43. Pakko myöntää että Mäen ja Sipilän jälkeen tartuin vähän empien seuraavaan dekkariin, Seppo Jokisen uutukaiseen Mustat sydämet (2015). Olen ennenki lukenut poliisi Sakari Koskisesta kertovia kirjoja, mutta en nyt juuri muista, olenkohan yhtään niistä täällä blogissa esitellyt. Kirjat ovat olleet ihan hyviä, mutta jääneet jotenkin vieraammiksi.
Nyt tämän kirjan luettuani ihmettelen, miksi kirjat ovat tuntuneet vierailta ja miksi en kenties niitä kaikkia ole lukenut. Asiahan pitää korjata! Kirjahan oli siis hyvä!
Komisario Koskinen on kolmen kollegansa kanssa säästänyt ja säästänyt ja treenaannut, jotta he ovat päässeet Sydneyn maratonille. Kesken juoksun kuuluu suomenkielinen huuto, avunpyyntö oikeastaan siis. Poliisit jatkavat kuitenkin matkaansa päästäkseen edes lähes tavoiteajassa maaliin. Maalissa Koskista lähestyy nuorehko nainen, joka tuo lapun, jossa toistuu avunpyyntö ja jossa on lisäksi nimi ja osoite. Ja mihinkäs sitä poliisi raidoistaan pääsisi lomallakaan. Koskisen uteliaisuus herää ja hän lähtee vierailulle lapussa olevaan osoitteeseen.
Lapun osoitteessa asuu Auli Kiuruvirta, joka on siis suomalaissyntyinen Australian siirtolainen. Hänen miehensä on hieman aiemmin kuollut ehkä hämärissä oloissa. Sen lisäksi Aulin miehen veljentytär on tullut vuodeksi Australiaan mutta sittemmin kadonnut täysin jälkiä jättämättä. Koskisella ei tietenkään ole poliisin valtuuksia Australiassa, mutta hän lupaa silti tehdä sen minkä voi.
Koskinen pääsee tutustumaan persoonallisiin suomalaissiirtolaisiin ja näiden erilaisiin elinoloihin tarkemmin. Matkareitti kulkee Sydneystä "puskan" eli sisämaan, kautta aina Brisbaneen asti. Koskinen pyytää aina välillä apua koti-Suomesta Ulla Lundelinilta, joka painiskelee nuoren pojan pahoinpitelyn parissa. Myös Ullan omassa yksityiselämässä kuohuu, monellakin tavalla.
Monet mysteerit saavat lopulta selityksensä, mutta eivät kaikki. Itse jäin miettimään, että unohtiko Jokinen nyt kertoa jonkin asian loppuun. Toivon kuitenkin sellaista vaihtoehtoa, että tarina saisi vielä lisävalaistusta ja jatkoa jossakin mahdollisesti seuraavassa osassa.
Seppo Jokinen: Mustat sydämet (2015)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 337
perjantai 23. lokakuuta 2015
tiistai 20. lokakuuta 2015
Jarkko Sipilä: Valepoliisi
42. Kas, löysinpä sellaisenkin Jarkko Sipilän kirjan, jota en vielä ollut lukenut, nimittäin Valepoliisi (2013). Pitihän se sitten lainata ja ahmaista menemään.
Tämä ei ehkä kuitenkaan vakuuttanut niin paljon kuin myöhemmin ilmestynyt Luupuisto, jonka luin kesällä. Mutta kivasti tämäkin toimi, ei siinä mitään. Tarina lähtee liikkeelle, kun Helsingin Kalasatamasta löytyy raa'asti pahoinpidelty mies. Hän ei kuitenkaan suostu puhumaan eikä paljastamaan mitään mistään. Jo aiemmista kirjoista tuttu Anna Joutsamo alkaa tutkia tapausta.
Seuraavana päivänä Itäkeskuksesta puolestaan löytyy lumikinoksesta vainaja, jonka henkilöllisyys ei meinaa selvitä. Hänen tatuointinsa kuitenkin viittaa peräti Amerikkaan asti. Takamäelläkin on tenkkapoo, kun juttu tuntuu umpikujalta.
