maanantai 28. syyskuuta 2015

Max Manner: Jääkyynel

39. Oho, edelleen liikutaan pohjoisessa! Tällä kerralla ollaan kuitenkin tultu Saamelandiasta kappaleen matkaa etelämmäs Suomen puolelle Sallaan. Kyseessä on Max Mannerin uutukainen Jääkyynel (2015). Vaihtelemme usein äitini kanssa kirjoja: nyt hän luki tämän ensin ja antoi sitten minulle. Äiti kuulemma ei pitänyt tästä niin paljoa kuin aikaisemmista Mannerin kirjoista, minuun tämä sen sijaan kolahti ja luinkin sen hetkessä loppuun, sen verran mukaansa tempaava tämä(kin) oli.

Kirja vie lukijansa ja päähenkilönsä Suomutunturin kupeeseen, Holiday Center Suomuun. Eli ilmeisesti tarkempi sijainti on jossakin Sallan tienoilla. Kaksi eteläisestä Suomesta sesonkitöihin matkannutta tyttöä on kadonnut. Toinen heistä löytyy surmattuna, jolloin hätiin kutsutaan KRP. Turusta matkaan haluttaisiin saada vanha tuttu Stein Storesen, mutta häntä ei saada kiinni. Niinpä matkaan lähetetään nuori Meeri Tarvainen.

Myöhemmin Storesenkin löytyy, eikä hän malta pysyä apajilta poissa. Ja ihan hyvä, että hän lähtee: Tarvainen nimittäin sairastuu vakavasti ja joutuu sairaalahoitoon. Ihan kolhuitta ei Storesenkaan selviä, ja hän päätyykin aina Murmanskin asti kääntymään.

Hotellin omistaja on venäläinen rikas liikemies, ja hotellin työntekijätkin suurimmaksi osaksi venäläisiä. He ovat kovin vaitonaisia poliisin tehdessä tutkimuksiaan. Jotain hämärää siis kaikkeen kätkeytyy. Mutta kuka on kenenkin puolella ja keihin voi luottaa? Entä kuka on salaperäinen, mustiin haalareihin pukeutunut hahmo, joka tuntuu olevan aina ja kaikkialla?

Mietin taas, että olenkohan niin kovin naiivi lukija, että en osaa yhdistellä asioita. Toisaalta ehkä ihan kiva näin: nyt ainakin jännitys säilyi loppuun asti ja kaikki kuviot tulivat ihan yllätyksinä.

Mielestäni tässä oli yksi parhaista kirjoista, mitä hetkeen olen lukenut, jee!

Max Manner: Jääkyynel (2015)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 389 


perjantai 25. syyskuuta 2015

Magne Hovden: Saamelandia

38. Edelleen liikutaan pohjoisessa, mutta eri ajassa ja paikassa ja ihan eri meiningeissä. Luin nimittäin norjalaisen Magne Hovdenin (luin muuten kirjan kannesta ihan näihin päiviin asti sukunimen muodossa Hiivden...) esikoisromaanin Saamelandia (2012). Olen ehkä aiemminkin maininnut, että minua kiehtoo saamelaisuus, ja pohjoinen ulottuvuus noin muutenkin. On virkistävää lukea välillä kirjoja, jotka sijoittuvat pohjoisen pikkukyliin elämää kuhisevien kaupunkien sijaan. Olkoonkin, että tämä kirja ei kerro juurikaan mitään itse saamelaisuudesta.

Kirjan päähenkilöt Roy ja Leif ovat oman elämänsä tunareita. He ovat jämähtäneet työskentelemään Kirkkoniemelle Norjan postiin, eikä elämä tuo heidän eteensä juuri onnistumisia. Elanto on niukkaa, eikä naisiakaan ole. Sitten kaverukset saavat kuningasidean: he voisivat lyödä rahoiksi perustamalla Royn perintötontille elämyspuiston. He houkuttelisivat sinne turisteja, jotka saisivat tutustua saamelaisuuteen, pukeutua saamelaisvaatteisiin, syödä poronkäristystä, juoda viinaa ja ottaa suopungilla poroja kiinni, muun muassa. Olennaista olisi myös kodassa yöpyminen. Väliäkö sen, ettei miehillä ole mitään käryä, mitä saamelaisuuteen kuuluu, millaista saamen kieli on, tai oikeastaan yhtään mitään muutakaan. Mikä voisikaan mennä pieleen!? Turistien virta olisi taattu...

