49. Nyt osui käteeni nuortenkirja, hyvin vaikuttava sellainen. Olin kuulemassa nuorille tarkoitettua kirjavinkkausta kirjastossa ja kiinnostuin aivan valtavasti Jay Asherin kirjasta 13 syytä (2014).
Kirjan päähenkilö on Clay Jensen, joka saa postia menneisyydestä: itsensä tappanut luokkatoveri Hannah puhuu seitsemällä C-kasetilla 13 ihmisestä. Ihmisistä, jotka ovat jotenkin vaikuttaneet Hannahiin ja siihen, millaiseen ratkaisuun hän elämässään päätyy. Kasetit kulkevat henkilöltä toiselle. Kuulija, tässä tapauksessa Clay, jää koukkuun, eikä voi jättää kasettien kuuntelemista kesken. Koska hänen nimensä tulisi esille? Ja varsinkin miksi? Clay ei meinaa tajuta, mitä hän on tehnyt päätyäkseen kasetille. Clayhan on ollut kiinnostunut Hannahista ja kerran bileissä tätä suudellutkin.
Tarina kuroutuu auki vähä vähältä. Avainasemassa on tosiaan kysymys: miksi minä? Ja ajatus siitä, miten itselle ja itsestä pieniltä tuntuvat asiat voivat jollekin toiselle tarkoittaa jotain ihan muuta, jotain paljon enemmän (tai vähemmän).
Mielestäni kirjan idea on nerokas. Siis se, miten joku kuollut puhuu jälkeensä jääneille ja kertoo ajatuksistaan. Kuitenkaan juoni ei ihan täysin tempaissut minua mukaansa, kuten ennalta olin ajatellut. Enhän toki kuulu kirjan kohderyhmäänkään, joten ehkä tarkastelen asioita eri kantilta. En silti voinut olla miettimättä kirjan rakennetta. Hannahin puhe on merkitty kursiivilla, Jayn ajatukset normaalilla tekstillä, ja nämä eri tyypit limittyvät tiiviisti. Ei siis ole tehty (tavallaan hyvä ettei) mitään suurempaa eroa sille, kuka puhuu tai kuka ajattelee. Mietin silti, että ymmärtääkö kirjaa lukeva nuori tarpeeksi selkeästi, kumman ajatuksista milloinkin on kyse. No, ehkä tämä menee turhaksi hiustenhalkomiseksi.
Toivottavasti kirjan sanoma ainakin tavoittaisi kohdeyleisönsä! Loppuun oli vielä liitetty tietoisku esim. MLL:n toiminnasta ja auttavasta puhelimesta.
Jay Asher: 13 syytä (2014)
Alkuperäisteos: 13 reasons why (2007)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Annika Eräpuro
Sivuja: 249
maanantai 28. joulukuuta 2015
torstai 17. joulukuuta 2015
Harri Winter: Hyvät pahat pojat
48. Jaksaa jaksaa! 50 luettua kirjaa on yhä saavutettavissa! Syksyn kiireet ja ahdistus alkavat helpottaa ja lukeminen maistuu taas. Nyt tuli taputeltua valmiiksi sattumalta käsiin osunut turkulaisen Harri Winterin esikoisteos Hyvät pahat pojat (2014). Kirja sijoittui valitettavan vähän Turkuun, mutta sitäkin enemmän Ahvenanmaalle ja vähän Helsinkiin.
Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1995, Estonian onnettomuuden jälkimaininkeihin. Tapahtumat käynnistyvät tammikuussa, kun varustamo Östersjö Linen hallitus on kokoontunut vuoden ensimmäiseen kokoukseensa. Kokous keskeytyy, kun saapuu tieto, että varustamon laivalla, Afroditella, on tehty pommiuhkaus. Pommit räjähtäisivät parin tunnin sisällä, ellei varustamo maksaisi pyydettyjä lunnaita.
Käy ilmi, että pommiuhkauksen takana on järjestö nimeltä More Justice. Mitä he oikeastaan haluavat, miksi Östersjö Line, keitä he ylipäätään ovat? Näihin kysymyksiin aletaan etsiä vastauksia. Hallituksen jäärien lisäksi juttuun tarttuvat turvallisuuspäällikkö Saastamoinen ja talousjohtaja Nykvist. Miesvaltaista pakkaa sekoittaa hemaiseva tiedotuspäällikkö Susanna Viirilä-Lax. Pakko myöntää, että kesti hetken päästä perille, kuka hahmoista nyt oli kukakin.