Niin ikään vanha tuttu Suhonen heittäytyy taas Suikkasen rooliin ja lähtee etsimään vastauksia alamaailmasta. Lopulta käykin ilmi, että pahoinpitely ja murha liittyvät yhteen. Käänteet ovat melkoisen eksoottisiakin ja kytkevät kansainvälistä rikollisuutta ja terrorismiakin Suomeen.
Ehkä voisi sanoa, että tämä teos oli hieman korkealentoisempi kuin Sipilän romaanit yleensä. Tykkään ehkä enemmän sellaisesta tavallisesta kotikutoisuudesta ilman sen suurempia kansainvälisiä kytköksiä. Juoni kuitenkin rullasi kivasti eteenpäin ja hahmot niin vanhat kuin uudetkin olivat hyvin luotuja.
Jarkko Sipilä: Valepoliisi (2013)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 271
Tämä ei ehkä kuitenkaan vakuuttanut niin paljon kuin myöhemmin ilmestynyt Luupuisto, jonka luin kesällä. Mutta kivasti tämäkin toimi, ei siinä mitään. Tarina lähtee liikkeelle, kun Helsingin Kalasatamasta löytyy raa'asti pahoinpidelty mies. Hän ei kuitenkaan suostu puhumaan eikä paljastamaan mitään mistään. Jo aiemmista kirjoista tuttu Anna Joutsamo alkaa tutkia tapausta.
Seuraavana päivänä Itäkeskuksesta puolestaan löytyy lumikinoksesta vainaja, jonka henkilöllisyys ei meinaa selvitä. Hänen tatuointinsa kuitenkin viittaa peräti Amerikkaan asti. Takamäelläkin on tenkkapoo, kun juttu tuntuu umpikujalta.
Niin ikään vanha tuttu Suhonen heittäytyy taas Suikkasen rooliin ja lähtee etsimään vastauksia alamaailmasta. Lopulta käykin ilmi, että pahoinpitely ja murha liittyvät yhteen. Käänteet ovat melkoisen eksoottisiakin ja kytkevät kansainvälistä rikollisuutta ja terrorismiakin Suomeen.
Ehkä voisi sanoa, että tämä teos oli hieman korkealentoisempi kuin Sipilän romaanit yleensä. Tykkään ehkä enemmän sellaisesta tavallisesta kotikutoisuudesta ilman sen suurempia kansainvälisiä kytköksiä. Juoni kuitenkin rullasi kivasti eteenpäin ja hahmot niin vanhat kuin uudetkin olivat hyvin luotuja.
Jarkko Sipilä: Valepoliisi (2013)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 271
torstai 15. lokakuuta 2015
Reijo Mäki: Mustasiipi
41. Kun mielenkiintoisia kirjoja on maailma pullollaan, harvemmin tulee luettua mitään toiseen kertaan. Reijo Mäen kirjat ovat kuitenkin sellaisia, että useat niistä olen lukenut pariin otteeseen. Välillä sitä kaipaa jotain kepeää, ja minulle tuollainen kepeä on yleensä Mäkeä.
Nyt tulin tarttuneeksi vuonna 2011 ilmestyneeseen kirjaan Mustasiipi. Enkä tosiaan ole siitä täällä aiemmin kirjoittanut, joten antaa palaa.
Jussi Vares viettää loppukesää Turun saaristossa, Paraisilla Mörkön saarella. Vares on joutunut rajun pahoinpitelyn kohteeksi, minkä seurauksena hän on menettänyt muistinsa muutaman vuorokauden ajalta. Ilmeistä kuitenkin on, että joku haluaa päästä Vareksesta eroon. Niinpä hänen on ollut parempi kadota hetkeksi kaupungin kuvioista. Elämä saaressa on rauhaisaa ja seuranakin on lähinnä Taunoksi nimetty leskijoutsen. Löytyy toisaalta saaresta myöhemmin myös eräs naisihminenkin Jussin iloksi.
Poliisi kuitenkin noutaa Jussin takaisin kaupunkiin, kun on löytynyt päätön naisen ruumis, ja sen läheltä jotain Jussille kuuluvaa. Nainenkin vieläpä on Vareksen vanha tuttu.
Vares kokee olonsa yhä uhatuksi, joten hän majoittuu pastori Alasen antikvariaatin takahuoneeseen ja sieltä käsin yrittää selvittää, mitä on tapahtunut ja kuka kaiken takana on.
