keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Ursula Poznanski: Sokeat linnut

19. Luin aiemmin tänä vuonna itävaltalaisen Ursula Poznanskin teoksen Vii5i ja nyt jatkoin sitten kirjailijan seuraavalla teoksella, Sokeat linnut (2014). Ekassa teoksessa suuressa osassa oli geokätkeily, kun nyt puolestaan liikuttiin sosiaalisen median maailmassa. Vaikka some ei sinänsä mikään uusi ilmiö olekaan, en ole aiemmin törmännyt kirjaan, jossa sillä olisi niin iso osa. Kai sellaisiakin kirjoja on, mutta omalle kohdalleni niitä ei ole tätä aiemmin osunut.

Tapahtumat saavat alkunsa, kun Salzburgin liepeiltä löytyy kaksi ruumista: miehen ja naisen. Mies on ammuttu, nainen puolestaan kuristettu. Mikä heitä yhdistää? He vaikuttavat epätodennäköiseltä parilta. Hieman yllättäen yhdistäväksi tekijäksi osoittautuu Facebookin runoryhmä, johon jo ekasta osasta tuttu poliisi Beatrice niin ikään liittyy. Bea ei tietenkään voi esiintyä ryhmässä omalla nimellään, vaan joutuu luomaan valehenkilöllisyyden. Beatricen aisaparina toimii tässäkin teoksessa Florian.

Pian Bea huomaa olevansa melko syvällä somen syövereissä; runoryhmä osoittautuu erittäin mielenkiintoiseksi ja Bea saa aikansa kulumaan kuin huomaamatta sen parissa. Mutta se, mikä ei vielä selviä, on se, väijyykö ryhmässä myös tappaja. Ja jos väijyy, miksi? Mitä ryhmän runojen taakse oikein kätkeytyykään?

Myös kolmas ryhmään kuulunut henkilö saa surmansa, ennen kuin Bea pääsee tekijän ja motiivin jäljille kuin hieman varkain. Lopulta myös historiasta paljastuu ikäviä hirmutekoja, jotka ovat sysäys Salzburgin murhille.

Ehkä jännite ei tässä kirjassa ollut niin onnistunut kuin Viidessä, mutta ihan kelvollista luettavaa tämäkin oli. Ennen kaikkea kirja herätteli vähän miettimään sosiaalista mediaa ja sitä, miten helppo siellä onkaan esiintyä jonain ihan muuna kuin oikeasti on. Kirja oli hyvä muistutus siitä, että kaikki ei aina olekaan sitä miltä näyttää...

Ursula Poznanski: Sokeat linnut (2014)
Alkuperäisteos: Blinde Vögel (2013)
Kustantaja: Atena
Suomentanut: Anne Mäkelä
Sivuja: 425

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Johannes Lahtinen: Alku - Eli 4½ miljoonan vuoden rakkaustarina

18. Nyt tuli tartuttua ehkä vuoden tähän asti omalla tavallaan erikoisimpaan kirjaan, nimittäin Johannes Lahtisen esikoisteokseen Alku - Eli 4½ miljoonan vuoden rakkaustarina (2013). Kirja on melkoisen lyhyt, vain 175 sivua, mutta se käsittää, nimensä mukaisesti neljän miljoonan vuoden aikajakson ihmiskunnan historiassa. Takakansi toteaa kirjan olevan "riemukas satiiri ihmislajin kehityksestä".

Varsinainen rakkaustarina kirja ei ole, vaikka sen päähenkilöt pysyvätkin kimpassa läpi aikojen. Päähenkilöt ovat, ei enempää eikä vähempää, Aatami ja (Mitokondrio-)Eeva. Lisäksi kirjassa esiintyvät Leskirouva Earth, J*H?V*, sekä Kai ja Aapeli.

Tarinan tapahtumat, ja sitä myöten ihmiskunnan kulku kohti nykypäivää, alkaa kuinkas muutenkaan, puusta. Sieltä esi-isämme ja -äitimme laskeutuvat alas ja alkavat harjoittaa metsästystä samalla kun heidän kielensä kehittyy.

