22. Turkka Hautala: Kansalliskirja

Jee, eka kirja TBR100-listalta luettu! Ja kyseinen kirja oli Turkka Hautalan Kansaliskirja (2012). Olen lukenut Hautalan aiemmatkin kirjat ja pitänyt niistä kovasti. Tämä ei tehnyt poikkeusta aiempiin, eli pidin tästäkin. Tykkään kovasti Hautalan tyylistä kirjoittaa, sekä siitä, miten hän kuvaa ympäristöä ja ihmisiä kertakaikkisen osuvasti.

Kansalliskirja koostuu lyhyistä, aukeaman mittaisista tarinoista, jotka kuvaavat lähinnä suomalaisia ihmisiä. Ehkä niitä voisi kuvailla jopa tuokiokuviksi. Väkisinkin mieleen tulee Hotakaisen Finnhits, mutta asia ei ainakaan minua häirinnyt. Hautala toteuttaa kirjan kuitenkin omalla tavallaan. Jotenkin mieleeni tuli myös Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinoita, vaikka en oikeastaan tiedä, että miksi. Ehkä siksi, että tässäkin liikutaan välillä menneissä vuosikymmenissä. Osa tarinoista myös linkittyy toisiinsa. Loppua kohden tuli sellainen olo, ettei olisi pitänyt lukea kirjaa kerralla. Olisi pitänyt paremmin säännöstellä tarinoita. Toisaalta kirja on sellainen, jonka pariin varmasti palaa myöhemmin ja pohtii henkilöitä vielä tarkemmin.

Olen vaikuttunut siitä, miten Hautala osaa kirjoittaa erilaisten henkilöiden näkökulmasta. Valtavan hersyvä on nuorten miesten sananvaihto:
Kato äijä!
Katoo! Mitä äijä?
Mitä mittää, mitä kuvernööri?

Ja toisaalta teinipissiksen selitys:
Nii ja sit illal, ei hitto! Me nähtiin ens kentäl Olivia ja Roosan kaa ja sit vaa häröillää sii niinni Kalle ja Jimmy tulee siihe ja Kalle on vaa niinku yhtäkkii et: mennääks lehtiroskiksee!

Tuli olo, että teki mieli merkitä näitä tavattoman osuvia ja uppoavia kohtia. Ehkä sitten seuraavalla kerralla. En myöskään aiemmin tämän blogin historiassa ole lainannut pätkiä kirjasta, jota esittelen. Noiden ylläolevien lisäksi on loppuun laitettava vielä yksi, heti toisesta tarinasta.

Täydellinen naapuri suomalaiselle on australialainen. Australialainen kiroilee kuin merimies, hymyilee kuin juoppo auringossa ja suhtautuu kaikkeen mutkattomasti. Ennen kuin ehdit kissaa sanoa, istut australialaisen kanssa sohvalla vitsailemassa rehvakkaasti. Australialainen on yhtä komea kuin ruotsalainen mutta käyttäytyy kuin ruma.

Turkka Hautala: Kansalliskirja
Kustantaja: Gummerus, 2012
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 112
 

TBR100

Bongasin muista kirjablogeista tällaisen TBR100-haasteen (enkä muuten edelleenkään ole saanut selville, mitä tuo tbr tarkoittaa? Tai mistä lyhenne tulee?), jonka tarkoituksena on listata sata kirjaa, jotka aikoo lukea tietyssä ajassa. No, pakko kai se on itsekin tehdä moinen. Omaan listaani tulee sisältymään lukemattomia kirjoja omasta hyllystäni, samaten kuin kirjoja BBC:n kirjalistalta, ja varmaan myös suomalaiselta kirjalistalta. Aikaa lukemiseen... annan itselleni vuoden 2015 juhannukseen asti. Tästä lähtee! (kirjat ovat täysin sekalaisessa järjestykssä)

