43. Onnen tunti (2011) on takuuvarmaa Härköstä: se on helppolukuinen, kepeästi kirjoitettu, mutta sisältää senkin edestä painavaa asiaa. Ihailen kertakaikkiaan Härkösen tapaa kirjoittaa. Ihailen sitä, miten aiheesta kuin aiheesta, usein raskaastakin, hän saa kerrottua kevyesti mutta kuitenkin lukijaa herättelevästi.
Onnen tunti kertoo Tuulasta, tuiki tavallisesta keski-ikäisestä ja keskiluokkaisesta naisesta. Tuulalla on 10-vuotias poika, Roope, ja uusperhekuvion luova mies, Harri. Tuula ei voi enää saada lapsia ja hän miettii, haluaisiko Harri vakuutteluistaan huolimatta oman lapsen. Mutta kun omaa ei ole saatavilla, voisiko lapsen vaikka "lainata"? Tuula alkaa ottaa selvää sijaisvanhemmuudesta, ja pian he jo ovatkin Harrin kanssa haastatteluissa ja valmennuskursseilla sijaisvanhemmuutta varten.
Pian Tuulan ja Harrin perheeseen sijoitetaan sisarukset Luke ja Venni, joiden vanhemmat ovat sekakäyttäjiä. Tuula on koko ajan epävarma itsestään äitinä: tuottaako hän liikaa pettymyksiä, onko hän liian tiukka, sanoiko hän nyt pahasti, onko hän liian lepsu... Ja tämän epävarmuudenkin Härkönen kuvaa niin, ettei lukija ärsyynny, vaan pysyy Tuulan puolella. Samassa kurotaan auki Tuulan omaa lapsuutta ja sen aiheuttamia traumoja.
Pidin kirjasta. Ei ehkä paras lukemani kirja, mutta ei todellakaan huonoinkaan. Ihan parasta kirjassa ovat dialogit, jotka ovat luontevia, raikkaita ja hauskoja. Myös henkilöhahmogalleria on värikäs ja monipuolinen. Aihe sinällään ei ole minulle läheinen, minkä takia huomasin lykänneeni kirjan lukemista, turhaan. Hyvin tämä tällaiselle lapsettomalle kolahti.
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti (2011)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 287
maanantai 22. joulukuuta 2014
perjantai 19. joulukuuta 2014
Camilla Läckberg: Majakanvartija
42. Camilla Läckbergin Majakanvartija (2012) tuntuu jatkavan siitä, mihin edellinen osa jäi. Harmi vaan, että itse en tuota edellistä osaa ole lukenut, mutta kyllä tässä kärryille pääsi. Edellisessä osassa on tapahtunut onnettomuus, jossa päähenkilö Erica ja tämän sisko Anna ovat loukkaantuneet. Myös Erican mies Patrik puolestaan on saanut sydänkohtauksen. Näistä lähtökohdista Majakanvartija siis lähtee liikkeelle.
Seuraavaksi hypätään kuvaamaan Annieta, joka ajaa jonkinlaisessa usvassa Tukholmasta Fjällbackaan ikään kuin paeten jotain. Hänellä on mukanaan vain pieni poikansa Sam. Annie asettuu omistamalleen saarelle, Gråskäriin, tai Gastholmeniin, kuten jotkut sitä kutsuvat. Kerrotaan, että saarella kummittelee siellä asuneiden ja sittemmin kuolleiden ihmisten henget. Annie kuitenkin kokee olevansa saarella turvassa, vaikka pelkääkin jotain koko ajan.
Läckbergin tyyli kirjoittaa (ainakin tässä kirjassa) on pomppiva: hän kuvaa pienen pätkän jotain tapahtumaa joidenkin tiettyjen ihmisten näkökulmasta ja siirtyy sitten seuraavaan. Itseäni tämä hajanaisuus ei kuitenkaan haitannut, vaan sai ehkä lukemaan entistä intensiivisemmin, kun halusi päästä takaisin joidenkin tiettyjen tapahtumien kuvauksen pariin.
