16. Löysin kirjastosta Jokeri-kirjana (laina-aika kaksi viikkoa, ei varauksia tai uusintaa) Anna-Leena Härkösen uusimman, Kaikki oikein (2014), ja pitihän siihen sitten tietysti tarttua. Pidän Anna-Leena Härkösen kirjoitustyylistä ja luen mielelläni hänen tekstejään. Miellyttävää on myös hänen uudistumiskykynsä: mielestäni hän on urallaan tarttunut reippaasti ja rohkeasti mitä erilaisempiin aiheihiin.
Tällä kerralla käsitellään Lotto-voittajia ja heidän elämäänsä. Tai siis yhtä pariskuntaa, ei mitenkään lottovoittajia laajempana massana. Härkönen lienee kuitenkin tehnyt taustatyötä, sillä kirjan alussa lähteiksi mainitaan Pasi Falkin ja Pasi Mäenpään teos Lottomiljonäärit.
Härkösen kirjan päähenkilö on Eevi, tuiki tavallinen helsinkiläinen kosmetologi, joka asuu vaatimatonta elämää pienessä asunnossa miehensä Karin kanssa. Kari on tavaratalon levyosastolla myyjänä ja vapaa-aikanaan keikkailee bändinsä kanssa, ilmeisesti jonkinlaisesta kuuluisuudesta unelmoiden.
Sitten eräänä päivänä Eevi kiukuspäissään päättää lotota. Illalla hän sitten tavan vuoksi seuraa lottoarvontaa ja kas, päävoitto! Härkönen alkaa kutkuttavasti kuvata, kuinka lottovoittajan elämä muuttuu. Kirjan takakannen sisäliepeessä todetaan: "kaikki haluavat voittaa lotossa, mutta kukaan ei halua olla lottovoittaja". Minäkin olen aina miettinyt, mitä tekisin, jos voittaisin lotossa, ja miten ihanaa se ehkä olisi. Tämän kirjan myötä ensimmäistä kertaa tajusin asioiden varjopuolen. Näitä varjopuolia sitten alkaa Eevin ja Karin elämään ilmestyä.
Lottovoitto herättää voittajissa monenlaista hysteriaa: mitä, jos voittokuponki katoaa ennen kuin sen saa toimitettua Veikkauksen päämajaan, mihin rahoja voisi tuhlata, mitä jos rahat loppuvat, kenelle voi kertoa, voiko kenellekään, mitä siitä seuraa, keneen voi luottaa...
Niinpä niin, haluavatko läheiset olla läheisiä vain siksi, että on voittanut lotossa? Voiko ystävyys olla enää pyyteetöntä? Mitä kaikkea lottovoittajan pitää läheisilleen kustantaa? En ollut koskaan tullut miettineeksi tällaisia asioita. Pidin kirjasta, koska se herätti paljon ajatuksia. Kaikkein parasta antia tässä(kin) Härkösen teoksessa on dialogi. Voi, miten joku osaakin kuljettaa tarinaa eteenpäin noin sujuvalla sutkauttelevalla dialogilla!
Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein
Kustantaja: Otava
Sivuja: 317
torstai 16. huhtikuuta 2015
sunnuntai 12. huhtikuuta 2015
Leena Lehtolainen: Rautakolmio
15. Oi, ihan kuin olisi tavannut pitkästä aikaa vanhan tutun, kun Maria Kallio -dekkariin tarttui! Luin Lehtolaisen Ilveskero-kirjat, mutta niistä en pitänyt niin paljoa. Enkä ollut muistanut enkä ajatellutkaan, kuinka paljon Maria Kallioista tykkäänkin. Tai ehkä, kuten sanottua, kyse oli siitä, että Maria Kallion pariin pääsi pitkästä aikaa. Tällä kertaa kyseessä oli siis Lehtolaisin tuoren Maria Kallio, Rautakolmio (2013).