1. J.R.R.Tolkien: Taru sormusten herrasta
2. Herman Hesse: Lasihelmipeli
3. Niko Kazantzakis: Kerro minulle Zorbas
4. Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo
5. Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa
6. Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
7. Juhani Aho: Rautatie
8. Ilmari Kianto: Punainen viiva
9. Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
10. George Orwell: Vuonna 1984
11. F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
12. Johanna Sinisalo: Enkelten verta
13. Rosa Liksom: Hytti numero 6
14. Sir Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira
15. Leo Tolstoi: Anna Karenina
16. Riku Korhonen: Nuku lähelläni
17. Salman Rushdie: Saatanalliset säkeet
18. Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille
19. Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija
20. Kari Hotakainen: Klassikko
21. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
22. George Orwell: Eläinten vallankumous
23. Vladimir Nabokov: Lolita
24. Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi
25. Gabriel Garcia Marques: Sadan vuoden yksinäisyys
26. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
27. John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa
28. Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus
29. Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu
30. Leena Lander: Tummien perhosten koti
31. Maria Jotuni: Huojuva talo
32. Rajaa Alsanea: Riadin tytöt
33. William Shakespeare: Hamlet
34. William Shakespeare: Romeo ja Julia
35. L. Onerva: Mirdja
36. David Mitchel: Pilvikartasto
37. Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
38. Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia
39. Muriel Barbery: Siilin eleganssi
40. John Irving: Kunnes löydän sinut
41. Herbjörg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos
42. Venla Hiidensalo: Mediahuora
43. Niina Petander: Pläts
44. Herman Melville: Moby Dick
45. R.L.Stevenson: Aarresaari
46. Jack Kerouac: Matkalla
47. Roberto Saviano: Gomorra
48. John Steinbeck: Vihan hedelmät
49. Umberto Eco: Ruusun nimi
50. John Irving: Garpin maailma
51. Tracy Chevalier: Neito ja yksisarvinen
52. Jyrki Heino: Kellari
53. Lars Kepler: Hypnotisoija
54. Giovanni Guareschi: Isä Camillon kylä
55. Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä
56. Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
57. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
58. Turkka Hautala: Kansalliskirja
59. Isabel Allende: Eva luna
60. Desmond Bagley: Suomalainen nuorallatanssi
61. Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
62. Raymond Chandler: Syvä uni
63. Franz Kafka: Oikeusjuttu
63. Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
64. Pekka Hiltunen: Sysipimeä
65. Hella Wuolijoki: Niskavuoren naiset
67. Kurt Vonnegut: Teurastamo 5
68. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
69. Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli
70. Paul Auster: Illuusioiden kirja
71. Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa
72. L. Frank Baum: Ihmemaa Oz
73. Hannu Raittila: Canal Grande
74. Katja Kettu: Kätilö
75. Anthony Burgess: Kellopeliappelsiini
76. Ray Bradbury: Fahrenheit 451
77. Khaled Hosseini: Leijapoika
78. Sara Gruen: Vettä elefanteille
79. Salla Simukka: Punainen kuin veri
80. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
81. Miika Nousiainen: Metsäjätti
82. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
83. Eduard Uspenski: Fedja setä, kissa ja koira
84. John Steinbeck: Eedenistä itään
85. Henry Miller: Kravun kääntöpiiri
86. Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
87. Henrik Ibsen: Nukkekoti
88. Anne B. Radge: Berliinin poppelit
89. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
90. Alexandre Dumas: Kamelianainen
91. Laura Gustafsson: Huorasatu
92. P.D.James: Majakka
93. Michael Ende: Tarina vailla loppua
94. Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä
95. Eli Shafak: Kirottu Istanbul
96. Joanne Harris: Pieni suklaapuoti
97. Kate Mosse: Labyrintti
98. E.M.Forster: Matka Intiaan
99. Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi
100. Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär.

Huhhuh. Olipa urakka! Ensin tuntui, että äkkiäkös sen listan tekee ja että saako siihen edes mahtumaan kaikkea. Kunnes sitten huomasin, että listaa ei tee äkkiä, mutta siihen sai mahtumaan kaiken ja enemmänkin. Viimeiset parikymmentä oli hankalinta keksiä. Melkoinen pläjäys, etten sanoisi. Joukossa on muutamia sellaisia opuksia, joiden lukemista olen aloittanut, mutten ole saanut vietyä loppuun. Vähän hirvittää, mikä urakka on edessä. Ja joojoo, ei tätä nyt pidä ottaa niin vakavasti, mutta otanpa silti. Onhan tässä nyt kuitenkin pari vuotta aikaa. Ei muuta kuin lukemaan!

