Puuh, sainpa luettua! Siis Mika Waltarin Mikael Karvajalan eli Mikael Karvajalan nuoruus ja merkilliset seikkailut monessa maassa vuoteen 1527 kymmenenä kirjana hänen itsensä vilpittömästi kertomina (1948). Tai kirjan lukemisesta on kyllä jo tovi, mutta koska kirja oli lukupiirissämme käsittelyssä vasta eilen, en viitsinyt tätä aiemmin täällä pohtia. Melkoinen historiallinen suurteos oli kyllä tämä. En edes tiedä, mistä siitä kirjoittamisen aloittaisin.
Aloitetaan vaikka siitä, mistä kirjakin alkaa. Kirja alkaa 1500-luvun alun Turusta. Mikael on käsityöläsiperheen tyttären avioton lapsi, toisin sanoen äpärä. Hänen äitinsä hukuttautuu Aurajokeen, ja Mikael jää isovanhempiensa luo asumaan, kunnes Turkuun hyökkävät tanskalaiset murhaavat heidät. Orpo Mikael päätyy lopulta parantajana ja noitana pidetyn rouva Pirjon hoteisiin, ja lopulta Pirjo adoptoikin Mikaelin. Mikael on älykäs ja lahjakas, joten rouva Pirjo kouluttaa hänet. Turun kaduilla Mikael törmää Anttiin, joka on maaseudulta saapunut Turkuun paremman elämän toivossa. Antti on iso ja väkivahva mutta äärettömän tyhmä, kuten Mikael jaksaa hänelle aina muistuttaa.
Moninaisten vaiheiden jälkeen nuorukaiset pakenevat Suomesta ja päätyvät Pariisiin, jossa Mikael pääsee yliopistoon opiskelemaan. Vielä hetkeksi Mikael ja Antti palaavat Suomeen joutuakseen taas pakenemaan muille maille. He päätyvät Saksaan, jossa Mikael rakastuu päättömästi Barbaraan, joka myöhemmin poltetaan noitana. Mikael kuvaa aikaansa Barbaran kanssa elämänsä onnellisimpana ajanjaksona. Kun Barbara kuolee, Mikael vannoo kostoa paaville. Myöhemmin tämä hänen uhkauksensa käykin karmivalla tavalla toteen.
Mikael ja Antti seikkailevat ympäri Eurooppaa: Saksasta Espanjan ja Ranskan kautta lopulta Italiaan vain todistaakseensa Rooman tuhoa. Välillä miehet joutuvat eroon toisistaan, mutta päätyvät erikoisten sattumien kautta aina uudelleen takaisin yhteen. Kirja loppuu, kun miehet päättävät lähteä Roomasta pyhiinvaellusmatkalle Jerusalemiin. Tämän jälkeisistä tapahtumista kerrotaan jatko-osassa, Mikael Hakimissa, jonka luonnollisesti aion lukea seuraavaksi. En voi jättää Mikaelin ja Antin seikkailuja tähän, vaan haluan tietää, mitä heille seuraavaksi tapahtuu.
Kirja oli...mieletön, omalla tavallaan. Minua kiehtoi etenkin Turkuun sijoittuvat pätkät: oli mielenkiintoista lukea ja kuvitella omaa kotikaupunkiaan 1500-luvun alkupuolella. Oli myös huikeaa kuvitella seikkailuja, joihin miehet joutuivat ja joista kerta toisensa jälkeen selvisivät hengissä ja kadottamatta toisiaan. Kirjassa oli paljon kirkkohistoriaa, ja välillä mietin, että olisi pitänyt jostakin vähän palautella mieleen, että mitä kristinuskon historiassa on milloinkin tapahtunut. Paljon myös historian merkkihenkilöitä vilahtaa kirjassa. Mieletöntä on myös se, millaisen taustatyön Waltari on kirjaansa varten joutunut tekemään. Ainakin minusta kaikki varsinaiset historialliset seikat tuntuivat uskottavilta, jos nyt jätetään huomiotta, että turkulainen Mikael-äpärä tapaa niin kuninkaita, keisareita, taidemaalareita, sotapääliköitä kuin paavejakin. Hahmona pidin kovasti Antista; vaikka hänet kuvattiin (tai siis Mikael kuvasi) tyhmäksi, en ole ollenkaan varma, että hän sitä siinä määrin oli. Mikaelin naissuhteista puolestaan tuli mieleen Sinuhe ja hänen lankeamisensa päättömästi Neferneferneferiin. Kyllä kirjan lukemisessa tekemistä oli, mutta oli se kuitenkin ehdottomasti sen arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti