33. Vähän erilainen kirja tuli luettua tähän väliin. Tai no, erilainen ja erilainen, mutta ainakin ilmeisen tuntematon kirja ainakin. Tämä kirja osui käsiini muistaakseni yliopiston kirjaston poistomyynnistä, josta sen ostin alun perin miehelle; hän kun oli lukenut aiemmin Desmond Bagleyn kirjoja. Tästä on jo vuosia aikaa, joten jo nyt tartuin siihen itse. Kyseessä siis on kirja nimeltä Suomalainen nuorallatanssi (1973). Silloin alun alkaen kirjan nimi kiinnitti huomioni ja kiinnostuin, mitä ja miten kirja Suomesta tai suomalaisista kertoo.
Kirja alkaa, kun brittiläinen Giles Denison herää, eikä tiedä, missä on. Pian hän kauhukseen huomaa, ettei tunne omia kasvojaan. Mitä hänelle on tapahtunut? Kun Denison alkaa hiljalleen tointua ja pystyy toimimaan, hän toteaa, että on menettänyt elämästään viikon pituisen jakson. Ja että oman kotinsa sijasta hän onkin nyt oslolaisessa hotellissa. Ja siitä alkaa seikkailu, joka vie Denisonin aina Suomeen asti.
En aiemmin ole lukenut 1970-luvulla kirjoitettuja jännitys- tai toimintakirjoja. Tämä oli siis positiivinen yllätys. Niin oli meininki kuin Remeksessä tai Soininvaarassa ikään, kun suurvallat kilvoittelevat keskenään. Tässä kirjassa kaiken takana, siis syynä kaikkeen tuohon toimintaan, on suomalaissyntyinen Harry Mayrick. Hänen isänsä on ennen sotia tehnyt keksinnön, josta nyt haluaisivat hyötyä niin USA kuin neuvostoliittokin.
Suomessa Denison joukkoineen (tai paremminkin joukkio, johon Denison on vedetty mukaan) liikkuu niin pohjoisimmassa Lapissa kuin itärajan takana Karjalassa. Varsinkin Karjalan kuvauksen kohdista tykkäsin kovin. Ihan mukavasti kirjaan oli saatu suomalaisuutta saunoineen ja koskenkorvineen. Se varsinkin jotenkin herätti ajatuksia, miten hienosti Bagley on taustatyönsä tehnyt! Tuohon aikaan kun ei juuri nettiä ollut. Kirjailijan on todella pitänyt perehtyä ympäristöön ja ylipäätään vieraaseen yhteiskuntaan ihan eri tavalla. En ollut aiemmin kuullut käsitettä "suomalainen nuorallatanssi", joka kyllä kirjassa sitten selitettiin. Itselleni jäi vähän hämäräksi, oliko tuo vain kirjailijan sepitettä, vai onko ilmaisu joskus oikeasti ollut käytössä...
Desmond Bagley: Suomalainen nuorallatanssi (1973)
Alkuperäisteos: The Tightrope Men (1973)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Rauno Velling ja Simo Mäenpää
Sivuja: 324
tiistai 7. heinäkuuta 2015
perjantai 3. heinäkuuta 2015
Cathi Unsworth (toim.): Lontoo Noir
32. Ja heti perään pukkaa jo toinen novellikokoelma! Tällä kerralla siis oikeasti novelleja, edellinenhän oli enemmänkin pakinoita. Nyt siis luetuksi tuli brittiläisen Cathi Unsworthin toimittama Lontoo Noir (2015), joka vie lukijansa nimensä mukaisesti Lontoon pimeälle puolelle.
Kirjoittajia on, hehheh ja ylläriylläri, useita. Suurin osa on oikeastaan täysin vieraita nimiä minulle. Stuart Homen nimen olen tainnut aiemmin kuulla. Muita kirjoittajia olivat mm. Joolz Denby, Ken Bruen, Patrick McCabe ja kirjan toimittanut Cathi Unsworth itse.
Kirjan alussa on kivasti summittainen Lontoon kartta, mihin on merkitty tapahtumapaikat, ja jokaisen novellin aluksi on maininta, missä mennään. Olen itse melkoinen Lontoo-fani, joten oli kivaa lukea kirja, joka sijoittuu Lontooseen, vieläpä monipuolisesti eri puolille. Ja koska kirjoittajia on monia, sitä kautta myös kertojien äänet ovat moninaiset, samaten näkökulmat. Tajusin muuten, että enpä tästä Lontoo-faniudesta huolimatta ole montaakaan sinne sijoittuvaa kirjaa lukenut. Ja nyt kun tarkemmin mietin, en juuri tunne brittiläistä nykykirjallisuuttakaan...
Lontoo Noir kertoo mielestäni monipuolisesti brittiläisen yhteiskunnan kerroksista; työläisistä ja punkkareista, irlantilaisista ja muista maahanmuuttjista. Kirjassa on kavalluksia, ryöstöjä, muutenkin häikäilemättömiä rikoksia. Kaikki tarinat eivät kolahtaneet, mutta ei sen niin väliä. Pääsääntöisesti lukukokemuksena ihan jees.
Cathi Unsworth: Lontoo Noir (2015)
Alkuperäisteos: London Noir (2014)
Kustantaja: Like
Suomentanut: Juha Ahokas
Sivuja: 300
Kirjoittajia on, hehheh ja ylläriylläri, useita. Suurin osa on oikeastaan täysin vieraita nimiä minulle. Stuart Homen nimen olen tainnut aiemmin kuulla. Muita kirjoittajia olivat mm. Joolz Denby, Ken Bruen, Patrick McCabe ja kirjan toimittanut Cathi Unsworth itse.
Kirjan alussa on kivasti summittainen Lontoon kartta, mihin on merkitty tapahtumapaikat, ja jokaisen novellin aluksi on maininta, missä mennään. Olen itse melkoinen Lontoo-fani, joten oli kivaa lukea kirja, joka sijoittuu Lontooseen, vieläpä monipuolisesti eri puolille. Ja koska kirjoittajia on monia, sitä kautta myös kertojien äänet ovat moninaiset, samaten näkökulmat. Tajusin muuten, että enpä tästä Lontoo-faniudesta huolimatta ole montaakaan sinne sijoittuvaa kirjaa lukenut. Ja nyt kun tarkemmin mietin, en juuri tunne brittiläistä nykykirjallisuuttakaan...
Lontoo Noir kertoo mielestäni monipuolisesti brittiläisen yhteiskunnan kerroksista; työläisistä ja punkkareista, irlantilaisista ja muista maahanmuuttjista. Kirjassa on kavalluksia, ryöstöjä, muutenkin häikäilemättömiä rikoksia. Kaikki tarinat eivät kolahtaneet, mutta ei sen niin väliä. Pääsääntöisesti lukukokemuksena ihan jees.
Cathi Unsworth: Lontoo Noir (2015)
Alkuperäisteos: London Noir (2014)
Kustantaja: Like
Suomentanut: Juha Ahokas
Sivuja: 300
keskiviikko 1. heinäkuuta 2015
Reijo Mäki: Yhden tähden mies
31. Aloin miettiä, että olenkohan ennen kirjoittanutkaan mistään novellikokoelmasta... Kai minä jostain Anna-Leena Härkösen kokoelmasta olen saattanutkin. Silti tuntuu nyt vähän vieraalta lähteä kirjoittamaan Reijo Mäen pakinakokoelmasta Yhden tähden mies (2009). Että mitä tällaisesta pirstaleisesta kirjasta sitten kertoisi, kun varsinaista juonta ei ole kerrottavaksi.
