittemmin Airi tajuaa, että suku pitää Liilasta ihan oikeasti, eikä hän vain voi ymmärtää, miksi ihmeessä.

Töihinpaluukin on vaikeaa, sillä firmassa käydään YT-neuvottelut ja firma fuusioidaan toisen yhtiön yhteyteen. Ja kas kummaa, pian Airi ja Liila ovat samassa työpaikassa! Airi odottaa saavansa tuke työtovereiltaan Liila-vihan suhteen, mutta Airin äimistykseksi töissäkin kaikki tuntuvat pitävän Liilasta.

YT-neuvottelut jatkuvat, ja pian alkaa tapahtua kummia. Airi on aivan varma, että Liilalla on jotenkin sormensa pelissä. Ja eräänä onnettomana kertana juotuaan pari lasia liikaa sukujuhlissa Airi alkaakin solvata ja syyttää Liilaa koko suvun edessä. Airilla tuntuu muutenkin olevan rankkaa: hän ei saa nukuttua ja hän ulkoistaa lastenhoidon melko tehokkaan tuntuisesti miehelleen. Sekin vähän ihmetytti, että mikä vässykkä se Jarmo sitten on.

Kirjan loppu on hieman... hmm, omituinen. En ehkä vieläkään oikein ymmärrä, mitä tapahtui. Erästä outoa sanaa googlaillessani luulen päässeeni vähän selville, mistä oli kyse. Lukekaa itse, enempiä en kerro.

Pidin siis kirjasta kovasti! Pidin Liilan räväkästä, ehkä vähän karrikoidustakin hahmosta. Airi sen sijaan ärsytti. Heräsi väistämättä kysymys, kuka tässä nyt onkaan se ärsyttävä tyyppi ja kuka ei. Airikin voisi vähän katsoa peiliin.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti (2014)
Kustantaja: Myllylahti
Sivuja: 290
 

tiistai 23. syyskuuta 2014

Herman Melville: Moby Dick

28. No niin arvoisat lukijat, tässä siis se massiivinen kirjaurakka, josta jo aiemmin mainitsin: Herman Melvillen Moby Dick (1851). Kirja oli varsinainen tiiliskivi ja otti aikansa lukea se. Kirja ei ollut minusta suinkaan huono ja sen lukeminen oli tavallaan helppoa, vaikka silti aikaa yllättävästi kuluikin. Helpolla tarkoitan nyt sitä, että kerrontaa oli melko mutkatonta seurata. Vertaan ehkä aina lukukokemuksiani Sotaan ja rauhaan, joka oli minulle todella raskasta luettavaa jostain syystä.

Odotin, että Moby Dick olisi meriseikkailu valaan perässä. Olihan se, tavallaan, sitäkin. Kirja lähtee kivasti ja reippaasti käyntiin. "Kutsu minua Ishmaeliksi" -päähenkilö kertoo, kuinka hän pestautuu Pequod-nimiselle laivalle ja kuinka hän sitä ennen tapaa villin Queequegin, jonka kanssa lopulta ystävystyy. Mutta kun päästään merelle, tarinan kerronnan vauhti hidastuu.

Pequodin kapteeni on synkkä Ahab, jonka jalan Moby Dick, valkoinen valas, on kerran vienyt. Ahab janoaa kostoa ja on siis sen takia nyt valasjahdissa. Mielestäni oli mukavaa, kun kirjassa oli välillä tietokirjamaisia pätkiä valaista, välillä puolestaan näytelmää muistuttavia kohtauksia ja vuoropuheluita. Pakko myöntää, että nuo tietokirjajaarittelut kävivät kyllä tylsiksi. Muutenkin kirja tuntui hieman leviävän käsiin, enkä oikeastaan tiedä, mihin koko juonella pyrittiin.

Pidin kuitenkin kirjasta. Luulen, että kirjaan kätkeytyisi paljon filosofisia ajatuksia esimerkiksi elämästä, jos vain jaksaisi etsiä. Tällä lukemalla en jaksanut jäädä pohtimaan, vaan vain luin eteenpäin. Enkä kyllä usko, että kirjaan uudelleen tartun, joten kirjan filosofia saa nyt jäädä omalta osaltani unholaan. Olen tyytyväinen, että yksi klassikkokirja tuli taas kahlattua läpi.