Annien lisäksi kuvataan esimerkiksi Matsia, Fjällbackan kunnan talousjohtajaa, joka kirjan alkupuolella murhataan. Mats on ollut mukana kunnan kylpylähankkeessa, jota päsmäröi kunnallistasolla Erling Larsson, jonka lisäksi jutussa on mukana hänen naisystävänsä Vivianne ja tämän veli Anders. Sitten on vielä Kööpenhaminaan perheväkivaltaa paennut Madeleine. Näistä ehkä Erling ja Vivianne jäävät irtonaisiksi palasiksi, muut osaset nivoutuvat kirjan kuluessa yhteen.
Kirjan teemaksi nousee perheväkivalta ja sen seuraukset. Mukana on myös aavistus yliluonnollista majakkasaaren haamujen muodossa. Kirjan jokainen luku alkaa kuvauksella 1870-luvulla saarella eläneistä ihmisistä, joiden kohtaloa loppua kohden keritään auki. Läckberg kuvaa myös sisarussuhteita, joita muistaakseni kuvattiin voimakkaasti myös edellisessä (ja tätä ennen ainoassa) lukemassani Läckbergin teoksessa. Tykkään kyllä Läckbergistä, ja nurinkurisesti Majakanvartijaa edeltänyt Merenneito odottaa nyt tuossa luettavien kirjojen pinossa vuoroaan...
Camilla Läckberg: Majakanvartija (2012)
Alkuperäisteos: Fyrvaktaren (2009)
Kustantaja: Gummerus
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 503
Seuraavaksi hypätään kuvaamaan Annieta, joka ajaa jonkinlaisessa usvassa Tukholmasta Fjällbackaan ikään kuin paeten jotain. Hänellä on mukanaan vain pieni poikansa Sam. Annie asettuu omistamalleen saarelle, Gråskäriin, tai Gastholmeniin, kuten jotkut sitä kutsuvat. Kerrotaan, että saarella kummittelee siellä asuneiden ja sittemmin kuolleiden ihmisten henget. Annie kuitenkin kokee olevansa saarella turvassa, vaikka pelkääkin jotain koko ajan.
Läckbergin tyyli kirjoittaa (ainakin tässä kirjassa) on pomppiva: hän kuvaa pienen pätkän jotain tapahtumaa joidenkin tiettyjen ihmisten näkökulmasta ja siirtyy sitten seuraavaan. Itseäni tämä hajanaisuus ei kuitenkaan haitannut, vaan sai ehkä lukemaan entistä intensiivisemmin, kun halusi päästä takaisin joidenkin tiettyjen tapahtumien kuvauksen pariin.
Annien lisäksi kuvataan esimerkiksi Matsia, Fjällbackan kunnan talousjohtajaa, joka kirjan alkupuolella murhataan. Mats on ollut mukana kunnan kylpylähankkeessa, jota päsmäröi kunnallistasolla Erling Larsson, jonka lisäksi jutussa on mukana hänen naisystävänsä Vivianne ja tämän veli Anders. Sitten on vielä Kööpenhaminaan perheväkivaltaa paennut Madeleine. Näistä ehkä Erling ja Vivianne jäävät irtonaisiksi palasiksi, muut osaset nivoutuvat kirjan kuluessa yhteen.
Kirjan teemaksi nousee perheväkivalta ja sen seuraukset. Mukana on myös aavistus yliluonnollista majakkasaaren haamujen muodossa. Kirjan jokainen luku alkaa kuvauksella 1870-luvulla saarella eläneistä ihmisistä, joiden kohtaloa loppua kohden keritään auki. Läckberg kuvaa myös sisarussuhteita, joita muistaakseni kuvattiin voimakkaasti myös edellisessä (ja tätä ennen ainoassa) lukemassani Läckbergin teoksessa. Tykkään kyllä Läckbergistä, ja nurinkurisesti Majakanvartijaa edeltänyt Merenneito odottaa nyt tuossa luettavien kirjojen pinossa vuoroaan...
