tiistai 28. heinäkuuta 2015

Jarkko Sipilä: Luupuisto

35. No nyt ollaan enemmän jotenkin minua miellyttävässä kirjallisuudessa. Vaikka Röngänkin kirjat määritellään dekkareiksi, kolahtaa Jarkko Sipilä huomattavasti enemmän. Nyt löysin kirjastosta uusimman Takamäki-dekkarin nimeltään Luupuisto (2014). En ole ihan varma, olisinkohan lukenut kaikki Sipilän teokset... Mahdollisesti. Harmi, ettei aiemmilta ajoilta itselläni ole tallessa mitään listoja.

Luupuiston tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun sienestäjä löytää Helsingin Keskuspuistosta luunpalasen. Asiaa aletaan tutkia tarkemmin, jolloin löytyy toinenkin ruumis. Lopulta vyyhti vie huumekauppaan ja hyväksikäytönkin pariin. Siinä ehkä juoni noin lyhykäisyydessään. Tarkemmin on hankala kertoa, ettei tule paljastaneeksi liikaa.

Juoni oli monisäikeinen, mutta pysyi valtavan hienosti kuitenkin kasassa! Tykkään todella Sipilän tavasta kirjoittaa: hän ei sorru turhaan kielellä kikkailuun tai tunnelmakuvien luomiseen. Ei sillä, että niissä mitään pahaa olisi, mutta tällaisessa perinteisessä poliisiromaanissa se ei ole tarpeen. Asia tulee selväksi vähemmälläkin.

Sipilä kuvaa poliisin työtä uskottavasti, varmaankin omasta rikostoimittajantaustastaan johtuen. Tämän lisäksi myös hahmot ovat erittäin hyvin luotuja. Tähän hätään en kyllä keksi nyt kirjasta mitään moitittavaa. Oli yksi vuoden viihdyttävimmistä lukukokemuksista tähän asti! En vain voinut laskea kirjaa käsistäni, vaan halusin lukea, lukea ja lukea päästäkseni loppuun.

Jarkko Sipilä: Luupuisto (2014)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 250

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki

34. Oho, onpa nyt ollut vähän taas laiskaa. Luettavana on eräs vähän massiivisempi teos, joka nyt kyllä vähän tyssäsi. Piti saada pari dekkaria tähän väliin!

Ensimmäisenä itselleni uusi tuttavuus, Matti Rönkä. Jostain syystä en ole tullut aiemmin hänen kirjoihinsa tarttuneeksi, mutta nyt kesänviettopaikassa käteen osui Röngän teos Isä, poika ja paha henki (2007). Ehkä olisi ollut järkevää aloittaa Viktor Kärppä -sarjan lukeminen ihan ensimmäisestä osasta. Nyt minulle jäi vähän epäselväksi, kuka tai mikä tämä Viktor Kärppä on miehiään... Mielestäni tämä kirja oli kirjoitettu siihen tapaan, että lukijan oletettiin tietävän ihan perusasiat. (Tai no, nyt kun mietin, näin taitaa asian laita olla myös esim. Reijo Mäen Vares-kirjoissa...)

No, oli miten oli, asiaan. Viktor Kärpän bisnekset (mitkä?) eivät oikein suju. Minulle ei ihan tarkalleen käynyt ilmi, mitä bisnestä Kärppä tekee, mutta ainakin vähän harmailla alueilla hän bisneksineen liikkuu... Kotona on vaimo ja pieni lapsi, eikä vaimo aina vaikuta ihan tyytyväiseltä.

Sitten Suomeen saapuu Venäjältä Pavel Vadajev, suomeksi Paavo Vatanen. Hänelle on luvattu kuukauden työstä vuoden palkka. Paavoa kuvataan hieman yksinkertaisena mutta ahkerana ja tunnollisena miehenä. Paavo kuitenkin katoaa, ja Venäjältä saapuu hänen peräänsä hänen vaimonsa heidän pienen poikansa kanssa. Paavo on kaukaista sukua Viktor Kärpälle, joten Paavon vaimo suuntaa Viktorin luo. Viktor Kärppä päätyy siis omien hommiensa ohella selvittämään Paavon kohtaloa.

