maanantai 22. helmikuuta 2016

J.K. Johansson: Venla

8. Piti ottaa päivätorkut, mutta luinkin sitten siltä makaamalta loppuun Palokaski-trilogian päätösosan, Venlan (2015). Edelleen olen sitä mieltä, että koko trilogia kannattaa lukea samaan syssyyn, sen verran tiivis jatkumo ne ovat. Venlakin jatkui suoraan siitä, mihin Noora jäi.

Tai no oikeastaan kirja alkaa takaumalla vuodesta 1987 ja Venlan ajatuksista. Kirjan nimihenkilö siis on aiemmista osista tutun Miian kadonnut sisko Venla. Päätösosa tuo kyllä selvyyden Venlan mysteeristä, mutta melko vähälle huomiolle Venla silti tavallaan jää.

Kirja keskittyy siis tutkimaan, pohtimaan ja ratkomaan sitä, mitä Palokaskessa tapahtuu; miksi nuoria tyttöjä katoaa. Entä mikä merkitys on kaikilla näillä tytöillä kaulassa olleella enkeliriipuksella? Sellainen oli Venlalla aikanaan ja sittemmin myös Lauralla ja Nooralla.

Miia on aivan varma, että joku tai jokin uhkaa häntäkin. Varsinainen mysteeri on myös Henri Saastamoinen, psykiatri, jolla Miia kävi kerran, mutta joka sittemmin katosi. Miia on varma, että Saastamoisella on avaimet mysteerin ratkaisuun.

Tämä osa teki sen, mitä aiemmat osat eivät: tässä tuli nyt hengästyttäviä juonenkäänteitä yksi toisensa perään, ja hahmoista paljastui aivan uusia puolia ja käänteitäkin. Lopulta vyyhti lähti keriytymään auki.

Kirja tosiaan oli nopealukuinen: kun vauhtiin pääsi, ei sitä malttanut laskea käsistään. Valitettavasti kirjaa leimasi hutiloiden tehdyn maku. Ensinnäkin kirjoitus- tai painovirheitä oli tavattomasti. Toisekseen minusta kirja jätti enemmän avonaisia kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Kirja esimerkiksi paljasti yllättävän sukulaisuussuhteen, josta ei sitten lopulta kerrottu tarkemmin. Tai ehkä luin vain huolimattomasti... Jotenkin lopetus oli turhan äkkinäinen ja "helppo". Olisin tosiaan kaivannut aika paljon enemmän selityksiä ja vastauksia. Yhtäkaikki trilogia tarjosi oikein kivan ja tähän hetkeen sopivan kevyen lukukokemuksen kuitenkin.

J.K. Johansson: Venla - Palokaski 3 (2015)
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 204
 

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

J.K. Johansson: Noora (Palokaski 2)

7. Sen verran kirjoittajakollektiivi Johanssonin Laura kolahti, että piti oitis hakea sarjan loput kaksi osaa. Nyt siis luin kakkososan, Nooran (2014). Noora alkaa (tai siis jatkuu) siitä, mihin Laura jäi. Ensimmäisessä osassa kadonnut Laura löydetään kuolleena, ja jatkoa seuraa...

Noora on teini-ikänsä myllerryksissä kipuileva Lauran luokkatoveri. Noora kokee olevansa huomaamaton. Hänen liberaali kotinsa kelpaa kyllä etkoilupaikaksi, mutta mihinkään varsinaisiin bileisiin Nooraa ei koskaan kutsuta. Koulussa hän saa syödä ruokalassa yksin ja jää aina parittomaksi, kun tunneilla tehdään paritöitä. Kaikessa tässä surullisuudessaan Noora on uskottava hahmo. Mutta mitä tekee huomionhakuinen teini? No hakee huomiota tavalla tai toisella, tietysti. Ensin hän väittää vanhemmilleen, että näki jonkun työntävän Lauran kalliolta mereen. Poliisit kuitenkin näkevät Nooran heppoisen todistajanlausunnon taakse, eikä Noora siis saa haluamaansa huomiota poliiseiltakaan.

Sitten Noora keksii kuningasajatuksen: hän perustaa blogin. Hän luo hahmokseen Madden. Varsinkin blogin alkupätkät ovat riemastuttavan satiiristakin luettavaa. Ihan tuli kyllä hakematta mieleeni pari oikeaa blogia, joissa samaan tapaan kirjoitetaan. Blogin kautta Noora saa näkyvyyttä ja huomiota ja huomaa yhtäkkiä, että hänellä on vaikutusvaltaa siihen, miten esim. teinit alkavat pukeutua.