Maria Kallio työskentelee Epätavallisten rikosten solussa yhdessä niin ikään vanhojen tuttujen, Koivun ja Puupposen kanssa. Mukana menossa oli myös edesmenneen Pertti Strömin tytär Jenna. Tällä kertaa "kummallisten solu" saa tutkittavakseen kaksoismurhan: Kirkkonummen vesiltä löytyy muovikääröstä kaksi ruumista. Toinen on hukkunut, toinen on ammuttu. Yhteyttä näille ruumiille ei meinaa millään löytyä. Toinen on entinen malli ja kiivas ruotsin kielen puolustaja, toinen puolestaan onneton pikkurikollinen.
Kallio on kesäleskenä muun perheen purjehtiessa Euroopassa. Ja jotenkin sopivasti Marialle tulee vipinää, kun tutkinnan yhteydessä hän törmää erääseen vanhaan tuttuunsa. En kyllä yhtään kyennyt muistamaan, missä kirjassa ja mitä tästä henkilöstä on kerrottu, mutta ilmeisesti on.
Sen lisäksi, että kirjassa kuvataan tietysti rikoksia ja niiden tutkimista, kuvataan myös paljon ihmissuhteita ja ajatuksia niistä. Se on ehkä Lehtolaisen vahvuus näissä teoksissa. Myös loppuratkaisu on yllättävä. Itse en ainakaan yhtään osannut ajatella tekijäksi sitä, joka lopulta paljastui. Toisaalta, olen ehkä sanonut tämän ennenkin, olen aika sinisilmäinen lukija, enkä kovin helposti osaa itse vetää johtopäätöksiä. Sinänsä ihan kiva, että loppuratkaisut tulevat näin aina yllätyksinä.
Leena Lehtolainen: Rautakolmio (2013)
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 352
Maria Kallio työskentelee Epätavallisten rikosten solussa yhdessä niin ikään vanhojen tuttujen, Koivun ja Puupposen kanssa. Mukana menossa oli myös edesmenneen Pertti Strömin tytär Jenna. Tällä kertaa "kummallisten solu" saa tutkittavakseen kaksoismurhan: Kirkkonummen vesiltä löytyy muovikääröstä kaksi ruumista. Toinen on hukkunut, toinen on ammuttu. Yhteyttä näille ruumiille ei meinaa millään löytyä. Toinen on entinen malli ja kiivas ruotsin kielen puolustaja, toinen puolestaan onneton pikkurikollinen.
Kallio on kesäleskenä muun perheen purjehtiessa Euroopassa. Ja jotenkin sopivasti Marialle tulee vipinää, kun tutkinnan yhteydessä hän törmää erääseen vanhaan tuttuunsa. En kyllä yhtään kyennyt muistamaan, missä kirjassa ja mitä tästä henkilöstä on kerrottu, mutta ilmeisesti on.
Sen lisäksi, että kirjassa kuvataan tietysti rikoksia ja niiden tutkimista, kuvataan myös paljon ihmissuhteita ja ajatuksia niistä. Se on ehkä Lehtolaisen vahvuus näissä teoksissa. Myös loppuratkaisu on yllättävä. Itse en ainakaan yhtään osannut ajatella tekijäksi sitä, joka lopulta paljastui. Toisaalta, olen ehkä sanonut tämän ennenkin, olen aika sinisilmäinen lukija, enkä kovin helposti osaa itse vetää johtopäätöksiä. Sinänsä ihan kiva, että loppuratkaisut tulevat näin aina yllätyksinä.
Leena Lehtolainen: Rautakolmio (2013)
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 352
keskiviikko 8. huhtikuuta 2015
Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto
14. Oho, onpa nyt vähän vierähtänyt aikaa viime kirjoituksesta. Olen oikeastaan painiskellut yhden ja saman kirjan parissa, Lars Petterssonin esikoisen, Koutokeino, kylmä kosto (2014), kanssa. Kirja ilmestyi Ruotsissa vuonna 2012 ja voitti Ruotsin dekkariakatemian esikoiskirjapalkinnon. Kuten ehkä jo tuosta toisesta virkkeestäni saattoi päätellä, itselleni tämä kirja ei ihan kolahtanut, vaan lukeminen oli hidasta. Kirja ei missään vaiheessa oikein tempaissut mukanaan. Muualla se on kyllä saanut kovasti kiittäviä kommentteja ja arvioita.
