maanantai 23. maaliskuuta 2015

Camilla Läckberg: Saarnaaja

13. Tartuin taas Camilla Läckbergiin, tällä kertaa hänen toiseen kirjaansa, Saarnaajaan (2007). Olen kyllä edennyt Läckbergin lukemisessa niin takaperoisesti kuin vaan voi. No, ei se mitään. Toisaalta hauskakin, kun nyt tietää, mitä sarjan myöhemmissä osissa tapahtuu. Tässä seuraavista kirjoista tutut hahmot Patrik ja Erica ovat vasta suhteensa alkumetreillä. He ovat avopari, ja Erica on 8. kuulla raskaana. Siksipä hän ei voikaan sekaantua sen kummemmin työnalla olevaan tutkintaan.

Kaikki saa alkunsa helteisenä kesäaamuna, kun pikkupoika löytää eräästä luolasta ruumiin. Kun poliisit tulevat paikalle, he järkyttyvät: tämän kyseisen ruumiin alta nimittäin paljastuu kaksi luurankoa. Pian alkaa selvitä, että Fjällbackassa katosi kaksi nuorta naista vuonna 1979. Olisivatko he vihdoin löytyneet? No, olivat. Vielä järkyttävämmäksi asian tekee, kun tutkimuksissa selviää, että nuoria naisia on julmasti kidutettu. Ja sitten katoaa jälleen nuori tyttö...

Jostain syystä kaikki jäljet johtavat koko ajan Hultin suvun jäseniin. Suvun kantaisä, Ephraim, on ollut tunnettu saarjaana, jonka pojilla, Gabrielilla ja Johanneksella, väitettiin olleen uskomattomia parantajakykyjä. Nyt pojat ovat riidoissa ja heidän lapsensa asuvat erilaisissa todellisuuksissa: Gabriel perheineen asuu hulppeassa kartanossa, Johanneksen vaimo ja lapset rähjäisessä mökissä. On pakko sanoa, että meinasin, taas kerran, mennä vähän sekaisin hahmoissa, heitä kun oli melkoisesti. Tämä Läckbergiä vastaan on pakko sanoa. Siitäkin huolimatta hänen kirjansa tuntuvat tempaavan minut mukanaan.

Toisen moittimisen aiheen löydän jälleen kahdesta kerrontalinjasta: nykyhetkessä etenevästä kerronnasta ja vuoteen 1979 sijoittuvista takaumista. Läckbergin seuraavissa kirjoissa historiaosuudet ovat mielestäni olleet perustellumpia. Tällä kerralla ne tuntuivat vain täytteeltä, jotka eivät kerrassaan tuoneet mitään erityisinfoa tarinaan.

Camilla Läckberg: Saarnaaja (2007)
Alkuperäisteos: Predikanten (2004)
Kustantaja: Schildts
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 368
Suomentanut: Outi Menna

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja

12. Olen ihan ehdottoman kova mielensäpahoittaja-fani. Ensimmäisen kerran tutustuin hahmoon kesäteatterissa parisen vuotta sitten, vasta sitten luin ensimmäisen kirjan. Sittemmin olen lukenut myös Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike -kirjan. Miniästä en ole ihan täysin varma. Näköjään aikaa on kuitenkin kulunut sen verran, että tässä blogissa en ole niistä kirjoittanut.

Nyt löysin kirjastosta Jokeri-kirjana Tuomas Kyrön uutukaisen, Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja (2014). Tämä lienee vähän niin kuin sarjan päätösosa. Ja nimestään huolimatta kirja ei ollut mitenkään kovinkaan iloinen, vaan enemmän melankolissävytteinen.

Muista osista poiketen tämä on enemmän juonellinen romaani kuin pakinatyyppisistä jutuista koostuva kokoelma, kuten aiemmat. Eikä mielensäpahoittaja enää aloita juttujaan: "Kyllä minä niin mieleni pahoitin..." Muuten kyllä vanha jäärä on kuten ennenkin. Hän tarkastelee vähän ehkä paheksuen nykymenoa ja muistelee menneitä aikoja. Jotain kovin tuttuakin on, nimittäin ilmaisut kuten "Kyllä en" -ilmaukset.

Tässä kirjassa mielensäpahoittaja valmistelee omaa lähtöään laatimalla testamenttia ja rakentamalla arkkua. Eikä kummastakaan selvitä kommelluksitta. Aiempaa suuremmassa roolissa sivuhenkilöinä nyt ovat poika ja miniä, vaikka he edelleenkin jäävät hieman etäisiksi.

En taaskaan ole lukenut etukäteen mitään arvosteluita tästä teoksesta, joten en tiedä, mitä siitä on sanottu. Itselleni se jäi kuitenkin etäisemmäksi kuin edeltäjänsä. Kirja oli, kuten sanottua, melankolisempi, vaikka nimen perusteella odotinkin muuta. Mielensäpahoittajasta hahmona ei tokikaan voi olla pitämättä, ihana vanha jäärä! Ja kyllä minä pariin kertaan nauroin ja muutenkin huvituin. Silti tämä oli kyllä ehkä "sarjansa" heikoin lenkki, valitettavasti.

Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja (2014)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 248

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Viveca Sten: Sisäpiirissä

11. Päätin jatkaa Viveca Stenin kirjojen lukemista, järjestyksessä vieläpä. Niinpä ensimmäisen osan jatkoksi valikoitui Stenin sarjan seuraava teos, Sisäpiirissä (2013). Kirja jatkaa oikeastaan siitä, mihin Syvissä vesissä jäi. Olen tyytyväinen päätökseeni ja ajatukseeni siitä, että luen (ainakin nämä) kirjat ilmestymisjärjestyksessä. Jos en olisi lukenut ekaa osaa, olisi ollut todella vaikeaa päästä sisälle tähän tarinaan. Se on harmillista mielestäni sikäli, että helposti sitä tulee luettua kirjoja ihan vaan siinä tahdissa kuin ne kirjastossa käteen sattuvat.

Nyt kuitenkin tarina jatkui Thomas Andreassonin ja Nora Linden parissa Sandhamnin saarella, Tukholman saaristossa siis. Sarjan ensimmäisessä osassa Sandahamnissa sattui parikin murhaa ja lopulta myös Noran henki oli uhattuna. Nora kuitenkin selvisi, ja nyt hänen pitäisi tehdä isoja päätöksiä oman elämänsä suhteen. Tässä ainakin itse lukijana meinasin hermostua: hiton Nora, ole nyt nainen ja pidä pintasi!

No, varsinaisiin kirjan tapahtumiin! Kirjassa hyvin keskeistä on purjehdusskene. Kaikki
  alkaa, kun seurataan kuninkaallisen purjehdusseuran järjestämää kilpailua, johon silmäätekevät osallistuvat hulppeilla veneillään. Lähtölaukauksen kanssa samaan aikaan kajahtaa myös surmanluoti, joka tappaa heti paikalla erään Oscar Julianderin. Hän on vaikutusvaltainen asianajaja, joka on kylvänyt jälkeensä eripuraa.

Poliisit, Thomas etunenässä, alkavat kiivaasti etsiä murhaajaa. Käy ilmi, että ehkäpä motiiveja olisi ollut useampiakin, mutta kaikesta huolimatta poliisi ei saa kiinni yhdestäkään epäilystä. Olisiko syynä siis petetty vaimo, salattu rakastajatar vai jotain ihan muuta hämäräbisneksien suhteen? Sitäpä Thomas tutkii Noran avustuksella.

Osan kirjan tapahtumista vie Nora ja hänen perheensä tunnelmat. Välillä itseäni alkoi toden teolla tympäistä, kun tuntui, että Nora antoi alistuneesti miehensä määrästä kaikesta! Ei kovin vakuuttavaa kuvaa jäänyt Norasta pankin lakimiehenä.

Tämä(kin) kirja oli helppo- ja nopealukuinen, mutta asiaan liittymätöntä kuvailua oli aivan liikaa. Kirjailija ja. aritteli Noran ja Thomaksen syömisistä jos vaikka kuinka, vaikka ainakaa itseäni se ei juuri kiinnostanut. Välillä mietin, pitäisikö hyppiä tiettyjen kohtien yli, mutta toisaalta ajattelin, että juuri niissä kohdissa saattaisi olla juuri jotain tähdellistä. No, ei ollut.

Yhtä kaikki, haluan edelleen lukea lisää Viveca Steniä.

Viveca Sten: Sisäpiirissä (2013)
Alkuperäisteos: I den innersta kretsen (2009)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 364

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

10. Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie (2002) sai Finlandia-palkinnon ja on sen myötä ja sen jälkeen lunastanut paikkansa jos vaikka miltä suomalaiselta kirjalistalta. Itselläni ei Hotakaiseen juuri kosketusta ole, Klassikon olen tainnut lukea ja otteita Finnhitsistä (joka oli muuten älyttömän hyvä niiltä osin kuin luin, pitäisikin lukea koko kirja!). En siis koe tuntevani Hotakaista tai hänen tuotantoaan hyvin, mutta silti voisin sanoa, että Juoksuhaudantiessä kuuluu hänen jotenkin tunnistettava äänensä hyvin.

Juoksuhaudantie on, takakansitekstin mukaan, kertomus suomalaisesta unelmasta. Eli mistä? No omakotitalostapa tietenkin. Matti Virtanen, tuiki tavallinen suomalainen varastomies, joka myös kotirintamamieheksi itseään kutsuu, on menettänyt vaimonsa ja tyttärensä erään ihan pienen lyönnin seurauksena. Saadakseen perheensä takaisin ja kasaan, Matti Virtanen päättää hankkia perheelleen palan unelmaa, eli sen talon.

Kirjassa kostuu eri osista: Perustuksesta ja salaojista, Rungosta ja Harjannostajaisista. Tykkään tavasta, miten romaani on rakennettu. Kahdessa ensimmäisessä osassa kerrotaan vaihdellen eri henkilöiden näkökulmista, kolmannessa osassa keskitytään yhteen päivään mutta edelleen eri henkilöihin.

Näkökulmansa kirjassa kertovat niin Matti itse kuin hänen vaimonsa Helena, Matin naapurit ja veteraani, jolta Matti aikoo talon ostaa. Tuliko muuten kenellekään muulle tuosta veteraanista mieleen Mielensäpahoittaja? Minulle tuli.

Tykkäsin tuon vaihtelevan kerronnan lisäksi Hotakaisen tyylistä kirjoittaa ja hänen kuivasta huumoristaan. Noin muuten kirjassa oli jotain, mistä en syttynyt, tai sitten siitä puuttui se, mille syttyä. Tulipa luettua.

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (2002)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 334