Yhden tähden mies, eli epäkorrekteja mielipiteitä Uuden Apteekin hyllyltä, pitää siis sisällään Reijo Mäen kolumneja ja pakinoita, joista ainakin osa on aikanaan julkaistu Seurassa. Osa lienee ihan uusiakin. Takakansi jatkaa: "---luotaa ajan ilmiöitä ja kirjailijanelämän sattumuksia valomerkistä välittämättä." En muuten tainnut lukea takakantta etukäteen. Nyt tuli mieleeni, että nuo epäkorrektit mielipiteet luonnehtivat kirjaa varsin hyvin. Sillä sellainenhan Mäki on: hän tahallaan haluaa ilmaista asioita kärjistetysti ja tavalla, joka varmasti loukkaa osaa ihmisistä. Sivalluksensa saavat niin feministit, kasvissyöjät kuin uskonnolliset fanaatikotkin, tai ei edes fanaatikot, ihan ylipäätään uskovaiset. Toisaalta Mäki myös avaa yksityiselämäänsä tavalla, joka on ainakin minulle ihan uutta.
Mäki kirjoittaa tutun letkeällä tyylillään, ja tarinat ovat lyhyitä, joten kirjan lukee nopeasti. Kaiken kaikkiaan (hmm, taidan lopetella jokaisen postauksen tuolla ilmauksella tehden yhteenvedon kirjasta, no, se sallittakoon) helppo, harmiton, hajuton ja mauton kokoelma. No, ei ehkä hajuton ja mauton, mutta ainakaan minulle se ei suurempia sykäyksiä aiheuttanut.
Reijo Mäki: Yhden tähden mies (2009)
Kustantaja: Seven
Sivuja: 204
Yhden tähden mies, eli epäkorrekteja mielipiteitä Uuden Apteekin hyllyltä, pitää siis sisällään Reijo Mäen kolumneja ja pakinoita, joista ainakin osa on aikanaan julkaistu Seurassa. Osa lienee ihan uusiakin. Takakansi jatkaa: "---luotaa ajan ilmiöitä ja kirjailijanelämän sattumuksia valomerkistä välittämättä." En muuten tainnut lukea takakantta etukäteen. Nyt tuli mieleeni, että nuo epäkorrektit mielipiteet luonnehtivat kirjaa varsin hyvin. Sillä sellainenhan Mäki on: hän tahallaan haluaa ilmaista asioita kärjistetysti ja tavalla, joka varmasti loukkaa osaa ihmisistä. Sivalluksensa saavat niin feministit, kasvissyöjät kuin uskonnolliset fanaatikotkin, tai ei edes fanaatikot, ihan ylipäätään uskovaiset. Toisaalta Mäki myös avaa yksityiselämäänsä tavalla, joka on ainakin minulle ihan uutta.
Mäki kirjoittaa tutun letkeällä tyylillään, ja tarinat ovat lyhyitä, joten kirjan lukee nopeasti. Kaiken kaikkiaan (hmm, taidan lopetella jokaisen postauksen tuolla ilmauksella tehden yhteenvedon kirjasta, no, se sallittakoon) helppo, harmiton, hajuton ja mauton kokoelma. No, ei ehkä hajuton ja mauton, mutta ainakaan minulle se ei suurempia sykäyksiä aiheuttanut.
Reijo Mäki: Yhden tähden mies (2009)
Kustantaja: Seven
Sivuja: 204
maanantai 29. kesäkuuta 2015
Esa Mäkinen: Totuuskuutio
30. Kirjaston uutuushyllystä tarttui käsiini Helsingin Sanomien toimittajan Esa Mäkisen esikoisteos Totuuskuutio (2015), johon tartuin vailla sen kummempia ennakkotietoja tai luuloja. Takakansi kertoi kirjan olevan teknotrilleri ja kirjaston puolesta kirja oli luokiteltu spekulatiiviseksi fiktioksi. Lukiessani mietin itse, voisiko kirjan luokitella scifiksi vai ei. Ainakin se kuvasi tulevaisuuden dystopiaa, ihan ansiokkaastikin. Itse en ole sellaisen ns. perinteisen scifin ystävä ollenkaan, mutta tämäntyyliset dystopiakuvaukset kyllä kolahtavat.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat siis tulevaisuuden Helsinkiin, ehkä noin 2050-luvulle. Tuon ajan Helsinki on melko ankea paikka. Luokkaerot ovat repineet yhteiskuntaa, ja ihmisiä asuu aitojen rajaamilla hyvillä alueilla, toisaalta sitten taas ränsistyneissä lähiöissä. Keskustaan pääsee vain kulkuporttien läpi. Tietoverkot hallitsevat kaikkea ja kaikkia.