Camilla Läckberg: Majakanvartija (2012)
Alkuperäisteos: Fyrvaktaren (2009)
Kustantaja: Gummerus
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 503
tiistai 9. joulukuuta 2014
Karin Slaughter: Rikollinen
41. Karin Slaughter on ehdottomasti yksi lempidekkaristeistani ja odotan aina malttamattomasti hänen uusimpia kirjojaan. Hänen uusin suomennettu teoksensa on Rikollinen (2014), joka jatkaa Sara Lintonin ja Will Trentin tarinaa. Ja voi, miten se jatkaakaan.
Oikeastaan Sara jää nyt hyvinkin sivuosaan. Pääosissa ovat Will, tämän pomo Amanda Wagner ja poliisina toiminut Evelyn Mitchell (joka siis on aiemmista osistakin tutun, Willin parin Faithin, äiti). Kirja kulkee kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja vuodessa 1975.
Vuonna 1975 Amanda ja Evelyn ovat nuoria ja kokemattomia, kirjan edetessä jopa julkeita poliisinalkuja. Kaiken muun ohella kirjassa on yhteiskunnallinen ote sen kuvatessa tuon ajan elämää. Sitä, miten vaikeaa on olla nuori naispoliisi, tai nainen noin ihan ylipäätään. Tämän lisäksi kuvataan julmallakin tavalla mustien ja valkoisten välistä kuilua. Nykyhetken kuvaus taas saa miettimään, onko asiat loppujen lopuksi niin paljon paremmin.
Sarjamurhaaja kulkee Atlantan kaduilla ja tappaa huumekoukussa olevia ilotyttöjä. Tarinaa kerrotaan kahden aikatason lisäksi myös usean eri henkilön näkökulmista. Yksi heistä on sarjamurhaajan kaappaama mutta henkiin jättämä Lucy.
Nykyhetkessä sarjamurhaaja on tehnyt paluun. Lukija arvaa jo puolessa välissä karmean totuuden murhaajan henkilöllisyydestä. Itse tosin ajattelin, että olisiko Slaughter tehnyt hämäystempun sitten kuitenkin. Jännitys pysyi kuitenkin yllä loppuun asti, ja osa totuudestakin kävi ilmi vasta lopussa.
Täytyy sanoa, että teos ei noussut kyllä suosikikseni. Jollain lailla minua häiritsi hyppely henkilöstä ja ajasta toiseen. Jännityskään ei ollut niin henkeä salpaavaa kuin aiemmissa teoksissa. Sen sijaan parasta tässä oli ehdottomasti se, miten se avasi menneisyyden lukkoja ja paljasti uusia asioita tuttujen hahmojen elämästä.
Karin Slaughter: Rikollinen (2014)
Alkuperäisteos: Criminal (2012)
Kustantaja: Tammi
Suomentanut: Annukka Kolehmainen
Sivuja: 420
Oikeastaan Sara jää nyt hyvinkin sivuosaan. Pääosissa ovat Will, tämän pomo Amanda Wagner ja poliisina toiminut Evelyn Mitchell (joka siis on aiemmista osistakin tutun, Willin parin Faithin, äiti). Kirja kulkee kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja vuodessa 1975.
Vuonna 1975 Amanda ja Evelyn ovat nuoria ja kokemattomia, kirjan edetessä jopa julkeita poliisinalkuja. Kaiken muun ohella kirjassa on yhteiskunnallinen ote sen kuvatessa tuon ajan elämää. Sitä, miten vaikeaa on olla nuori naispoliisi, tai nainen noin ihan ylipäätään. Tämän lisäksi kuvataan julmallakin tavalla mustien ja valkoisten välistä kuilua. Nykyhetken kuvaus taas saa miettimään, onko asiat loppujen lopuksi niin paljon paremmin.