Itseäni kiinnostaa kovasti saamelaiskulttuuri, ja se ehkä onkin yksi syy, että tartuin kirjaan. Ei ole paljoa aikaa, kun luin kirjan Viimeinen saamelainen, jota täällä blogissakin arvioin. Siitä pidin huomattavasti enemmän. Juuri nyt en tosin osaa pukea sanoiksi, että miksi.
Tässä Petterssonin kirjassa siis tukholmalainen apulaissyyttäjä Anna Magnusson matkaa pohjoiseen. Hän on ruotsalaisisän ja saamelaisäidin tytär, joka matkustaa äitinsä kotipuoleen, Koutokeinoon, Norjaan. Annan serkkua, Nils-Mattisia, syytetään raiskauksesta, ja Annan isoäiti pyytää Annaa paikalle selvittämään tapausta.
Anna on alusta asti varma Nils-Mattisin syyllisyydestä ja ajattelee, että homma on nopeasti taputeltu. Sitten alkaakin sattua ja selvitä yhtä ja toista. Anna ei pelkästään selvitä rikosta, vaan hänelle aukeaa myös hänen sukunsa koukerot ja sukulaisten väliset suhteet.
Annan äiti on aikanaan jättänyt pohjoisen taakseen, eikä sitä myöten Annallakaan ole kosketusta saamelaiskulttuuriin. Nyt hänelle alkaa selvitä saamelaisyhteisön omat, kirjoittamattomat, säännöt ja elämäntapa noin muutenkin.
Se, missä kirja onnistuu, on ehdottomasti pohjoisten olojen kuvaus. Huih, miten lunta ja jäätä osataankin kuvata, noh, jäätävästi! Myös ihmisten mielenmaisemaa kuvataan hienosti. Kaikesta huolimatta kirja jätti minut kylmäksi (hehhheh).
Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto (2014)
Alkuperäisteos: Kautokeino, en blodig kniv (2012)
Kustantaja: Minerva Crime
Suomentanut: Salla Korpela
Sivuja: 382
Itseäni kiinnostaa kovasti saamelaiskulttuuri, ja se ehkä onkin yksi syy, että tartuin kirjaan. Ei ole paljoa aikaa, kun luin kirjan Viimeinen saamelainen, jota täällä blogissakin arvioin. Siitä pidin huomattavasti enemmän. Juuri nyt en tosin osaa pukea sanoiksi, että miksi.
Tässä Petterssonin kirjassa siis tukholmalainen apulaissyyttäjä Anna Magnusson matkaa pohjoiseen. Hän on ruotsalaisisän ja saamelaisäidin tytär, joka matkustaa äitinsä kotipuoleen, Koutokeinoon, Norjaan. Annan serkkua, Nils-Mattisia, syytetään raiskauksesta, ja Annan isoäiti pyytää Annaa paikalle selvittämään tapausta.
Anna on alusta asti varma Nils-Mattisin syyllisyydestä ja ajattelee, että homma on nopeasti taputeltu. Sitten alkaakin sattua ja selvitä yhtä ja toista. Anna ei pelkästään selvitä rikosta, vaan hänelle aukeaa myös hänen sukunsa koukerot ja sukulaisten väliset suhteet.
Annan äiti on aikanaan jättänyt pohjoisen taakseen, eikä sitä myöten Annallakaan ole kosketusta saamelaiskulttuuriin. Nyt hänelle alkaa selvitä saamelaisyhteisön omat, kirjoittamattomat, säännöt ja elämäntapa noin muutenkin.