Päähenkilö Tero Lilja työskentelee täsmäyttäjänä Celsius-nimisessä firmassa. Juuri tämä Celsius tuntuu hallitsevan kaikkea ja sen valta ulottuu kaikkialle. Firma siis hallinnoi sitä, mitä internetissä tapahtuu, ja täsmäyttäjä puolestaan, no, täsmäyttää, tietoja tarpeen mukaan. Jos jostain asiasta on asiatonta infoa, tarpeen mukaan täsmäyttäjät muuttavat tiedon toiseksi.
Lilja elää turvattua elämää vaimonsa Annan kanssa aitojen sisällä. Anna on taiteilija, jonka uusin näyttely avataan juuri. Sitten tapahtuu tragedia, jolle Tero haluaisi oikeutusta. Se ei kuitenkaan onnistu, sen on Celsius päättänyt. Tero käy siis taistoon työnantajaansa vastaan.
Loppumetreillä kirjan imu vähän lakkasi, mutta alkuun lukeminen sujui hyvin. Ihailin, ja ihailen, sitä, miten Mäkinen on luonut kekseliään tulevaisuuskuvan. Jotenkin jopa pelottavan aidonkuuloisen. Henkilöhahmot jäivät mielestäni vähän pinnallisiksi ja kaukaisiksi, samaten dialogi oli vähän kökköä. Ja taas jossain kohdissa sai miettiä, mikä on totta ja mikä tarua, siis tarinan kerronnan kannalta. Kaiken kaikkiaan kuitenkin piristävän erilainen lukukokemus.
Esa Mäkinen: Totuuskuutio (2015)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 239
Kirjan tapahtumat sijoittuvat siis tulevaisuuden Helsinkiin, ehkä noin 2050-luvulle. Tuon ajan Helsinki on melko ankea paikka. Luokkaerot ovat repineet yhteiskuntaa, ja ihmisiä asuu aitojen rajaamilla hyvillä alueilla, toisaalta sitten taas ränsistyneissä lähiöissä. Keskustaan pääsee vain kulkuporttien läpi. Tietoverkot hallitsevat kaikkea ja kaikkia.
Päähenkilö Tero Lilja työskentelee täsmäyttäjänä Celsius-nimisessä firmassa. Juuri tämä Celsius tuntuu hallitsevan kaikkea ja sen valta ulottuu kaikkialle. Firma siis hallinnoi sitä, mitä internetissä tapahtuu, ja täsmäyttäjä puolestaan, no, täsmäyttää, tietoja tarpeen mukaan. Jos jostain asiasta on asiatonta infoa, tarpeen mukaan täsmäyttäjät muuttavat tiedon toiseksi.
Lilja elää turvattua elämää vaimonsa Annan kanssa aitojen sisällä. Anna on taiteilija, jonka uusin näyttely avataan juuri. Sitten tapahtuu tragedia, jolle Tero haluaisi oikeutusta. Se ei kuitenkaan onnistu, sen on Celsius päättänyt. Tero käy siis taistoon työnantajaansa vastaan.
Loppumetreillä kirjan imu vähän lakkasi, mutta alkuun lukeminen sujui hyvin. Ihailin, ja ihailen, sitä, miten Mäkinen on luonut kekseliään tulevaisuuskuvan. Jotenkin jopa pelottavan aidonkuuloisen. Henkilöhahmot jäivät mielestäni vähän pinnallisiksi ja kaukaisiksi, samaten dialogi oli vähän kökköä. Ja taas jossain kohdissa sai miettiä, mikä on totta ja mikä tarua, siis tarinan kerronnan kannalta. Kaiken kaikkiaan kuitenkin piristävän erilainen lukukokemus.
Esa Mäkinen: Totuuskuutio (2015)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 239
keskiviikko 17. kesäkuuta 2015
Gillian Flynn: Paha paikka
29. Muistelin, että Gillian Flynnin ensimmäinen suomennettu kirja, Kiltti tyttö, olisi tehnyt minuun vaikutuksen. Luin äsken siitä kirjoittamani postauksen, enkä siinä kyllä ollut ollenkaan niin vakuuttunut kuin muistin. Yhtä kaikki, omien muistelmieni jälkimainingeissa olin lainannut Gillian Flynnin uuden suomennoksen, Paha paikka (2014).
