lauantai 31. lokakuuta 2015

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

46. No nyt on kova! Antti Tuomainen on minulle aivan täysin uusi tuttavuus. Tein vanhan kännykkäni viestiluonnoksiin listaa kirjoista, jotka pitäisi joskus lukea. Nämä olivat siis sellaisia, jotka tulivat vastaan esimerkiksi kirjaston esittelykirjoissa tai jos vaikka kahvilassa luin jostakin lehdestä kirjasta, joka minua kiinnosti. Harmi, että lista hävisi, kun vaihdoin puhelinta. Sen muistan, että yksi sinne kirjaamistani teoksista oli Antti Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni (2013). Ja jollain kohtalon oikulla tuo kirja odotti kerran kirjaston aulassa olevassa hyllyssä, josta siis sai kirjoja ottaa ihan omakseen tai kiertoon laitettavaksi. Kuitenkin kirja odotti hyllyssäni kauan, ennen kuin sain siihen tartuttua. Nyt oli otollinen hetki. Huh, tulipa pitkä alustus.

Kirjan päähenkilö on hauskasti nimetty Aleksi Kivi, jonka äiti on kadonnut jäljettömiin vuonna 1993 Aleksin ollessa 13-vuotias. Tarinassa ei jäädä kuitenkaan vellomaan Aleksin teini-iän vaiheisiin ja sijaiskotikokemuksiin sen tarkemmin, vaan edetään eri aikatasoissa: lähinnä vuosissa 1993 ja 2013 mutta pari kertaa myös vuodessa 2003.

Vuonna 2003 Aleksi näkee TV:ssä haastattelun sijoittaja Henrik Saarisesta. Miehessä on jotain välähdyksenomaisesti tuttua. Voisiko Saarinen liittyä Aleksin äidin katoamiseen? Aleksi päättää ottaa tästä selvää. Tarkasti hän hiljalleen elämässään tähtää äitinsä kohtalon selvittämiseen. Vuonna 2013 hän pääsee kuin pääseekin pestautumaan Saarisen palvelukseen; Aleksista tulee Saarisen kartanon tiluksien talonmies.

Saarisesta luodaan kuva toisinaan hieman uhkaavana hahmona. Muita hahmoja ovat Saarisen tytär Amanda (josta muuten jostain syystä tulee mieleeni Tuomas Vimman kirjojen sankaritar Danika. Vaikka kirjat ovat ihan eri genreä ja eri tyyliä, jotain samaa näissä naisissa kuitenkin on.), autonkuljettaja Markku Harmala, taloudenhoitajatar Enni (jonka sukunimeä en ainakaan tähän hätään muista), sekä Aleksin äidin katoamista tutkinut poliisi Ketomaa. Tuomainen kirjoittaa hienon vihjailevasti ja niin, että lukija alkaa epäillä yhtä jos toistakin hahmoa syylliseksi ja sen jälkeen lukija alkaa epäillä itseään: kuvittelonko nyt ihan tyhmiä.

Toisinaan minua häiritsee, jos pompitaan aikatasolta toiselle. Tässä kirjassa niin ei käynyt. Jotenkin kerronta oli muutoin selkeää ja aikahypyt aina merkitty selkeästi, joten tarinaa oli helppo seurata. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun teki Tuomaisen käyttämä kieli. Vau. En olekaan pitkään aikaan vaikuttunut minkään teoksen kielestä näin. Se on saletti, että jatkossa luen Tuomaisen muutkin teokset!

"Taivas oli sininen lukuun ottamatta satunnaisia vanupaketista repäistyjä ja ilmaan viskaistuja pilvenkiehtanoita. Lokki kirkaisi jälleen. Se lensi kohtisuoraan yläpuolellani ja kaarsi vuoroin rannan ja vuoroin meren puolelle. Valkeanharmaa lintu ei osannut päättää, luottaako siipiinsä ja lähteä liitämään meren ylle vai pysyäkö turvallisesti lähellä maata." (s. 190)

Teos ei kuitenkaan jää liiaksi kikkailemaan kielellä ja maalailemaan kuvia, vaan tarvittaessa kerronta kulkee ihan suoraviivaisesti.

