perjantai 5. elokuuta 2016

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

21. Olen ollut pienestä pitäen Italia-fani. Siksipä ihmettelenkin, että en lue enempää Italiaan sijoittuvia kirjoja. Donna Leon ei koskaan ole oikein sytyttänyt... Suomalaiseen Vera Valaankin tutustuin vasta nyt. Mutta parempi kai nyt kuin ei milloinkaan. Olen myös päättänyt, että tästä lähtien luen (varsinkin dekkarisarjat) ilmestymisjärjestyksessä. Aiemminhan olen lukenut kirjat ihan suloisesti sekaisin sen mukaan, miten niitä on kirjastosta löytynyt. (Onpa muuten pitkiä esipuheita minulla nykyään...)

No, asiaan. Kuulin tutultani Vera Valasta ja etsin kirjastosta käsiini hänen esikoisteoksensa Kuolema sypressin varjossa (2012), joka siis kaiketikin aloittaa Arianna de Bellis -nimisestä salapoliisista kertovan sarjan. Jostain syystä siis Valan tuotanto on sujahtanut ihan ohitseni.

Arianna de Bellis on puoliksi suomalainen: kirjassa mainitaan, että hänen äitinsä on lähtöisin Suomesta. Mitenkään muuten Suomea tai suomalaisuutta ei kyllä tuoda esille, ja ylipäätään Ariannan tausta jää vähän suuresti pimentoon. Nainen on kolmissakymmenissä ja hänen psykologiopintonsa ovat kesken. Hän on jäänyt tovi sitten leskeksi ja kaipaa edesmennyttä miestään, Giovannia, yhä kovasti. Ja kuten todettua, jotain todella epämääräistä Ariannan menneisyyteen liittyy.

Arianna asuu Roomassa ja toimii tätä nykyä yksityisetsivänä. Hän saa toimeksiannon Tolfan kylään, jossa sattumoisin hänen kakkosasuntonsa sijaitsee. Paikallisen hotellisuvun amerikkalaisminiä on raa'asti murhattu. Arianna siis kutsutaan tutkimaan tapausta. Tutkimusten ohella lukijalle tarjotaan kattaus Italian ihania maisemia ja ruokakulttuuria, suvun tärkeyttä ja lisäksi paljon informaatiota esimerkiksi sukellusharrastuksesta.

Täytyy sanoa, että eipä tämä nyt ihan suosikkieni, Remeksen, Mannerin, Tuomaisen, Soininvaaran tai Mäen tasoa ole. (Oho, näköjään kaikki suosikkini ovat miehiä! No, minkäs teet.) Mutta ihan kelvollinen alku sarjalle, jota haluan kyllä jatkossakin seurata. Parasta tässä tosiaan siis italialaisen kulttuurin läsnäolo ja kuvaus.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa (2012)
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 359

maanantai 1. elokuuta 2016

Michael Mortimer: Fossiilivaltiatar

20. Vähän ristiriitaista: kesällä on ollut kyllä aikaa lukea, mutta koneen äärellä en sitten olekaan malttanut istua. Mutta ei se mitään! Nyt alkoi elokuu, ja ehkä hiljalleen voi tehdä paluuta arkeen ja sisähommiin. Tiedossa siis, toivottavasti ainakin, postauksia enemmänkin!

Aloitetaan Michael Mortimerin kirjasarjan kakkososalla Fossiilivaltiatar (2015). Kirjahan siis on suoraa jatkoa jo aiemmin esittelemälleni Neitsytkivelle. Tämä toinen osa oli melkoinen opus yli 600 sivullaan. Kirjan aluksi kerrataan ihan nopeasti, mitä ensimmäisessä osassa tapahtui. Sitten siirrytäänkin nykyhetken Paraguayhin, kunnes siirrytään seuraamaan Idan ja Lassen matkaa kohti Moskovaa ja Idan Alma-isoäitiä. Tykkäsin edelleen eniten lukea Idan, Lassen ja heidän mukaansa liittyneen Alman seikkailuista, koska silloin tapahtui eniten ja tarina nivoutui vähän kerrassaan auki. Sen sijaan takaumat ja esimerkiksi Idan äidin pitkät kirjeet olivat puuduttavia. Samaten kohdat, jossa kerrottiin Stalinista. Ne teki melkein mieli hyppiä yli, mutta en tietenkään voinut.

Edelleen kirjassa siis jäjitetään tuota mystistä kiveä, josta lähtee säteilyä. Mikä se oikeastaan onkaan? Kolmikko löytää kaikki kiven puuttuvat osat, mutta mitä seuraavaksi? Keneen voi luottaa? Lisäksi Idan henkilökohtainen elämäkin kokee "pienoisen" mullistuksen.

Pakko sanoa pari sanaa suomennoksesta. Se ei nimittäin mielestäni ollut järin onnistunut. Tai lähinnä muutamat ilmaukset herättivät ihmetystä. Idan ja Lassen ollessa Moskovassa mainittiin moneen kertaan, että heidän pitäisi saada mahdollisimman pian rahakortti. Niin mikä? Pankkikorttiko? Moskovassa puhuttiin myös mikrokortinlukijasta. Lieneeköhän tarkoitettu mikrofilminlukulaitetta? Joitakin muitakin epämääräisyyksiä oli, mutta nuo kaksi käsitettä jäivät mieleeni yli muiden.

Tällä kerralla tarina päättyy jonnekin Välimeren ylle, jatkuakseen taas sitten seuraavassa kirjassa. Ei mahda mitään, vaikka tämä nyt ei ehkä ihan ensimmäisen osan tasolle yltänyt, on pakko kyllä lukea loputkin sarjasta, kunhan osat ilmestyvät. Kyllä tämä sen verran tarinallaan koukutti ja herättää uteliaisuutta: mitä kaikkia käänteitä vielä keksitään ja ennen kaikkea miten tarina voidaan saattaa päätökseensä...

Michael Mortimer: Fossiilivaltiatar (2015)
Alkuperäisteos: Fossildrottningen (2014)
Suomentanut: Susanna Paarma
Kustantaja: Bazar
Sivuja: 641

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti

No kylläpäs sattui! Yleensähän oman lukuvuoteni viimeinen kirja on Remes ja ensimmäinen Mäki. Nyt Mäki oli puolivälissä ja Remes heti sen jälkeen. Ohhoh! Eli käsittelyssä tällä kerralla on Ilkka Remeksen vuoden 2015 teos, Jäätyvä helvetti. Ja varsin hyinen kirja se onkin.

Pitkästä aikaa jokin kirja, saati Remeksen sellainen, herättää ajatuksia siitä, miten haavoittuvainen Suomikin on. Kirja alkaa, kun Venäjän presidentti Vladimir Putin ilmoittaa erostaan, ja hänen tilalleen astuu toinen mies. Samaan aikaan Lari Vuori (tuttu Remeksen edellisestä kirjasta) on palaamassa Brysselistä poikapuolensa kanssa, kun heitä kuljettavaan lentokoneeseen osuu Venäjän lennoston ohjus, ja suomalaiskone tekee pakkolaskun mereen. Lari ja poika pelastuvat ihan hilkulla, ja sitten alkavatkin kyberhyökkäykset. Suomen sähköjakelukeskuksiin isketään lähes samaan aikaan, joten koko maa jää sähköttä. Tämä sai todellakin mietteliääksi: mitä, jos näin tapahtuisi? Mitä tekisimme? Pahintahan siis on, että Suomessa paukkuvat tammikuun pakkaset, eli sähköä tarvitaan, sillä vain harva talo lämpiää enää puilla. Siitä seuraa seuraava ongelma; anarkiahenki nostaa päätään ja taloja vallataan. Ahdistavaa.