More Justicen jäljille ei meinata päästä, sen sijaan More Justice jaka oman käden oikeuttaan suuntaan jos toiseenkin. Tapahtumat ja varsinkin henkilöt limittyvät ovelasti toisiinsa.
Pidin kirjasta melko paljon! Miinuksena on pakko sanoa itseäni ärsyttäneet todella pienet seikat: Gucci oli Cucci ja ilmeisesti Filippa K oli Philippa Koo, lisäksi pari muuta yhtä pientä lipsahdusta oikeinkirjoituksessa. Muuten teksti oli ihan sujuvaa, paikoittain jopa viihdyttävän vetävää. Juoni oli punottu hienosti. Ei ollenkaan huono esitys esikoisteokseksi!
Harri Winter: Hyvät pahat pojat (2014)
Kustantaja: MurhaMylly
Sivuja: 303
Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1995, Estonian onnettomuuden jälkimaininkeihin. Tapahtumat käynnistyvät tammikuussa, kun varustamo Östersjö Linen hallitus on kokoontunut vuoden ensimmäiseen kokoukseensa. Kokous keskeytyy, kun saapuu tieto, että varustamon laivalla, Afroditella, on tehty pommiuhkaus. Pommit räjähtäisivät parin tunnin sisällä, ellei varustamo maksaisi pyydettyjä lunnaita.
Käy ilmi, että pommiuhkauksen takana on järjestö nimeltä More Justice. Mitä he oikeastaan haluavat, miksi Östersjö Line, keitä he ylipäätään ovat? Näihin kysymyksiin aletaan etsiä vastauksia. Hallituksen jäärien lisäksi juttuun tarttuvat turvallisuuspäällikkö Saastamoinen ja talousjohtaja Nykvist. Miesvaltaista pakkaa sekoittaa hemaiseva tiedotuspäällikkö Susanna Viirilä-Lax. Pakko myöntää, että kesti hetken päästä perille, kuka hahmoista nyt oli kukakin.
More Justicen jäljille ei meinata päästä, sen sijaan More Justice jaka oman käden oikeuttaan suuntaan jos toiseenkin. Tapahtumat ja varsinkin henkilöt limittyvät ovelasti toisiinsa.
Pidin kirjasta melko paljon! Miinuksena on pakko sanoa itseäni ärsyttäneet todella pienet seikat: Gucci oli Cucci ja ilmeisesti Filippa K oli Philippa Koo, lisäksi pari muuta yhtä pientä lipsahdusta oikeinkirjoituksessa. Muuten teksti oli ihan sujuvaa, paikoittain jopa viihdyttävän vetävää. Juoni oli punottu hienosti. Ei ollenkaan huono esitys esikoisteokseksi!
Harri Winter: Hyvät pahat pojat (2014)
Kustantaja: MurhaMylly
Sivuja: 303
lauantai 28. marraskuuta 2015
Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi
47. Oi voi, nyt kyllä lukuvuosi meinaa hiipua pahasti loppua kohden. Luulen kyllä, että saan täytettyä tavoitteeni 50 luetusta kirjasta; onhan tämä jo 47. Nimittäin Jonas Jonassonin Satavuotias joka katosi ikkunasta ja katosi (2012). Jo kirjan nimi on niin pitkä, että sen voi ajatella enteilevän kirjankin pituutta...
Hmm, niin. Kirja kertoo siis Allan Karlssonista, joka täyttää sata vuotta. Samana päivänä, ennen minkään sortin juhlallisuuksia, hän pakenee huoneensa ikkunasta (hän asuu siis vanhainkodissa). Lähinnä hän lähtee pakoon vanhainkodin hurjaa johtajatarta, Alicea. Allan on myös ryypyn tarpeessa, eikä niitä vanhainkodista saa.
Allan päätyy linja-autoasemalle. Ensin hän istuu ja jää vahtimaan "liehulettisen" nuorukaisen matkalaukkua miehen mennessä vessaan. Sillä väliin paikalle saapuu bussi, johon Allan kapsäkin kanssa nousee. Ja siitä alkaa seikkailu. Pian Allania seuraa niin rikollisjärjestö kuin poliisikin. Ja kuin ihmeen kaupalla Allan onnistuu hiuksen hienosti aina lipumaan tapahtumista turvaan.