Tuntui, että tapahtumat lähtivät aukenemaan kovin hitaasti. Lukiessa tuli jotenkin sellainen avutonkin olo, että mistä nyt Vares voisi liikkeelle lähteä. Hitaasti mutta varmasti asiat kuitenkin selkenevät lopulta.
Nautin taas suunnattomasti Turku-kuvauksista. Moitin sen sijaan kieltä ja dialogia: se ei tuntunut niin vaivattomalta kuin ennen ja oli jotenkin sellaista väkisin väännetyn tuntuista. Mutta kepeää luettavaa kuitenkin.
Reijo Mäki: Mustasiipi (2011)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 397
Nyt tulin tarttuneeksi vuonna 2011 ilmestyneeseen kirjaan Mustasiipi. Enkä tosiaan ole siitä täällä aiemmin kirjoittanut, joten antaa palaa.
Jussi Vares viettää loppukesää Turun saaristossa, Paraisilla Mörkön saarella. Vares on joutunut rajun pahoinpitelyn kohteeksi, minkä seurauksena hän on menettänyt muistinsa muutaman vuorokauden ajalta. Ilmeistä kuitenkin on, että joku haluaa päästä Vareksesta eroon. Niinpä hänen on ollut parempi kadota hetkeksi kaupungin kuvioista. Elämä saaressa on rauhaisaa ja seuranakin on lähinnä Taunoksi nimetty leskijoutsen. Löytyy toisaalta saaresta myöhemmin myös eräs naisihminenkin Jussin iloksi.
Poliisi kuitenkin noutaa Jussin takaisin kaupunkiin, kun on löytynyt päätön naisen ruumis, ja sen läheltä jotain Jussille kuuluvaa. Nainenkin vieläpä on Vareksen vanha tuttu.
Vares kokee olonsa yhä uhatuksi, joten hän majoittuu pastori Alasen antikvariaatin takahuoneeseen ja sieltä käsin yrittää selvittää, mitä on tapahtunut ja kuka kaiken takana on.
Tuntui, että tapahtumat lähtivät aukenemaan kovin hitaasti. Lukiessa tuli jotenkin sellainen avutonkin olo, että mistä nyt Vares voisi liikkeelle lähteä. Hitaasti mutta varmasti asiat kuitenkin selkenevät lopulta.
Nautin taas suunnattomasti Turku-kuvauksista. Moitin sen sijaan kieltä ja dialogia: se ei tuntunut niin vaivattomalta kuin ennen ja oli jotenkin sellaista väkisin väännetyn tuntuista. Mutta kepeää luettavaa kuitenkin.
Reijo Mäki: Mustasiipi (2011)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 397
maanantai 12. lokakuuta 2015
Pekka Hiltunen: Sysipimeä
40. Luin joskus aikanaan Pekka Hiltusen esikoisteoksen Vilpittömästi sinun, josta muistan pitäneeni. Siispä oli luonnollista lukea Studio-sarjan itsenäinen jatko-osa, Sysipimeä (2012). Näissä kirjoissa minua viehättää se, että ne sijoittuvat lempikaupunkiini Lontooseen, mutta koska kertoja ja päähenkilöt ovat suomalaisia, tuntuu tarina jotenkin ehkä läheisemmältä. Äh, hankala selittää.
Siitä on jo tovi aikaa, kun tuon Hiltusen esikoisen luin, joten ihan parhaassa muistissa se ei ollut. Sen muistin, että siinä esiintyi Lia, lontoolaistunut suomalainen, ja Mari, niin ikään suomalainen, jolla oli uusi elämä Lontoossa. Ja sitten oli Studio, joka oli jotain ihmeellistä ja erityistä, mutta josta en siltikään nyt muistanut juurikaan. Juuri Lian, Marin ja Studion ympärille tämä Sysipimeäkin rakentuu.
Kaikki lähtee liikkeelle, kun joku lataa Youtubeen pimeitä, ihan kirjaimellisestikin, videoita toisen käyttäjän nimissä. Aluksi videoilla näkyy pelkkää pimeyttä, sen jälkeen pimeydestä tulee esiin jotain karmivaa: raakoja pahoinpitelyitä. Ja sen jälkeen Lontoon kaduilta alkaa löytyä pahoinpitelyiden uhreja. Studio alkaa selvittää juttua.