Jokainen luku käsittelee omaa kehitysvaihettaan. Läpi käydään niin taide, koira kuin laki ja rahakin. Kaikki päättyy nykypäivään ja eläintarhaan.

Kirja tökki alkuun, mutta pääsi aika pian pääsin lukemisen makuun. Kuitenkin tuli väistämättä tunne, että en ollut tarpeeksi fiksu kirjalle. Tuntuu, että olisi pitänyt oikeasti tietää enemmän evoluutiosta ja Raamatustakin, jotta tästä olisi saanut kaikki viitteet ja vivahteet irti. Kirja oli mielenkiintoinen ja taidokkaasti kirjoitettu ja jätti kyllä pohdittavaa myöhemmäksikin. Ehkäpä jopa sellainen kirja, minkä voisi lukea uudelleen, jotta se avautuisi paremmin.

Johannes Lahtinen: Alku - Eli 4½ miljoonan vuoden rakkaustarina (2013)
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 175

 

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Taavi Soininvaara: Teräsarkku

17. Taavi Soininvaara ja Ilkka Remes kilpailevat aina jouluisin toivelistallani. Yleensä, noin perinteisiin nojaten, päädyn aina Remekseen. Kuitenkin Soininvaaran kirjat kiinnostavat ja haluan aina lukea uusimmat. Tällä kerralla vuorossa oli Soininvaaran uusin, Teräsarkku (2014).

Kirjassa paluun tekee Suojelupoliisin Arto Ratamo (muutamassa aiemmassa seikkaili puolestaan Leo Kara). Minä niin pidän Ratamosta! Kirja alkaa, kun Ratamo havahtuu hereille kamalaa tuskaa tuntien. Hänen kätensä on sidottu selän taakse ja silmät levitetty auki jollakin kamalalla kidutusvälineellä. Ratamo on loukossa ja jää etsimään ulospääsyä. Sitten kirja hyppää ajassa muutaman vuorokauden taakse päin, ja tapahtumat alkavat kulkea kohti nykyhetkeä ja Ratamon ahdinkoa.

Ratamolla on tutkittavanaan paperittoman siirtolaisnaisen murha, johon tuntuu sekaantuneen joku myös Suposta. Ylipäätään ihmiskaupan kiemurat ulottuvat Suomen poliisiviranomaisista Eurooppaan. Siinä samalla Ratamoa mietityttää biologisen isänsä toimet. Ratamo saa siis tietää biologisesta isästään, kun tämä on jo kuollut. Isän menneisyys ei tunnu olevan puhtoinen.

Ratamolla on jonkinsorttista sutinaa toimittaja Essi Kokon kanssa, joka puolestaan tutkii Euroopassa finanssimaailman kähmintöihin liittyviä asioista, joiden mukana joutuu vaaraan. Kirjassa siis tavallaan on pari erilaista linjaa, jotka kuitenkin tavallaan limittyvät toisiinsa.

Kaikkein kiehtovin kuitekin on osuus, jota kerrotaan "Linnun" näkökulmasta. Linnun henkilöllisyys pysyy salaisuutena ihan loppumetreille asti, ja kirja tarjoaa lukijalle mainion mahdollisuuden pohtia, kuka tuo Lintu voisi olla. Taas kerran tällaisena viattomana lukijana pysyin tietämättömänä ihan sinne loppumetreille asti.

Tässä oli kuitenkin pitkästä pitkästä aikaa kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistäni! Tykkään Ratamon hahmosta ja siitä, mitä Soininvaara hänen varalleen suunnittelee. Myös mysteerisen Linnun osiot olivat sellaisia, joita odotin, ja joiden takia halusin kiivaasti lukea eteenpäin. Sanoisin, että tässä oli nyt kyllä Soininvaaraa ihan parhaimmillaan!

