30. Silmiini osui kirjastossa mielenkiintoisen näköinen kirja. Kyseessä oli alkuaan englantilaisen Tarquin Hallin esikoisteos, Intiaan sijoittuva Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus (2009). Kyseessä on ensimmäinen osa dekkarisarjasta, jossa seikkailee Vish Puri, tuo Intian Hercule Poirot. Verrattiinpa kirjaa myös Afrikkaan sijoittuvaan Mma Ramotsween (jota en muuten koskaan olekaan lukenut...)
Vish Puri on mitä yksityisin etsivä ja pyörittää omaa firmaansa apulaisineen. Kirjan aikana hän tutkii muutamia "niitä tavallisia" avioliittojuttuja, joissa pitää tutkia morsiamen tai sulhasen taustoja, mutta sitten hän saa isomman jutun hoidettavakseen: erästä arvostettua tuomaria epäillään palvelustytön murhasta. Juttu ei olekaan aivan simppeli, vaan Puri joutuu paneutumaan siihen tosissaan. Onko palvelustyttö todella murhattu ja ruumis tunnistamaton, vai onko tyttö elossa. Ja jos hän on elossa, missä? Miten löytää Intiasta yksi kadonnut palvelijatar?
On hauskaa, miten Vish Puri käyttää toisaalta vanhoja ja perinteisiä keinoja rikosten selvittelemiseen, toisaalta hänellä on melkoinen repertuaari uutta tekniikkaa ja oveluuttakin pelissä. Myös Purin äiti haluaa ottaa osaa tutkimuksiin, eikä kyllä hänkään jää poikaansa huonommaksi.
Ja kuten Hercule Poirot ikään, lopuksi Vish Purikin kokoaa asianosaiset yhteen ja kertoo omien päätelmiensä avulla syyllisen ja asioiden oikean laidan.
Hmm, pidinkö kirjasta? No joo, ihan ok. Kyllähän sen luki, ihan melko helpostikin. Silti se jotenkin jätti hieman kylmäksi, enkä valitettavasti osaa määritellä, miksi. Voi olla, että tarina oli hieman liian hidastempoinen ja tylsä, toisin sanoen jännitystä olisi saanut olla enemmän. Ymmärrän toki, että tämä on tyyliltään erilainen dekkari kuin vaikkapa hiljattain lukemani Camilla Läckberg, ja tämä kirja on arvokas sellaisena lempeänä ja leppoisana. Itselleni tuo tyyli ei ehkä tällä hetkellä kolahtanut. Oli kyllä kivaa lukea Intiasta ja intialaisesta kulttuurista kaikkine herkkuineen. Ruoka tuntuu nousevan tässä tärkeään osaan. Oli myös kivaa, kun kirjan takana oli sanasto, jossa oli selitetty varsinkin ruokasanastoa, mutta myös muita länsimaiselle lukijalle outoja käsitteitä. Muutenkin kirja loi melkoisen läpileikkauksen intialaisesta yhteiskunnasta hierarkioineen ja korruptioineen. Lainasin jo kuitenkin kirjastosta sarjan toisen osan, katsotaan, kuinka sen kanssa käy.
Tarquin Hall: Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus (2012)
Alkuperäisteos: The Case of Missing Servant (2009)
Kustantaja: Gummerus
Suomentanut: Tero Valkonen
Sivuja: 346 (+sanasto)
lauantai 27. syyskuuta 2014
keskiviikko 24. syyskuuta 2014
Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti
29. Moby Dickin jälkeen tuli luettua vähän jotain kevyempää! Nimittäin Anu Holopaisen mainio Ilmestyskirjan täti (2014). Jostain syystä en ole koskaan Holopaisen nuortenkirjoja lukenut (ehkä siksi, että en niin fantasian ystävä ole), mutta näistä parista lukemastani ns. aikuisten kirjasta olen kyllä pitänyt. Ilmestyskirjan tätiä luonnehditaan chic litiksi ripauksella jotain maagista. Olin myös aina ajatellut, että chic lit on jotain romanttista hömppää. No ei tämä ainakaan!
Kirja kertoo Airi Kivikosta, joka näyttäytyy minulle harmaana, tylsänä ja takakireänä varhaiskeski-ikäisenä ja keskiluokkaisena äitinä, joka haaveilee hulppeista häistä ja omakotitalosta. Airi on ollut muutaman vuoden kotona lasten kanssa ja tekee nyt paluuta takaisin töihin IT-alalle. Airi lähes jumaloi miehensä Jarmon sukua. Ikävänä rikkana rokassa vain on Jarmon täti, Liila, tuo ilmestyskirjan täti.