Tämäkin kirja on aika inhottava, ihan kaikin tavoin. Kirja kertoo Libbysta, jonka perhe on surmattu 25 vuotta sitten. Surmista syytettynä on Libbyn veli, Ben. Ben istuu surmista siis elinkautista, eikä Libby ole häntä kertaakaan käynyt katsomassa. Libby on vähän vastenmielinen hahmo: hän on työtävieroksuva, inhottava näpistelijä. Kun Libby jäi niin julmalla tavalla orvoksi, ihmiset alkoivat sääliä häntä ja lähetellä rahaa hyväntekeväisyysrahaston kautta. Nyt rahat ovat kuitenkin ehtyneet, joten jotain pitäisi tehdä. Juuri sopivasti Libbyyn otetaan yhteyttä Kill Klub -nimisestä seurasta, joka tutkii selvittämättömiä rikoksia. Seura tarjoaa Libbylle rahaa siitä, että Libby kävisi haastattelemassa veljeään ja ottaisi paremmin selvää, mitä heidän kotitilallaan tapahtui 3. tammikuuta vuonna 1985.
Kuten Kiltissä tytössä, tässäkin tarinaa kuljetetaan eri ajoissa: kirjassa kuvataan Libbyn nykyhetkeä, ja muiden hänen perheenjäseniensä ajatuksia surmapäivää edeltävästä päivästä alkaen. Menneisyyden tapahtumat liikkuvat hitaasti, minuutin tarkkuudella kohti tuhoa. Nykyaika puolestaan kattaa useampia viikkoja, tai ehkä paremminkin kuukausia.
Kirjassa kaikki on kurjaa. Se kuvaa tavattoman uskottavasti ja selvästi, millaista on elämä kansasilaisessa pikkukaupungissa nyt ja silloin. Miten niin sanottu valkoinen roskasakki elää ja kitkuttelee ankeissa, likaisissa, homeisissa taloissaan nälkäisinä ja muutenkin puutteessa elävinä. Tämän inhottavuuden takia minulla kesti hieman tämän kirjan parissa. Ei oikein tehnyt mieli tarttua siihen, kun olisi halunnut lukea jotain iloisempaa ja valoisampaa. Vasta loppua kohden tarina vei mukanaan niin, että en olisikaan enää malttanut laskea kirjaa käsistäni. Tällä kerralla jopa osasin aavistella jotain loppuratkaisusta etukäteen, jee, hyvä minä! Osa toki lävähti taas ihan yllätyksenä.
Summa summarum: inhottavan kiehtova kirja, joka kyllä oli ihan lukemisen arvoinen.
Gillian Flynn: Paha paikka (2014)
Alkuperäisteos: Dark Places (2009)
Kustantaja: WSOY
Suometanut: Maria Lyytinen
Sivuja: 378
Tämäkin kirja on aika inhottava, ihan kaikin tavoin. Kirja kertoo Libbysta, jonka perhe on surmattu 25 vuotta sitten. Surmista syytettynä on Libbyn veli, Ben. Ben istuu surmista siis elinkautista, eikä Libby ole häntä kertaakaan käynyt katsomassa. Libby on vähän vastenmielinen hahmo: hän on työtävieroksuva, inhottava näpistelijä. Kun Libby jäi niin julmalla tavalla orvoksi, ihmiset alkoivat sääliä häntä ja lähetellä rahaa hyväntekeväisyysrahaston kautta. Nyt rahat ovat kuitenkin ehtyneet, joten jotain pitäisi tehdä. Juuri sopivasti Libbyyn otetaan yhteyttä Kill Klub -nimisestä seurasta, joka tutkii selvittämättömiä rikoksia. Seura tarjoaa Libbylle rahaa siitä, että Libby kävisi haastattelemassa veljeään ja ottaisi paremmin selvää, mitä heidän kotitilallaan tapahtui 3. tammikuuta vuonna 1985.