21. Suzanne Collins: Nälkäpeli

Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaa on hehkutettu paljon. Itse tulin tarttuneeksi jostain syystä siihen vasta nyt. Bongasin viikko sitten divarista opuksen, jossa koko trilogia on yksissä kansissa ja kotiutin sen. Aloitin ekan osan lukemisen jo automatkalla.

Nälkäpeli (2008) on siis trilogian ensimmäinen osa. Pitkästä aikaa kirja, joka todella koukutti niin, että en ollut malttaa laskea sitä käsistäni. Se tulikin sitten lukaistua melkoisen nopeasti. Ehkä jo tuosta alusta voi päätellä, että pidin kirjasta kovasti. Kirjaa kai pidetään lähinnä nuortenkirjana ja nuoret ovat sitä paljon lukeneet, mutta kyllä vähän vanhempikin lukija kirjasta nauttii. Voi olla, että nuoret eivät niin hyvin huomaa kaikkea sitä, mikä kätkeytyy enemmänkin kirjan rivien väleihin.

Kirja on dystopia luonnonkatastrofien tuhoamasta Pohjois-Amerikasta, jonka raunioille on syntynyt Panemin kaupunki. Maa on jaettu 12:en vyöhykkeeseen, joita hallinnoi diktatuurin lailla Capitolin kaupunki. Capitolissa on kaikkea, vyöhykkeillä ei juuri mitään, vaan ihmiset näkevät nälkää ja köyhyyttä ja joutuvat sinnittelemään eri tavoin saadakseen elantonsa. Koska kansalaiset aikanaan kapinoivat Capitolin hallintoa ja kurjuutta vastaan, Capitol rankaisee kansaa vuosittaisella nälkäpelillä. Peliin lähetetään jokaiselta vyöhykkeeltä kaksi tribuuttia, tyttö ja poika. Tribuutit ovat iältään 12-18-vuotiaita. Julmassa pelissä voi olla vain yksi voittaja, hän, joka on viimeisenä elossa. Pelistä tulee väistämättä mieleen Big Brother: peliä kuvataan 24/7 ja kansa seuraa sitä niin henkeään pidätellen kuin voittajasta vetoa lyöden. Pelaajat saavat myös sponsoreita, vaikka eivät itse tiedäkään, mitä ulkomaailmassa tapahtuu.

Nälkäpelin päähenkilö on 16-vuotias Katniss Everdeen, nokkela, itsepäinen ja itsenäinen nuori nainen. Hän ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen peliltä siskonsa Primrosen. Katnissin pariksi tulee Peeta Mellarck, joka on palavasti rakastunut Katnissiin, ollut sitä jo lapsesta asti. Nuoret kuljetetaan junalla Capitoliin, jossa heitä stailataan viikko ennen pelin alkua.

Tarina on siis mukaansa tempaava ja jännitys säilyy ihan loppuun asti. Tapahtumapaikat on kuvailtu hienosti, ja maltankin tuskin odottaa, että näen tästä tehdyn elokuvan: haluan nähdä, miten taistelut ynnä muut on toteutettu filmillä. Myös henkilöhahmot ovat onnistuneita. Maltan tuskin odottaa sitäkään, että pääsen käsiksi trilogian seuraavaan osaan.

20. Mika Waltari: Mikael Karvajalka

Puuh, sainpa luettua! Siis Mika Waltarin Mikael Karvajalan eli Mikael Karvajalan nuoruus ja merkilliset seikkailut monessa maassa vuoteen 1527 kymmenenä kirjana hänen itsensä vilpittömästi kertomina (1948). Tai kirjan lukemisesta on kyllä jo tovi, mutta koska kirja oli lukupiirissämme käsittelyssä vasta eilen, en viitsinyt tätä aiemmin täällä pohtia. Melkoinen historiallinen suurteos oli kyllä tämä. En edes tiedä, mistä siitä kirjoittamisen aloittaisin.