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni (2013)
Kustantaja: Like
Sivuja: 302

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Viveca Sten: Pinnan alla

45. En ollutkaan muistanut, että meinasin lukea Viveca Stenin kirjat järjestyksessä. Ihan sattumalta kirjastosta tarttui käsiini Stenin kolmas suomennettu romaani, Pinnan alla (2010). Tässäkin kirjassa jatkavat vanhat tutut: poliisi Thomas Andreasson ja lakimies Nora Linde. Tapahtumapaikka on niin ikään tuttu Sandhamnin saari.

Tapahtumat lähtevät käyntiin syksyllä 2006, kun nuori tyttö, Lina Rosén ei eräänä lauantaina palaakaan kotiin. Häntä aletaan etsiä ja koko saari myllätään ja kierretään, mutta tyttöä ei näy. Lopulta lopputulema on, että hän on varmaankin hukkunut tai todennäköisimmin hukuttautunut.

Sitten hypätäänkin ajassa eteenpäin, seuraavan vuoden helmi-maaliskuun vaihteeseen. Tai no, välillä tehdään aikahyppy 1800-luvulle ja siitä hetkittäin kelataan kohti nykypäivää. Tarina siis liikkuu kahdella tasolla: ihan päiväjärjestyksessä vuonna 2007 ja sitten menneisyydessä hyppien vuodesta 1899 vuoteen 1962. Nuo historiaosiot lähtevät melko kaukaa ja lukija jää miettimään, mihin sillä oikein tähdätään. Tietysti on hyvä alustaa asioita, mutta ehkä nyt vähempikin olisi riittänyt.

Noran avioliitto on kertakaikkisesti ratkeamispisteessä, joten hän pakenee poikiensa kanssa rakkaalle Sandhamnin saarelleen, jotta saisi aikaa ja tilaa ajatella. Nora velloo itsesäälissä ja turvautuu viiniin, no, ei se väärin ole. Edelleen ihmettelen, miten tuo nainen voi olla juristi. Hän näyttäytyy mielestäni yhä jotenkin heikkona ja avuttomana, vaikka sitten taas toisaalta onkin nokkela.

Noran pojat tekevät metsästä karmaisevan löydön, ja taas Sandhamn vilisee poliiseja. Kuka on halunnut Linalle pahaa? Väistämättä katseet kääntyvät kohti poikaa, joka kuulemma on kohdellut tyttöä huonosti.

Sitten katseet kääntyvät kohti menneisyyttä, kun Nora löytää vanhoja päiväkirjoja ja alkaa lukea niitä. Takakannen tekstin perusteella odotin näiden päiväkirjojen olevan kirjassa jotenkin isommassa ja näkyvämmässä osassa, mutta eipä niihin viitattu kuin pariin kertaan. Toki kaikki se, mitä päiväkirjojen taustalta löytyi, oli ratkaisevaa.

Kirjassa merkittävässä osassa ovat siis vanhat kaunat, jotka saattavat kantaa menneisyydestä pitkälle tulevaan. Mielenkiintoista oli, miten lopulta kaikki kietoutui yhteen. Loppuratkaisu jäi niin avoimeksi, että jään jo odottamaan seuraavaa kirjaa. Ihan täysin Sten ei vakuuta, mutta ei se nyt huonokaan ole. Jotain tässä on, että haluan näitä jatkossakin lukea.

Viveca Sten: Pinnan alla
Alkuperäisteos: I grunden utan skul (2010)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 350
 

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

44. Ensimmäistä kertaa aikuisiällä vastaani tuli kirja, jonka luin ihan kirjaimellisesti yhdeltä istumalta, nimittäin Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni (2015). En voi mitenkään sanoa, että kirja olisi ollut kevyt, eikä ehkä niin mukaansa tempaavakaan, mutta kuitenkin kivasti kirjoitettu ja sen verran lyhyt, että kun huomasin äkkiä olevani sivulla 49, päätin sitten lukea loppuun asti. Toisaalta jos joku hiljattain lukemistani kirjoista kaipaisi ja ansaitsisi syvempää tarkastelua, olisi se juuri tämä.