Samaan aikaan Studio myös yritää puhdistaa erään radiotoimittajan mainetta. Toimittajaa vastaan on nostettu syyte alaikäiseen sekaantumisesta. Syyte on perätön, ja sitä Studio siis yrittää todistaa. Tämä sivujuonne jää minusta hieman irralliseksi.
Kaikki siis kääriytyy Youtube-videoiden ympärille. Tai siis sen ympärille, mitä videoiden uumenista pohjimmiltaan löytyy: pimeyttä ja pahuutta. Studio tekee töitään irrallaan poliisista, luonnollisesti. Liikkuuhan Studio tavallaan lain äärirajoilla ja niiden takana.
Tämän kirjan juonesta on ihan tavattoman vaikeaa kertoa, ettei tule spoilanneeksi liikaa. Ehkäpä jätän juoniselostuksen tuohon. Sen sijaan voisin vielä ruotia kirjaa kokonaisuudessaan. Siispä: Hiltunen kirjoittaa kivasti ja sujuvasti. Kaikkein eniten tykkään henkilökavalkadista: Studion porukka on kansainvälistä, osaavaa, monipuolista ja taustoiltaan ja olemuksiltaan vaihtelevaa. Se on hienoa. Näin koiraihmisenä on pakko myös kehaista, että onpa kiva, että kirjaan on sijoitettu koira, joka selvästi pysyy tärkeänä läpi kertomuksen. Vähän aluksi pelkäsin, että koira mainitaan pariin otteeseen ja unohdetaan sitten. Onneksi niin ei käynyt!
Onhan Studio ehkä "hieman" epäuskottava noin kokonaisuutena, mutta mitäpä siitä; toimiva se silti on!
Edit. Oho, perustiedot meinasivat unohtua. Tässäpä nämä:
Pekka Hiltunen: Sysipimeä (2012)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 359
Siitä on jo tovi aikaa, kun tuon Hiltusen esikoisen luin, joten ihan parhaassa muistissa se ei ollut. Sen muistin, että siinä esiintyi Lia, lontoolaistunut suomalainen, ja Mari, niin ikään suomalainen, jolla oli uusi elämä Lontoossa. Ja sitten oli Studio, joka oli jotain ihmeellistä ja erityistä, mutta josta en siltikään nyt muistanut juurikaan. Juuri Lian, Marin ja Studion ympärille tämä Sysipimeäkin rakentuu.
Kaikki lähtee liikkeelle, kun joku lataa Youtubeen pimeitä, ihan kirjaimellisestikin, videoita toisen käyttäjän nimissä. Aluksi videoilla näkyy pelkkää pimeyttä, sen jälkeen pimeydestä tulee esiin jotain karmivaa: raakoja pahoinpitelyitä. Ja sen jälkeen Lontoon kaduilta alkaa löytyä pahoinpitelyiden uhreja. Studio alkaa selvittää juttua.
Samaan aikaan Studio myös yritää puhdistaa erään radiotoimittajan mainetta. Toimittajaa vastaan on nostettu syyte alaikäiseen sekaantumisesta. Syyte on perätön, ja sitä Studio siis yrittää todistaa. Tämä sivujuonne jää minusta hieman irralliseksi.
Kaikki siis kääriytyy Youtube-videoiden ympärille. Tai siis sen ympärille, mitä videoiden uumenista pohjimmiltaan löytyy: pimeyttä ja pahuutta. Studio tekee töitään irrallaan poliisista, luonnollisesti. Liikkuuhan Studio tavallaan lain äärirajoilla ja niiden takana.
Tämän kirjan juonesta on ihan tavattoman vaikeaa kertoa, ettei tule spoilanneeksi liikaa. Ehkäpä jätän juoniselostuksen tuohon. Sen sijaan voisin vielä ruotia kirjaa kokonaisuudessaan. Siispä: Hiltunen kirjoittaa kivasti ja sujuvasti. Kaikkein eniten tykkään henkilökavalkadista: Studion porukka on kansainvälistä, osaavaa, monipuolista ja taustoiltaan ja olemuksiltaan vaihtelevaa. Se on hienoa. Näin koiraihmisenä on pakko myös kehaista, että onpa kiva, että kirjaan on sijoitettu koira, joka selvästi pysyy tärkeänä läpi kertomuksen. Vähän aluksi pelkäsin, että koira mainitaan pariin otteeseen ja unohdetaan sitten. Onneksi niin ei käynyt!