Se, missä kirja onnistuu, on ehdottomasti pohjoisten olojen kuvaus. Huih, miten lunta ja jäätä osataankin kuvata, noh, jäätävästi! Myös ihmisten mielenmaisemaa kuvataan hienosti. Kaikesta huolimatta kirja jätti minut kylmäksi (hehhheh).
Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto (2014)
Alkuperäisteos: Kautokeino, en blodig kniv (2012)
Kustantaja: Minerva Crime
Suomentanut: Salla Korpela
Sivuja: 382
maanantai 23. maaliskuuta 2015
Camilla Läckberg: Saarnaaja
13. Tartuin taas Camilla Läckbergiin, tällä kertaa hänen toiseen kirjaansa, Saarnaajaan (2007). Olen kyllä edennyt Läckbergin lukemisessa niin takaperoisesti kuin vaan voi. No, ei se mitään. Toisaalta hauskakin, kun nyt tietää, mitä sarjan myöhemmissä osissa tapahtuu. Tässä seuraavista kirjoista tutut hahmot Patrik ja Erica ovat vasta suhteensa alkumetreillä. He ovat avopari, ja Erica on 8. kuulla raskaana. Siksipä hän ei voikaan sekaantua sen kummemmin työnalla olevaan tutkintaan.
Kaikki saa alkunsa helteisenä kesäaamuna, kun pikkupoika löytää eräästä luolasta ruumiin. Kun poliisit tulevat paikalle, he järkyttyvät: tämän kyseisen ruumiin alta nimittäin paljastuu kaksi luurankoa. Pian alkaa selvitä, että Fjällbackassa katosi kaksi nuorta naista vuonna 1979. Olisivatko he vihdoin löytyneet? No, olivat. Vielä järkyttävämmäksi asian tekee, kun tutkimuksissa selviää, että nuoria naisia on julmasti kidutettu. Ja sitten katoaa jälleen nuori tyttö...
Jostain syystä kaikki jäljet johtavat koko ajan Hultin suvun jäseniin. Suvun kantaisä, Ephraim, on ollut tunnettu saarjaana, jonka pojilla, Gabrielilla ja Johanneksella, väitettiin olleen uskomattomia parantajakykyjä. Nyt pojat ovat riidoissa ja heidän lapsensa asuvat erilaisissa todellisuuksissa: Gabriel perheineen asuu hulppeassa kartanossa, Johanneksen vaimo ja lapset rähjäisessä mökissä. On pakko sanoa, että meinasin, taas kerran, mennä vähän sekaisin hahmoissa, heitä kun oli melkoisesti. Tämä Läckbergiä vastaan on pakko sanoa. Siitäkin huolimatta hänen kirjansa tuntuvat tempaavan minut mukanaan.
Toisen moittimisen aiheen löydän jälleen kahdesta kerrontalinjasta: nykyhetkessä etenevästä kerronnasta ja vuoteen 1979 sijoittuvista takaumista. Läckbergin seuraavissa kirjoissa historiaosuudet ovat mielestäni olleet perustellumpia. Tällä kerralla ne tuntuivat vain täytteeltä, jotka eivät kerrassaan tuoneet mitään erityisinfoa tarinaan.
Camilla Läckberg: Saarnaaja (2007)
Alkuperäisteos: Predikanten (2004)
Kustantaja: Schildts
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 368
Suomentanut: Outi Menna
Kaikki saa alkunsa helteisenä kesäaamuna, kun pikkupoika löytää eräästä luolasta ruumiin. Kun poliisit tulevat paikalle, he järkyttyvät: tämän kyseisen ruumiin alta nimittäin paljastuu kaksi luurankoa. Pian alkaa selvitä, että Fjällbackassa katosi kaksi nuorta naista vuonna 1979. Olisivatko he vihdoin löytyneet? No, olivat. Vielä järkyttävämmäksi asian tekee, kun tutkimuksissa selviää, että nuoria naisia on julmasti kidutettu. Ja sitten katoaa jälleen nuori tyttö...