Ratkaisuja yritetään hakea ja tapahtumat vyöryvät eteenpäin vuoroin missäkin. Taattua Remestä. Ihan kelvollinen lukukokemus tavallaan, ja ehkä parempaa Remestä kuin hetkeen. Silti loppu jätti vähän kylmäksi. Luin muutamat viimeiset sivut useampaan otteeseen, kun juttu jäi mielestäni vähän kesken. Kokonaisuutena kirja toimi kuin junan vessa (anteeksi tämä kulunut sanonta), mutta loppu jätti vähän kylmäksi.

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti (2015)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 412

torstai 23. kesäkuuta 2016

Reijo Mäki: Tulivuori

18. Oho! Nyt on ollut vähän erilainen alkuvuosi, sillä yleensähän olen uutukaisen Mäen lukenut heti tammikuussa. Nyt mentiin kesäkuulle. No, väliäkös sen! Tämä Mäen uusi - tosin ei tässä vaiheessa enää uusin; Hotdoghan on jo ilmestynyt - sopii paremmin kesään maisemiltaan ja ajankohdaltaan. Ja nythän siis puhutaan teoksesta nimeltä Tulivuori (2015).

Tulivuoren takakansi kertoo kirjan tapahtumien olevan Varekselle henkilökohtaisinta ikinä. Vares joutuu nimittäin tutkimaan entisen naisystävänsä Ainon murhaa. Tai no joutuu ja joutuu, kai Vares ihan itse kuitenkin siihen suostuu, kun Ainon mies, Xavier, sitä pyytää. En tarkalleen edes muista, missä kirjassa Aino esiintyy. Hämärästi kuitenkin muistan Vareksen rakkauden Ainoon ja sen, miten Aino lähtee Karibian risteilijöille tanssijaksi ja jää sille tielleen. Hauskaa, että Mäki limittää aiempia teoksia uudempiin tällä tavoin.

Kirjan alun tapahtumat tapahtuvat Saarella ja Turussa. Aluksi ajattelin, että voi ei! Jos koko kirja on tuollaista vuorottelua, en jaksa. Prologin jälkeen juoni lähti kuitenkin etenemään kronologisesti yhdessä paikassa kerrallaan. Saari on Gran Canaria, jonne Vares saa tehtävän. Häntä pyydetään siis selvittämään entisen naisystävänsä murhaa. Koska Suomessa eletään pimeää marraskuuta, Vares päättää lopulta ottaa pienen irtioton arjesta ja lähteä matkaan. Voihan sitä sitten samalla tehdä jotain elantoa tienatakseenkin. Ja mikäs sen parempaa kuin lämpimässä ilmanalassa.

Gran Canarialla on omat suomalaispiirinsä, ja niiden keskuspaikka on hotelli El Vantaa ja sen baari BarBaari (ehhhehhee, kuinka kekseliästä!). Vares alkaa soluttautua joukkoihin huomatakseen, että joku ei pidä siitä, että Vares tuntee nenäänsä asioihin.

Henkilöhahmot ovat nimiä myöten varsin kärjistettyjä. Juoni toimii hyvin, vaikka lähtee liikkeelle ehkä aavistuksen hitaasti. Dialogi on taas tällä erää toimivaa ja ilahduttavaa. Kaiken kaikkiaan ihan kelvollinen lukukokemus oli tämä!

Reijo Mäki: Tulivuori (2015)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 445 

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Marja Björk: Poika

17. Taas käväisin vähän nuortenosastolla kirjastossa ja mukaani tarttui Marja Björkin kirjoittama kirja Poika (2013). Kansi oli rujo eikä innostanut lukeman, mutta aihe kiinnosti. Mitä on olla poika tytön raameissa? Kirja kuulemma perustuu kirjailijan oman lapsen kokemuksiin.

Kirja oli helppolukuinen ja jotenkin...harmiton. Kansikuvan perusteella odotin jotain todella rankkaa tarinaa. Kirjan päähenkilö ja kertoja on Marion eli Makke: tytöksi syntynyt poika. Lapsena kaikki vielä soljuu helpohkosti, vaikka hämmentäviäkin tilanteita tulee. On äkkiä outoa, kun naapurin poika ei enää haluakaan leikkiä, kun saa vahingossa selville, että Makke onkin tyttö.

Kirjassa on kaikki ainekset syvälliseen ja raastavaankin pohdintaan sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta. Kyllähän siinä kerrotaan, miten hämmentävää ja ahdistavaa on murrosiän muutosten myötä. Kun sen sijaan, että Makkelle kasvaisi pippeli, tulevatkin kuukautiset ja rinnat. Rintoja sitten teipataan jeesusteipillä ja idealsiteillä littanaksi. Hankalaa on myös yleisissä vessoissa ja vaikkapa kuntosalin tai koulun pukuhuoneissa. Makke on siis ilmeisesti niin maskuliininen, että ammattikoulussa menee täydestä poikana.

Makke on viettänyt repivän lapsuuden: isan kuoleman jälkeen äiti on pakannut muuttokuorman ja lapset ja muuttanut pohjoisesta Helsinkiin. Elämä on rankkaa kituuttamista, kunnes vihdoin äiti löytää uuden miehen. Eihän kaikki siltikään helppoa ole. On äidillekin rankkaa seurata Makken vaiheita vierestä välillä ymmärtäen välillä syyllistäenkin. Kuitenkin loppu viimein äiti on kuin leijonaemo, joka taistelee lapsensa puolesta ja laittaa sossussakin jauhot suuhun. Kirjan henkilöistä tykkäsin siis ehdottomasti Makken äidistä eniten.

Kuten sanottu, kirja oli helppolukuinen, harmiton ja laimea. Se kertoo Makken elämästä lapsuudesta aikuisuuteen. Aihe olisi mielestäni tarjonnut ihan roppakaupalla syvällisempää ja raadollisempaakin pohdittavaa. Nyt kaikki vain tapahtuu, soljuu, todetaan... Makke pääsee lopulta sukupuolenkorjausohjelmaan, mikä sekin käy kovin helposti ja vaivattomasti. Summa summarum: kirja jätti vähän kylmäksi.

Marja Björk: Poika (2013)
Kustantaja: Like
Sivuja: 215

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Michael Mortimer: Neitsytkivi

16. Piti mennä päivätorkuille, mutta huomasinkin lukeneeni Michael Mortimerin teosta Neitsytkivi (2014) sivulle 130. Oho! Eli juu, kirja siis tempaisi varsin näppärästi mukaansa! Michael Mortimer on nimimerkki, jonka takana ovat ruotsalaiset Daniel Sjölin ja Jerker Vidborg. Kyllä noita ruotsalaiskirjoittajia nyt sitten piisaa... Ihmettelen vaan, että miten he sen tekevät? Mistä näin lennokkaita kirjoja tulee?

Tämä tarina alkaa Nobel-juhlista, joissa sattuu hämärä kuolemantapaus. Siitä pompataan aikaan ennen juhlia, selataan itse juhliin ja sitten varsinkin siihen, mitä tapahtuu juhlien ja tuon kuolemantapauksen jälkeen. Käväistäänpä välillä menneisyydessäkin, niin vuodessa 1990 kuin 1769... Ehkä tämä rakenne tekee kirjasta niin mukaansatempaavan: kun kehyskertomus itsessään on menevä ja jännittävä, on nuo suvantopätkät takaumineen ohitettava nopeasti, että pääsee jatkamaan itse tarinaa. Josta siis en ole vielä oikein tarkasti mitään kertonutkaan.

Päähenkilö on nuori biologian opiskelija Ida. Hän asuu Tukholmassa mutta on kotoisin Pohjois-Ruotsista. Idan äidistä ei ole tietoa. Hän on varttunut naapurin Lassen hoivissa, ja Lasse onkin kirjassa Idalle tärkeä tukipilari. Myös isovanhempien rooli Idan elämässä on tärkeä. Kaikki jotenkin kärjistyy isoäiti Almaan. Alma on kaiken pahan alku ja juuri ja häneen liittyy paljon sellaista, mitä ei ole Idalle kerrottu.

Kirjan alussa Alma soittaa Idalle ja käskee Idan hakea Nobel-juhlista jotain. Tuo jokin lyijyvuoratussa rasiassa oleva juttu sitten päätyy Idalle ja sysää hänet hengenvaaraan. Ida lähtee pakomatkalle kohti pohjoista ja sieltä aina Suomen puolelle ja Venäjälle asti. Alma pitäisi löytyä Venäjältä.

Kaukana menneisyydessä kaiken takana on Carl von Linné ja hänen "opetuslapsensa". Mikä on Linnén rooli, entä mikä se on, mitä Ida yrittää kuljettaa turvaan? Nii-in. Ratkaisua ei ihan saada, sillä kirja on kuusiosaisen sarjan ensimmäinen osa.

Kuten jo alussa totesin, kirja tempaisi heti kättelyssä mukaansa. Olihan se sitten loppua kohden hyvinkin korkealentoinen, mutta hyvä, yhtäkaikki. Pakko lukea seuraavatkin osat! Tosin jo nyt tätä kirjoittaessani huomaan, etten ihan tarkalleen muista enää kaikkea. Mahdankohan muistaa tarpeeksi sitten, kun saan seuraavan osan käsiini. Toivottavasti. Päähenkilö oli jotenkin valju, mutta juoni oli mielenkiintoinen ja rakenne toimiva. Oli mukava lukea välistä ihan faktatietoja (wikipediasta peräisin olevia siis) esimerkiksi Linnéstä ja hänen tutkimuksistaan.Varsin onnistunut kokonaisuus, etten sanoisi.

Michael Mortimer: Neitsytkivi (2014)
Alkuperäisteos: Jungfrustenen (2013)
Suomentanut: Anu Koivunen
Kustantaja: Bazar

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Karin Slaughter: Näkymätön

15. Oi sitä ilon päivää, kun kirjastosta löytää uuden, vielä lukemattoman Karin Slaughterin kirjan! Tällä kerralla se oli siis uutukainen (?) Näkymätön (2015). Tosin ehkä on kyllä pakko sanoa, että itse olen pitänyt eniten Slaughterin alkupään tuotannosta. Kun Slaughterin sarjat yhdistyivät Linton&Trent-sarjaksi, jotain jotenkin tapahtui. Kirjoista tuli ehkä hivenen sekavia ja aikatasoilla kikkailevia. Mutta lukematta en näitä silti jätä!

Tämä kirja tuo esiin Sara Lintonista ehkä hänen pimeämmän puolensa: koskaan ennen Sara ei ole osoittautunut niin raivoisaksi kuin nyt. Raivoon on hyvä syy, nimittäin vanha arkkivihollinen, Lena Adams. Lena on taas sekaantunut jonkun Saralle rakkaan tai läheisin ihmisen onnettomuuteen. Tällä kertaa tarina alkaa, kun Sara saa puhelun. Hänen entisen miehensä poikaa on ammuttu vakavasti. Ja kas vain, Lena on tuon pojan avovaimo.

Samaan aikaan Will Trent on vaarallisissa peitetehtävissä, ja Saran ja Willin tiet risteävät. Sara ei ihan tiedä, missä Will on ja mitä hän puuhaa. Saran ja Willin tarina on tämän sarjan parasta antia. Siihen jotenkin eläydyn mukaan ihmetellen ja parasta toivoen ja voivotellen, miksi he, aikuiset ihmiset, eivät saa suutaan auki sanoakseen tärkeät asiat ääneen. Mutta eihän se aina niin helppoa ole...

Mitähän tästä vielä sanoisi... No, ehkä siis sen, että hieman sekavahan tuo oli, mutta jännite toki säilyi loppuun asti. Pidin myös kirjan nimestä ja siitä, kun ymmärsin, mitä sillä tarkoitetaan...

Karin Slaughter: Näkymätön (2015)
Alkuperäisteos: Unseen (2013)
Suomentanut: Annukka Kolehmainen
Kustantaja: Tammi

tiistai 31. toukokuuta 2016

Tiina Lehtineva: Hero

14. "Tässä kirjassa tapellaan, karataan sairaalasta, valehdellaan, puukotetaan jengipomoa, piilotellaan sängyn alla, diilataan huumeita, piikitetään heroiinia, kuollaan, eletään, ratsastetaan, itketään, rakastutaan ja tuijotetaan aseen piippuun.

Tämä ei ole onnellinen tarina. Lue, jos uskallat."


Nuortenkirjoilla jatkuu! Nyt luin Tiina Lehtinevan kirjan Hero - He olivat nuoria ja kuolemattomia ja maailma oli heidän (2015). Yllä lainaus kirjan takakansitekstistä. Että sellaista settiä sitten niin. Kirja on saanut äkkivilkaisulla melko ylistäviäkin arvioita, mutta minua se ei sytyttänyt. Nyt en edes tiedä, mistä päästä alkaisin tätä ruotia...

Kirjan päähenkilö on Eetu, joka asuu Lontoossa. Hänen vanhempansa ovat Meeri ja, öö... olisko ollut Pekka. Sukunimi puolestaan Whitehall. Mistään ei kuitenkaan käy ilmi, miksi perhe asuu Lontoossa ja miksi nimi on ulkomaalainen. Kaiken kaikkiaan Eetun tausta on vähän parempi: perhe asuu hienostoalueella, isä on lääkäri ja äitikin jossain kansainvälisissä tehtävissä, lisäksi Eetu harrastaa ratsastusta ja hänellä on oma hevonen.

Kaikki alkaa, kun Eetu pääsee arvostettuun valmennukseen hieman Lontoon ulkopuolelle. Hän ihastuu ja rakastuu oitis tallityttö Emmaan. Sitten kaikki alkaakin mennä pieleen. Eetu haluaisi suojella Emmaa tämän poikaystävältä. Ja sitten kuvioihin astuukin heroiini, ja Eetu alkaa sekoilla ihan todenteolla. Hän joutuu ongelmiin ja vaikeuksiin toisensa perään.

Aikajänne kirjassa on lyhyt: kesäkuusta lokakuuhun. Kirjan keskeinen teema on ystävyys. Myös uskontoa vähän sivutaan, mutta se ei nouse mitenkään ratkaisevaan rooliin. Kirja ei ole myöskään valistava. Se vain kertoo huume-elämästä, kovin karusti kylläkin, mikä toki onkin aiheellista.

Kirja on mielestäni aivan liian pitkä: 400 sivua piikkiä toisensa perään. Eetu yrittää kuiville ja retkahtaa taas, kerta toisensa perään. Tuntuu, ettei hänellä ole edes kunnolla motivaatiota yrittää päästä irti. Vaikka toisaalta taas onkin, tai olisikin. Tuntuu myös melkoisen epäuskottavalta, että Eetua pidetään huippuvalmennuksessa mukana, vaikka hän lähinnä mokailee ja on sairaslomalla. Kirjan aihe on tärkeä, mutta toteutus nyt kyllä vähän ontuu...