Erityisopettaja Miialla puolestaan alkaa olla ongelmia elämänhallinnan kanssa. Ihmettelen muuten vähän Miian titteliä erityisopettaja. Ei hänen työtään nyt ihan kovin paljoa kuvata, mutta lähinnä vaikuttaa, että nuoret käyvät vain keskustelemassa Miian kanssa. Olisko Miia sittenkin enemmän kuraattori? Miiaa vaivaa myös hänen oma menneisyytensä: siskon katoaminen ja isän kuolema. Miian äiti selvästi salailee jotain, eikä halua keskustella menneistä. Helppoa ei ole Miian veljellä Nikelläkään tämän hysteerisen ja neuroottisen vaimon kanssa.

Jo ensimmäisessä osassa tuli tutuksi Miian entinen poliisikollega Korhonen, joka nyt kohtaa omassa elämässään musertavan menetyksen, kun yksi hänen lapsenlapsistaan kuolee paikallisella kuntosalilla. Tuohon kuntosaliin tuntuu myös kätkeytyvän yhtä jos toistakin hämärää, jota poliisit ja omalla tahollaan myös Miia tutkivat.

Kirja päättyy sellaiseen cliffhangeriin, että viimeinen osa on ihan pakko lukea. Tai siis olinhan sen päättänyt jo etukäteen, mutta lopetus oli sen sorttinen, että kirjaan on tartuttava heti.

J.K. Johansson: Noora (Palokaski 2)
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 270

lauantai 20. helmikuuta 2016

Antti Tuomainen: Kaivos

6. Yksi viime vuoden parhaista kirjailijalöydöistä oli ehdottomasti Antti Tuomainen. Hänen teoksensa Synkkä niin kuin sydämeni teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Nyt käsiini osui Tuomaisen uutukainen, Kaivos (2015). Eikä tarvinnut pettyä nytkään!

Kaivosta on luonnehdittu jännitysromaaniksi, mutta mikään perinteinen dekkari se ei ole, ja hyvä niin. Ei sillä, pidän dekkareista, mutta pidän myös siitä, että lukijana minut yllätetään jotenkin. Sen Tuomainen onnistuu tekemään. Takakannen mukaan Kaivos "on kertomus ahneudesta ja salaisuuksista, verisiteistä ja veritöistä, murhasta ja anteeksiannosta."

Kirjan päähenkilö on Janne Vuori, joka on pienen helsinkiläisen päivälehden toimittaja. Hän saa nimettömän sähköpostiviestin, jossa kehotetaan perehtymään pohjoissuomalaisen Suomalahden kaivoksen toimintaan. Jotenkin kovasti ja hakematta tulee mieleen Talvivaara... Samaan aikaan Vuori kamppailee perhe-elämänsä kanssa: hänellä on avovaimo ja lapsi, joille kummallekaan hänellä ei ole aikaa. Kumpi on tärkeämpää: olla hyvä isä lapselle ja mies naiselle, vai meneekö kaiken tuon ohi työ. Kuten aiemmassakin Tuomaisen teoksessa, tässäkin päähenkilön, eli tässä tapauksessa Janne Vuoren, isä on kadonnut kolmekymmentävuotta sitten. Kunnes yhtäkkiä lähikaupan pakastealtaalla isä astelee takaisin Vuoren elämään. Miksi juuri nyt? Mikä on saanut isän palaamaan Helsinkiin?

Lopulta isän paluu ja Jannen tutkimukset eräällä tavalla linkittyvät toisiinsa, mutta kuka loppujen lopuksi on kaiken takana? Minusta oli tavattoman mielenkiintoinen ajatus ja näkökulma siitä, kuinka kaupunkilainen eteläisestä Suomesta lähtee sörkkimään pohjoisen asioita:
"Toimittaja Vuori, toivottavasti siellä Helsingissä kaikki on kliffasti, elämä soljuu maitokahvinpehmeästi ja jaksatte jatkaa kamppailuanne punavihreän joutilaisuuden ja pitkien sushilounaiden puolesta kivoissa maisemakonttoreissanne. Täällä pohjoisessa ei ole ihan niin helppoa: enimmäkseen tuulee purevan kylmästi ja työttömyys hipoo sitkeästi kolmeakymmentä prosenttia. Aika ajoin, kun vihdoin saamme työpaikan sadan kilometrin ajomatkan päästä, saamme kuulla helsinkiläisiltä harrastajaluonnonsuojelijoilta, että se on väärin." (s. 133-134) Näin kirjoittaa Vuorelle eräs suomalahtelainen. Kirje on mielestäni viiltävän osuvasti kirjoitettu ja antaa kyllä ajattelemisen aihetta.