Kuten Kiltissä tytössä, tässäkin tarinaa kuljetetaan eri ajoissa: kirjassa kuvataan Libbyn nykyhetkeä, ja muiden hänen perheenjäseniensä ajatuksia surmapäivää edeltävästä päivästä alkaen. Menneisyyden tapahtumat liikkuvat hitaasti, minuutin tarkkuudella kohti tuhoa. Nykyaika puolestaan kattaa useampia viikkoja, tai ehkä paremminkin kuukausia.
Kirjassa kaikki on kurjaa. Se kuvaa tavattoman uskottavasti ja selvästi, millaista on elämä kansasilaisessa pikkukaupungissa nyt ja silloin. Miten niin sanottu valkoinen roskasakki elää ja kitkuttelee ankeissa, likaisissa, homeisissa taloissaan nälkäisinä ja muutenkin puutteessa elävinä. Tämän inhottavuuden takia minulla kesti hieman tämän kirjan parissa. Ei oikein tehnyt mieli tarttua siihen, kun olisi halunnut lukea jotain iloisempaa ja valoisampaa. Vasta loppua kohden tarina vei mukanaan niin, että en olisikaan enää malttanut laskea kirjaa käsistäni. Tällä kerralla jopa osasin aavistella jotain loppuratkaisusta etukäteen, jee, hyvä minä! Osa toki lävähti taas ihan yllätyksenä.
Summa summarum: inhottavan kiehtova kirja, joka kyllä oli ihan lukemisen arvoinen.
Gillian Flynn: Paha paikka (2014)
Alkuperäisteos: Dark Places (2009)
Kustantaja: WSOY
Suometanut: Maria Lyytinen
Sivuja: 378
maanantai 15. kesäkuuta 2015
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
28. Huh, sain jo jokin tovi sitte luetuksi Jussi Valtosen Finlandia-voittajan, He eivät tiedä mitä tekevät (2014), mutta kesti hetken, ennen kuin sain tartuttua siitä kirjoittamiseen. Tuntuu, että kirjassa riittäisi pureskeltavaa vähän enemmänkin. Eikä se turhaan Finlandiaa voittanut, sen sanon. Silti kirjan alku hieman takkuili, tai siis lukemiseni kirjan aluksi. Lopulta kirja tempaisi mukaansa ja se oli miellyttävä lukukokemus.
Kirjan tapahtumat kiteytyvät kolmen henkilön ympärille. On amerikkalainen Joe, neurobiologi, joka nuorena tapaa suomalaisen Alinan, muuttaa Suomeen, he saavat pojan, Samuelin, ja sitten eroavat. Kirjassa liikutaan myös eri aikatasoissa: 1990-luvun lama-ajan Suomessa sekä nykyajan, tai ehkä jonkin ihan lähitulevaisuuden, Amerikassa. Tämä eri aikatasoissa ja eri henkilöiden näkökulmissa hyppely toimi ja sai odottamaan, koska siirrytään kuvaamaan taas toista henkilöä ja toista aikaa. Hieman tosin kirjan luvut kaikkinensa venyivät pitkiksi, ja lukemisen tauottaminen oli hankalaa.
Alinan ja Joen suhde ei siis toimi, lähinnä se tuntuu kaatuvan Alinan epävarmuuteen ja Joen tyytymättömyyteen suomalaisen (yliopisto)elämän suhteen. Niinpä he eroavat, ja Joe muuttaa USA:an takaisin. Samuel jää siis isättä kasvamaan Suomeen.
Joe tekee hienoa uraa yliopistossa ja neurobiologina työskentelee eläinkokeiden parissa. Samuel sen sijaan päätyy eläinkokeita vastustavaan rintamaan. Lisäksi mielenkiintoista on suomalaisen yliopistomaailman, ja ehkä suomalaisen mentaliteetin ylipäätään, kritisointi. Huomaa, että Valtosella on kokemusta sekä Suomen että USA:n yliopistoista.