Kirjan päähenkilö on Klarissa. (Miten minulle tuli heti mieleen Michael Cunninghamin Tunnit...) Hän on keski-ikäinen perheenäiti, joka on paennut kesäksi Piilisaareen Saimaalle. Hän on halunnut miehensä kanssa ottaa suhteessaan pienen aikalisän ja vetäytyy omiin oloihinsa tarkoituksenaan kirjoittaa.

Vaikka eletään alkukesää, on kuuma, suoranainen helle. Sitten salmen toiselle puolen, jylhälle Variskalliolle, saapuu niin ikään kesäasukas. Hän on Klarissaa hieman vanhempi Olavi, joka herättää Klarissan kiinnostuksen. Heidän tapaamisensa ovat helteisen jännitteisiä. Sitten saarelle saapuu vielä Olavin poika, Cedric. Sitten on vielä salaperäinen Kaika, joka ilmaantuu välillä kuin tyhjästä. Hän varottaa Klarissaa Korppikallion, ei vaan siis Variskallion miehistä.

Välillä on ilmeisesti otteita Klarissalla työnalla olevasta kirjasta. Sekoittuvatko todellisuus ja Klarissan punoma tarina toisiinsa? Tunnelma kirjassa on pohjimmiltaan lopulta melko mystinen. Kirja myös jättää melkoisesti enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastaa. Jäi oikeastaan sellainen olo, että pitäisi kyllä lukea uudelleen ja ajatuksella. Mitähän kaikkea tästä vielä saisikaan irti?!

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni (2015)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 165

perjantai 23. lokakuuta 2015

Seppo Jokinen: Mustat sydämet

43. Pakko myöntää että Mäen ja Sipilän jälkeen tartuin vähän empien seuraavaan dekkariin, Seppo Jokisen uutukaiseen Mustat sydämet (2015). Olen ennenki lukenut poliisi Sakari Koskisesta kertovia kirjoja, mutta en nyt juuri muista, olenkohan yhtään niistä täällä blogissa esitellyt. Kirjat ovat olleet ihan hyviä, mutta jääneet jotenkin vieraammiksi.

Nyt tämän kirjan luettuani ihmettelen, miksi kirjat ovat tuntuneet vierailta ja miksi en kenties niitä kaikkia ole lukenut. Asiahan pitää korjata! Kirjahan oli siis hyvä!

Komisario Koskinen on kolmen kollegansa kanssa säästänyt ja säästänyt ja treenaannut, jotta he ovat päässeet Sydneyn maratonille. Kesken juoksun kuuluu suomenkielinen huuto, avunpyyntö oikeastaan siis. Poliisit jatkavat kuitenkin matkaansa päästäkseen edes lähes tavoiteajassa maaliin. Maalissa Koskista lähestyy nuorehko nainen, joka tuo lapun, jossa toistuu avunpyyntö ja jossa on lisäksi nimi ja osoite. Ja mihinkäs sitä poliisi raidoistaan pääsisi lomallakaan. Koskisen uteliaisuus herää ja hän lähtee vierailulle lapussa olevaan osoitteeseen.

Lapun osoitteessa asuu Auli Kiuruvirta, joka on siis suomalaissyntyinen Australian siirtolainen. Hänen miehensä on hieman aiemmin kuollut ehkä hämärissä oloissa. Sen lisäksi Aulin miehen veljentytär on tullut vuodeksi Australiaan mutta sittemmin kadonnut täysin jälkiä jättämättä. Koskisella ei tietenkään ole poliisin valtuuksia Australiassa, mutta hän lupaa silti tehdä sen minkä voi.

Koskinen pääsee tutustumaan persoonallisiin suomalaissiirtolaisiin ja näiden erilaisiin elinoloihin tarkemmin. Matkareitti kulkee Sydneystä "puskan" eli sisämaan, kautta aina Brisbaneen asti. Koskinen pyytää aina välillä apua koti-Suomesta Ulla Lundelinilta, joka painiskelee nuoren pojan pahoinpitelyn parissa. Myös Ullan omassa yksityiselämässä kuohuu, monellakin tavalla.

