Mikko Rimminen: Nenäpäivä

10. Tämän kirjan luin jo tovi sitten, mutta jostain syystä saan tartuttua siitä kirjoittamiseen vasta nyt. Kyseessä on siis Mikko Rimmisen Finlandia-voittaja Nenäpäivä (2010). Jostain syystä tämän kirjan lukeminen oli minulle toivottoman hidasta. Se ei vaan tempaissut mukaansa jostain syystä. Vähän ehkä noloakin, kun kirja on kuitenkin pidetty ja arvostettu. Mutta eivätpä samat asiat tietenkään kaikkiin kolahda.

Kirja kertoo Irmasta, jonka "elämä on liikahtanut sijoiltaan" (näin sanoo takakansiteksti), ja niin toden totta onkin. Irma on yksinäinen, hieman kai keski-iän ohittanut nainen, joka asuu Helsingin Hakaniemessä. Hän lähtee bussilla Keravalle hakemaan lahjoitettavia viherkasveja. Sitten jotenkin hän eksyy väärään rappuun ja soittaa väärän oven ovikelloa. Sisään on mentävä ja jotain on keksittävä. Hätäpäissään Irma sitten kertoo tekevänsä taloustutkimusta. Nyt aluksi hän ihan vain kartottaisi, että sopiiko ensimmäinen haastateltava myöhempään osioon.

Irma ikään kuin astuu jonkin rajan yli, eikä paluuta enää ole. Kerava vetää häntä puoleensa, ja niinpä Irma löytää itsensä Keravalta uudelleen ja uudelleen. Jotenkin hän kiintyy haastateltaviinsa. Mutta kuten elämässä aina, nytkin on olemassa epäluuloisia ihmisiä, jotka tekevät Irmasta ilmoituksen poliisille. Paikallislehdestä Irma sen sattumalta huomaa ja menee ehkä vielä enemmän sijoiltaan.

Kirjan lukeminen oli raskasta. Sanoma kirjan sisällä on toki tärkeä ja merkityksellinen; jopa yhä enenevissä määrin tänäpäivänä. Nimittäin yksinäisyys, tuo suomalainen kansantauti. Tuo sanoma ei kirjasta silti raskasta tehnyt, sillä kerronta oli saatu melkein humoristiseksi. Irma sättäsi ja toilaili, mikä kyllä ärsytti minua: eikö se nyt voisi, hitto vie, koota itseään?! Lisäksi Rimmisen kerronta hengästytti. Hän kyllä käyttää suomen kieltä ihan omilla säännöillään ja taivuttaa sanoja muotteihin, joita ei olisi arvannut olevan olemassakaan. Ihan aluksi se ihastutti, ja teki mieli merkitä ylös noita oivaltavia ilmauksia. Mutta kun sitä samaa tykitystä sitten jatkui ihan kirjan loppuun asti, sitä jotenkin puutui sille kaikelle. "---porraskäytävässä lelluva teollisuuspesuaineen haju joka oli sen verran väkevä, että se vähän niin kuin kaikui." (s. 242) tai"--- rantakäytävää pitkin suikersi jotenkin kotoisan saunapolkumainen tallomaura" (s. 337) Ja paljon, paljon muuta.

Eli virtuoosimaista kielenkäyttöä kyllä, siitä ei pääse mihinkään, ja teemakin on tärkeä. Silti jokin tässä kirjassa jätti kylmäksi.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä (2010)
Kustantaja: Teos
Sivuja: 339

Reijo Mäki: Marraskuu on musta hauta

9. Olen tämän kyllä lukenut joskus aiemminkin, mutta en sinä aikana, mitä olen blogannut. Nimittäin siis Reijo Mäen Marraskuu on musta hauta (1988). Ekasta lukukerrasta on aikaa jo siitäkin päätellen, että en muistanut kirjasta kyllä juuri mitään! Toisaalta tämä jäi kaiken kaikkiaankin vähän mitäänsanomattomaksi Varekseksi, että voipi olla, että en tästä muista mitään enää edes parin viikon kuluttua.

Eletään marraskuuta, ja Jussi Vares on mieli synkeänä. Pankkitilin tilanne on heikko, naisia ei ole ja mieli on muutenkin kovin musta. Varekselle marraskuu tuntuu olevan kuukausista julmin. Eikä siis meinaa keikkaakaan pukata. Kunnes sitten eräs rouva Uittamolta ottaa yhteyttä ja palkkaa Vareksen varjostamaan miestään, joka tekee Tallinnassa idänkauppaa ja jota vaimo epäilee aviorikoksesta. Rouva lupaa maksaa hyvin, joten Vares tarttuu tarjoukseen ja matkaa Tallinnaan. Kovin erilaiseen Tallinnaan kuin se, minkä me nykypäivänä tunnemme. Kirja on kirjoitettu vuonna 1988, joten eletään vielä vankkaa neuvostoaikaa, mikä näkyy hyvin kirjassa.

Alkoi oikein kiinnostaa, että millaistahan siis on ollut sen ajan Tallinnassa. Ja onko Mäki itse päässyt siellä käymään, mitä ilmeisimmin, kun niin tarkasti pystyy havainnoimaan ja kuvailemaan paikkoja ja elämänmenoa.

Vareksen keikka Tallinnassa alkaa leppoisissa, ja viinanhuuruisissa, merkeissä, mutta pian alkaa tapahtua. Tapahtuu nimittäin murha, ja Vares joutuu pyytämättä keskelle toimintaa ja epäilyksiä. KGB on voimissaan ja sitä pitää pelätä. Kuka on kuka ja mihin kaikki tähtää...

Tämän kirjan lukemisessa minulla kesti yllättävän kauan. Ehkä siksi, kun tässä ei ollut Mäelle tyypillistä nasevaa huumoria ja muutenkin meininki oli synkeähkö. Tuntuu, että kaikkia juonenkäänteitä ei ehkä jaksanut ihan ajatuksella koko ajan seurata. Ei siis todellakaan parasta Mäkeä ollut tämä.

Reijo Mäki: Marraskuu on musta hauta (1988)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 251