Aloitetaan vaikka siitä, mistä kirjakin alkaa. Kirja alkaa 1500-luvun alun Turusta. Mikael on käsityöläsiperheen tyttären avioton lapsi, toisin sanoen äpärä. Hänen äitinsä hukuttautuu Aurajokeen, ja Mikael jää isovanhempiensa luo asumaan, kunnes Turkuun hyökkävät tanskalaiset murhaavat heidät. Orpo Mikael päätyy lopulta parantajana ja noitana pidetyn rouva Pirjon hoteisiin, ja lopulta Pirjo adoptoikin Mikaelin. Mikael on älykäs ja lahjakas, joten rouva Pirjo kouluttaa hänet. Turun kaduilla Mikael törmää Anttiin, joka on maaseudulta saapunut Turkuun paremman elämän toivossa. Antti on iso ja väkivahva mutta äärettömän tyhmä, kuten Mikael jaksaa hänelle aina muistuttaa.

Moninaisten vaiheiden jälkeen nuorukaiset pakenevat Suomesta ja päätyvät Pariisiin, jossa Mikael pääsee yliopistoon opiskelemaan. Vielä hetkeksi Mikael ja Antti palaavat Suomeen joutuakseen taas pakenemaan muille maille. He päätyvät Saksaan, jossa Mikael rakastuu päättömästi Barbaraan, joka myöhemmin poltetaan noitana. Mikael kuvaa aikaansa Barbaran kanssa elämänsä onnellisimpana ajanjaksona. Kun Barbara kuolee, Mikael vannoo kostoa paaville. Myöhemmin tämä hänen uhkauksensa käykin karmivalla tavalla toteen.

Mikael ja Antti seikkailevat ympäri Eurooppaa: Saksasta Espanjan ja Ranskan kautta lopulta Italiaan vain todistaakseensa Rooman tuhoa. Välillä miehet joutuvat eroon toisistaan, mutta päätyvät erikoisten sattumien kautta aina uudelleen takaisin yhteen. Kirja loppuu, kun miehet päättävät lähteä Roomasta pyhiinvaellusmatkalle Jerusalemiin. Tämän jälkeisistä tapahtumista kerrotaan jatko-osassa, Mikael Hakimissa, jonka luonnollisesti aion lukea seuraavaksi. En voi jättää Mikaelin ja Antin seikkailuja tähän, vaan haluan tietää, mitä heille seuraavaksi tapahtuu.

Kirja oli...mieletön, omalla tavallaan. Minua kiehtoi etenkin Turkuun sijoittuvat pätkät: oli mielenkiintoista lukea ja kuvitella omaa kotikaupunkiaan 1500-luvun alkupuolella. Oli myös huikeaa kuvitella seikkailuja, joihin miehet joutuivat ja joista kerta toisensa jälkeen selvisivät hengissä ja kadottamatta toisiaan. Kirjassa oli paljon kirkkohistoriaa, ja välillä mietin, että olisi pitänyt jostakin vähän palautella mieleen, että mitä kristinuskon historiassa on milloinkin tapahtunut. Paljon myös historian merkkihenkilöitä vilahtaa kirjassa. Mieletöntä on myös se, millaisen taustatyön Waltari on kirjaansa varten joutunut tekemään. Ainakin minusta kaikki varsinaiset historialliset seikat tuntuivat uskottavilta, jos nyt jätetään huomiotta, että turkulainen Mikael-äpärä tapaa niin kuninkaita, keisareita, taidemaalareita, sotapääliköitä kuin paavejakin. Hahmona pidin kovasti Antista; vaikka hänet kuvattiin (tai siis Mikael kuvasi) tyhmäksi, en ole ollenkaan varma, että hän sitä siinä määrin oli. Mikaelin naissuhteista puolestaan tuli mieleen Sinuhe ja hänen lankeamisensa päättömästi Neferneferneferiin. Kyllä kirjan lukemisessa tekemistä oli, mutta oli se kuitenkin ehdottomasti sen arvoista.