Monet mysteerit saavat lopulta selityksensä, mutta eivät kaikki. Itse jäin miettimään, että unohtiko Jokinen nyt kertoa jonkin asian loppuun. Toivon kuitenkin sellaista vaihtoehtoa, että tarina saisi vielä lisävalaistusta ja jatkoa jossakin mahdollisesti seuraavassa osassa.

Seppo Jokinen: Mustat sydämet (2015)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 337

tiistai 20. lokakuuta 2015

Jarkko Sipilä: Valepoliisi

42. Kas, löysinpä sellaisenkin Jarkko Sipilän kirjan, jota en vielä ollut lukenut, nimittäin Valepoliisi (2013). Pitihän se sitten lainata ja ahmaista menemään.

Tämä ei ehkä kuitenkaan vakuuttanut niin paljon kuin myöhemmin ilmestynyt Luupuisto, jonka luin kesällä. Mutta kivasti tämäkin toimi, ei siinä mitään. Tarina lähtee liikkeelle, kun Helsingin Kalasatamasta löytyy raa'asti pahoinpidelty mies. Hän ei kuitenkaan suostu puhumaan eikä paljastamaan mitään mistään. Jo aiemmista kirjoista tuttu Anna Joutsamo alkaa tutkia tapausta.

Seuraavana päivänä Itäkeskuksesta puolestaan löytyy lumikinoksesta vainaja, jonka henkilöllisyys ei meinaa selvitä. Hänen tatuointinsa kuitenkin viittaa peräti Amerikkaan asti. Takamäelläkin on tenkkapoo, kun juttu tuntuu umpikujalta.

Niin ikään vanha tuttu Suhonen heittäytyy taas Suikkasen rooliin ja lähtee etsimään vastauksia alamaailmasta. Lopulta käykin ilmi, että pahoinpitely ja murha liittyvät yhteen. Käänteet ovat melkoisen eksoottisiakin ja kytkevät kansainvälistä rikollisuutta ja terrorismiakin Suomeen.

Ehkä voisi sanoa, että tämä teos oli hieman korkealentoisempi kuin Sipilän romaanit yleensä. Tykkään ehkä enemmän sellaisesta tavallisesta kotikutoisuudesta ilman sen suurempia kansainvälisiä kytköksiä. Juoni kuitenkin rullasi kivasti eteenpäin ja hahmot niin vanhat kuin uudetkin olivat hyvin luotuja.

Jarkko Sipilä: Valepoliisi (2013)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 271

torstai 15. lokakuuta 2015

Reijo Mäki: Mustasiipi

41. Kun mielenkiintoisia kirjoja on maailma pullollaan, harvemmin tulee luettua mitään toiseen kertaan. Reijo Mäen kirjat ovat kuitenkin sellaisia, että useat niistä olen lukenut pariin otteeseen. Välillä sitä kaipaa jotain kepeää, ja minulle tuollainen kepeä on yleensä Mäkeä.

Nyt tulin tarttuneeksi vuonna 2011 ilmestyneeseen kirjaan Mustasiipi. Enkä tosiaan ole siitä täällä aiemmin kirjoittanut, joten antaa palaa.

Jussi Vares viettää loppukesää Turun saaristossa, Paraisilla Mörkön saarella. Vares on joutunut rajun pahoinpitelyn kohteeksi, minkä seurauksena hän on menettänyt muistinsa muutaman vuorokauden ajalta. Ilmeistä kuitenkin on, että joku haluaa päästä Vareksesta eroon. Niinpä hänen on ollut parempi kadota hetkeksi kaupungin kuvioista. Elämä saaressa on rauhaisaa ja seuranakin on lähinnä Taunoksi nimetty leskijoutsen. Löytyy toisaalta saaresta myöhemmin myös eräs naisihminenkin Jussin iloksi.

Poliisi kuitenkin noutaa Jussin takaisin kaupunkiin, kun on löytynyt päätön naisen ruumis, ja sen läheltä jotain Jussille kuuluvaa. Nainenkin vieläpä on Vareksen vanha tuttu.

Vares kokee olonsa yhä uhatuksi, joten hän majoittuu pastori Alasen antikvariaatin takahuoneeseen ja sieltä käsin yrittää selvittää, mitä on tapahtunut ja kuka kaiken takana on.