Onhan Studio ehkä "hieman" epäuskottava noin kokonaisuutena, mutta mitäpä siitä; toimiva se silti on!
Edit. Oho, perustiedot meinasivat unohtua. Tässäpä nämä:
Pekka Hiltunen: Sysipimeä (2012)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 359
maanantai 28. syyskuuta 2015
Max Manner: Jääkyynel
39. Oho, edelleen liikutaan pohjoisessa! Tällä kerralla ollaan kuitenkin tultu Saamelandiasta kappaleen matkaa etelämmäs Suomen puolelle Sallaan. Kyseessä on Max Mannerin uutukainen Jääkyynel (2015). Vaihtelemme usein äitini kanssa kirjoja: nyt hän luki tämän ensin ja antoi sitten minulle. Äiti kuulemma ei pitänyt tästä niin paljoa kuin aikaisemmista Mannerin kirjoista, minuun tämä sen sijaan kolahti ja luinkin sen hetkessä loppuun, sen verran mukaansa tempaava tämä(kin) oli.
Kirja vie lukijansa ja päähenkilönsä Suomutunturin kupeeseen, Holiday Center Suomuun. Eli ilmeisesti tarkempi sijainti on jossakin Sallan tienoilla. Kaksi eteläisestä Suomesta sesonkitöihin matkannutta tyttöä on kadonnut. Toinen heistä löytyy surmattuna, jolloin hätiin kutsutaan KRP. Turusta matkaan haluttaisiin saada vanha tuttu Stein Storesen, mutta häntä ei saada kiinni. Niinpä matkaan lähetetään nuori Meeri Tarvainen.
Myöhemmin Storesenkin löytyy, eikä hän malta pysyä apajilta poissa. Ja ihan hyvä, että hän lähtee: Tarvainen nimittäin sairastuu vakavasti ja joutuu sairaalahoitoon. Ihan kolhuitta ei Storesenkaan selviä, ja hän päätyykin aina Murmanskin asti kääntymään.
Hotellin omistaja on venäläinen rikas liikemies, ja hotellin työntekijätkin suurimmaksi osaksi venäläisiä. He ovat kovin vaitonaisia poliisin tehdessä tutkimuksiaan. Jotain hämärää siis kaikkeen kätkeytyy. Mutta kuka on kenenkin puolella ja keihin voi luottaa? Entä kuka on salaperäinen, mustiin haalareihin pukeutunut hahmo, joka tuntuu olevan aina ja kaikkialla?
Mietin taas, että olenkohan niin kovin naiivi lukija, että en osaa yhdistellä asioita. Toisaalta ehkä ihan kiva näin: nyt ainakin jännitys säilyi loppuun asti ja kaikki kuviot tulivat ihan yllätyksinä.
Mielestäni tässä oli yksi parhaista kirjoista, mitä hetkeen olen lukenut, jee!
Max Manner: Jääkyynel (2015)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 389
Kirja vie lukijansa ja päähenkilönsä Suomutunturin kupeeseen, Holiday Center Suomuun. Eli ilmeisesti tarkempi sijainti on jossakin Sallan tienoilla. Kaksi eteläisestä Suomesta sesonkitöihin matkannutta tyttöä on kadonnut. Toinen heistä löytyy surmattuna, jolloin hätiin kutsutaan KRP. Turusta matkaan haluttaisiin saada vanha tuttu Stein Storesen, mutta häntä ei saada kiinni. Niinpä matkaan lähetetään nuori Meeri Tarvainen.
Myöhemmin Storesenkin löytyy, eikä hän malta pysyä apajilta poissa. Ja ihan hyvä, että hän lähtee: Tarvainen nimittäin sairastuu vakavasti ja joutuu sairaalahoitoon. Ihan kolhuitta ei Storesenkaan selviä, ja hän päätyykin aina Murmanskin asti kääntymään.
Hotellin omistaja on venäläinen rikas liikemies, ja hotellin työntekijätkin suurimmaksi osaksi venäläisiä. He ovat kovin vaitonaisia poliisin tehdessä tutkimuksiaan. Jotain hämärää siis kaikkeen kätkeytyy. Mutta kuka on kenenkin puolella ja keihin voi luottaa? Entä kuka on salaperäinen, mustiin haalareihin pukeutunut hahmo, joka tuntuu olevan aina ja kaikkialla?