Sarjamurhaaja kulkee Atlantan kaduilla ja tappaa huumekoukussa olevia ilotyttöjä. Tarinaa kerrotaan kahden aikatason lisäksi myös usean eri henkilön näkökulmista. Yksi heistä on sarjamurhaajan kaappaama mutta henkiin jättämä Lucy.
Nykyhetkessä sarjamurhaaja on tehnyt paluun. Lukija arvaa jo puolessa välissä karmean totuuden murhaajan henkilöllisyydestä. Itse tosin ajattelin, että olisiko Slaughter tehnyt hämäystempun sitten kuitenkin. Jännitys pysyi kuitenkin yllä loppuun asti, ja osa totuudestakin kävi ilmi vasta lopussa.
Täytyy sanoa, että teos ei noussut kyllä suosikikseni. Jollain lailla minua häiritsi hyppely henkilöstä ja ajasta toiseen. Jännityskään ei ollut niin henkeä salpaavaa kuin aiemmissa teoksissa. Sen sijaan parasta tässä oli ehdottomasti se, miten se avasi menneisyyden lukkoja ja paljasti uusia asioita tuttujen hahmojen elämästä.
Karin Slaughter: Rikollinen (2014)
Alkuperäisteos: Criminal (2012)
Kustantaja: Tammi
Suomentanut: Annukka Kolehmainen
Sivuja: 420
tiistai 2. joulukuuta 2014
Jyrki Heino: Kello
40. Luin postaukseni aimmin syksyllä luetusta Jyrki Heinon esikoisesta Kellari. Tuossa postauksessa en ihan täysin lähteänyt Kellaria kehumaan. Ja sitten kuitenkin kirja palasi heti ja miellyttävänä mieleeni, kun näin kirjastossa Heinon uusimman teoksen Kello (2014). Mietin, että Kellari oli niin hyvä, että pitääpä lainata tämä uutukainenkin. Outo on ihmismieli.
Kello eli selonteko tapahtumista, jotka käynnistyvät, kun luutnantti Carl Wennehielm alkoi tutkia Kustaa III:n sodassa taistelleen majurin katoamista sijoittuu niin ikään historialliseen Turkuun, mutta vie niin lukijansa kuin päähenkilönsäkin matkalle Hämeenlinnan kautta Mikkeliin ja sieltä Pietariin asti. Eletään syksyä 1796, samaa vuotta, johon Kellarissa jäätiin. Luutnantti Wennehielm vietää rauhallisia päiviä, kunnes hän saa taas tehtävän: hänen pitäisi jäljittää kenraali Swanstrålen pojan kohtalo. Poika on kadonnut Kustaa III:n sodan aikana jäljettömiin. Eikä Turku siis enää riitä, vaan Wennehielmin pitää lähteä reissuun. Hän on hyvin vastentahtoinen, mutta lähtee kuitenkin. Mukaan lähtee niin ikään aiemmasta kirjasta tuttu kaupunginviskaali Appegren.
Itse luulin, että kirjan loppuosa kertoisi Wennehielmin seikkailuista muualla, mutta hän palaakin Turkuun ja jatkaa Turussa tutkimuksiaan. Tuntuu, kuin kuolema seuraisi hänen kannoillaan, jättäen onneksi itse Wennehielmin rauhaan. Muuten väkeä sitten ympäriltä vähän lakoaakin. Taas puhutaan vähän salaseuroista, eivätkä kaikki ihmisetkän ole sitä mitä aluksi väittävät.
Eniten nautin taas tuon ajan Turun kuvauksesta. Ihan mahtavaa! Nauratti myös Heinon piikittely muun muassa siitä, miten päätöksenteko kaupungissa tuntuu kestävän...
Taisin pitää tästä enemmän kuin Kellarista ja jään nyt kovasti odottamaan jatkoa sympaattisen Wennehielmin seikkailuille.