Kirja kulkee kahdessa aikatasossa: vuodessa 2005, jolloin Allan siis täyttää pyöreät 100, ja menneisyydessä aina hiljalleen kerien nykyhetkeen saakka. Ja hohhoijaa, nuo historiaosuudet olivat mielestäni liian pitkiä. Ne olisivat voineet olla antoisia ja tavallaan ne toki mielenkiintoisia olivatkin, mutta turhan jaarittelevia. Huomaan myös, että tällaiset absurdit veijariromaanit eivät sovi minulle. Olen kai niin yksioikoinen, että minua ei jaksa innostaa tai naurattaa, ei, vaikka Allan matkoillaan tapasi niin Francon, Stalinin, Trumanin, Churhillin ja Maonkin. Allan siis oli läsnä historian merkittävissä tapahtumissa ja selvisi kuin ihmeen kaupalla vaikka mistä. Hohhoi.
Lukemiseni takkuili ja keskeytyikin toviksi, kun ei vaan sytyttänyt. Tosin ihan kirjan loppupuolella minua alkoi jo naurattaa Allanin oveluus ja kommentit. Siitä huolimatta tällainen tyylilaji ei vain sovi minulle. Eli ei kun kohti uusia kertomuksia!
Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (2012)
Alkuperäisteos: Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann (2009)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Raija Rintamäki
Sivuja: 348
Hmm, niin. Kirja kertoo siis Allan Karlssonista, joka täyttää sata vuotta. Samana päivänä, ennen minkään sortin juhlallisuuksia, hän pakenee huoneensa ikkunasta (hän asuu siis vanhainkodissa). Lähinnä hän lähtee pakoon vanhainkodin hurjaa johtajatarta, Alicea. Allan on myös ryypyn tarpeessa, eikä niitä vanhainkodista saa.
Allan päätyy linja-autoasemalle. Ensin hän istuu ja jää vahtimaan "liehulettisen" nuorukaisen matkalaukkua miehen mennessä vessaan. Sillä väliin paikalle saapuu bussi, johon Allan kapsäkin kanssa nousee. Ja siitä alkaa seikkailu. Pian Allania seuraa niin rikollisjärjestö kuin poliisikin. Ja kuin ihmeen kaupalla Allan onnistuu hiuksen hienosti aina lipumaan tapahtumista turvaan.
Kirja kulkee kahdessa aikatasossa: vuodessa 2005, jolloin Allan siis täyttää pyöreät 100, ja menneisyydessä aina hiljalleen kerien nykyhetkeen saakka. Ja hohhoijaa, nuo historiaosuudet olivat mielestäni liian pitkiä. Ne olisivat voineet olla antoisia ja tavallaan ne toki mielenkiintoisia olivatkin, mutta turhan jaarittelevia. Huomaan myös, että tällaiset absurdit veijariromaanit eivät sovi minulle. Olen kai niin yksioikoinen, että minua ei jaksa innostaa tai naurattaa, ei, vaikka Allan matkoillaan tapasi niin Francon, Stalinin, Trumanin, Churhillin ja Maonkin. Allan siis oli läsnä historian merkittävissä tapahtumissa ja selvisi kuin ihmeen kaupalla vaikka mistä. Hohhoi.
Lukemiseni takkuili ja keskeytyikin toviksi, kun ei vaan sytyttänyt. Tosin ihan kirjan loppupuolella minua alkoi jo naurattaa Allanin oveluus ja kommentit. Siitä huolimatta tällainen tyylilaji ei vain sovi minulle. Eli ei kun kohti uusia kertomuksia!
Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (2012)
Alkuperäisteos: Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann (2009)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Raija Rintamäki
Sivuja: 348
lauantai 31. lokakuuta 2015
Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni
46. No nyt on kova! Antti Tuomainen on minulle aivan täysin uusi tuttavuus. Tein vanhan kännykkäni viestiluonnoksiin listaa kirjoista, jotka pitäisi joskus lukea. Nämä olivat siis sellaisia, jotka tulivat vastaan esimerkiksi kirjaston esittelykirjoissa tai jos vaikka kahvilassa luin jostakin lehdestä kirjasta, joka minua kiinnosti. Harmi, että lista hävisi, kun vaihdoin puhelinta. Sen muistan, että yksi sinne kirjaamistani teoksista oli Antti Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni (2013). Ja jollain kohtalon oikulla tuo kirja odotti kerran kirjaston aulassa olevassa hyllyssä, josta siis sai kirjoja ottaa ihan omakseen tai kiertoon laitettavaksi. Kuitenkin kirja odotti hyllyssäni kauan, ennen kuin sain siihen tartuttua. Nyt oli otollinen hetki. Huh, tulipa pitkä alustus.