Jostain syystä kaikki jäljet johtavat koko ajan Hultin suvun jäseniin. Suvun kantaisä, Ephraim, on ollut tunnettu saarjaana, jonka pojilla, Gabrielilla ja Johanneksella, väitettiin olleen uskomattomia parantajakykyjä. Nyt pojat ovat riidoissa ja heidän lapsensa asuvat erilaisissa todellisuuksissa: Gabriel perheineen asuu hulppeassa kartanossa, Johanneksen vaimo ja lapset rähjäisessä mökissä. On pakko sanoa, että meinasin, taas kerran, mennä vähän sekaisin hahmoissa, heitä kun oli melkoisesti. Tämä Läckbergiä vastaan on pakko sanoa. Siitäkin huolimatta hänen kirjansa tuntuvat tempaavan minut mukanaan.
Toisen moittimisen aiheen löydän jälleen kahdesta kerrontalinjasta: nykyhetkessä etenevästä kerronnasta ja vuoteen 1979 sijoittuvista takaumista. Läckbergin seuraavissa kirjoissa historiaosuudet ovat mielestäni olleet perustellumpia. Tällä kerralla ne tuntuivat vain täytteeltä, jotka eivät kerrassaan tuoneet mitään erityisinfoa tarinaan.
Camilla Läckberg: Saarnaaja (2007)
Alkuperäisteos: Predikanten (2004)
Kustantaja: Schildts
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 368
Suomentanut: Outi Menna
perjantai 13. maaliskuuta 2015
Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja
12. Olen ihan ehdottoman kova mielensäpahoittaja-fani. Ensimmäisen kerran tutustuin hahmoon kesäteatterissa parisen vuotta sitten, vasta sitten luin ensimmäisen kirjan. Sittemmin olen lukenut myös Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike -kirjan. Miniästä en ole ihan täysin varma. Näköjään aikaa on kuitenkin kulunut sen verran, että tässä blogissa en ole niistä kirjoittanut.
Nyt löysin kirjastosta Jokeri-kirjana Tuomas Kyrön uutukaisen, Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja (2014). Tämä lienee vähän niin kuin sarjan päätösosa. Ja nimestään huolimatta kirja ei ollut mitenkään kovinkaan iloinen, vaan enemmän melankolissävytteinen.
Muista osista poiketen tämä on enemmän juonellinen romaani kuin pakinatyyppisistä jutuista koostuva kokoelma, kuten aiemmat. Eikä mielensäpahoittaja enää aloita juttujaan: "Kyllä minä niin mieleni pahoitin..." Muuten kyllä vanha jäärä on kuten ennenkin. Hän tarkastelee vähän ehkä paheksuen nykymenoa ja muistelee menneitä aikoja. Jotain kovin tuttuakin on, nimittäin ilmaisut kuten "Kyllä en" -ilmaukset.
Tässä kirjassa mielensäpahoittaja valmistelee omaa lähtöään laatimalla testamenttia ja rakentamalla arkkua. Eikä kummastakaan selvitä kommelluksitta. Aiempaa suuremmassa roolissa sivuhenkilöinä nyt ovat poika ja miniä, vaikka he edelleenkin jäävät hieman etäisiksi.
En taaskaan ole lukenut etukäteen mitään arvosteluita tästä teoksesta, joten en tiedä, mitä siitä on sanottu. Itselleni se jäi kuitenkin etäisemmäksi kuin edeltäjänsä. Kirja oli, kuten sanottua, melankolisempi, vaikka nimen perusteella odotinkin muuta. Mielensäpahoittajasta hahmona ei tokikaan voi olla pitämättä, ihana vanha jäärä! Ja kyllä minä pariin kertaan nauroin ja muutenkin huvituin. Silti tämä oli kyllä ehkä "sarjansa" heikoin lenkki, valitettavasti.
Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja (2014)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 248
Nyt löysin kirjastosta Jokeri-kirjana Tuomas Kyrön uutukaisen, Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja (2014). Tämä lienee vähän niin kuin sarjan päätösosa. Ja nimestään huolimatta kirja ei ollut mitenkään kovinkaan iloinen, vaan enemmän melankolissävytteinen.
Muista osista poiketen tämä on enemmän juonellinen romaani kuin pakinatyyppisistä jutuista koostuva kokoelma, kuten aiemmat. Eikä mielensäpahoittaja enää aloita juttujaan: "Kyllä minä niin mieleni pahoitin..." Muuten kyllä vanha jäärä on kuten ennenkin. Hän tarkastelee vähän ehkä paheksuen nykymenoa ja muistelee menneitä aikoja. Jotain kovin tuttuakin on, nimittäin ilmaisut kuten "Kyllä en" -ilmaukset.
Tässä kirjassa mielensäpahoittaja valmistelee omaa lähtöään laatimalla testamenttia ja rakentamalla arkkua. Eikä kummastakaan selvitä kommelluksitta. Aiempaa suuremmassa roolissa sivuhenkilöinä nyt ovat poika ja miniä, vaikka he edelleenkin jäävät hieman etäisiksi.
En taaskaan ole lukenut etukäteen mitään arvosteluita tästä teoksesta, joten en tiedä, mitä siitä on sanottu. Itselleni se jäi kuitenkin etäisemmäksi kuin edeltäjänsä. Kirja oli, kuten sanottua, melankolisempi, vaikka nimen perusteella odotinkin muuta. Mielensäpahoittajasta hahmona ei tokikaan voi olla pitämättä, ihana vanha jäärä! Ja kyllä minä pariin kertaan nauroin ja muutenkin huvituin. Silti tämä oli kyllä ehkä "sarjansa" heikoin lenkki, valitettavasti.
Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja (2014)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 248
sunnuntai 8. maaliskuuta 2015
Viveca Sten: Sisäpiirissä
11. Päätin jatkaa Viveca Stenin kirjojen lukemista, järjestyksessä vieläpä. Niinpä ensimmäisen osan jatkoksi valikoitui Stenin sarjan seuraava teos, Sisäpiirissä (2013). Kirja jatkaa oikeastaan siitä, mihin Syvissä vesissä jäi. Olen tyytyväinen päätökseeni ja ajatukseeni siitä, että luen (ainakin nämä) kirjat ilmestymisjärjestyksessä. Jos en olisi lukenut ekaa osaa, olisi ollut todella vaikeaa päästä sisälle tähän tarinaan. Se on harmillista mielestäni sikäli, että helposti sitä tulee luettua kirjoja ihan vaan siinä tahdissa kuin ne kirjastossa käteen sattuvat.
Nyt kuitenkin tarina jatkui Thomas Andreassonin ja Nora Linden parissa Sandhamnin saarella, Tukholman saaristossa siis. Sarjan ensimmäisessä osassa Sandahamnissa sattui parikin murhaa ja lopulta myös Noran henki oli uhattuna. Nora kuitenkin selvisi, ja nyt hänen pitäisi tehdä isoja päätöksiä oman elämänsä suhteen. Tässä ainakin itse lukijana meinasin hermostua: hiton Nora, ole nyt nainen ja pidä pintasi!
No, varsinaisiin kirjan tapahtumiin! Kirjassa hyvin keskeistä on purjehdusskene. Kaikki
alkaa, kun seurataan kuninkaallisen purjehdusseuran järjestämää kilpailua, johon silmäätekevät osallistuvat hulppeilla veneillään. Lähtölaukauksen kanssa samaan aikaan kajahtaa myös surmanluoti, joka tappaa heti paikalla erään Oscar Julianderin. Hän on vaikutusvaltainen asianajaja, joka on kylvänyt jälkeensä eripuraa.