19. Åsa Larsson: Uhrilahja

No niin, jatketaan Åsa Larssonin parissa, toisena häneltä tällä erää Uhrilahja (2012). Tämä on Rebecka Martinssonista kertovan sarjan viides kirja. Eli olen näppärästi tullut lukeneeksi joka toisen teoksen. Tämän kohdalla ei haitannut, vaikka edellistä ei ollutkaan lukenut. Jos pidin Mustasta polusta ja sen myötä tykästyin Larssonista, tämä ehdottomasti vahvisti asian. Tähän mennessä paras lukemani Larsson.

Kirja alkaa, kun karhu syö erään miehen koiran, minkä jälkeen karhu ammutaan. Hätkähdyttävää on, kun karhun mahasta löytyy ihmisen peukalo. Tämän epilogin jälkeen tapahtumat hyppäävät ilmeisesti joitakin viikkoja eteenpäin ja jatkuvat kronologisesti lokakuun lopulta. Eräs nainen, Sol-Britt Uusitalo, löydetään talikolla kuoliaaksi pahoinpideltynä. Paljastuu, että Sol-Brittin lapsenlapsi asuu hänen kanssaan, mutta tämä on onnekseen päässyt pakoon julmaa tappajaa. Tästä käynnistyvät tutkimukset.

Sittemmin käy ilmi, että hieman aiemmin Sol-Brittin isä on kuollut karhun raatelemana. Vielä myöhemmin Rebecka kuulee, että Sol-Brittin isoäiti on myös tapettu. Hieman liikaa outoja sattumia samassa perheessä, eikö? Mitä kaiken takana onkaan? Vyyhti osoittautuu melkoiseksi. Lukija on välillä hieman pihalla, kuka nyt oli lapsi, kuka lapsenlapsi ja lapsenlapsenlapsi. Sukupolvien ketju on pitkä. Varsinaisen tarinan rinnalla kulkee taas toinen tarina, menneisyyteen ja Sol-Brittin isoäidin elämän vaiheisiin liittyvä. Tuo historiaosuus vie lukijan aina 1910-luvulle. Kiinnitin oudosti vasta nyt huomiota, että varsinainen tarina on kirjoitettu imperfektissä, historiaosuus preesensissä. Mielenkiintoinen valinta. Jäin miettimään, oliko Musta polku kirjoitettu samoin, mutta en enää muista. Ainakaan siinä en sitten tullut kiinnittäneeksi asiaan huomiota.

Ihastuin yhä enemmän Larssonin henkilöhahmoihin; Rebecka Martinsson kuvataan mieleltään huterana mutta silti sympaattisena, Anna-Maria Mella ihanan huumorintajuisena suurperheen äitinä, Sivving puolestaan on niin ikään sympaattinen vanha herra Rebeckan naapurista, ja Krister Eriksson Rebeckaan tolkuttoman ihastunut poliisi.

Myös loppuratkaisu oli mielenkiintoinen, enkä ainakaan minä osannut sitä odottaa tai ennakoida. Oli kiehtovaa, miten monimutkaisestikin menneisyyden tapahtumat vaikuttivat nykypäiviin asti ja miten kuvattujen ihmisten elämät ja kohtalot kietoutuivat toisiinsa. Suosittelen!

18. Åsa Larsson: Musta polku

Musta polku (2006) on ruotsalaisen Åsa Larssonin kolmas Rebecka Martinsson -sarjaan kuuluva dekkari. Olen viime vuonna lukenut sarjan ekan osan, Aurinkomyrskyn. Olisi ilmeisesti ollut hyvä lukea kirjat järjestyksessä, sillä tässä osassa ainakin viitataan toisen kirjan tapahtumiin, joista minulla nyt ei ole tietoakaan. Lukukokemus oli siitä huolimatta onnistunut.

Ensimmäisessä osassa kerrotaan Rebecka Martinssonista, Tukholmassa asuvasta juristista. Hän on töissä maineikkaassa asianajotoimistossa, mutta menneisyyden haamut ja uudet rikokset vievät hänet hänen kotipaikkakunnalleen Kiirunaan. Toisessa osassa Rebeckan mieli ilmeisesti järkkyy ja hän joutuu mielisairaalaan. Kolmas osa jatkuu osittain siitä. Siinä kerrotaan Rebeckan paranemisprosessista sekä siitä, miten hän ei enää palaa Tukholmaan, vaan jää pohjoiseen syyttäjäksi.