Sanoisin, että tämä oli sellaista harmitonta lukemista. Mitään suurempia elämyksiä tai oivalluksia se ei tarjonnut, eikä juoni ollut mitenkään erikoisen vetävä. Se, mikä oli hyvää ja mistä nautin, olivat henkilöiden väliset dialogit. Voisin ehkä antaa Viktor Kärpälle mahdollisuuden, jos vaikka ihan ensimmäisestä osasta lähtisin seuraavaksi liikkeelle.

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki (2007)
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 236
 

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Desmond Bagley: Suomalainen nuorallatanssi

33. Vähän erilainen kirja tuli luettua tähän väliin. Tai no, erilainen ja erilainen, mutta ainakin ilmeisen tuntematon kirja ainakin. Tämä kirja osui käsiini muistaakseni yliopiston kirjaston poistomyynnistä, josta sen ostin alun perin miehelle; hän kun oli lukenut aiemmin Desmond Bagleyn kirjoja. Tästä on jo vuosia aikaa, joten jo nyt tartuin siihen itse. Kyseessä siis on kirja nimeltä Suomalainen nuorallatanssi (1973). Silloin alun alkaen kirjan nimi kiinnitti huomioni ja kiinnostuin, mitä ja miten kirja Suomesta tai suomalaisista kertoo.

Kirja alkaa, kun brittiläinen Giles Denison herää, eikä tiedä, missä on. Pian hän kauhukseen huomaa, ettei tunne omia kasvojaan. Mitä hänelle on tapahtunut? Kun Denison alkaa hiljalleen tointua ja pystyy toimimaan, hän toteaa, että on menettänyt elämästään viikon pituisen jakson. Ja että oman kotinsa sijasta hän onkin nyt oslolaisessa hotellissa. Ja siitä alkaa seikkailu, joka vie Denisonin aina Suomeen asti.

En aiemmin ole lukenut 1970-luvulla kirjoitettuja jännitys- tai toimintakirjoja. Tämä oli siis positiivinen yllätys. Niin oli meininki kuin Remeksessä tai Soininvaarassa ikään, kun suurvallat kilvoittelevat keskenään. Tässä kirjassa kaiken takana, siis syynä kaikkeen tuohon toimintaan, on suomalaissyntyinen Harry Mayrick. Hänen isänsä on ennen sotia tehnyt keksinnön, josta nyt haluaisivat hyötyä niin USA kuin neuvostoliittokin.

Suomessa Denison joukkoineen (tai paremminkin joukkio, johon Denison on vedetty mukaan) liikkuu niin pohjoisimmassa Lapissa kuin itärajan takana Karjalassa. Varsinkin Karjalan kuvauksen kohdista tykkäsin kovin. Ihan mukavasti kirjaan oli saatu suomalaisuutta saunoineen ja koskenkorvineen. Se varsinkin jotenkin herätti ajatuksia, miten hienosti Bagley on taustatyönsä tehnyt! Tuohon aikaan kun ei juuri nettiä ollut. Kirjailijan on todella pitänyt perehtyä ympäristöön ja ylipäätään vieraaseen yhteiskuntaan ihan eri tavalla. En ollut aiemmin kuullut käsitettä "suomalainen nuorallatanssi", joka kyllä kirjassa sitten selitettiin. Itselleni jäi vähän hämäräksi, oliko tuo vain kirjailijan sepitettä, vai onko ilmaisu joskus oikeasti ollut käytössä...

Desmond Bagley: Suomalainen nuorallatanssi (1973)
Alkuperäisteos: The Tightrope Men (1973)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Rauno Velling ja Simo Mäenpää
Sivuja: 324

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Cathi Unsworth (toim.): Lontoo Noir

32. Ja heti perään pukkaa jo toinen novellikokoelma! Tällä kerralla siis oikeasti novelleja, edellinenhän oli enemmänkin pakinoita. Nyt siis luetuksi tuli brittiläisen Cathi Unsworthin toimittama Lontoo Noir (2015), joka vie lukijansa nimensä mukaisesti Lontoon pimeälle puolelle.