Jyrki Heino: Kello (2014)
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivuja: 297
Kello eli selonteko tapahtumista, jotka käynnistyvät, kun luutnantti Carl Wennehielm alkoi tutkia Kustaa III:n sodassa taistelleen majurin katoamista sijoittuu niin ikään historialliseen Turkuun, mutta vie niin lukijansa kuin päähenkilönsäkin matkalle Hämeenlinnan kautta Mikkeliin ja sieltä Pietariin asti. Eletään syksyä 1796, samaa vuotta, johon Kellarissa jäätiin. Luutnantti Wennehielm vietää rauhallisia päiviä, kunnes hän saa taas tehtävän: hänen pitäisi jäljittää kenraali Swanstrålen pojan kohtalo. Poika on kadonnut Kustaa III:n sodan aikana jäljettömiin. Eikä Turku siis enää riitä, vaan Wennehielmin pitää lähteä reissuun. Hän on hyvin vastentahtoinen, mutta lähtee kuitenkin. Mukaan lähtee niin ikään aiemmasta kirjasta tuttu kaupunginviskaali Appegren.
Itse luulin, että kirjan loppuosa kertoisi Wennehielmin seikkailuista muualla, mutta hän palaakin Turkuun ja jatkaa Turussa tutkimuksiaan. Tuntuu, kuin kuolema seuraisi hänen kannoillaan, jättäen onneksi itse Wennehielmin rauhaan. Muuten väkeä sitten ympäriltä vähän lakoaakin. Taas puhutaan vähän salaseuroista, eivätkä kaikki ihmisetkän ole sitä mitä aluksi väittävät.
Eniten nautin taas tuon ajan Turun kuvauksesta. Ihan mahtavaa! Nauratti myös Heinon piikittely muun muassa siitä, miten päätöksenteko kaupungissa tuntuu kestävän...
Taisin pitää tästä enemmän kuin Kellarista ja jään nyt kovasti odottamaan jatkoa sympaattisen Wennehielmin seikkailuille.
Jyrki Heino: Kello (2014)
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivuja: 297
lauantai 22. marraskuuta 2014
Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
39. Olen pari kertaa katsonut, tai siis aloittanut katsomaan, Pussikaljaelokuvaa, mutta kertaakaan en ole päässyt loppuun. Tällä kerralla päätin tarttua itse kirjaan Pussikaljaromaani (2004). Olin vähän yllättynyt, että kirja on "jo" kymmenen vuoden takaa. Jotenkin se tuntui ajattomalta ja siltä, että päähenkilöt Lihi, Marsalkka ja Henninen saattaisivat yhä tallata Kallion katuja.
Kyseessä on niin sanottu yhdenpäivänromaani: tarina seuraa trion päivää aamusta oikeastaan aamuyöhön. Tajutessani, että kirja kattaa vain yhden päivän, ihmettelin, miten siitä on saatu riittävästi kerrottavaa ilman, että tarina kävisi tylsäksi. Mutta niin vain Rimminen on onnistunut. Kirja on paikoin melkoistakin ajatuksenvirtaa, eikä varsinaista juonta voi erotella.
Lihi, Henninen ja Marsalkka aloittavat kaljoittelun jo aamusta ja heidän tavoitteenaan on koko päivän päästä pelaamaan noppaa. Mutta sitten siihen väliin tulee vähän kaikkea. Pojat elävät nuoruutensa jatkoaikaa ja lähentelevät ilmeisesti kolmeakymppiä. He ovat jotenkin hellyttäviä tyhjäntoimittajia, joille ei työ maita, vaikka tarvittaisiinkin rahaa kaljaan ja tupakkaan.
Kolmikko pyörii ympäri Kalliota ja yrittääpä tehdä retken ihan keskustaankin. He käyvät kioskilla, puistossa, kapakassa... Ja tapaavat kuljeskellessaan erilaisia ihmiskohtaloita.