Taavi Soininvaara: Teräsarkku (2014)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 414

torstai 16. huhtikuuta 2015

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

16. Löysin kirjastosta Jokeri-kirjana (laina-aika kaksi viikkoa, ei varauksia tai uusintaa) Anna-Leena Härkösen uusimman, Kaikki oikein (2014), ja pitihän siihen sitten tietysti tarttua. Pidän Anna-Leena Härkösen kirjoitustyylistä ja luen mielelläni hänen tekstejään. Miellyttävää on myös hänen uudistumiskykynsä: mielestäni hän on urallaan tarttunut reippaasti ja rohkeasti mitä erilaisempiin aiheihiin.

Tällä kerralla käsitellään Lotto-voittajia ja heidän elämäänsä. Tai siis yhtä pariskuntaa, ei mitenkään lottovoittajia laajempana massana. Härkönen lienee kuitenkin tehnyt taustatyötä, sillä kirjan alussa lähteiksi mainitaan Pasi Falkin ja Pasi Mäenpään teos Lottomiljonäärit.

Härkösen kirjan päähenkilö on Eevi, tuiki tavallinen helsinkiläinen kosmetologi, joka asuu vaatimatonta elämää pienessä asunnossa miehensä Karin kanssa. Kari on tavaratalon levyosastolla myyjänä ja vapaa-aikanaan keikkailee bändinsä kanssa, ilmeisesti jonkinlaisesta kuuluisuudesta unelmoiden.

Sitten eräänä päivänä Eevi kiukuspäissään päättää lotota. Illalla hän sitten tavan vuoksi seuraa lottoarvontaa ja kas, päävoitto! Härkönen alkaa kutkuttavasti kuvata, kuinka lottovoittajan elämä muuttuu. Kirjan takakannen sisäliepeessä todetaan: "kaikki haluavat voittaa lotossa, mutta kukaan ei halua olla lottovoittaja". Minäkin olen aina miettinyt, mitä tekisin, jos voittaisin lotossa, ja miten ihanaa se ehkä olisi. Tämän kirjan myötä ensimmäistä kertaa tajusin asioiden varjopuolen. Näitä varjopuolia sitten alkaa Eevin ja Karin elämään ilmestyä.

Lottovoitto herättää voittajissa monenlaista hysteriaa: mitä, jos voittokuponki katoaa ennen kuin sen saa toimitettua Veikkauksen päämajaan, mihin rahoja voisi tuhlata, mitä jos rahat loppuvat, kenelle voi kertoa, voiko kenellekään, mitä siitä seuraa, keneen voi luottaa...

Niinpä niin, haluavatko läheiset olla läheisiä vain siksi, että on voittanut lotossa? Voiko ystävyys olla enää pyyteetöntä? Mitä kaikkea lottovoittajan pitää läheisilleen kustantaa? En ollut koskaan tullut miettineeksi tällaisia asioita. Pidin kirjasta, koska se herätti paljon ajatuksia. Kaikkein parasta antia tässä(kin) Härkösen teoksessa on dialogi. Voi, miten joku osaakin kuljettaa tarinaa eteenpäin noin sujuvalla sutkauttelevalla dialogilla!

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein
Kustantaja: Otava
Sivuja: 317

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Leena Lehtolainen: Rautakolmio

15. Oi, ihan kuin olisi tavannut pitkästä aikaa vanhan tutun, kun Maria Kallio -dekkariin tarttui! Luin Lehtolaisen Ilveskero-kirjat, mutta niistä en pitänyt niin paljoa. Enkä ollut muistanut enkä ajatellutkaan, kuinka paljon Maria Kallioista tykkäänkin. Tai ehkä, kuten sanottua, kyse oli siitä, että Maria Kallion pariin pääsi pitkästä aikaa. Tällä kertaa kyseessä oli siis Lehtolaisin tuoren Maria Kallio, Rautakolmio (2013).

Maria Kallio työskentelee Epätavallisten rikosten solussa yhdessä niin ikään vanhojen tuttujen, Koivun ja Puupposen kanssa. Mukana menossa oli myös edesmenneen Pertti Strömin tytär Jenna. Tällä kertaa "kummallisten solu" saa tutkittavakseen kaksoismurhan: Kirkkonummen vesiltä löytyy muovikääröstä kaksi ruumista. Toinen on hukkunut, toinen on ammuttu. Yhteyttä näille ruumiille ei meinaa millään löytyä. Toinen on entinen malli ja kiivas ruotsin kielen puolustaja, toinen puolestaan onneton pikkurikollinen.