Poliisit, Thomas etunenässä, alkavat kiivaasti etsiä murhaajaa. Käy ilmi, että ehkäpä motiiveja olisi ollut useampiakin, mutta kaikesta huolimatta poliisi ei saa kiinni yhdestäkään epäilystä. Olisiko syynä siis petetty vaimo, salattu rakastajatar vai jotain ihan muuta hämäräbisneksien suhteen? Sitäpä Thomas tutkii Noran avustuksella.
Osan kirjan tapahtumista vie Nora ja hänen perheensä tunnelmat. Välillä itseäni alkoi toden teolla tympäistä, kun tuntui, että Nora antoi alistuneesti miehensä määrästä kaikesta! Ei kovin vakuuttavaa kuvaa jäänyt Norasta pankin lakimiehenä.
Tämä(kin) kirja oli helppo- ja nopealukuinen, mutta asiaan liittymätöntä kuvailua oli aivan liikaa. Kirjailija ja. aritteli Noran ja Thomaksen syömisistä jos vaikka kuinka, vaikka ainakaa itseäni se ei juuri kiinnostanut. Välillä mietin, pitäisikö hyppiä tiettyjen kohtien yli, mutta toisaalta ajattelin, että juuri niissä kohdissa saattaisi olla juuri jotain tähdellistä. No, ei ollut.
Yhtä kaikki, haluan edelleen lukea lisää Viveca Steniä.
Viveca Sten: Sisäpiirissä (2013)
Alkuperäisteos: I den innersta kretsen (2009)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 364
Nyt kuitenkin tarina jatkui Thomas Andreassonin ja Nora Linden parissa Sandhamnin saarella, Tukholman saaristossa siis. Sarjan ensimmäisessä osassa Sandahamnissa sattui parikin murhaa ja lopulta myös Noran henki oli uhattuna. Nora kuitenkin selvisi, ja nyt hänen pitäisi tehdä isoja päätöksiä oman elämänsä suhteen. Tässä ainakin itse lukijana meinasin hermostua: hiton Nora, ole nyt nainen ja pidä pintasi!
No, varsinaisiin kirjan tapahtumiin! Kirjassa hyvin keskeistä on purjehdusskene. Kaikki
alkaa, kun seurataan kuninkaallisen purjehdusseuran järjestämää kilpailua, johon silmäätekevät osallistuvat hulppeilla veneillään. Lähtölaukauksen kanssa samaan aikaan kajahtaa myös surmanluoti, joka tappaa heti paikalla erään Oscar Julianderin. Hän on vaikutusvaltainen asianajaja, joka on kylvänyt jälkeensä eripuraa.
Poliisit, Thomas etunenässä, alkavat kiivaasti etsiä murhaajaa. Käy ilmi, että ehkäpä motiiveja olisi ollut useampiakin, mutta kaikesta huolimatta poliisi ei saa kiinni yhdestäkään epäilystä. Olisiko syynä siis petetty vaimo, salattu rakastajatar vai jotain ihan muuta hämäräbisneksien suhteen? Sitäpä Thomas tutkii Noran avustuksella.
Osan kirjan tapahtumista vie Nora ja hänen perheensä tunnelmat. Välillä itseäni alkoi toden teolla tympäistä, kun tuntui, että Nora antoi alistuneesti miehensä määrästä kaikesta! Ei kovin vakuuttavaa kuvaa jäänyt Norasta pankin lakimiehenä.
Tämä(kin) kirja oli helppo- ja nopealukuinen, mutta asiaan liittymätöntä kuvailua oli aivan liikaa. Kirjailija ja. aritteli Noran ja Thomaksen syömisistä jos vaikka kuinka, vaikka ainakaa itseäni se ei juuri kiinnostanut. Välillä mietin, pitäisikö hyppiä tiettyjen kohtien yli, mutta toisaalta ajattelin, että juuri niissä kohdissa saattaisi olla juuri jotain tähdellistä. No, ei ollut.
Yhtä kaikki, haluan edelleen lukea lisää Viveca Steniä.