Mietin taas, että olenkohan niin kovin naiivi lukija, että en osaa yhdistellä asioita. Toisaalta ehkä ihan kiva näin: nyt ainakin jännitys säilyi loppuun asti ja kaikki kuviot tulivat ihan yllätyksinä.
Mielestäni tässä oli yksi parhaista kirjoista, mitä hetkeen olen lukenut, jee!
Max Manner: Jääkyynel (2015)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 389
perjantai 25. syyskuuta 2015
Magne Hovden: Saamelandia
38. Edelleen liikutaan pohjoisessa, mutta eri ajassa ja paikassa ja ihan eri meiningeissä. Luin nimittäin norjalaisen Magne Hovdenin (luin muuten kirjan kannesta ihan näihin päiviin asti sukunimen muodossa Hiivden...) esikoisromaanin Saamelandia (2012). Olen ehkä aiemminkin maininnut, että minua kiehtoo saamelaisuus, ja pohjoinen ulottuvuus noin muutenkin. On virkistävää lukea välillä kirjoja, jotka sijoittuvat pohjoisen pikkukyliin elämää kuhisevien kaupunkien sijaan. Olkoonkin, että tämä kirja ei kerro juurikaan mitään itse saamelaisuudesta.
Kirjan päähenkilöt Roy ja Leif ovat oman elämänsä tunareita. He ovat jämähtäneet työskentelemään Kirkkoniemelle Norjan postiin, eikä elämä tuo heidän eteensä juuri onnistumisia. Elanto on niukkaa, eikä naisiakaan ole. Sitten kaverukset saavat kuningasidean: he voisivat lyödä rahoiksi perustamalla Royn perintötontille elämyspuiston. He houkuttelisivat sinne turisteja, jotka saisivat tutustua saamelaisuuteen, pukeutua saamelaisvaatteisiin, syödä poronkäristystä, juoda viinaa ja ottaa suopungilla poroja kiinni, muun muassa. Olennaista olisi myös kodassa yöpyminen. Väliäkö sen, ettei miehillä ole mitään käryä, mitä saamelaisuuteen kuuluu, millaista saamen kieli on, tai oikeastaan yhtään mitään muutakaan. Mikä voisikaan mennä pieleen!? Turistien virta olisi taattu...
Kirjassa kerrotaan myös Royn ja Leifin kaverista, Geiristä, joka niin ikään kaipaisi Kirkkoniemestä pois. Hän suunnittelee täydellisen ryöstön. Mikäpä voisi mennä vikaan siinäkään... Sitten on vielä Audun, joka vihaa saamelaisia yli kaiken. Ja vähänkös häntä risoo rakenteilla oleva Saamelandia. Viis siitä, että sen perustajilla ei tosiaan ole saamelaisten kanssa yhtään mitään tekemistä. Surkuhupaisasti kaikkien tiet ja tarinat nivoutuvat lopulta yhteen.
Kirjan takakannen sisäpuolella mainitaan, että norjalaiskriitikot ovat verranneet Hovdenia Arto Paasilinnaan. No, ehkä jotain sellaista samaa veijarimaisuutta kirjoissa on (sen vähän, mitä nyt Paasilinnaa olen lukenut). En varsinaisesti tiedä, onko tämä kirja hauska. Se oli ihan kepeä ja tavallaan huvittava, mutta ei se minua nauramaan saanut. Eikä oikeastaan sen paremmin edes viihtymään. Kirja tuli luettua, mutta siinäpä se. Eipä jäänyt jälkipolville mitään sen enempää kommentoimista tästä.
Magne Hovden: Saamelandia (2012)
Alkuperäisteos: Sameland (2010)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 252
Kirjan päähenkilöt Roy ja Leif ovat oman elämänsä tunareita. He ovat jämähtäneet työskentelemään Kirkkoniemelle Norjan postiin, eikä elämä tuo heidän eteensä juuri onnistumisia. Elanto on niukkaa, eikä naisiakaan ole. Sitten kaverukset saavat kuningasidean: he voisivat lyödä rahoiksi perustamalla Royn perintötontille elämyspuiston. He houkuttelisivat sinne turisteja, jotka saisivat tutustua saamelaisuuteen, pukeutua saamelaisvaatteisiin, syödä poronkäristystä, juoda viinaa ja ottaa suopungilla poroja kiinni, muun muassa. Olennaista olisi myös kodassa yöpyminen. Väliäkö sen, ettei miehillä ole mitään käryä, mitä saamelaisuuteen kuuluu, millaista saamen kieli on, tai oikeastaan yhtään mitään muutakaan. Mikä voisikaan mennä pieleen!? Turistien virta olisi taattu...