Kirjoittajia on, hehheh ja ylläriylläri, useita. Suurin osa on oikeastaan täysin vieraita nimiä minulle. Stuart Homen nimen olen tainnut aiemmin kuulla. Muita kirjoittajia olivat mm. Joolz Denby, Ken Bruen, Patrick McCabe ja kirjan toimittanut Cathi Unsworth itse.

Kirjan alussa on kivasti summittainen Lontoon kartta, mihin on merkitty tapahtumapaikat, ja jokaisen novellin aluksi on maininta, missä mennään. Olen itse melkoinen Lontoo-fani, joten oli kivaa lukea kirja, joka sijoittuu Lontooseen, vieläpä monipuolisesti eri puolille. Ja koska kirjoittajia on monia, sitä kautta myös kertojien äänet ovat moninaiset, samaten näkökulmat. Tajusin muuten, että enpä tästä Lontoo-faniudesta huolimatta ole montaakaan sinne sijoittuvaa kirjaa lukenut. Ja nyt kun tarkemmin mietin, en juuri tunne brittiläistä nykykirjallisuuttakaan...

Lontoo Noir kertoo mielestäni monipuolisesti brittiläisen yhteiskunnan kerroksista; työläisistä ja punkkareista, irlantilaisista ja muista maahanmuuttjista. Kirjassa on kavalluksia, ryöstöjä, muutenkin häikäilemättömiä rikoksia. Kaikki tarinat eivät kolahtaneet, mutta ei sen niin väliä. Pääsääntöisesti lukukokemuksena ihan jees.

Cathi Unsworth: Lontoo Noir (2015)
Alkuperäisteos: London Noir (2014)
Kustantaja: Like
Suomentanut: Juha Ahokas
Sivuja: 300


keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Reijo Mäki: Yhden tähden mies

31. Aloin miettiä, että olenkohan ennen kirjoittanutkaan mistään novellikokoelmasta... Kai minä jostain Anna-Leena Härkösen kokoelmasta olen saattanutkin. Silti tuntuu nyt vähän vieraalta lähteä kirjoittamaan Reijo Mäen pakinakokoelmasta Yhden tähden mies (2009). Että mitä tällaisesta pirstaleisesta kirjasta sitten kertoisi, kun varsinaista juonta ei ole kerrottavaksi.

Yhden tähden mies, eli epäkorrekteja mielipiteitä Uuden Apteekin hyllyltä, pitää siis sisällään Reijo Mäen kolumneja ja pakinoita, joista ainakin osa on aikanaan julkaistu Seurassa. Osa lienee ihan uusiakin. Takakansi jatkaa: "---luotaa ajan ilmiöitä ja kirjailijanelämän sattumuksia valomerkistä välittämättä." En muuten tainnut lukea takakantta etukäteen. Nyt tuli mieleeni, että nuo epäkorrektit mielipiteet luonnehtivat kirjaa varsin hyvin. Sillä sellainenhan Mäki on: hän tahallaan haluaa ilmaista asioita kärjistetysti ja tavalla, joka varmasti loukkaa osaa ihmisistä. Sivalluksensa saavat niin feministit, kasvissyöjät kuin uskonnolliset fanaatikotkin, tai ei edes fanaatikot, ihan ylipäätään uskovaiset. Toisaalta Mäki myös avaa yksityiselämäänsä tavalla, joka on ainakin minulle ihan uutta.

Mäki kirjoittaa tutun letkeällä tyylillään, ja tarinat ovat lyhyitä, joten kirjan lukee nopeasti. Kaiken kaikkiaan (hmm, taidan lopetella jokaisen postauksen tuolla ilmauksella tehden yhteenvedon kirjasta, no, se sallittakoon) helppo, harmiton, hajuton ja mauton kokoelma. No, ei ehkä hajuton ja mauton, mutta ainakaan minulle se ei suurempia sykäyksiä aiheuttanut.

Reijo Mäki: Yhden tähden mies (2009)
Kustantaja: Seven
Sivuja: 204