Tiina Lehtineva: Hero (2015)
Kustantaja: Nordbooks
Sivuja: 414

perjantai 20. toukokuuta 2016

Johanna Hulkko: K18

13. Oli, olipa virkistävä nuortenkirja! Johanna Hulkon K18 (2016) nimittäin. Kirja kertoo Aksusta, fiksusta lukiolaispojasta, joka sitten kuitenkin kerran vähän poikkeaa kaidalta tieltä ja mokaa pahemman kerran.

Mitenköhän tämän nyt muotoilisin... Ehkä odotin kirjalta vähän enemmän jotain vähän dramaattisempaa, kun takakannessa kerrottiin Aksun mokaavan pahasti. Siksi alkuun hämmästyttikin, kun Aksu kertoi olevansa (niin, kirja siis kerrotaan täysin Aksun näkökulmasta) IB-lukiota käyvä, hieman ujokin poika. Taisipa hän toimia oppilaskunnassa ja ties mitä. Hän seurustelee ihanan sirkusprinsessa Marian kanssa ja välillä joutuu miettimään Marian korvia, kun vietit uhkaavat viedä mennessään.

Kirjassa Aksu kuvaa tyypillisiä nuoren pojan mietteitä: seksiä, tietokonepelejä, seksiä, koulua, seurustelua, seksiä. Tai no, seksi liikkuu lähinnä enemmän ajatuksissa kuin teoissa. Aksun perhe on perinteinen: isä, äiti, pikkuveljet, koira. Sitten lopulta perhe suostuu siihen, että Aksu saa jäädä yksin kotiin muun perheen reissun ajaksi. Kaikki sujuu kuin tanssi, joten Aksu saa samanlaisen luvan myös toisen kerran.

Edelleen kaikki sujuu hyvin. Aksu on kutsunut Marian luokseen, ja heillä onkin tietysti ihanaa, kunnes Marian on lähdettävä kotiin. Ilta on vasta nuori, eikä Aksua väsytä. Linjoilla hengailee yksin myös Noora. Aksu ajattelee Nooraa täysin kaverillisesti, sillä Noora on kuin yksi pojista ja tykkää niin ikään pelata tietokoneella. Aksu kutsuu Nooran käymään. Tyttö tuo mukanaan viinipönikän jämät. Sitten löytyy vielä Aksun isän vodkapullojakin. Siinähän sitten soppa onkin jo valmis...

Kuten alussa totesin, en ehkä pitänyt Aksun mokaa ihan täysin dramaattisena, tai että pahempiakin olen kuullut. Toki ehkä kirjan idea on juuri siinä, miten pohjimmiltaan tunnollinen poika voi asiat kokea tunnontuskineen kaikkineen.

Pidin kaikkinensa kirjasta kovasti. Sen luki nopeasti, sillä sivuja oli vain muutaman päälle sata. Lisäksi kirjan kieli oli ihan kerrassaan riemastuttavaa! Se ei ollut pelkästään puhekieltä, vaan värikästä sellaista hienoin sanakääntein. Haluaisin kovasti suositella kirjaa yläasteikäisille pojille, sillä tämä saattaisi kerrankin olla jotain sellaista, jonka hekin jaksaisivat lukea.

Johanna Hulkko: K18 (2016)
Kustantaja: Karisto
Sivuja: 103

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani

12. Nyt on tullut luettua, vielä kun olisi aikaa kirjoittaa lukemastaan! Mutta että postauksia on kyllä tulossa. Yksi hiljattain luetuista teoksista oli Bea Uusman huikea Naparetki - minun rakkaustarinani (2015). Tähän kirjaan tartuin mieheni suosituksesta. En tällaisia yleensä lue, enkä varmasti olisi tätä käteeni poiminut, ellen olisi saanut vahvaa suosittelua. Yleensähän luen mieluiten dekkareita, tai ylipäätään fiktiota. Oli virkistävää lukea tietokirja! Pitäisi ottaa ihan tavaksi.

Bea Uusma on ruotsalainen lääkäri, joka kerran eräissä tylsissä juhlissa tarttui kirjaan. Tuon sattumuksen seurauksena syntyi Uusman oma teos. Ja jotain enemmänkin syntyi ja syttyi, nimittäin Uusman lähes pakkomielle 133 vuotta aiemmin kadonneeseen naparetkikuntaan.

Niin, kirja siis kertoo Andrée-retkikunnasta, kolmesta miehestä, jotka vuonna 1897 lähtevät hyiselle retkelle tavoitteenaan päästä vetypallolla pohjoisnavalle. He eivät sinne koskaan pääse, vaan katoavat, yksinkertaisesti katoavat. Kunnes sattumalta vuonna 1930 eräs laiva rantautuu Valkosaarelle, josta retkikunnan jäännökset sitten löytyvät. Mitä on tapahtunut?

Tätä arvoitusta Uusma kirjassaan yrittää ratkoa. Retkikunta on varustautunut hyvin: heillä on ruokaa yllinkyllin, lämpimiä vaatteita, lääkkeitä, aseita... Miksi he menehtyvät? Retkikunnan jäämistöstä löytyy jopa valokuvia ja päiväkirja. Päiväkirja kuitenkin loppuu ikään kuin kesken, eikä tarjoa lopullisia vastauksia.

Uusman kirja on helppo- ja nopealukuinen, sillä se on rakennettu silpuista. Välillä on sivuja, joilla ei ole kuin vähän tekstiä, välillä on valokuvia, välillä kaavioita, välillä Uusman omaa pohdintaa. Huikea teos, ihan kertakaikkiaan, suosittelen!

Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani (2015)
Alkuperäisteos: Expeditionen. Min kärlekshistoria (2013)
Suomentanut: Petri Stenman
Kustantaja: Like
Sivuja: 300

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Esa-Pekka Kanniainen: Pimeä korpi

11. Oi voi voi voi... Kyllä nyt menee heikosti. Mutta sanottakoon, että taas on "vähän" muuta tässä työnalla. Mutta ehkä tämä tästä. Pari muutakin kirjaa on kyllä luettuna, mutta aloitetaan nyt tästä. Nimittäin uudesta tuttavuudesta: Esa-Pekka Kanniaisen esikoisteoksesta Pimeä korpi (2011). Kirjan pitäisi olla alku trilogialle, mutta eipä ole jatkoa näkynyt.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Turkuun ja lähialueille, mikä on minusta aina plussaa. Päähenkilönä on Anna Kariluoto, itsensä kanssa kamppaileva poliisi, joka on hiljattain siirtynyt pääkaupunkiseudulta Turkuun. Häntä vaivaa moni asia: menee huonosti niin töissä kuin vapaallakin, lisäksi myös menneisyydessä on mustia kohtia. Annaa vaivaa työuupumus, ja hän lääkitsee itseään alkoholilla. Myös perhekuviot ovat vähän hankalat...

Ja kaikkien henkilökohtaisten kamppailuidensa lisäksi Annan pitäisi pystyä tutkimaan mitä haastavinta tapausta. Koulupoika on löydetty surmattuna vanhalta uhrikiveltä. Kaikki viittaavat johonkin saatanalliseen rituaaliin. Tutkinnan tuoksinassa käy ilmi, että pojalla ei ole oikein ollut ystäviä, paitsi ihan viime aikoina, kun hän on ujuttautunut kovisten porukoihin.

Samoihin aikoihin kaupungissa ja ympäröivissä metsissä liikkuu maastopukuun tai tummiin vaatteisiin pukeutunut mies, joka tuo tullessaan kuolemaa. Kuka tuo mies on, ja ennen kaikkea kuinka hän valitsee uhrinsa? Ja kuten arvata saattaa, kaikki limittyvät yhteen. Lukijalle paljastetaan miehen henkilöllisyys ja pikkuhiljaa taustojakin jo ennen kuin kirjan poliisit saavat asian selville. Loppuhuipennus on silti henkeäsalpaava.