Kirjassa kerrotaan myös Royn ja Leifin kaverista, Geiristä, joka niin ikään kaipaisi Kirkkoniemestä pois. Hän suunnittelee täydellisen ryöstön. Mikäpä voisi mennä vikaan siinäkään... Sitten on vielä Audun, joka vihaa saamelaisia yli kaiken. Ja vähänkös häntä risoo rakenteilla oleva Saamelandia. Viis siitä, että sen perustajilla ei tosiaan ole saamelaisten kanssa yhtään mitään tekemistä. Surkuhupaisasti kaikkien tiet ja tarinat nivoutuvat lopulta yhteen.
Kirjan takakannen sisäpuolella mainitaan, että norjalaiskriitikot ovat verranneet Hovdenia Arto Paasilinnaan. No, ehkä jotain sellaista samaa veijarimaisuutta kirjoissa on (sen vähän, mitä nyt Paasilinnaa olen lukenut). En varsinaisesti tiedä, onko tämä kirja hauska. Se oli ihan kepeä ja tavallaan huvittava, mutta ei se minua nauramaan saanut. Eikä oikeastaan sen paremmin edes viihtymään. Kirja tuli luettua, mutta siinäpä se. Eipä jäänyt jälkipolville mitään sen enempää kommentoimista tästä.
Magne Hovden: Saamelandia (2012)
Alkuperäisteos: Sameland (2010)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 252
tiistai 22. syyskuuta 2015
Katja Kettu: Kätilö
37. Opsista, miten hiljaista on taas pitänyt! Olen aloittanut kolmea kirjaa, joista yhden olen saanut loppuun. Sen jälkeen lukuinto on onneksi palannut. Jatkossakin siis tulee päivityksiä pienen hiljaisen vaiheen jälkeen.
Kaiken jälkeen sain siis luettua Katja Ketun Kätilön (2011). Siinäpä kirja, joka on ollut kovasti pinnalla juuri nyt sen elokuvaversion tultua. Itse tartuin kirjaan kuitenkin muista syistä; se oli lukupiirikirjanamme, joten se oli vähän niin kuin pakko lukea. On ehkä tunnustettava jo alkuunsa, että en olisi kirjaa varmaankaan saanut loppuun, ellei olisi ollut "pakko".
En oikeastaan edes tiedä, mitä kirjasta sanoisin. Kirjahan siis käsittelee suomalaista kätilöä ja saksalaista SS-upseeria jatkosodan ja Lapin sodan melskeissä. Tuntuu, että näistä Suomen sodista on viime aikoina kirjoitettu paljon milloin mistäkin näkökulmasta. Nämä aiheet eivät itseäni ole koskaan niin kiinnostaneet.
Kätilön lukeminen oli hidasta. Minulle ei tullut oikeastaan hetkeksikään sellaista oloa, että pakko saada lukea lisää, mitä tulee tapahtumaan. Ei, luin pätkän kerrallaan ja huokailin. Kesti kauan päästä perille, kuka oli kuka ja hahmottaa, kenen näkökulmasta kerrotaan ja missä ajassa liikutaan. Ja sitten vielä kaiken tämän jälkeen punoa tapahtumat yhteen. En tiedä, onnistuinko siinä lopultakaan.
Kätilö, Vikasilimä, Villisilmä, Fräulein Schwester on raju ja rujo niin puheiltaan kuin teoiltaankin. Hän on "kätilö Jumalan armosta" (s. 10), "punikin pentu" ja "kylän hullu narttukoira". Hän rakastuu SS-upseeri Johann Angelhurstiin, jota Johanneksena puhuttelee. Hän on valmis seuraamaan miestä Venäjän puolelle, Titovkan vankileirille, keskelle kauheuksia. Koko kirjan ajan liikutaan siis pohjoisessa: joko Suomen Lapissa, Titovkan leirillä tai Norjan puolella Kuolleen miehen vuonolla. Kaikilla keskeisillä henkilöillä on sekä takanaan että edessään kauheuksia, niin itse tehtyjä kuin heihin kohdistuneitakin.