Herman Melville: Moby Dick (2002)
Alkuperäisteos: Moby Dick, or the whale (1851)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Antero Tiusanen
Sivuja: 818

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu

27. Blogi palailee taas hiljaiselosta henkiin, toivottavasti. Tänne on liittynyt uusi, toinen lukijakin, ihanaa, tervetuloa! Toivon todella, että tästä lähtien saisin päivitettyä tätä useammin. Kesän loppu meni erään isohkon luku-urakan parissa, siitä lisää myöhemmin. Ai niin, yritin lukea kovasti kehutun True Blood -sarjan ensimmäistä osaa, englanniksi. Kuukauden laina-ajan puitteissa pääsin melkein loppuun. Eli eipä tullut jälkipolville kerrottavaa siitä kirjasta. Lienee myös selvää, että tuon sarjan pariin en ehkä enää palaa... Näin ollen siis ei ole ollut aikaa lukea sen kummempia. Pari kirjaa sentään, joiden kommentointi vain on jäänyt roikkumaan. Aloitetaan Camilla Läckbergistä.

Läckberg on minulle uusi tuttavuus: suosittelin kirjailijan teoksia äidilleni, joka ihastui ikihyviksi, joten päätin sitten itsekin lukea yhden. Tykkäisin kovasti lukea tällaisia dekkarisarjoja järjestyksessä, vaikka kirjat itsenäisiä ovatkin. En kuitenkaan jaksa nähdä vaivaa varatakseni kirjoja kirjastosta, joten otan sen, mitä saan. Nyt käteen osui ilmeisesti Läckbergin neljäst teos, Pahanilmanlintu (2011).

Kirjassa seikkailevat jo aiemmista osista ilmeisesti tutut Erica Falck, kirjailija, ja hänen miehensä Patrik, joka on poliisi. Tarina sijoittuu pienelle ruotsalaiselle Fjällbackan paikkakunnalle. Erica ja Patrik ovat menossa naimisiin, mutta häiden suunnittelua haittaavat Erican sisko ja tämän lapset, joista Erica joutuu huolehtimaan. Ilmeisesti kirjasarjan aiemmissa osissa on kerrottu, mitä Annalle on aiemmin tapahtunut. Lisäksi Patrik saa tutkittavakseen auto-onnettomuuden, joka vaikuttaa itse aiheutetulta, mutta jutusta alkaa paljastua hiljalleen outoja seikkoja. Lopulta ollaankin etsimässä sarjamurhaajaa. Löytyykö siis murhaaja ennen kuin on liian myöhäistä?

Sivujuonena kerrotaan tosi-tv -formaatista, jossa BB-tyyppisiä julkkiksia tuodaan paikkakunnalle "Fucking Tanum" -nimisen ohjelman kuvauksiin. 

Näkökulma teoksessa vaihtuu nopeasti ja huomaamattomasti, ja lukijan pitää pysyä tarkkana, jotta tietää, kuka milloinkin kertoo ja mitä. Välillä on kursivoituna kerrottu "pahanilmanlinnun" tarinaa, joka taustoittaa hiljalleen murhaajan elämää. Murhaajan ajatukset paljastuvat, henkilöllisyys ei. Olikin todella virkistävää lukea teosta, jossa lukija sai todella miettiä, kuka syyllinen voisi olla. Läckberg on myös mestarillisesti saanut yhden jos toisenkin henkilöistä vaikuttamaan siltä, että juuri tällä voisi olla jotain hämärää takanaan.

Itseäni häiritsi se, että luvut olivat pitkiä ja näkökulma tosiaan vaihteli nopeasti ja huomaamattomastikin. Lopulta myös murhaajan elämäntarina jäi hivenen ohueksi ja lopullinen motiivi tavallaan epäselväksi, vaikka nyt jälkikäteen sen ymmärränkin paremmin. Erittäin positiivista oli se, että itse en ainakaan mitenkään olisi arvannut, kuka murhaajaksi lopulta paljastuu!

Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu (2011)
Alkuperäisteos: Olycksfågeln (2008)
Kustantaja: Schildts&Söderström
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 418