Jään todellakin odottamaan jatko-osaa!

Esa-Pekka Kanniainen: Pimeä korpi (2011)
Kustantaja: Karisto
Sivuja: 286

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

10. Tämän kirjan luin jo tovi sitten, mutta jostain syystä saan tartuttua siitä kirjoittamiseen vasta nyt. Kyseessä on siis Mikko Rimmisen Finlandia-voittaja Nenäpäivä (2010). Jostain syystä tämän kirjan lukeminen oli minulle toivottoman hidasta. Se ei vaan tempaissut mukaansa jostain syystä. Vähän ehkä noloakin, kun kirja on kuitenkin pidetty ja arvostettu. Mutta eivätpä samat asiat tietenkään kaikkiin kolahda.

Kirja kertoo Irmasta, jonka "elämä on liikahtanut sijoiltaan" (näin sanoo takakansiteksti), ja niin toden totta onkin. Irma on yksinäinen, hieman kai keski-iän ohittanut nainen, joka asuu Helsingin Hakaniemessä. Hän lähtee bussilla Keravalle hakemaan lahjoitettavia viherkasveja. Sitten jotenkin hän eksyy väärään rappuun ja soittaa väärän oven ovikelloa. Sisään on mentävä ja jotain on keksittävä. Hätäpäissään Irma sitten kertoo tekevänsä taloustutkimusta. Nyt aluksi hän ihan vain kartottaisi, että sopiiko ensimmäinen haastateltava myöhempään osioon.

Irma ikään kuin astuu jonkin rajan yli, eikä paluuta enää ole. Kerava vetää häntä puoleensa, ja niinpä Irma löytää itsensä Keravalta uudelleen ja uudelleen. Jotenkin hän kiintyy haastateltaviinsa. Mutta kuten elämässä aina, nytkin on olemassa epäluuloisia ihmisiä, jotka tekevät Irmasta ilmoituksen poliisille. Paikallislehdestä Irma sen sattumalta huomaa ja menee ehkä vielä enemmän sijoiltaan.

Kirjan lukeminen oli raskasta. Sanoma kirjan sisällä on toki tärkeä ja merkityksellinen; jopa yhä enenevissä määrin tänäpäivänä. Nimittäin yksinäisyys, tuo suomalainen kansantauti. Tuo sanoma ei kirjasta silti raskasta tehnyt, sillä kerronta oli saatu melkein humoristiseksi. Irma sättäsi ja toilaili, mikä kyllä ärsytti minua: eikö se nyt voisi, hitto vie, koota itseään?! Lisäksi Rimmisen kerronta hengästytti. Hän kyllä käyttää suomen kieltä ihan omilla säännöillään ja taivuttaa sanoja muotteihin, joita ei olisi arvannut olevan olemassakaan. Ihan aluksi se ihastutti, ja teki mieli merkitä ylös noita oivaltavia ilmauksia. Mutta kun sitä samaa tykitystä sitten jatkui ihan kirjan loppuun asti, sitä jotenkin puutui sille kaikelle. "---porraskäytävässä lelluva teollisuuspesuaineen haju joka oli sen verran väkevä, että se vähän niin kuin kaikui." (s. 242) tai"--- rantakäytävää pitkin suikersi jotenkin kotoisan saunapolkumainen tallomaura" (s. 337) Ja paljon, paljon muuta.

Eli virtuoosimaista kielenkäyttöä kyllä, siitä ei pääse mihinkään, ja teemakin on tärkeä. Silti jokin tässä kirjassa jätti kylmäksi.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä (2010)
Kustantaja: Teos
Sivuja: 339

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Reijo Mäki: Marraskuu on musta hauta

9. Olen tämän kyllä lukenut joskus aiemminkin, mutta en sinä aikana, mitä olen blogannut. Nimittäin siis Reijo Mäen Marraskuu on musta hauta (1988). Ekasta lukukerrasta on aikaa jo siitäkin päätellen, että en muistanut kirjasta kyllä juuri mitään! Toisaalta tämä jäi kaiken kaikkiaankin vähän mitäänsanomattomaksi Varekseksi, että voipi olla, että en tästä muista mitään enää edes parin viikon kuluttua.

Eletään marraskuuta, ja Jussi Vares on mieli synkeänä. Pankkitilin tilanne on heikko, naisia ei ole ja mieli on muutenkin kovin musta. Varekselle marraskuu tuntuu olevan kuukausista julmin. Eikä siis meinaa keikkaakaan pukata. Kunnes sitten eräs rouva Uittamolta ottaa yhteyttä ja palkkaa Vareksen varjostamaan miestään, joka tekee Tallinnassa idänkauppaa ja jota vaimo epäilee aviorikoksesta. Rouva lupaa maksaa hyvin, joten Vares tarttuu tarjoukseen ja matkaa Tallinnaan. Kovin erilaiseen Tallinnaan kuin se, minkä me nykypäivänä tunnemme. Kirja on kirjoitettu vuonna 1988, joten eletään vielä vankkaa neuvostoaikaa, mikä näkyy hyvin kirjassa.

Alkoi oikein kiinnostaa, että millaistahan siis on ollut sen ajan Tallinnassa. Ja onko Mäki itse päässyt siellä käymään, mitä ilmeisimmin, kun niin tarkasti pystyy havainnoimaan ja kuvailemaan paikkoja ja elämänmenoa.

Vareksen keikka Tallinnassa alkaa leppoisissa, ja viinanhuuruisissa, merkeissä, mutta pian alkaa tapahtua. Tapahtuu nimittäin murha, ja Vares joutuu pyytämättä keskelle toimintaa ja epäilyksiä. KGB on voimissaan ja sitä pitää pelätä. Kuka on kuka ja mihin kaikki tähtää...

Tämän kirjan lukemisessa minulla kesti yllättävän kauan. Ehkä siksi, kun tässä ei ollut Mäelle tyypillistä nasevaa huumoria ja muutenkin meininki oli synkeähkö. Tuntuu, että kaikkia juonenkäänteitä ei ehkä jaksanut ihan ajatuksella koko ajan seurata. Ei siis todellakaan parasta Mäkeä ollut tämä.

Reijo Mäki: Marraskuu on musta hauta (1988)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 251

maanantai 22. helmikuuta 2016

J.K. Johansson: Venla

8. Piti ottaa päivätorkut, mutta luinkin sitten siltä makaamalta loppuun Palokaski-trilogian päätösosan, Venlan (2015). Edelleen olen sitä mieltä, että koko trilogia kannattaa lukea samaan syssyyn, sen verran tiivis jatkumo ne ovat. Venlakin jatkui suoraan siitä, mihin Noora jäi.

Tai no oikeastaan kirja alkaa takaumalla vuodesta 1987 ja Venlan ajatuksista. Kirjan nimihenkilö siis on aiemmista osista tutun Miian kadonnut sisko Venla. Päätösosa tuo kyllä selvyyden Venlan mysteeristä, mutta melko vähälle huomiolle Venla silti tavallaan jää.

Kirja keskittyy siis tutkimaan, pohtimaan ja ratkomaan sitä, mitä Palokaskessa tapahtuu; miksi nuoria tyttöjä katoaa. Entä mikä merkitys on kaikilla näillä tytöillä kaulassa olleella enkeliriipuksella? Sellainen oli Venlalla aikanaan ja sittemmin myös Lauralla ja Nooralla.