Tuntui, että tapahtumat lähtivät aukenemaan kovin hitaasti. Lukiessa tuli jotenkin sellainen avutonkin olo, että mistä nyt Vares voisi liikkeelle lähteä. Hitaasti mutta varmasti asiat kuitenkin selkenevät lopulta.

Nautin taas suunnattomasti Turku-kuvauksista. Moitin sen sijaan kieltä ja dialogia: se ei tuntunut niin vaivattomalta kuin ennen ja oli jotenkin sellaista väkisin väännetyn tuntuista.  Mutta kepeää luettavaa kuitenkin.

Reijo Mäki: Mustasiipi (2011)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 397


maanantai 12. lokakuuta 2015

Pekka Hiltunen: Sysipimeä

40. Luin joskus aikanaan Pekka Hiltusen esikoisteoksen Vilpittömästi sinun, josta muistan pitäneeni. Siispä oli luonnollista lukea Studio-sarjan itsenäinen jatko-osa, Sysipimeä (2012). Näissä kirjoissa minua viehättää se, että ne sijoittuvat lempikaupunkiini Lontooseen, mutta koska kertoja ja päähenkilöt ovat suomalaisia, tuntuu tarina jotenkin ehkä läheisemmältä. Äh, hankala selittää.

Siitä on jo tovi aikaa, kun tuon Hiltusen esikoisen luin, joten ihan parhaassa muistissa se ei ollut. Sen muistin, että siinä esiintyi Lia, lontoolaistunut suomalainen, ja Mari, niin ikään suomalainen, jolla oli uusi elämä Lontoossa. Ja sitten oli Studio, joka oli jotain ihmeellistä ja erityistä, mutta josta en siltikään nyt muistanut juurikaan. Juuri Lian, Marin ja Studion ympärille tämä Sysipimeäkin rakentuu.

Kaikki lähtee liikkeelle, kun joku lataa Youtubeen pimeitä, ihan kirjaimellisestikin, videoita toisen käyttäjän nimissä. Aluksi videoilla näkyy pelkkää pimeyttä, sen jälkeen pimeydestä tulee esiin jotain karmivaa: raakoja pahoinpitelyitä. Ja sen jälkeen Lontoon kaduilta alkaa löytyä pahoinpitelyiden uhreja. Studio alkaa selvittää juttua.

Samaan aikaan Studio myös yritää puhdistaa erään radiotoimittajan mainetta. Toimittajaa vastaan on nostettu syyte alaikäiseen sekaantumisesta. Syyte on perätön, ja sitä Studio siis yrittää todistaa. Tämä sivujuonne jää minusta hieman irralliseksi.

Kaikki siis kääriytyy Youtube-videoiden ympärille. Tai siis sen ympärille, mitä videoiden uumenista pohjimmiltaan löytyy: pimeyttä ja pahuutta. Studio tekee töitään irrallaan poliisista, luonnollisesti. Liikkuuhan Studio tavallaan lain äärirajoilla ja niiden takana.

Tämän kirjan juonesta on ihan tavattoman vaikeaa kertoa, ettei tule spoilanneeksi liikaa. Ehkäpä jätän juoniselostuksen tuohon. Sen sijaan voisin vielä ruotia kirjaa kokonaisuudessaan. Siispä: Hiltunen kirjoittaa kivasti ja sujuvasti. Kaikkein eniten tykkään henkilökavalkadista: Studion porukka on kansainvälistä, osaavaa, monipuolista ja taustoiltaan ja olemuksiltaan vaihtelevaa. Se on hienoa. Näin koiraihmisenä on pakko myös kehaista, että onpa kiva, että kirjaan on sijoitettu koira, joka selvästi pysyy tärkeänä läpi kertomuksen. Vähän aluksi pelkäsin, että koira mainitaan pariin otteeseen ja unohdetaan sitten. Onneksi niin ei käynyt!

Onhan Studio ehkä "hieman" epäuskottava noin kokonaisuutena, mutta mitäpä siitä; toimiva se silti on!

Edit. Oho, perustiedot meinasivat unohtua. Tässäpä nämä:

Pekka Hiltunen: Sysipimeä (2012)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 359