Kirjan päähenkilö on hauskasti nimetty Aleksi Kivi, jonka äiti on kadonnut jäljettömiin vuonna 1993 Aleksin ollessa 13-vuotias. Tarinassa ei jäädä kuitenkaan vellomaan Aleksin teini-iän vaiheisiin ja sijaiskotikokemuksiin sen tarkemmin, vaan edetään eri aikatasoissa: lähinnä vuosissa 1993 ja 2013 mutta pari kertaa myös vuodessa 2003.
Vuonna 2003 Aleksi näkee TV:ssä haastattelun sijoittaja Henrik Saarisesta. Miehessä on jotain välähdyksenomaisesti tuttua. Voisiko Saarinen liittyä Aleksin äidin katoamiseen? Aleksi päättää ottaa tästä selvää. Tarkasti hän hiljalleen elämässään tähtää äitinsä kohtalon selvittämiseen. Vuonna 2013 hän pääsee kuin pääseekin pestautumaan Saarisen palvelukseen; Aleksista tulee Saarisen kartanon tiluksien talonmies.
Saarisesta luodaan kuva toisinaan hieman uhkaavana hahmona. Muita hahmoja ovat Saarisen tytär Amanda (josta muuten jostain syystä tulee mieleeni Tuomas Vimman kirjojen sankaritar Danika. Vaikka kirjat ovat ihan eri genreä ja eri tyyliä, jotain samaa näissä naisissa kuitenkin on.), autonkuljettaja Markku Harmala, taloudenhoitajatar Enni (jonka sukunimeä en ainakaan tähän hätään muista), sekä Aleksin äidin katoamista tutkinut poliisi Ketomaa. Tuomainen kirjoittaa hienon vihjailevasti ja niin, että lukija alkaa epäillä yhtä jos toistakin hahmoa syylliseksi ja sen jälkeen lukija alkaa epäillä itseään: kuvittelonko nyt ihan tyhmiä.
Toisinaan minua häiritsee, jos pompitaan aikatasolta toiselle. Tässä kirjassa niin ei käynyt. Jotenkin kerronta oli muutoin selkeää ja aikahypyt aina merkitty selkeästi, joten tarinaa oli helppo seurata. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun teki Tuomaisen käyttämä kieli. Vau. En olekaan pitkään aikaan vaikuttunut minkään teoksen kielestä näin. Se on saletti, että jatkossa luen Tuomaisen muutkin teokset!
"Taivas oli sininen lukuun ottamatta satunnaisia vanupaketista repäistyjä ja ilmaan viskaistuja pilvenkiehtanoita. Lokki kirkaisi jälleen. Se lensi kohtisuoraan yläpuolellani ja kaarsi vuoroin rannan ja vuoroin meren puolelle. Valkeanharmaa lintu ei osannut päättää, luottaako siipiinsä ja lähteä liitämään meren ylle vai pysyäkö turvallisesti lähellä maata." (s. 190)
Teos ei kuitenkaan jää liiaksi kikkailemaan kielellä ja maalailemaan kuvia, vaan tarvittaessa kerronta kulkee ihan suoraviivaisesti.
Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni (2013)
Kustantaja: Like
Sivuja: 302
Kirjan päähenkilö on hauskasti nimetty Aleksi Kivi, jonka äiti on kadonnut jäljettömiin vuonna 1993 Aleksin ollessa 13-vuotias. Tarinassa ei jäädä kuitenkaan vellomaan Aleksin teini-iän vaiheisiin ja sijaiskotikokemuksiin sen tarkemmin, vaan edetään eri aikatasoissa: lähinnä vuosissa 1993 ja 2013 mutta pari kertaa myös vuodessa 2003.
Vuonna 2003 Aleksi näkee TV:ssä haastattelun sijoittaja Henrik Saarisesta. Miehessä on jotain välähdyksenomaisesti tuttua. Voisiko Saarinen liittyä Aleksin äidin katoamiseen? Aleksi päättää ottaa tästä selvää. Tarkasti hän hiljalleen elämässään tähtää äitinsä kohtalon selvittämiseen. Vuonna 2013 hän pääsee kuin pääseekin pestautumaan Saarisen palvelukseen; Aleksista tulee Saarisen kartanon tiluksien talonmies.