Miia on aivan varma, että joku tai jokin uhkaa häntäkin. Varsinainen mysteeri on myös Henri Saastamoinen, psykiatri, jolla Miia kävi kerran, mutta joka sittemmin katosi. Miia on varma, että Saastamoisella on avaimet mysteerin ratkaisuun.

Tämä osa teki sen, mitä aiemmat osat eivät: tässä tuli nyt hengästyttäviä juonenkäänteitä yksi toisensa perään, ja hahmoista paljastui aivan uusia puolia ja käänteitäkin. Lopulta vyyhti lähti keriytymään auki.

Kirja tosiaan oli nopealukuinen: kun vauhtiin pääsi, ei sitä malttanut laskea käsistään. Valitettavasti kirjaa leimasi hutiloiden tehdyn maku. Ensinnäkin kirjoitus- tai painovirheitä oli tavattomasti. Toisekseen minusta kirja jätti enemmän avonaisia kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Kirja esimerkiksi paljasti yllättävän sukulaisuussuhteen, josta ei sitten lopulta kerrottu tarkemmin. Tai ehkä luin vain huolimattomasti... Jotenkin lopetus oli turhan äkkinäinen ja "helppo". Olisin tosiaan kaivannut aika paljon enemmän selityksiä ja vastauksia. Yhtäkaikki trilogia tarjosi oikein kivan ja tähän hetkeen sopivan kevyen lukukokemuksen kuitenkin.

J.K. Johansson: Venla - Palokaski 3 (2015)
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 204
 

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

J.K. Johansson: Noora (Palokaski 2)

7. Sen verran kirjoittajakollektiivi Johanssonin Laura kolahti, että piti oitis hakea sarjan loput kaksi osaa. Nyt siis luin kakkososan, Nooran (2014). Noora alkaa (tai siis jatkuu) siitä, mihin Laura jäi. Ensimmäisessä osassa kadonnut Laura löydetään kuolleena, ja jatkoa seuraa...

Noora on teini-ikänsä myllerryksissä kipuileva Lauran luokkatoveri. Noora kokee olevansa huomaamaton. Hänen liberaali kotinsa kelpaa kyllä etkoilupaikaksi, mutta mihinkään varsinaisiin bileisiin Nooraa ei koskaan kutsuta. Koulussa hän saa syödä ruokalassa yksin ja jää aina parittomaksi, kun tunneilla tehdään paritöitä. Kaikessa tässä surullisuudessaan Noora on uskottava hahmo. Mutta mitä tekee huomionhakuinen teini? No hakee huomiota tavalla tai toisella, tietysti. Ensin hän väittää vanhemmilleen, että näki jonkun työntävän Lauran kalliolta mereen. Poliisit kuitenkin näkevät Nooran heppoisen todistajanlausunnon taakse, eikä Noora siis saa haluamaansa huomiota poliiseiltakaan.

Sitten Noora keksii kuningasajatuksen: hän perustaa blogin. Hän luo hahmokseen Madden. Varsinkin blogin alkupätkät ovat riemastuttavan satiiristakin luettavaa. Ihan tuli kyllä hakematta mieleeni pari oikeaa blogia, joissa samaan tapaan kirjoitetaan. Blogin kautta Noora saa näkyvyyttä ja huomiota ja huomaa yhtäkkiä, että hänellä on vaikutusvaltaa siihen, miten esim. teinit alkavat pukeutua.

Erityisopettaja Miialla puolestaan alkaa olla ongelmia elämänhallinnan kanssa. Ihmettelen muuten vähän Miian titteliä erityisopettaja. Ei hänen työtään nyt ihan kovin paljoa kuvata, mutta lähinnä vaikuttaa, että nuoret käyvät vain keskustelemassa Miian kanssa. Olisko Miia sittenkin enemmän kuraattori? Miiaa vaivaa myös hänen oma menneisyytensä: siskon katoaminen ja isän kuolema. Miian äiti selvästi salailee jotain, eikä halua keskustella menneistä. Helppoa ei ole Miian veljellä Nikelläkään tämän hysteerisen ja neuroottisen vaimon kanssa.

Jo ensimmäisessä osassa tuli tutuksi Miian entinen poliisikollega Korhonen, joka nyt kohtaa omassa elämässään musertavan menetyksen, kun yksi hänen lapsenlapsistaan kuolee paikallisella kuntosalilla. Tuohon kuntosaliin tuntuu myös kätkeytyvän yhtä jos toistakin hämärää, jota poliisit ja omalla tahollaan myös Miia tutkivat.

Kirja päättyy sellaiseen cliffhangeriin, että viimeinen osa on ihan pakko lukea. Tai siis olinhan sen päättänyt jo etukäteen, mutta lopetus oli sen sorttinen, että kirjaan on tartuttava heti.

J.K. Johansson: Noora (Palokaski 2)
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 270

lauantai 20. helmikuuta 2016

Antti Tuomainen: Kaivos

6. Yksi viime vuoden parhaista kirjailijalöydöistä oli ehdottomasti Antti Tuomainen. Hänen teoksensa Synkkä niin kuin sydämeni teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Nyt käsiini osui Tuomaisen uutukainen, Kaivos (2015). Eikä tarvinnut pettyä nytkään!

Kaivosta on luonnehdittu jännitysromaaniksi, mutta mikään perinteinen dekkari se ei ole, ja hyvä niin. Ei sillä, pidän dekkareista, mutta pidän myös siitä, että lukijana minut yllätetään jotenkin. Sen Tuomainen onnistuu tekemään. Takakannen mukaan Kaivos "on kertomus ahneudesta ja salaisuuksista, verisiteistä ja veritöistä, murhasta ja anteeksiannosta."

Kirjan päähenkilö on Janne Vuori, joka on pienen helsinkiläisen päivälehden toimittaja. Hän saa nimettömän sähköpostiviestin, jossa kehotetaan perehtymään pohjoissuomalaisen Suomalahden kaivoksen toimintaan. Jotenkin kovasti ja hakematta tulee mieleen Talvivaara... Samaan aikaan Vuori kamppailee perhe-elämänsä kanssa: hänellä on avovaimo ja lapsi, joille kummallekaan hänellä ei ole aikaa. Kumpi on tärkeämpää: olla hyvä isä lapselle ja mies naiselle, vai meneekö kaiken tuon ohi työ. Kuten aiemmassakin Tuomaisen teoksessa, tässäkin päähenkilön, eli tässä tapauksessa Janne Vuoren, isä on kadonnut kolmekymmentävuotta sitten. Kunnes yhtäkkiä lähikaupan pakastealtaalla isä astelee takaisin Vuoren elämään. Miksi juuri nyt? Mikä on saanut isän palaamaan Helsinkiin?

Lopulta isän paluu ja Jannen tutkimukset eräällä tavalla linkittyvät toisiinsa, mutta kuka loppujen lopuksi on kaiken takana? Minusta oli tavattoman mielenkiintoinen ajatus ja näkökulma siitä, kuinka kaupunkilainen eteläisestä Suomesta lähtee sörkkimään pohjoisen asioita:
"Toimittaja Vuori, toivottavasti siellä Helsingissä kaikki on kliffasti, elämä soljuu maitokahvinpehmeästi ja jaksatte jatkaa kamppailuanne punavihreän joutilaisuuden ja pitkien sushilounaiden puolesta kivoissa maisemakonttoreissanne. Täällä pohjoisessa ei ole ihan niin helppoa: enimmäkseen tuulee purevan kylmästi ja työttömyys hipoo sitkeästi kolmeakymmentä prosenttia. Aika ajoin, kun vihdoin saamme työpaikan sadan kilometrin ajomatkan päästä, saamme kuulla helsinkiläisiltä harrastajaluonnonsuojelijoilta, että se on väärin." (s. 133-134) Näin kirjoittaa Vuorelle eräs suomalahtelainen. Kirje on mielestäni viiltävän osuvasti kirjoitettu ja antaa kyllä ajattelemisen aihetta.