Edelleen Tuomaisen teksti tekee minuun vaikutuksen. Useastikin hän osuu kertakaikkiaan asian ytimeen ilmauksissaan: "Nyt hänelle kerrottiin, että kirjat ylipäätään eivät kiinnostaneet. Kun hän katsoi ympärilleen lentokentillä, junissa, metroissa, linja-autoissa, kahviloissa ja puistoissa, hän ei voinut olla päätymättä samaan ajatukseen. Ihmiset kyllä lukivat, mutta he lukivat, mitä toiset ihmiset olivat syöneet lounaaksi ja tekivät testejä, jotka kertoivat mitä koirarotua he edustivat." (s. 76)
Niinpä.

Antti Tuomainen: Kaivos (2015)
Kustantaja: Like
Sivuja: 326

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Helen Fielding: Bridget Jones - Mad about The Boy

5. Bridget Jones on täällä taas! Tai no, onhan tuo ollut jo jonkin aikaa; Bridget Jones - Mad about The Boy on kuitenkin ilmestynyt jo vuonna 2013. Olen kai jotenkin tiedostanut, että tällainen kirja on ilmestynyt, tai sitten en. Mitään tarkkaa ajatusta minulla ei kyllä teoksesta ole ollut, ei ennen kuin bongasin sen kirjastosta.

Olen pitänyt aiemmista Bridget Joneseista, eikä ihan huono ollut tämäkään. Mutta ei tämä kyllä jotenkaan edeltäjiensä tasolle yltänyt. Aikaa on edeltävistä osista kulunut, ja aikaa on kulunut kirjassakin. Kivaa siis, että Bridget on ikääntynyt vuosien kuluessa, eikä häntä suinkaan ole jätetty vanhaksi höpsöksi kolmekymppiseksi sinkku-Bridgetiksi edelleen. Ehei, nyt Bridget on viisikymppinen ja leski. Eli tavallaan hän on taas lähtöpisteessä. Sillä erotuksella, että nyt hänellä on kaksi pientä lasta.

Tavallaan Bridgetin hömppäily on hauskaa ja se tekee kirjasta sen, mikä se on. Toisaalta se ärsyttää; miten ei, hitto vie, aikuinen nainen nyt saa hoidettua asioitaan, vaan jää haahuilemaan ja haaveilemaan ja sitä myöden myöhästyy aina ja kaikkialta!?

Tarina alkaa huhtikuusta 2013. Sitten seuraa vuoden takauma, eli tarinaa lähdetään kuromaan vuoden 2012 huhtikuusta kohti prologin tapahtumia ja siitä edelleen vuoden 2013 loppuun asti tutussa päiväkirjamuodossa. Päiväkirjamerkintöjen alkuun on tuttuun tapaan kerrottu paino, poikaystävien ja seksikertojen määrät, ja nyt uutena somen innoittamana mm. Twitter-seuraajien määrät ja niiden muutokset.

Pidin siis siitä, miten Bridget on, hmm... kasvanut ja muuttunut vuosien saatossa. En pitänyt siitä, että hän oli edelleen ihan yhtä sählä. Vaikka ehkä Bridget ei olisi Bridget ilman tuota sähläystä. Kaikkein eniten minua kuitenkin ärsytti mahdollisesti käännöstekninen seikka. Aivan liian usein kirjan sivuilla toistuivat lyhennykset jne. ja tms. Esim. "Pystyn viimein putoamaan vapaasti surkeuden, turvattomuuden, emotionaalisen eristyneisyyden jne. kuiluun." (s. 32). Toisinaan samalla aukeamalla saattoi olla useampia tms. ja/tai jne. -lyhenteitä. Mielestäni ne tuntuivat turhilta ja jotenkin laiskoilta ratkaisuilta suomennoksen kannalta.