Saarisesta luodaan kuva toisinaan hieman uhkaavana hahmona. Muita hahmoja ovat Saarisen tytär Amanda (josta muuten jostain syystä tulee mieleeni Tuomas Vimman kirjojen sankaritar Danika. Vaikka kirjat ovat ihan eri genreä ja eri tyyliä, jotain samaa näissä naisissa kuitenkin on.), autonkuljettaja Markku Harmala, taloudenhoitajatar Enni (jonka sukunimeä en ainakaan tähän hätään muista), sekä Aleksin äidin katoamista tutkinut poliisi Ketomaa. Tuomainen kirjoittaa hienon vihjailevasti ja niin, että lukija alkaa epäillä yhtä jos toistakin hahmoa syylliseksi ja sen jälkeen lukija alkaa epäillä itseään: kuvittelonko nyt ihan tyhmiä.
Toisinaan minua häiritsee, jos pompitaan aikatasolta toiselle. Tässä kirjassa niin ei käynyt. Jotenkin kerronta oli muutoin selkeää ja aikahypyt aina merkitty selkeästi, joten tarinaa oli helppo seurata. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun teki Tuomaisen käyttämä kieli. Vau. En olekaan pitkään aikaan vaikuttunut minkään teoksen kielestä näin. Se on saletti, että jatkossa luen Tuomaisen muutkin teokset!
"Taivas oli sininen lukuun ottamatta satunnaisia vanupaketista repäistyjä ja ilmaan viskaistuja pilvenkiehtanoita. Lokki kirkaisi jälleen. Se lensi kohtisuoraan yläpuolellani ja kaarsi vuoroin rannan ja vuoroin meren puolelle. Valkeanharmaa lintu ei osannut päättää, luottaako siipiinsä ja lähteä liitämään meren ylle vai pysyäkö turvallisesti lähellä maata." (s. 190)
Teos ei kuitenkaan jää liiaksi kikkailemaan kielellä ja maalailemaan kuvia, vaan tarvittaessa kerronta kulkee ihan suoraviivaisesti.
Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni (2013)
Kustantaja: Like
Sivuja: 302
keskiviikko 28. lokakuuta 2015
Viveca Sten: Pinnan alla
45. En ollutkaan muistanut, että meinasin lukea Viveca Stenin kirjat järjestyksessä. Ihan sattumalta kirjastosta tarttui käsiini Stenin kolmas suomennettu romaani, Pinnan alla (2010). Tässäkin kirjassa jatkavat vanhat tutut: poliisi Thomas Andreasson ja lakimies Nora Linde. Tapahtumapaikka on niin ikään tuttu Sandhamnin saari.
Tapahtumat lähtevät käyntiin syksyllä 2006, kun nuori tyttö, Lina Rosén ei eräänä lauantaina palaakaan kotiin. Häntä aletaan etsiä ja koko saari myllätään ja kierretään, mutta tyttöä ei näy. Lopulta lopputulema on, että hän on varmaankin hukkunut tai todennäköisimmin hukuttautunut.
Sitten hypätäänkin ajassa eteenpäin, seuraavan vuoden helmi-maaliskuun vaihteeseen. Tai no, välillä tehdään aikahyppy 1800-luvulle ja siitä hetkittäin kelataan kohti nykypäivää. Tarina siis liikkuu kahdella tasolla: ihan päiväjärjestyksessä vuonna 2007 ja sitten menneisyydessä hyppien vuodesta 1899 vuoteen 1962. Nuo historiaosiot lähtevät melko kaukaa ja lukija jää miettimään, mihin sillä oikein tähdätään. Tietysti on hyvä alustaa asioita, mutta ehkä nyt vähempikin olisi riittänyt.
Noran avioliitto on kertakaikkisesti ratkeamispisteessä, joten hän pakenee poikiensa kanssa rakkaalle Sandhamnin saarelleen, jotta saisi aikaa ja tilaa ajatella. Nora velloo itsesäälissä ja turvautuu viiniin, no, ei se väärin ole. Edelleen ihmettelen, miten tuo nainen voi olla juristi. Hän näyttäytyy mielestäni yhä jotenkin heikkona ja avuttomana, vaikka sitten taas toisaalta onkin nokkela.
Noran pojat tekevät metsästä karmaisevan löydön, ja taas Sandhamn vilisee poliiseja. Kuka on halunnut Linalle pahaa? Väistämättä katseet kääntyvät kohti poikaa, joka kuulemma on kohdellut tyttöä huonosti.