Kirjassa kerrotaan myös Royn ja Leifin kaverista, Geiristä, joka niin ikään kaipaisi Kirkkoniemestä pois. Hän suunnittelee täydellisen ryöstön. Mikäpä voisi mennä vikaan siinäkään... Sitten on vielä Audun, joka vihaa saamelaisia yli kaiken. Ja vähänkös häntä risoo rakenteilla oleva Saamelandia. Viis siitä, että sen perustajilla ei tosiaan ole saamelaisten kanssa yhtään mitään tekemistä. Surkuhupaisasti kaikkien tiet ja tarinat nivoutuvat lopulta yhteen.

Kirjan takakannen sisäpuolella mainitaan, että norjalaiskriitikot ovat verranneet Hovdenia Arto Paasilinnaan. No, ehkä jotain sellaista samaa veijarimaisuutta kirjoissa on (sen vähän, mitä nyt Paasilinnaa olen lukenut). En varsinaisesti tiedä, onko tämä kirja hauska. Se oli ihan kepeä ja tavallaan huvittava, mutta ei se minua nauramaan saanut. Eikä oikeastaan sen paremmin edes viihtymään. Kirja tuli luettua, mutta siinäpä se. Eipä jäänyt jälkipolville mitään sen enempää kommentoimista tästä.

Magne Hovden: Saamelandia (2012)
Alkuperäisteos: Sameland (2010)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 252

tiistai 22. syyskuuta 2015

Katja Kettu: Kätilö

37. Opsista, miten hiljaista on taas pitänyt! Olen aloittanut kolmea kirjaa, joista yhden olen saanut loppuun. Sen jälkeen lukuinto on onneksi palannut. Jatkossakin siis tulee päivityksiä pienen hiljaisen vaiheen jälkeen.

Kaiken jälkeen sain siis luettua Katja Ketun Kätilön (2011). Siinäpä kirja, joka on ollut kovasti pinnalla juuri nyt sen elokuvaversion tultua. Itse tartuin kirjaan kuitenkin muista syistä; se oli lukupiirikirjanamme, joten se oli vähän niin kuin pakko lukea. On ehkä tunnustettava jo alkuunsa, että en olisi kirjaa varmaankaan saanut loppuun, ellei olisi ollut "pakko".

En oikeastaan edes tiedä, mitä kirjasta sanoisin. Kirjahan siis käsittelee suomalaista kätilöä ja saksalaista SS-upseeria jatkosodan ja Lapin sodan melskeissä. Tuntuu, että näistä Suomen sodista on viime aikoina kirjoitettu paljon milloin mistäkin näkökulmasta. Nämä aiheet eivät itseäni ole koskaan niin kiinnostaneet.

Kätilön lukeminen oli hidasta. Minulle ei tullut oikeastaan hetkeksikään sellaista oloa, että pakko saada lukea lisää, mitä tulee tapahtumaan. Ei, luin pätkän kerrallaan ja huokailin. Kesti kauan päästä perille, kuka oli kuka ja hahmottaa, kenen näkökulmasta kerrotaan ja missä ajassa liikutaan. Ja sitten vielä kaiken tämän jälkeen punoa tapahtumat yhteen. En tiedä, onnistuinko siinä lopultakaan.

Kätilö, Vikasilimä, Villisilmä, Fräulein Schwester on raju ja rujo niin puheiltaan kuin teoiltaankin. Hän on "kätilö Jumalan armosta" (s. 10), "punikin pentu" ja "kylän hullu narttukoira". Hän rakastuu SS-upseeri Johann Angelhurstiin, jota Johanneksena puhuttelee. Hän on valmis seuraamaan miestä Venäjän puolelle, Titovkan vankileirille, keskelle kauheuksia. Koko kirjan ajan liikutaan siis pohjoisessa: joko Suomen Lapissa, Titovkan leirillä tai Norjan puolella Kuolleen miehen vuonolla. Kaikilla keskeisillä henkilöillä on sekä takanaan että edessään kauheuksia, niin itse tehtyjä kuin heihin kohdistuneitakin.

Kirjassa minua häiritsi, kuten jo aiemmin mainittua, sen tietynlainen sekavuus ja poukkoilevuus. Kirja herätti kai jonkinasteista kohua kielellään: sen dialogit on kirjoitettu peräpohjolan murteella ja dialogi on todella rivoa ja rajua. Itseäni tuo kieli kiehtoi. Taas kerran ihailen, miten joku osaakin kirjoittaa noin rikkaasti, voimakkaasti ja kekseliäästi! Kieli oli ehdottomasti kirjan parasta antia. Jos kieli ei olisi ollut mitä oli, olisi kirja ollut varsin lattea. Loppuun siteeraus Suomen Kuvalehden tekemästä jutusta Katja Ketusta "...näyttää hipiltä mutta kirjoittaa kuin perkele."

Katja Kettu: Kätilö (2011)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 344