Kirjan vahvuus on ehdottomasti sen kielessä. Rimminen kirjoittaa älyttömän kiehtovasti! Vaikka hän kuvaa tyhjäntoimittajia, kirja vilisee niin vanhahtavia sanoja kuin sivistyssanojakin. Toisaalta niin dialogi kuin kerrontakin on elävää ja juuri poikien suuhun sopivaa. En olisi arvannut, että erilaisia kielellisiä seikkoja voi sekoittaa näin toimivasti. Ehdottomasti oli taas lukemisen arvoinen kirja!
Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
Kustantaja: Teos
Sivuja: 328
Kyseessä on niin sanottu yhdenpäivänromaani: tarina seuraa trion päivää aamusta oikeastaan aamuyöhön. Tajutessani, että kirja kattaa vain yhden päivän, ihmettelin, miten siitä on saatu riittävästi kerrottavaa ilman, että tarina kävisi tylsäksi. Mutta niin vain Rimminen on onnistunut. Kirja on paikoin melkoistakin ajatuksenvirtaa, eikä varsinaista juonta voi erotella.
Lihi, Henninen ja Marsalkka aloittavat kaljoittelun jo aamusta ja heidän tavoitteenaan on koko päivän päästä pelaamaan noppaa. Mutta sitten siihen väliin tulee vähän kaikkea. Pojat elävät nuoruutensa jatkoaikaa ja lähentelevät ilmeisesti kolmeakymppiä. He ovat jotenkin hellyttäviä tyhjäntoimittajia, joille ei työ maita, vaikka tarvittaisiinkin rahaa kaljaan ja tupakkaan.
Kolmikko pyörii ympäri Kalliota ja yrittääpä tehdä retken ihan keskustaankin. He käyvät kioskilla, puistossa, kapakassa... Ja tapaavat kuljeskellessaan erilaisia ihmiskohtaloita.
Kirjan vahvuus on ehdottomasti sen kielessä. Rimminen kirjoittaa älyttömän kiehtovasti! Vaikka hän kuvaa tyhjäntoimittajia, kirja vilisee niin vanhahtavia sanoja kuin sivistyssanojakin. Toisaalta niin dialogi kuin kerrontakin on elävää ja juuri poikien suuhun sopivaa. En olisi arvannut, että erilaisia kielellisiä seikkoja voi sekoittaa näin toimivasti. Ehdottomasti oli taas lukemisen arvoinen kirja!
Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
Kustantaja: Teos
Sivuja: 328
tiistai 18. marraskuuta 2014
Max Manner: Bandiitti
38. Jos ei Luolamadonna oikein sytyttänyt, Max Mannerin uutukainen Bandiitti (2014) tempaisi mukaansa oikeastaan ensi metreiltä asti. Ensinnäkin tykkään, kun kirja sijoittuu Turkuun: on niin kiva nähdä mielessään kadut ja kulmat, joilla kuljetaan. Toisekseen Manner kirjoittaa mukaansa tempaavasti ja koukuttavasti.
Tällä kerralla alkaa tapahtua kesken joulurauhanjulistuksen: tuomiokirkosta ammutaan kaksi laukausta, jotka surmaavat apulaiskaupunginjohtajan kesken joulurauhanjulistuksen. Ja kaikki tämä satojen tuhansien tv:n katsojien silmien edessä. Livenä tilannetta on todistamassa jo aiemmistakin osista tuttu Stein Storesen. Ja kuinka ollakaan, Storesen päätyy mukaan tutkintaan.
Käy ilmi, että Suomeen on rantautumassa pahamaineinen moottoripyöräjengi, Desperados. Heillä myös näyttäisi olevan näppinsä pelissä jouluisen murhenäytelmän kanssa. Eikä siinä sitten auta: Storesen soluttautuu mukaan jengiin tutkinnan nimissä.