Sitten katseet kääntyvät kohti menneisyyttä, kun Nora löytää vanhoja päiväkirjoja ja alkaa lukea niitä. Takakannen tekstin perusteella odotin näiden päiväkirjojen olevan kirjassa jotenkin isommassa ja näkyvämmässä osassa, mutta eipä niihin viitattu kuin pariin kertaan. Toki kaikki se, mitä päiväkirjojen taustalta löytyi, oli ratkaisevaa.
Kirjassa merkittävässä osassa ovat siis vanhat kaunat, jotka saattavat kantaa menneisyydestä pitkälle tulevaan. Mielenkiintoista oli, miten lopulta kaikki kietoutui yhteen. Loppuratkaisu jäi niin avoimeksi, että jään jo odottamaan seuraavaa kirjaa. Ihan täysin Sten ei vakuuta, mutta ei se nyt huonokaan ole. Jotain tässä on, että haluan näitä jatkossakin lukea.
Viveca Sten: Pinnan alla
Alkuperäisteos: I grunden utan skul (2010)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 350
Tapahtumat lähtevät käyntiin syksyllä 2006, kun nuori tyttö, Lina Rosén ei eräänä lauantaina palaakaan kotiin. Häntä aletaan etsiä ja koko saari myllätään ja kierretään, mutta tyttöä ei näy. Lopulta lopputulema on, että hän on varmaankin hukkunut tai todennäköisimmin hukuttautunut.
Sitten hypätäänkin ajassa eteenpäin, seuraavan vuoden helmi-maaliskuun vaihteeseen. Tai no, välillä tehdään aikahyppy 1800-luvulle ja siitä hetkittäin kelataan kohti nykypäivää. Tarina siis liikkuu kahdella tasolla: ihan päiväjärjestyksessä vuonna 2007 ja sitten menneisyydessä hyppien vuodesta 1899 vuoteen 1962. Nuo historiaosiot lähtevät melko kaukaa ja lukija jää miettimään, mihin sillä oikein tähdätään. Tietysti on hyvä alustaa asioita, mutta ehkä nyt vähempikin olisi riittänyt.
Noran avioliitto on kertakaikkisesti ratkeamispisteessä, joten hän pakenee poikiensa kanssa rakkaalle Sandhamnin saarelleen, jotta saisi aikaa ja tilaa ajatella. Nora velloo itsesäälissä ja turvautuu viiniin, no, ei se väärin ole. Edelleen ihmettelen, miten tuo nainen voi olla juristi. Hän näyttäytyy mielestäni yhä jotenkin heikkona ja avuttomana, vaikka sitten taas toisaalta onkin nokkela.
Noran pojat tekevät metsästä karmaisevan löydön, ja taas Sandhamn vilisee poliiseja. Kuka on halunnut Linalle pahaa? Väistämättä katseet kääntyvät kohti poikaa, joka kuulemma on kohdellut tyttöä huonosti.
Sitten katseet kääntyvät kohti menneisyyttä, kun Nora löytää vanhoja päiväkirjoja ja alkaa lukea niitä. Takakannen tekstin perusteella odotin näiden päiväkirjojen olevan kirjassa jotenkin isommassa ja näkyvämmässä osassa, mutta eipä niihin viitattu kuin pariin kertaan. Toki kaikki se, mitä päiväkirjojen taustalta löytyi, oli ratkaisevaa.
Kirjassa merkittävässä osassa ovat siis vanhat kaunat, jotka saattavat kantaa menneisyydestä pitkälle tulevaan. Mielenkiintoista oli, miten lopulta kaikki kietoutui yhteen. Loppuratkaisu jäi niin avoimeksi, että jään jo odottamaan seuraavaa kirjaa. Ihan täysin Sten ei vakuuta, mutta ei se nyt huonokaan ole. Jotain tässä on, että haluan näitä jatkossakin lukea.
Viveca Sten: Pinnan alla
Alkuperäisteos: I grunden utan skul (2010)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 350
sunnuntai 25. lokakuuta 2015
Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
44. Ensimmäistä kertaa aikuisiällä vastaani tuli kirja, jonka luin ihan kirjaimellisesti yhdeltä istumalta, nimittäin Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni (2015). En voi mitenkään sanoa, että kirja olisi ollut kevyt, eikä ehkä niin mukaansa tempaavakaan, mutta kuitenkin kivasti kirjoitettu ja sen verran lyhyt, että kun huomasin äkkiä olevani sivulla 49, päätin sitten lukea loppuun asti. Toisaalta jos joku hiljattain lukemistani kirjoista kaipaisi ja ansaitsisi syvempää tarkastelua, olisi se juuri tämä.
Kirjan päähenkilö on Klarissa. (Miten minulle tuli heti mieleen Michael Cunninghamin Tunnit...) Hän on keski-ikäinen perheenäiti, joka on paennut kesäksi Piilisaareen Saimaalle. Hän on halunnut miehensä kanssa ottaa suhteessaan pienen aikalisän ja vetäytyy omiin oloihinsa tarkoituksenaan kirjoittaa.
Vaikka eletään alkukesää, on kuuma, suoranainen helle. Sitten salmen toiselle puolen, jylhälle Variskalliolle, saapuu niin ikään kesäasukas. Hän on Klarissaa hieman vanhempi Olavi, joka herättää Klarissan kiinnostuksen. Heidän tapaamisensa ovat helteisen jännitteisiä. Sitten saarelle saapuu vielä Olavin poika, Cedric. Sitten on vielä salaperäinen Kaika, joka ilmaantuu välillä kuin tyhjästä. Hän varottaa Klarissaa Korppikallion, ei vaan siis Variskallion miehistä.
Välillä on ilmeisesti otteita Klarissalla työnalla olevasta kirjasta. Sekoittuvatko todellisuus ja Klarissan punoma tarina toisiinsa? Tunnelma kirjassa on pohjimmiltaan lopulta melko mystinen. Kirja myös jättää melkoisesti enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastaa. Jäi oikeastaan sellainen olo, että pitäisi kyllä lukea uudelleen ja ajatuksella. Mitähän kaikkea tästä vielä saisikaan irti?!
Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni (2015)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 165
Kirjan päähenkilö on Klarissa. (Miten minulle tuli heti mieleen Michael Cunninghamin Tunnit...) Hän on keski-ikäinen perheenäiti, joka on paennut kesäksi Piilisaareen Saimaalle. Hän on halunnut miehensä kanssa ottaa suhteessaan pienen aikalisän ja vetäytyy omiin oloihinsa tarkoituksenaan kirjoittaa.
Vaikka eletään alkukesää, on kuuma, suoranainen helle. Sitten salmen toiselle puolen, jylhälle Variskalliolle, saapuu niin ikään kesäasukas. Hän on Klarissaa hieman vanhempi Olavi, joka herättää Klarissan kiinnostuksen. Heidän tapaamisensa ovat helteisen jännitteisiä. Sitten saarelle saapuu vielä Olavin poika, Cedric. Sitten on vielä salaperäinen Kaika, joka ilmaantuu välillä kuin tyhjästä. Hän varottaa Klarissaa Korppikallion, ei vaan siis Variskallion miehistä.
Välillä on ilmeisesti otteita Klarissalla työnalla olevasta kirjasta. Sekoittuvatko todellisuus ja Klarissan punoma tarina toisiinsa? Tunnelma kirjassa on pohjimmiltaan lopulta melko mystinen. Kirja myös jättää melkoisesti enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastaa. Jäi oikeastaan sellainen olo, että pitäisi kyllä lukea uudelleen ja ajatuksella. Mitähän kaikkea tästä vielä saisikaan irti?!
Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni (2015)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 165
perjantai 23. lokakuuta 2015
Seppo Jokinen: Mustat sydämet
43. Pakko myöntää että Mäen ja Sipilän jälkeen tartuin vähän empien seuraavaan dekkariin, Seppo Jokisen uutukaiseen Mustat sydämet (2015). Olen ennenki lukenut poliisi Sakari Koskisesta kertovia kirjoja, mutta en nyt juuri muista, olenkohan yhtään niistä täällä blogissa esitellyt. Kirjat ovat olleet ihan hyviä, mutta jääneet jotenkin vieraammiksi.
Nyt tämän kirjan luettuani ihmettelen, miksi kirjat ovat tuntuneet vierailta ja miksi en kenties niitä kaikkia ole lukenut. Asiahan pitää korjata! Kirjahan oli siis hyvä!