Lisäksi kirjassa kuvataan Joen teini-ikäisiä tyttäriä ja sitä, miten kasvottomat suuryritykset houkuttelevat nuoria uuden teknologian pariin iAm-nimisen laitteen avulla. Pakko sanoa, että pitkät pätkät Joen tyttärien ja tämän iAm-laitteen kuvailua olivat kirjan puuduttavinta antia.
Kaikkein mielenkiintoisimmaksi koin ne pätkät, jotka kertoivat Samuelista ja hänen ajatuksistaan. Niitä olisin kernaasti lukenut enemmänkin.
Ylipäätään kirja herätti melkoisesti ajatuksia: ajatuksia ihmisen ja teknologian suhteesta, mutta myös ajatuksia ihmisten välisistä suhteista ja siitä, mikä menneisyydessä vaikuttaa nykyhetkiin asti, vai vaikuttaako mikään, miten meistä tulee sellaisia kuin me olemme, ja ennen kaikkea, tiedämmekö me, mitä me olemme tekemässä?
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014)
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 557
Kirjan tapahtumat kiteytyvät kolmen henkilön ympärille. On amerikkalainen Joe, neurobiologi, joka nuorena tapaa suomalaisen Alinan, muuttaa Suomeen, he saavat pojan, Samuelin, ja sitten eroavat. Kirjassa liikutaan myös eri aikatasoissa: 1990-luvun lama-ajan Suomessa sekä nykyajan, tai ehkä jonkin ihan lähitulevaisuuden, Amerikassa. Tämä eri aikatasoissa ja eri henkilöiden näkökulmissa hyppely toimi ja sai odottamaan, koska siirrytään kuvaamaan taas toista henkilöä ja toista aikaa. Hieman tosin kirjan luvut kaikkinensa venyivät pitkiksi, ja lukemisen tauottaminen oli hankalaa.
Alinan ja Joen suhde ei siis toimi, lähinnä se tuntuu kaatuvan Alinan epävarmuuteen ja Joen tyytymättömyyteen suomalaisen (yliopisto)elämän suhteen. Niinpä he eroavat, ja Joe muuttaa USA:an takaisin. Samuel jää siis isättä kasvamaan Suomeen.
Joe tekee hienoa uraa yliopistossa ja neurobiologina työskentelee eläinkokeiden parissa. Samuel sen sijaan päätyy eläinkokeita vastustavaan rintamaan. Lisäksi mielenkiintoista on suomalaisen yliopistomaailman, ja ehkä suomalaisen mentaliteetin ylipäätään, kritisointi. Huomaa, että Valtosella on kokemusta sekä Suomen että USA:n yliopistoista.
Lisäksi kirjassa kuvataan Joen teini-ikäisiä tyttäriä ja sitä, miten kasvottomat suuryritykset houkuttelevat nuoria uuden teknologian pariin iAm-nimisen laitteen avulla. Pakko sanoa, että pitkät pätkät Joen tyttärien ja tämän iAm-laitteen kuvailua olivat kirjan puuduttavinta antia.
Kaikkein mielenkiintoisimmaksi koin ne pätkät, jotka kertoivat Samuelista ja hänen ajatuksistaan. Niitä olisin kernaasti lukenut enemmänkin.
Ylipäätään kirja herätti melkoisesti ajatuksia: ajatuksia ihmisen ja teknologian suhteesta, mutta myös ajatuksia ihmisten välisistä suhteista ja siitä, mikä menneisyydessä vaikuttaa nykyhetkiin asti, vai vaikuttaako mikään, miten meistä tulee sellaisia kuin me olemme, ja ennen kaikkea, tiedämmekö me, mitä me olemme tekemässä?
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014)
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 557
maanantai 8. kesäkuuta 2015
Erik Axl Sund: Varjojen huone
27. Salla Simukan Lumikki-trilogian lisäksi sain päätökseen myös Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogian. Sen viimeinen osa oli Varjojen huone (2014), joka ihan ansiokkaasti sarjan päättää. Siitä vaan on ehkä vaikea kertoa mitään, tai ainakaan paljoa...