Kallio on kesäleskenä muun perheen purjehtiessa Euroopassa. Ja jotenkin sopivasti Marialle tulee vipinää, kun tutkinnan yhteydessä hän törmää erääseen vanhaan tuttuunsa. En kyllä yhtään kyennyt muistamaan, missä kirjassa ja mitä tästä henkilöstä on kerrottu, mutta ilmeisesti on.

Sen lisäksi, että kirjassa kuvataan tietysti rikoksia ja niiden tutkimista, kuvataan myös paljon ihmissuhteita ja ajatuksia niistä. Se on ehkä Lehtolaisen vahvuus näissä teoksissa. Myös loppuratkaisu on yllättävä. Itse en ainakaan yhtään osannut ajatella tekijäksi sitä, joka lopulta paljastui. Toisaalta, olen ehkä sanonut tämän ennenkin, olen aika sinisilmäinen lukija, enkä kovin helposti osaa itse vetää johtopäätöksiä. Sinänsä ihan kiva, että loppuratkaisut tulevat näin aina yllätyksinä.

Leena Lehtolainen: Rautakolmio (2013)
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 352 

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto

14. Oho, onpa nyt vähän vierähtänyt aikaa viime kirjoituksesta. Olen oikeastaan painiskellut yhden ja saman kirjan parissa, Lars Petterssonin esikoisen, Koutokeino, kylmä kosto (2014), kanssa. Kirja ilmestyi Ruotsissa vuonna 2012 ja voitti Ruotsin dekkariakatemian esikoiskirjapalkinnon. Kuten ehkä jo tuosta toisesta virkkeestäni saattoi päätellä, itselleni tämä kirja ei ihan kolahtanut, vaan lukeminen oli hidasta. Kirja ei missään vaiheessa oikein tempaissut mukanaan. Muualla se on kyllä saanut kovasti kiittäviä kommentteja ja arvioita.

Itseäni kiinnostaa kovasti saamelaiskulttuuri, ja se ehkä onkin yksi syy, että tartuin kirjaan. Ei ole paljoa aikaa, kun luin kirjan Viimeinen saamelainen, jota täällä blogissakin arvioin. Siitä pidin huomattavasti enemmän. Juuri nyt en tosin osaa pukea sanoiksi, että miksi.

Tässä Petterssonin kirjassa siis tukholmalainen apulaissyyttäjä Anna Magnusson matkaa pohjoiseen. Hän on ruotsalaisisän ja saamelaisäidin tytär, joka matkustaa äitinsä kotipuoleen, Koutokeinoon, Norjaan. Annan serkkua, Nils-Mattisia, syytetään raiskauksesta, ja Annan isoäiti pyytää Annaa paikalle selvittämään tapausta.

Anna on alusta asti varma Nils-Mattisin syyllisyydestä ja ajattelee, että homma on nopeasti taputeltu. Sitten alkaakin sattua ja selvitä yhtä ja toista. Anna ei pelkästään selvitä rikosta, vaan hänelle aukeaa myös hänen sukunsa koukerot ja sukulaisten väliset suhteet.

Annan äiti on aikanaan jättänyt pohjoisen taakseen, eikä sitä myöten Annallakaan ole kosketusta saamelaiskulttuuriin. Nyt hänelle alkaa selvitä saamelaisyhteisön omat, kirjoittamattomat, säännöt ja elämäntapa noin muutenkin.

Se, missä kirja onnistuu, on ehdottomasti pohjoisten olojen kuvaus. Huih, miten lunta ja jäätä osataankin kuvata, noh, jäätävästi! Myös ihmisten mielenmaisemaa kuvataan hienosti. Kaikesta huolimatta kirja jätti minut kylmäksi (hehhheh).

Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto (2014)
Alkuperäisteos: Kautokeino, en blodig kniv (2012)
Kustantaja: Minerva Crime
Suomentanut: Salla Korpela
Sivuja: 382