Viveca Sten: Sisäpiirissä (2013)
Alkuperäisteos: I den innersta kretsen (2009)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 364
sunnuntai 1. maaliskuuta 2015
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
10. Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie (2002) sai Finlandia-palkinnon ja on sen myötä ja sen jälkeen lunastanut paikkansa jos vaikka miltä suomalaiselta kirjalistalta. Itselläni ei Hotakaiseen juuri kosketusta ole, Klassikon olen tainnut lukea ja otteita Finnhitsistä (joka oli muuten älyttömän hyvä niiltä osin kuin luin, pitäisikin lukea koko kirja!). En siis koe tuntevani Hotakaista tai hänen tuotantoaan hyvin, mutta silti voisin sanoa, että Juoksuhaudantiessä kuuluu hänen jotenkin tunnistettava äänensä hyvin.
Juoksuhaudantie on, takakansitekstin mukaan, kertomus suomalaisesta unelmasta. Eli mistä? No omakotitalostapa tietenkin. Matti Virtanen, tuiki tavallinen suomalainen varastomies, joka myös kotirintamamieheksi itseään kutsuu, on menettänyt vaimonsa ja tyttärensä erään ihan pienen lyönnin seurauksena. Saadakseen perheensä takaisin ja kasaan, Matti Virtanen päättää hankkia perheelleen palan unelmaa, eli sen talon.
Kirjassa kostuu eri osista: Perustuksesta ja salaojista, Rungosta ja Harjannostajaisista. Tykkään tavasta, miten romaani on rakennettu. Kahdessa ensimmäisessä osassa kerrotaan vaihdellen eri henkilöiden näkökulmista, kolmannessa osassa keskitytään yhteen päivään mutta edelleen eri henkilöihin.
Näkökulmansa kirjassa kertovat niin Matti itse kuin hänen vaimonsa Helena, Matin naapurit ja veteraani, jolta Matti aikoo talon ostaa. Tuliko muuten kenellekään muulle tuosta veteraanista mieleen Mielensäpahoittaja? Minulle tuli.
Tykkäsin tuon vaihtelevan kerronnan lisäksi Hotakaisen tyylistä kirjoittaa ja hänen kuivasta huumoristaan. Noin muuten kirjassa oli jotain, mistä en syttynyt, tai sitten siitä puuttui se, mille syttyä. Tulipa luettua.
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (2002)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 334
Juoksuhaudantie on, takakansitekstin mukaan, kertomus suomalaisesta unelmasta. Eli mistä? No omakotitalostapa tietenkin. Matti Virtanen, tuiki tavallinen suomalainen varastomies, joka myös kotirintamamieheksi itseään kutsuu, on menettänyt vaimonsa ja tyttärensä erään ihan pienen lyönnin seurauksena. Saadakseen perheensä takaisin ja kasaan, Matti Virtanen päättää hankkia perheelleen palan unelmaa, eli sen talon.
Kirjassa kostuu eri osista: Perustuksesta ja salaojista, Rungosta ja Harjannostajaisista. Tykkään tavasta, miten romaani on rakennettu. Kahdessa ensimmäisessä osassa kerrotaan vaihdellen eri henkilöiden näkökulmista, kolmannessa osassa keskitytään yhteen päivään mutta edelleen eri henkilöihin.
Näkökulmansa kirjassa kertovat niin Matti itse kuin hänen vaimonsa Helena, Matin naapurit ja veteraani, jolta Matti aikoo talon ostaa. Tuliko muuten kenellekään muulle tuosta veteraanista mieleen Mielensäpahoittaja? Minulle tuli.
Tykkäsin tuon vaihtelevan kerronnan lisäksi Hotakaisen tyylistä kirjoittaa ja hänen kuivasta huumoristaan. Noin muuten kirjassa oli jotain, mistä en syttynyt, tai sitten siitä puuttui se, mille syttyä. Tulipa luettua.
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (2002)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 334
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)