Edelleen Tuomaisen teksti tekee minuun vaikutuksen. Useastikin hän osuu kertakaikkiaan asian ytimeen ilmauksissaan: "Nyt hänelle kerrottiin, että kirjat ylipäätään eivät kiinnostaneet. Kun hän katsoi ympärilleen lentokentillä, junissa, metroissa, linja-autoissa, kahviloissa ja puistoissa, hän ei voinut olla päätymättä samaan ajatukseen. Ihmiset kyllä lukivat, mutta he lukivat, mitä toiset ihmiset olivat syöneet lounaaksi ja tekivät testejä, jotka kertoivat mitä koirarotua he edustivat." (s. 76)
Niinpä.

Antti Tuomainen: Kaivos (2015)
Kustantaja: Like
Sivuja: 326

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Helen Fielding: Bridget Jones - Mad about The Boy

5. Bridget Jones on täällä taas! Tai no, onhan tuo ollut jo jonkin aikaa; Bridget Jones - Mad about The Boy on kuitenkin ilmestynyt jo vuonna 2013. Olen kai jotenkin tiedostanut, että tällainen kirja on ilmestynyt, tai sitten en. Mitään tarkkaa ajatusta minulla ei kyllä teoksesta ole ollut, ei ennen kuin bongasin sen kirjastosta.

Olen pitänyt aiemmista Bridget Joneseista, eikä ihan huono ollut tämäkään. Mutta ei tämä kyllä jotenkaan edeltäjiensä tasolle yltänyt. Aikaa on edeltävistä osista kulunut, ja aikaa on kulunut kirjassakin. Kivaa siis, että Bridget on ikääntynyt vuosien kuluessa, eikä häntä suinkaan ole jätetty vanhaksi höpsöksi kolmekymppiseksi sinkku-Bridgetiksi edelleen. Ehei, nyt Bridget on viisikymppinen ja leski. Eli tavallaan hän on taas lähtöpisteessä. Sillä erotuksella, että nyt hänellä on kaksi pientä lasta.

Tavallaan Bridgetin hömppäily on hauskaa ja se tekee kirjasta sen, mikä se on. Toisaalta se ärsyttää; miten ei, hitto vie, aikuinen nainen nyt saa hoidettua asioitaan, vaan jää haahuilemaan ja haaveilemaan ja sitä myöden myöhästyy aina ja kaikkialta!?

Tarina alkaa huhtikuusta 2013. Sitten seuraa vuoden takauma, eli tarinaa lähdetään kuromaan vuoden 2012 huhtikuusta kohti prologin tapahtumia ja siitä edelleen vuoden 2013 loppuun asti tutussa päiväkirjamuodossa. Päiväkirjamerkintöjen alkuun on tuttuun tapaan kerrottu paino, poikaystävien ja seksikertojen määrät, ja nyt uutena somen innoittamana mm. Twitter-seuraajien määrät ja niiden muutokset.

Pidin siis siitä, miten Bridget on, hmm... kasvanut ja muuttunut vuosien saatossa. En pitänyt siitä, että hän oli edelleen ihan yhtä sählä. Vaikka ehkä Bridget ei olisi Bridget ilman tuota sähläystä. Kaikkein eniten minua kuitenkin ärsytti mahdollisesti käännöstekninen seikka. Aivan liian usein kirjan sivuilla toistuivat lyhennykset jne. ja tms. Esim. "Pystyn viimein putoamaan vapaasti surkeuden, turvattomuuden, emotionaalisen eristyneisyyden jne. kuiluun." (s. 32). Toisinaan samalla aukeamalla saattoi olla useampia tms. ja/tai jne. -lyhenteitä. Mielestäni ne tuntuivat turhilta ja jotenkin laiskoilta ratkaisuilta suomennoksen kannalta.

Samaan aikaan minua huvitti ja ärsytti Bridgetin neuroottisuus deittiensä suhteen; se, miten hän pähkäili, kun hänelle ei tekstata tarpeeksi nopeasti takaisin ja miten hän itse tykittää tekstareita menemään. Ehkä siinä oli jotain valitettavan omakohtaisen tuttuakin...

Päiväkirjamuotoisuutensa vuoksi kirja oli kepeä ja helpohko luettava, vaikka ei tämä nyt ihan yhtä ilahduttavan terävä ollut kuin sarjan ekat osat.

Helen Fielding: Bridget Jones - Mad about The Boy (2013)
Alkuperäisteos: Bridget Jones - Mad about The Boy (2013)
Kustantaja: Otava
Suomentaja: Annika Eräpuro
Sivuja: 439

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

J. K. Johansson: Laura (Palokaski 1)

Voi voi, kyllä nyt taas on ollut nihkeää lukemisen kanssa. Mutta ei hätää, alkuvuoden kiireet ehkä hieman hellittävät, joten toivottavasti aikaa lukemisellekin jää enemmän! Nyt sain luettua oikeastaan hetkessä minulle uuden tekijän teoksen: J. K. Johanssonin Lauran (2013). Tai oikeastaan olen jostain lehdestä jonkun arvostelun aikanaan lukenut, kun kirjoittajan nimi on jäänyt mieleen. Kirjastosta ei vain ole meinannut löytyä tätä ensimmäistä osaa, vaan kaksi seuraavaa. Mutta halusin aloittaa ekasta, mikä näin jälkikäteen oli vähintäänkin ainoa mahdollinen ratkaisu.

J. K. Johanssonin nimen takana on ryhmä tarinankerronnan ammattilaisia, kertoo takakansiteksti. Keitähän he mahtavat olla, mietin vain. Mietin, miten jokin kollektiivi tarinaa kertoo. Miettivätkö he sitä yhdessä yhden toimiessa kirjurina, vai kirjoittaako jokainen vuorollaan pätkän, vai mitä. Yritin kirjaa lukiessani analysoida kerrontaa, mutta en ainakaan huomannut, että sen tyyli tai kieli olisi vaihtunut. Tai sitten kustannustoimittaja on ollut hyvä.

Tarina kertoo nimensä mukaisesti 15-vuotiaasta Laurasta, tai paremminkin siitä, miten hän on kadonnut. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Palokasken lähiöön, jonne saapuu kirjan ehkä varsinainen päähenkilö, Miia. Hän tulee Palokasken kouluun erityisopettajaksi. Hän saapuu siis keskelle mylläkkään, kun kaikki kuohuvat Laurasta. Miia on entinen poliisi, joka ei uudessa roolissaankaan malta olla sekaantumatta tutkimuksiin. Karmivaa on, että Miian veli, Nikke, joka työskentelee samassa koulussa psykologina, tuntuu olevan jotenkin sekaantunut koko kuvioon. Kaiken lisäksi menneisyydestä nousee kummittelemaan Venla, Miian ja Niken sisko, joka myös on aikanaan kadonnut jälkiä jättämättä.

Juoni on jokseenkin suoraviivainen. Kirja on kyllä helppo lukea ja tarina on mukaansa tempaava, mutta sanoisinko, että kaiken kaikkiaan vähän heppoinen. Henkilöhahmot ovat kyllä mielenkiintoisia, mutta ehkä jopa turhankin karrikoituja, kuten vaikkapa Miian kaverit: Suski on neuroottisuudessaan ärsyttävä, Isabella on luontaistuotekauppaan hurahtanut haihattelija, Aikku puolestaan etsii kallonmuodoltaan sopivaa miestä ties kuinka monennen lapsensa isäksi. Miia puolestaan on sitoutumaton, mutta jolla riittää vipinää miesten kanssa. Tässä tarinassa piipahtavat miehet ovat molemmat omilla tavoillaan vähintäänkin epäilystä herättäviä.