Samaan aikaan minua huvitti ja ärsytti Bridgetin neuroottisuus deittiensä suhteen; se, miten hän pähkäili, kun hänelle ei tekstata tarpeeksi nopeasti takaisin ja miten hän itse tykittää tekstareita menemään. Ehkä siinä oli jotain valitettavan omakohtaisen tuttuakin...

Päiväkirjamuotoisuutensa vuoksi kirja oli kepeä ja helpohko luettava, vaikka ei tämä nyt ihan yhtä ilahduttavan terävä ollut kuin sarjan ekat osat.

Helen Fielding: Bridget Jones - Mad about The Boy (2013)
Alkuperäisteos: Bridget Jones - Mad about The Boy (2013)
Kustantaja: Otava
Suomentaja: Annika Eräpuro
Sivuja: 439

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

J. K. Johansson: Laura (Palokaski 1)

Voi voi, kyllä nyt taas on ollut nihkeää lukemisen kanssa. Mutta ei hätää, alkuvuoden kiireet ehkä hieman hellittävät, joten toivottavasti aikaa lukemisellekin jää enemmän! Nyt sain luettua oikeastaan hetkessä minulle uuden tekijän teoksen: J. K. Johanssonin Lauran (2013). Tai oikeastaan olen jostain lehdestä jonkun arvostelun aikanaan lukenut, kun kirjoittajan nimi on jäänyt mieleen. Kirjastosta ei vain ole meinannut löytyä tätä ensimmäistä osaa, vaan kaksi seuraavaa. Mutta halusin aloittaa ekasta, mikä näin jälkikäteen oli vähintäänkin ainoa mahdollinen ratkaisu.

J. K. Johanssonin nimen takana on ryhmä tarinankerronnan ammattilaisia, kertoo takakansiteksti. Keitähän he mahtavat olla, mietin vain. Mietin, miten jokin kollektiivi tarinaa kertoo. Miettivätkö he sitä yhdessä yhden toimiessa kirjurina, vai kirjoittaako jokainen vuorollaan pätkän, vai mitä. Yritin kirjaa lukiessani analysoida kerrontaa, mutta en ainakaan huomannut, että sen tyyli tai kieli olisi vaihtunut. Tai sitten kustannustoimittaja on ollut hyvä.

Tarina kertoo nimensä mukaisesti 15-vuotiaasta Laurasta, tai paremminkin siitä, miten hän on kadonnut. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Palokasken lähiöön, jonne saapuu kirjan ehkä varsinainen päähenkilö, Miia. Hän tulee Palokasken kouluun erityisopettajaksi. Hän saapuu siis keskelle mylläkkään, kun kaikki kuohuvat Laurasta. Miia on entinen poliisi, joka ei uudessa roolissaankaan malta olla sekaantumatta tutkimuksiin. Karmivaa on, että Miian veli, Nikke, joka työskentelee samassa koulussa psykologina, tuntuu olevan jotenkin sekaantunut koko kuvioon. Kaiken lisäksi menneisyydestä nousee kummittelemaan Venla, Miian ja Niken sisko, joka myös on aikanaan kadonnut jälkiä jättämättä.

Juoni on jokseenkin suoraviivainen. Kirja on kyllä helppo lukea ja tarina on mukaansa tempaava, mutta sanoisinko, että kaiken kaikkiaan vähän heppoinen. Henkilöhahmot ovat kyllä mielenkiintoisia, mutta ehkä jopa turhankin karrikoituja, kuten vaikkapa Miian kaverit: Suski on neuroottisuudessaan ärsyttävä, Isabella on luontaistuotekauppaan hurahtanut haihattelija, Aikku puolestaan etsii kallonmuodoltaan sopivaa miestä ties kuinka monennen lapsensa isäksi. Miia puolestaan on sitoutumaton, mutta jolla riittää vipinää miesten kanssa. Tässä tarinassa piipahtavat miehet ovat molemmat omilla tavoillaan vähintäänkin epäilystä herättäviä.

Sarjasta on ilmestynyt myös kaksi myöhempää osaa, jotka on kyllä aivan pakko lukea. Vaikka teos ei järin syvällinen ollutkaan, oli se ihan kelvollista viihdettä ja koukutti niin, että seuraavatkin osat on mitä pikimmin haettava kirjastosta.

J. K. Johansson: Laura - Palokaski 1 (2013)
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 221