Pakkaa sekoittavat myös vanhat tutut Anna Mäki ja Meeri Tarvainen. Oikeastaan Tarvaisesta en muista aiemmista kirjoista paljoakaan, mutta taisi hän mukana olla viimeksikin? Osa juonen käänteistä jää vähän irrallisiksi. Samaten aika kuluu eteenpäin melkoista vauhtia.
En tiedä, onko syynä kenties huono kustannustoimitus, mutta joitakin harmittavia kirjoitusvirheitä kirjassa oli. Minut sai näkemään punaista mm. kirjoitusmuodot agressiivinen ja ylä-aste. Hei nyt ihan oikeasti! Samaten paikannimissä olisi tarkennettavaa: olisiko Turun Ylä-Maariassa sijaitseva katu kuitenkin Mittumaarintie (Minttumaarintien sijaan)? En ole myöskään vakuuttunut, että Turun tuomiokirkko olisi tyhjillään joulurauhanjulistuksen aikana... Mutta ei nyt ehkä takerruta näihin sinänsä pieniin seikkoihin. Lukukokemus oli hyvinkin kelvollinen kaikesta huolimatta ja jätti odottamaan jo seuraavaa Manneria.
Max Manner: Bandiitti (2014)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 333
Tällä kerralla alkaa tapahtua kesken joulurauhanjulistuksen: tuomiokirkosta ammutaan kaksi laukausta, jotka surmaavat apulaiskaupunginjohtajan kesken joulurauhanjulistuksen. Ja kaikki tämä satojen tuhansien tv:n katsojien silmien edessä. Livenä tilannetta on todistamassa jo aiemmistakin osista tuttu Stein Storesen. Ja kuinka ollakaan, Storesen päätyy mukaan tutkintaan.
Käy ilmi, että Suomeen on rantautumassa pahamaineinen moottoripyöräjengi, Desperados. Heillä myös näyttäisi olevan näppinsä pelissä jouluisen murhenäytelmän kanssa. Eikä siinä sitten auta: Storesen soluttautuu mukaan jengiin tutkinnan nimissä.
Pakkaa sekoittavat myös vanhat tutut Anna Mäki ja Meeri Tarvainen. Oikeastaan Tarvaisesta en muista aiemmista kirjoista paljoakaan, mutta taisi hän mukana olla viimeksikin? Osa juonen käänteistä jää vähän irrallisiksi. Samaten aika kuluu eteenpäin melkoista vauhtia.
En tiedä, onko syynä kenties huono kustannustoimitus, mutta joitakin harmittavia kirjoitusvirheitä kirjassa oli. Minut sai näkemään punaista mm. kirjoitusmuodot agressiivinen ja ylä-aste. Hei nyt ihan oikeasti! Samaten paikannimissä olisi tarkennettavaa: olisiko Turun Ylä-Maariassa sijaitseva katu kuitenkin Mittumaarintie (Minttumaarintien sijaan)? En ole myöskään vakuuttunut, että Turun tuomiokirkko olisi tyhjillään joulurauhanjulistuksen aikana... Mutta ei nyt ehkä takerruta näihin sinänsä pieniin seikkoihin. Lukukokemus oli hyvinkin kelvollinen kaikesta huolimatta ja jätti odottamaan jo seuraavaa Manneria.
Max Manner: Bandiitti (2014)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 333
lauantai 15. marraskuuta 2014
Aki Raatikainen: Luolamadonna
37. Nappasin tällä kerralla kirjaston vinkkihyllystä mukaani Aki Raatikaisen teoksen Luolamadonna (2014). Sen kansi näytti kauempaa katsottuna hyvältä, mutta tarkemmin tarkasteltuna en pitänyt kannesta: sen hahmot näyttivät liian parodioiduilta uskottavan sijaan. Mutta ei ole kirjaa kansiin katsominen, eihän.