Mustan polun tapahtumat alkavat, kun eräänä maaliskuisena myrskyiltana kalastajien arkista löytyy naisen ruumis. Jo ekasta osasta tuttu rikoskomisario Anna-Maria Mella työtovereineen alkaa selvittää tapausta, joka sittemmin paljastuu murhaksi. Kuollut nainen on paikallisen kaivosyhtiön palkkalistoilla, ja Ann-Maria pyytää Rebeckalta apua tietojen etsimisessä. Pian Rebecka kuitenkin tajuaa olevansa täysin mukana tapauksen selvittämisessä. Tapahtumat ja niiden taustat eivät rajoitu pelkästään Kiirunaan eikä edes Ruotsii, vaan ne ulottuvat aina Afrikkaan asti.

Pidin kirjasta todella! Mielestäni Rebecka Martinsson on kiehtova ja mukava hahmo, samaten kuin Anna-Maria Mella. Myös muutkin hahmot ovat uskottavia mutta kuitenkin kiehtovia ja omanlaisiaan. Larsson on onnistunut mielestäni henkilöhahmojen luomisessa hyvin. Varsinainen kertomus etenee kronologisesti ja on merkitty päivämäärin. Samalla mukana kulkee erinäisiä takaumia, joita ei sen kummemmin ilmoiteta. Ne alkavat kyllä uudelta sivulta, eikä siis jää epäselväksi, että kyseessä on takauma. Ne ovat usein jonkun henkilön muisteluita vanhoista tapahtumista. Myös tämä tekee tekstistä monipuolisen ja lukijan mielenkiintoa ylläpitävän: on pakko lukea takauma loppuun, jotta pääsisi taas seuraamaan varsinaista tarinaa. 

17. Reijo Mäki: Pimeyden tango

Nyt on tullut vähän luettua sarjoissa näitä kirjoja; ensin pari Tuija Lehtistä, sitten kolme Reijo Mäkeä. Ja seuraavaksikin tulee eräs duo samalta tekijältä. Mutta ensin Reijo Mäkeen ja Pimeyden tangoon (1997). Miksi noilla kirjoilla pitää olla niin samankaltaiset nimet? Ensin Nuoruustango, sitten Pimeyden tango. Ihan meinaa mennä lukijalla puurot ja vellit, tangot ja valssit sekaisin.

Kuten nyt lukemani kaksi edeltävää Mäen kirjaa, tämäkin alkaa sillä, että Vares saa toimeksiannoksi varjostaa syrjähypystä epäiltyä. Tällä kertaa kyse on huikentelevaisesta vaimosta. Pitäisikin ehkä tutkia, alkavatko kaikki kirjat samalla tavoin. Jotenkin nämä varjostuskeikat ovat sitä tyypillisintä ja tylsintä yksityisetsivän työsarkaa, mutta saattavat johtaa synkemmille vesille.

Nyt alkuasetelma jää hieman sivuun ja Vareksen päähuomio kiinnittyy joitakin vuosia aiemmin sattuneeseen, koko Suomea kuohuttaneeseen tangokuninkaan murhaan. Vares saa yöllisen soiton toimittajatutultaan, joka kertoo tietävänsä, kuka murhaaja on. Tämän jälkeen toimittaja katoaa jäljettömiin. Vares alkaa tutkia tapausta apunaan aina luotettavat pastori Alanen ja novellikirjailija Luusalmi. Lisämaustetta soppaan tuo Sörkan vankilasta omille lomille lähtevä Veikko Hopea, jolla on niin sanotusti kana kynittävänä Vareksen kanssa.

Viihdyttävää luettavaa tämäkin oli. Pidin erityisesti loppukahinoista, joissa lukija yllätettiin kerta toisensa jälkeen.

16. Reijo Mäki: Nuoruustango

Sukkanauhakäärmeen jälkeen tartuin saman tekijän teokseen Nuoruustango (2005). Tämänkin olen joskus lukenut mutta autuaasti unohtanut. Kannatti lukea uudelleen.

Tarina alkaa 1970-luvun Merikarvialta, jossa nuori Jussi Vares suuntaa kahden kaverinsa kanssa lavatansseihin. Illan seuraukset ovat ikävät ja jättävät jälkensä kaikkiin osapuoliin hieman eri tavoin. Nuori Jussi myös haikailee vaihto-oppilaaksi lähtenyttä ihastustaan Emiliaa. Kaikkiin näihin henkilöihin Jussi törmää myöhemmässä elämässään täysin arvaamatta.

Menneisyyden tapahtumat kerrotaan epilogissa, jonka jälkeen kirja koostuu neljästä osasta, jotka puolestaan sijoittuvat nykypäivään. Vares saa toimeksiannokseen tällä kertaa seurata uskottomaksi epäiltyä aviomiestä, jolla tuntuu olevan hämäriä tuttavuuksia. Uskottomuusepäilyissä ei ole perää, sen sijaan kaikkea muuta hämärää miehen toimiin kyllä kätkeytyy. Yhtäkkiä käy ilmi, että mies on Vareksen nuoruuden ystävä juuri tuolta kohtalokkaalta illalta.

Vares ei olisi Vares, ellei hän välillä viettäisi pitkiä kosteita iltoja päätyen satunnaisen daamin kotiin yöksi. Seuraavana aamuna aamiaisella Vareksen nuoruuden rakkaus Emilia yllättäen löytyy myös kyseisestä asunnosta.

Vareksen menneisyyden hahmot kietoutuvat kiehtovasti yhteen, eikä lukija aavista, mistä oikein onkaa kyse. Lukija jää miettimään alkutilannetta ja sitä, miksi Vares toimeksiantonsa saa. Miksi aviomiestä epäillään uskottomuudesta, mitä asian takana oikein on. Ihan loppumetreillä se kuitenkin hauskalla tavalla paljastuu lukijalle.

15. Reijo Mäki: Sukkanauhakäärme

Kaipasin kesälukemiseksi myös vanhaa kunnon Varesta. Jotenkin se sopii niin hyvin kesään. Ehkä siksi, että useiden Mäen kirjojen tapahtumat sijoittuvat kesäiseen Turkuun. Olen lukenut Sukkanauhakäärmeen (1989) joskus aiemminkin, mutta nyt tuntui olevan sopiva hetki palata sen pariin.

Eletään (taa kerran) vuosisadan kuuminta kesää Turussa. Jussi Vares saa eräältä mustasukkaiselta aviomieheltä toimeksiannon seurata huikentelevaista rouvaa, tai lähinnä tämän syrjähyppyä, espanjalaista Jesus Maria Loboa, joka toimii pianistina eräässä baarissa. Mustasukkainen on varma, ettei espanjalaisella pianon pimputtajalla ole puhtaat jauhot pussissa. Varjostaessaan Loboa Vares huomaa, ettei olekaan ehkä ainoa, joka on miehen kintereillä.

Eräänä kesäisenä iltana eräs elämä saa päätöksensä Turun Vartiovuoren rinteillä. Samalla katoaa asiakirjasalkku, joka on jo ehtinyt herättää uteliaisuutta. Kuka tappoi ja miksi, ja missä on salkku?

Samalla, kun kesäinen kaupunki elää elämäänsä, Kakolan vankilassa virolaisvanki Torsten Rapp suunnittelee pakoa. Miten Rapp tähän kaikkeen liittyy?

Kirja on taattua Mäkeä. Itseäni kiehtoo ehkä eniten oman kotikaupunkini kuvaukset: on mukava miettiä, missä mennään ja yrittää palauttaa mieliin parinkymmenen vuoden takaisia maisemia siltä osin kuin se on mahdollista. Dialogi ja kerronta eivät tässä ole vielä saavuttaneet sitä tasoa, mille Mäki parhaimmillaan pystyy. Juoni itsessään on kuitenkin hyvin suunniteltu.

14. Tuija Lehtinen: Mies taskussa

Heti Suklaapolkujen jälkeen luin samalta tekijältä, Tuija Lehtiseltä siis, kirjan Mies taskussa (2007). Se kertoo Anni Tuiskusta (ja joka kerta olin lukevinani, että Antti Tuisku...), jolla ei ole ollut menestystä miessuhteissaan, eikä ehkä elämässään noin muutenkaan. Hän on sukunsa musta lammas. Kun serkut keskittyivät opiskeluun, Anni hummaili menemään poikien kanssa. Sittemmin Anni on jämähtänyt toimistotöihin isänsä työpaikalle.