Sarjasta on ilmestynyt myös kaksi myöhempää osaa, jotka on kyllä aivan pakko lukea. Vaikka teos ei järin syvällinen ollutkaan, oli se ihan kelvollista viihdettä ja koukutti niin, että seuraavatkin osat on mitä pikimmin haettava kirjastosta.

J. K. Johansson: Laura - Palokaski 1 (2013)
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 221
 

lauantai 23. tammikuuta 2016

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

3. Vuoden ensimmäinen klassikko luettu! Nimittäin Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen (1960). Kirja on ollut nimeltä tuttu, mutta yhtään en ole tiennyt, mistä se kertoo. Oli ällistyttävää ja jotenkin pelottavaakin huomata, miten ajankohtainen kirja on yhä ja taas!

Kirja sijoittuu Alabaman Maycombin pikkukaupunkiin ja 1930-luvulle. Kirja kerrotaan pienen tytön näkökulmasta. Tuo tyttö ja näkökulma ovat hurmaavia! Jos nyt kirjaa voi teemojensa puolesta hurmaavaksi sanoa.

Päähenkil on siis tyttö nimeltä Scout, oikealta nimeltään Jean Louise. Minulle ei käynyt selväksi, miksi häntä sanotaan Scoutiksi. Scoutilla on veli, Jem, jonka kanssa hän leikkii ja kasvaa. Kesäisin heidän seuraansa liittyy myös Dill, joka tulee aina viettämään kesiään Rachel-tädin luokse. Välillä toki viitataan lasten luokkatovereihin, mutta lähinnä minulle jää sellainen kuva, että Scout ei juuri vietä aikaa muiden kuin veljensä ja Dillin kanssa. Sisarusten isä, Atticus Finch, on puolustusasianajaja. Perhe on siis vakavarainen ja tavallaan arvostettukin.

Elämä rullaa eteenpäin tavallisen rauhallisena ja viattomana. Lapset viettävät kesiään leikkien, talvella he käyvät koulua ja Scout ihmettelee luokkatovereita, joista osa tulee todella niukoista oloista. Selvä kahtiajako kuitenkin kaupungissa tuntuu olevan: on valkoiset ja on mustat.

Kaikki kääntyy ja kärjistyy, kun Atticus saa puolustettavakseen mustan miehen. Siinä on mustan miehen sana valkoisen miehen sanaa vastaan. Ei liene vaikea arvata, kumman eduksi asia kääntyy... Hetken koko kaupunki on sekaisin. Scout ei ole ymmärtää, miksi ennen ystävälliset ihmiset nyt kääntävät selkänsä. Mikä tekee Scoutin isästä nyt pahan? Hänhän vain puolustaa viatonta...

On häkellyttävää, kuin samojen asioiden kanssa nykyisin painimme. Ovatko kaikki "vieraat", tai ulkonäöltään tai etniseltä taustaltaan erilaiset pahoja? Onko meillä oikeus tuomita? Millä perusteella, ja keitä kaikkia tuomitsemme? Rasismia on varmaan aina ollut, mutta nyt asia on taas niin pinnalla, että tämäkin kirja on niin kovin ajankohtainen. Toivoisin oikeastaan jokaisen lukevan sen! Kirja herättää ajatuksia, mutta ei saarnaamalla eikä varsinaisesti tuomitsemalla, vaan viattoman lapsen silmin kerrottuna.

Pidin kirjasta kyllä kovasti! Välillä lukeminen tökki, kun tuntui, että mitään ei oikeastaan tapahdu, että juoni vaan soljuu eteenpäin vailla sen kummempia käännekohtia. No, tulihan niitä käänteitäkin sieltä sitten lopulta.

Hieno teos. Pitänee kyllä lukea sen hiljattain julkaistu jatko-osakin.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (2015)
Alkuperäisteos: To Kill a Mockingbird (1960)
Kustantaja: Gummerus
Suomentanut: Maija Westerlund
Sivuja: 408

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Sofi Oksanen: Norma

2. Vuoden toiseksi kirjaksi valikoitui Sofi Oksasen uutukainen, Norma (2015). En oikein tiedä, mitä kirjasta kertoisin, tai mitä siitä sanoisin... En etukäteen ollut selvittänyt siitä mitään, enkä lukenut edes arvosteluita sen tarkemmin. Lähdin kirjan kimppuun siis ihan puhtaalta pöydältä. Ehkä kirja oli siksi pettymys, kun odotin jotain muuta kuin sain.

Kirjan päähenkilö on Norma Rossi. Kirja alkaa hänen äitinsä hautajaisista. Kautta kirjan Norma pohtii, miksi hänen äitinsä hyppäsi metron alle. Normalla on myös salaisuus: hänen hiuksensa ovat yliluonnolliset. Kaikki kietoutuukin oikeastaan (Norman) hiusten ympärille.

Teemana on se, miten naista ja hänen kehoaan voidaan käyttää eri tavoin hyväksi. Teema on tärkeä ja aina ajankohtainen. Oksanen kirjoittaa hyvin ja kepeähkösti; hänen tekstiään on kyllä ilo lukea! Silti itse tarina jää minulle etäiseksi. Ehkä siksi, että odotin kuitenkin jotain historiallisempaa ja jotenkin vakavampaa otetta. Nyt liikutaan nykypäivän Helsingissä ja pintavire on kepeä, olkoonkin, että taustalla ja pohjalla on vakavia aiheita.

Nyt ei kyllä valitettavasti ollut kirja minun makuuni.

Sofi Oksanen: Norma (2015)
Kustantaja: Like
Sivuja: 304

maanantai 11. tammikuuta 2016

Harri Winter: Pahan palkka

1. Ensinnäkin hyvää alkanutta vuotta kaikille! Pitäisi varmaan ihan alkuun pykätä joku katsaus viime vuoteen ja joku katsaus tulevaan, mutta ehkä en nyt jaksa, vaan menen suoraan asiaan. Eli esittelen tämän vuoden ensimmäisen kirjan. Se on Harri Winterin Pahan palkka (2015). Kirja on siis jatkoa joulukuussa lukemalleni Winterin esikoiselle.

Pahan palkka sijoittuu muutaman vuoden eteenpäin edeltäjänsä tapahtumista, vuoteen 2000. Tapahtumapaikkoina ovat Thaimaa, Helsinki, Tukholma, Lontoo ja St. Lucia. Melkoisen kansainvälinen meininki siis!

Tämä kirja jatkaa More Justicen tarinaa, joka tosin on tuloillaan päätökseensä: viimeinen keikka on jo sovittu. Tässä kuitenkin viimeinen operaatio uhkaa paisua sellaisiin mittakaavoihin, että huhhuh. Minusta on kovin hankalaa kertoa teoksesta niin, etten vahingossa tule paljastaneeksi, kuka ekan osan tyypeistä on yhä mukana ja missä osassa. (Ylipäätäänkin kirjoittaminen tökkii juuri nyt, pahoitteluni!)

Pahan palkka oli kyllä hitusen parempi kuin Hyvät pahat pojat. Jään odottelemaan luvattua kolmatta ja ilmeisesti tarinan päättävää osaa...

Harri Winter: Pahan palkka (2015)
Kustantaja: MurhaMylly
Sivuja: 281