Kirjassa minua häiritsi, kuten jo aiemmin mainittua, sen tietynlainen sekavuus ja poukkoilevuus. Kirja herätti kai jonkinasteista kohua kielellään: sen dialogit on kirjoitettu peräpohjolan murteella ja dialogi on todella rivoa ja rajua. Itseäni tuo kieli kiehtoi. Taas kerran ihailen, miten joku osaakin kirjoittaa noin rikkaasti, voimakkaasti ja kekseliäästi! Kieli oli ehdottomasti kirjan parasta antia. Jos kieli ei olisi ollut mitä oli, olisi kirja ollut varsin lattea. Loppuun siteeraus Suomen Kuvalehden tekemästä jutusta Katja Ketusta "...näyttää hipiltä mutta kirjoittaa kuin perkele."
Katja Kettu: Kätilö (2011)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 344
Kaiken jälkeen sain siis luettua Katja Ketun Kätilön (2011). Siinäpä kirja, joka on ollut kovasti pinnalla juuri nyt sen elokuvaversion tultua. Itse tartuin kirjaan kuitenkin muista syistä; se oli lukupiirikirjanamme, joten se oli vähän niin kuin pakko lukea. On ehkä tunnustettava jo alkuunsa, että en olisi kirjaa varmaankaan saanut loppuun, ellei olisi ollut "pakko".
En oikeastaan edes tiedä, mitä kirjasta sanoisin. Kirjahan siis käsittelee suomalaista kätilöä ja saksalaista SS-upseeria jatkosodan ja Lapin sodan melskeissä. Tuntuu, että näistä Suomen sodista on viime aikoina kirjoitettu paljon milloin mistäkin näkökulmasta. Nämä aiheet eivät itseäni ole koskaan niin kiinnostaneet.
Kätilön lukeminen oli hidasta. Minulle ei tullut oikeastaan hetkeksikään sellaista oloa, että pakko saada lukea lisää, mitä tulee tapahtumaan. Ei, luin pätkän kerrallaan ja huokailin. Kesti kauan päästä perille, kuka oli kuka ja hahmottaa, kenen näkökulmasta kerrotaan ja missä ajassa liikutaan. Ja sitten vielä kaiken tämän jälkeen punoa tapahtumat yhteen. En tiedä, onnistuinko siinä lopultakaan.
Kätilö, Vikasilimä, Villisilmä, Fräulein Schwester on raju ja rujo niin puheiltaan kuin teoiltaankin. Hän on "kätilö Jumalan armosta" (s. 10), "punikin pentu" ja "kylän hullu narttukoira". Hän rakastuu SS-upseeri Johann Angelhurstiin, jota Johanneksena puhuttelee. Hän on valmis seuraamaan miestä Venäjän puolelle, Titovkan vankileirille, keskelle kauheuksia. Koko kirjan ajan liikutaan siis pohjoisessa: joko Suomen Lapissa, Titovkan leirillä tai Norjan puolella Kuolleen miehen vuonolla. Kaikilla keskeisillä henkilöillä on sekä takanaan että edessään kauheuksia, niin itse tehtyjä kuin heihin kohdistuneitakin.
Kirjassa minua häiritsi, kuten jo aiemmin mainittua, sen tietynlainen sekavuus ja poukkoilevuus. Kirja herätti kai jonkinasteista kohua kielellään: sen dialogit on kirjoitettu peräpohjolan murteella ja dialogi on todella rivoa ja rajua. Itseäni tuo kieli kiehtoi. Taas kerran ihailen, miten joku osaakin kirjoittaa noin rikkaasti, voimakkaasti ja kekseliäästi! Kieli oli ehdottomasti kirjan parasta antia. Jos kieli ei olisi ollut mitä oli, olisi kirja ollut varsin lattea. Loppuun siteeraus Suomen Kuvalehden tekemästä jutusta Katja Ketusta "...näyttää hipiltä mutta kirjoittaa kuin perkele."
Katja Kettu: Kätilö (2011)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 344
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)