Komisario Koskinen on kolmen kollegansa kanssa säästänyt ja säästänyt ja treenaannut, jotta he ovat päässeet Sydneyn maratonille. Kesken juoksun kuuluu suomenkielinen huuto, avunpyyntö oikeastaan siis. Poliisit jatkavat kuitenkin matkaansa päästäkseen edes lähes tavoiteajassa maaliin. Maalissa Koskista lähestyy nuorehko nainen, joka tuo lapun, jossa toistuu avunpyyntö ja jossa on lisäksi nimi ja osoite. Ja mihinkäs sitä poliisi raidoistaan pääsisi lomallakaan. Koskisen uteliaisuus herää ja hän lähtee vierailulle lapussa olevaan osoitteeseen.
Lapun osoitteessa asuu Auli Kiuruvirta, joka on siis suomalaissyntyinen Australian siirtolainen. Hänen miehensä on hieman aiemmin kuollut ehkä hämärissä oloissa. Sen lisäksi Aulin miehen veljentytär on tullut vuodeksi Australiaan mutta sittemmin kadonnut täysin jälkiä jättämättä. Koskisella ei tietenkään ole poliisin valtuuksia Australiassa, mutta hän lupaa silti tehdä sen minkä voi.
Koskinen pääsee tutustumaan persoonallisiin suomalaissiirtolaisiin ja näiden erilaisiin elinoloihin tarkemmin. Matkareitti kulkee Sydneystä "puskan" eli sisämaan, kautta aina Brisbaneen asti. Koskinen pyytää aina välillä apua koti-Suomesta Ulla Lundelinilta, joka painiskelee nuoren pojan pahoinpitelyn parissa. Myös Ullan omassa yksityiselämässä kuohuu, monellakin tavalla.
Monet mysteerit saavat lopulta selityksensä, mutta eivät kaikki. Itse jäin miettimään, että unohtiko Jokinen nyt kertoa jonkin asian loppuun. Toivon kuitenkin sellaista vaihtoehtoa, että tarina saisi vielä lisävalaistusta ja jatkoa jossakin mahdollisesti seuraavassa osassa.
Seppo Jokinen: Mustat sydämet (2015)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 337
Nyt tämän kirjan luettuani ihmettelen, miksi kirjat ovat tuntuneet vierailta ja miksi en kenties niitä kaikkia ole lukenut. Asiahan pitää korjata! Kirjahan oli siis hyvä!
Komisario Koskinen on kolmen kollegansa kanssa säästänyt ja säästänyt ja treenaannut, jotta he ovat päässeet Sydneyn maratonille. Kesken juoksun kuuluu suomenkielinen huuto, avunpyyntö oikeastaan siis. Poliisit jatkavat kuitenkin matkaansa päästäkseen edes lähes tavoiteajassa maaliin. Maalissa Koskista lähestyy nuorehko nainen, joka tuo lapun, jossa toistuu avunpyyntö ja jossa on lisäksi nimi ja osoite. Ja mihinkäs sitä poliisi raidoistaan pääsisi lomallakaan. Koskisen uteliaisuus herää ja hän lähtee vierailulle lapussa olevaan osoitteeseen.
Lapun osoitteessa asuu Auli Kiuruvirta, joka on siis suomalaissyntyinen Australian siirtolainen. Hänen miehensä on hieman aiemmin kuollut ehkä hämärissä oloissa. Sen lisäksi Aulin miehen veljentytär on tullut vuodeksi Australiaan mutta sittemmin kadonnut täysin jälkiä jättämättä. Koskisella ei tietenkään ole poliisin valtuuksia Australiassa, mutta hän lupaa silti tehdä sen minkä voi.
Koskinen pääsee tutustumaan persoonallisiin suomalaissiirtolaisiin ja näiden erilaisiin elinoloihin tarkemmin. Matkareitti kulkee Sydneystä "puskan" eli sisämaan, kautta aina Brisbaneen asti. Koskinen pyytää aina välillä apua koti-Suomesta Ulla Lundelinilta, joka painiskelee nuoren pojan pahoinpitelyn parissa. Myös Ullan omassa yksityiselämässä kuohuu, monellakin tavalla.
Monet mysteerit saavat lopulta selityksensä, mutta eivät kaikki. Itse jäin miettimään, että unohtiko Jokinen nyt kertoa jonkin asian loppuun. Toivon kuitenkin sellaista vaihtoehtoa, että tarina saisi vielä lisävalaistusta ja jatkoa jossakin mahdollisesti seuraavassa osassa.
Seppo Jokinen: Mustat sydämet (2015)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 337
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)