Kun Annin väritön serkku kihlautuu täysin yllättäen, suku lyö kihlajaisissa vetoa siitä, onko Anni saanut rengastettua itselleen miehen Unikeonpäivään mennessä. Itseäni ärsytti tämä vanhahtava asetelma: miksi pitäisi heti paukata kihloihin? Tästä alkuasetelmasta kirjaa, tai oikeastaan Annin toimintaa, alkoi leimata pakko ja pakkomielteisyys.

Äkkiä Annin elämässä onkin kaksi miestä: Rasmus, joka palkkaa Annin uusiin töihin ja johon Anni on lähinnä yhteydessä vain tältä saamansa puhelimen välityksellä, ja lähikartanon renki Vinski. Anni kohtelee kumpaakin vuorollaan vähän huonosti. Kumman hän lopulta saa, vai saako kumpaakaan? Kuka voittaa vedonlyönnin?

Tätä ei olisi ehkä pitänyt lukea heti Suklaapolkujen perään. Nyt dialogeissa oli liiaksi samoja kuivan sarkasmin piirteitä, mitä oli Suklaapolkujen Elsallakin. Myös juoneltaan tämä oli höttöisempi. En oikein syttynyt. Jos vielä palaan Tuija Lehtisen pariin, pidän ainakin pienen tauon. Ja onhan tuota lukemsita tuossa pinossa jo muutenkin.

(Päivitän nyt useamman kesällä luetun kirjan putkeen, en siis suinkaan ole lukenut näitä kirja/päivä -tahtia.)

13. Tuija Lehtinen: Suklaapolkuja

En ole oikeastaan koskaan ollut mikään varsinainen chic-litin ystävä, enkä nuorempanakaan juuri lukenut Tuija Lehtisen kirjoja. Nyt löysin työpaikan kirjankierrätyshyllystä pari Lehtisen teosta ja ajattelin ottaa ne kesäksi kotiin. Otaksuin niiden olevan kevyttä kesälukemista taas parin massiivisemman teoksen lomassa.

Kahdesta Lehtisestä ensimmäiseki luin Suklaapolkuja (2008). Kirja kertoo meteorologi Elsa Karimosta, johon yllättäen pystyin eräällä tavalla samastumaan. Elsa on naimisissa ekologi Turon kanssa, mutta viettää aikansa lähinnä yksin Turon reissatessa maailmalla tutkimassa ötököitä. Takakannen teksti toteaa, että "Meteorologi Elsa Karimon makuuhuoneessa vallitsee tasainen matalapaine..." Elsan ja Turon suhde on siis väljähtänyt lähinnä kaveritasolle, eikä Elsa tiedä, miten saisi säpinää makuukamariin. Joku vinkkaa Elsaa "suklaapoluista". Elsa alkaakin haaveilla, miten voisi valkosuklaalla maalata kuvioita Turon kehoon ja sitten nuolla ne pois.

Mikään ei kuitenkaan ole yksioikoista: joukkoon sotkeutuu vielä Turon tytär, teini-ikäinen Riia-Roosa, hänen aiemmasta liitostaan ja Elsan ja Turon salskea naapuri Sinuhe. Turo on hukassa isäroolissaan, eikä ehdi rooliinsa paljon perehtyä reissuiltaan. Niinpä Riia-Roosa jää pitkälti Elsan riippakiveksi.

Kirja ei nyt ehkä varsinaisesti yllättänyt millään saralla. Juoni oli paikoin hyvinkin ennalta-arvattava. En sitten tiedä, onko se tälle genrelle tyypillistäkin. Kirja oli nopealukuinen ja kiva kevennys, kuten olin arvellutkin. Positiivinen yllätys ja erityismaininta dialogista. Ihailin Elsan kuivan sarkastisia huomautuksia. Ihan kiva kirja, joka ei kuitenkaan sen syvempiä muistijälkiä jättänyt.