Jeannette Kihlberg tiimeineen jatkaa tutkimuksia, eikä mikään ole valmistanut heitä siihen, mikä heitä lopulta odottaa. Aiemmissa osissa käsitelty pedofiliateema jatkuu yhä, mutta nyt toiseksi vahvaksi teemaksi nousee kosto. Edelleen kerronnan näkökulma vaihtelee henkilöstä, paikasta ja ajasta toiseen. Ja lopulta myös historiaviitteet saavat selityksensä. Oikeastaan tämä osa, kuten päätösosan kuuluukin, selittää paljon sitä, mihin aiemmin on viitattu ja vihjattu.
Kirja(sarja) oli kamalan hyvä. Siis kamala ja hyvä samalla kertaa. Itseäni kiehtoi, hämmensi ja toisaalta häiritsi kaikki se dissosiatiivisuus, mitä ihmisen persoonassa voi olla. Sitä kuvattiin kirjassa hyvin, jopa niin, että välillä tuntui, etten saanut kiinni siitä, mikä oli totta ja mikä ei.
Täytyy sanoa, että mikään kirjasarja ei ole aiemmin tehnyt minuun tällaista vaikutusta, vaikka samalla ihmettelen, mikä tässä vaikuttavinta oli. Kaunis tarina ei ainakaan. Ehkä vaikuttavinta oli se, miten kirja onnistui tarinan punomaan ja herättämään lukijansa mielenkiinnon. Hienoa oli myös se, miten kaksi kirjoittajaa on voinut luoda noinkin eheän kokonaisuuden. Olenko myös maininnut, että mielestäni tällä kirjasarjalla on kaikkien aikojen kauhein kansikuvitus? Siis karmiva ja puistattava, mutta toki sarjaan nakutetusti sopiva ja sillä tavalla hieno.
Luulenpa, että seuraavaksi pitää varata kirjastosta samaisen kaksikon Lasiruumiit...
Erik Axl Sund: Varjojen huone (2014)
Alkuperäisteos: Pythias Anvisningar (2012)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Kari Koski
Sivuja: 364
Jeannette Kihlberg tiimeineen jatkaa tutkimuksia, eikä mikään ole valmistanut heitä siihen, mikä heitä lopulta odottaa. Aiemmissa osissa käsitelty pedofiliateema jatkuu yhä, mutta nyt toiseksi vahvaksi teemaksi nousee kosto. Edelleen kerronnan näkökulma vaihtelee henkilöstä, paikasta ja ajasta toiseen. Ja lopulta myös historiaviitteet saavat selityksensä. Oikeastaan tämä osa, kuten päätösosan kuuluukin, selittää paljon sitä, mihin aiemmin on viitattu ja vihjattu.
Kirja(sarja) oli kamalan hyvä. Siis kamala ja hyvä samalla kertaa. Itseäni kiehtoi, hämmensi ja toisaalta häiritsi kaikki se dissosiatiivisuus, mitä ihmisen persoonassa voi olla. Sitä kuvattiin kirjassa hyvin, jopa niin, että välillä tuntui, etten saanut kiinni siitä, mikä oli totta ja mikä ei.
Täytyy sanoa, että mikään kirjasarja ei ole aiemmin tehnyt minuun tällaista vaikutusta, vaikka samalla ihmettelen, mikä tässä vaikuttavinta oli. Kaunis tarina ei ainakaan. Ehkä vaikuttavinta oli se, miten kirja onnistui tarinan punomaan ja herättämään lukijansa mielenkiinnon. Hienoa oli myös se, miten kaksi kirjoittajaa on voinut luoda noinkin eheän kokonaisuuden. Olenko myös maininnut, että mielestäni tällä kirjasarjalla on kaikkien aikojen kauhein kansikuvitus? Siis karmiva ja puistattava, mutta toki sarjaan nakutetusti sopiva ja sillä tavalla hieno.
Luulenpa, että seuraavaksi pitää varata kirjastosta samaisen kaksikon Lasiruumiit...
Erik Axl Sund: Varjojen huone (2014)
Alkuperäisteos: Pythias Anvisningar (2012)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Kari Koski
Sivuja: 364
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)