Kyseessä on siis 1600-luvun Hollantiin ja muuallekin Eurooppaan sijoittuva historiallinen romaani. Taisin lähteä lukemaan kirjaa liian huolimattomasti ja laiskasti, enkä ehkä keskittynyt tarpeeksi hahmoihin. Luin ehkä laiskasti myös siksi, etten ollut varma, haluanko lukea kirjaa kuitenkaan loppuun. Sen verran se vei mukanaan, että äkkiä olinkin kirjan puolivälissä ja aloin vasta tarkemmin hahmottaa tapahtumia.
Kirjassa päähenkilönä on suomalaissyntyinen Axel Tystlåten, joka nyt käy kauppaa Amsterdamista käsin. Muita päähenkilöitä ovat hänen mykkä vaimonsa sekä lapsensa, biologinen poika Johan, ottopoika Dirk ja tytär Andrietha. Toisaalta kirjassa sivutaan myös Ranskaa ja sen nuorta hallitsijaa, Ludvig XIV:tä. Sitten mennäänkin pitkin Eurooppaa ja jahdataan kaapattua tytärtä, sen jälkeen selvitellään salaliittoja... Jos nyt kärryille pääsin. Ei jääne epäselväksi, että kirja ei oikein tehnyt vaikutusta.
Kirjassa oli myös käytetty jonkin verran italiaa dialogissa. On ihan ok, jos on muutamia yksittäisiä toteamuksia, jotka parhaassa tapauksessa ovan niin selviä, että ne pystyy ymmärtämään, vaikka ei kieltä osaisikaan, tai jos ne on jotenkin selitetty tai suomennettu. Nyt näin ei ollut.
Jos hyviä puolia etsii, oli kirjan kerronta kaunista. Tykkäsin siis kirjan kielestä kovasti. Kirja oli myös melko helppo- ja nopealukuinen, vaikka siitä ei sen enempää sanottavaa jäänytkään. Tulipahan koettua.
Aki Raatikainen: Luolamadonna (2014)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 283
Kyseessä on siis 1600-luvun Hollantiin ja muuallekin Eurooppaan sijoittuva historiallinen romaani. Taisin lähteä lukemaan kirjaa liian huolimattomasti ja laiskasti, enkä ehkä keskittynyt tarpeeksi hahmoihin. Luin ehkä laiskasti myös siksi, etten ollut varma, haluanko lukea kirjaa kuitenkaan loppuun. Sen verran se vei mukanaan, että äkkiä olinkin kirjan puolivälissä ja aloin vasta tarkemmin hahmottaa tapahtumia.
Kirjassa päähenkilönä on suomalaissyntyinen Axel Tystlåten, joka nyt käy kauppaa Amsterdamista käsin. Muita päähenkilöitä ovat hänen mykkä vaimonsa sekä lapsensa, biologinen poika Johan, ottopoika Dirk ja tytär Andrietha. Toisaalta kirjassa sivutaan myös Ranskaa ja sen nuorta hallitsijaa, Ludvig XIV:tä. Sitten mennäänkin pitkin Eurooppaa ja jahdataan kaapattua tytärtä, sen jälkeen selvitellään salaliittoja... Jos nyt kärryille pääsin. Ei jääne epäselväksi, että kirja ei oikein tehnyt vaikutusta.
Kirjassa oli myös käytetty jonkin verran italiaa dialogissa. On ihan ok, jos on muutamia yksittäisiä toteamuksia, jotka parhaassa tapauksessa ovan niin selviä, että ne pystyy ymmärtämään, vaikka ei kieltä osaisikaan, tai jos ne on jotenkin selitetty tai suomennettu. Nyt näin ei ollut.
Jos hyviä puolia etsii, oli kirjan kerronta kaunista. Tykkäsin siis kirjan kielestä kovasti. Kirja oli myös melko helppo- ja nopealukuinen, vaikka siitä ei sen enempää sanottavaa jäänytkään. Tulipahan koettua.
Aki Raatikainen: Luolamadonna (2014)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 283
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)