Liila on kaikkea sitä, mitä Airi ei ole: räväkkä, rietas ja värikäs niin puheissaan, teoissaan kuin vaatetuksessaankin. Liila on noin viisikymppinen, ja Airi paheksuu Liilan tapaa elää ja olla. Muutoinkin Airi vihaa Liilaa. Airi miettii, että Lampisten suku on nyt niin fiksua, että kukaan ei vain osoita, että vihaa Liilaa kuten hän. Sittemmin Airi tajuaa, että suku pitää Liilasta ihan oikeasti, eikä hän vain voi ymmärtää, miksi ihmeessä.
Töihinpaluukin on vaikeaa, sillä firmassa käydään YT-neuvottelut ja firma fuusioidaan toisen yhtiön yhteyteen. Ja kas kummaa, pian Airi ja Liila ovat samassa työpaikassa! Airi odottaa saavansa tuke työtovereiltaan Liila-vihan suhteen, mutta Airin äimistykseksi töissäkin kaikki tuntuvat pitävän Liilasta.
YT-neuvottelut jatkuvat, ja pian alkaa tapahtua kummia. Airi on aivan varma, että Liilalla on jotenkin sormensa pelissä. Ja eräänä onnettomana kertana juotuaan pari lasia liikaa sukujuhlissa Airi alkaakin solvata ja syyttää Liilaa koko suvun edessä. Airilla tuntuu muutenkin olevan rankkaa: hän ei saa nukuttua ja hän ulkoistaa lastenhoidon melko tehokkaan tuntuisesti miehelleen. Sekin vähän ihmetytti, että mikä vässykkä se Jarmo sitten on.
Kirjan loppu on hieman... hmm, omituinen. En ehkä vieläkään oikein ymmärrä, mitä tapahtui. Erästä outoa sanaa googlaillessani luulen päässeeni vähän selville, mistä oli kyse. Lukekaa itse, enempiä en kerro.
Pidin siis kirjasta kovasti! Pidin Liilan räväkästä, ehkä vähän karrikoidustakin hahmosta. Airi sen sijaan ärsytti. Heräsi väistämättä kysymys, kuka tässä nyt onkaan se ärsyttävä tyyppi ja kuka ei. Airikin voisi vähän katsoa peiliin.
Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti (2014)
Kustantaja: Myllylahti
Sivuja: 290
Kirja kertoo Airi Kivikosta, joka näyttäytyy minulle harmaana, tylsänä ja takakireänä varhaiskeski-ikäisenä ja keskiluokkaisena äitinä, joka haaveilee hulppeista häistä ja omakotitalosta. Airi on ollut muutaman vuoden kotona lasten kanssa ja tekee nyt paluuta takaisin töihin IT-alalle. Airi lähes jumaloi miehensä Jarmon sukua. Ikävänä rikkana rokassa vain on Jarmon täti, Liila, tuo ilmestyskirjan täti.
Liila on kaikkea sitä, mitä Airi ei ole: räväkkä, rietas ja värikäs niin puheissaan, teoissaan kuin vaatetuksessaankin. Liila on noin viisikymppinen, ja Airi paheksuu Liilan tapaa elää ja olla. Muutoinkin Airi vihaa Liilaa. Airi miettii, että Lampisten suku on nyt niin fiksua, että kukaan ei vain osoita, että vihaa Liilaa kuten hän. Sittemmin Airi tajuaa, että suku pitää Liilasta ihan oikeasti, eikä hän vain voi ymmärtää, miksi ihmeessä.
Töihinpaluukin on vaikeaa, sillä firmassa käydään YT-neuvottelut ja firma fuusioidaan toisen yhtiön yhteyteen. Ja kas kummaa, pian Airi ja Liila ovat samassa työpaikassa! Airi odottaa saavansa tuke työtovereiltaan Liila-vihan suhteen, mutta Airin äimistykseksi töissäkin kaikki tuntuvat pitävän Liilasta.
YT-neuvottelut jatkuvat, ja pian alkaa tapahtua kummia. Airi on aivan varma, että Liilalla on jotenkin sormensa pelissä. Ja eräänä onnettomana kertana juotuaan pari lasia liikaa sukujuhlissa Airi alkaakin solvata ja syyttää Liilaa koko suvun edessä. Airilla tuntuu muutenkin olevan rankkaa: hän ei saa nukuttua ja hän ulkoistaa lastenhoidon melko tehokkaan tuntuisesti miehelleen. Sekin vähän ihmetytti, että mikä vässykkä se Jarmo sitten on.
Kirjan loppu on hieman... hmm, omituinen. En ehkä vieläkään oikein ymmärrä, mitä tapahtui. Erästä outoa sanaa googlaillessani luulen päässeeni vähän selville, mistä oli kyse. Lukekaa itse, enempiä en kerro.
Pidin siis kirjasta kovasti! Pidin Liilan räväkästä, ehkä vähän karrikoidustakin hahmosta. Airi sen sijaan ärsytti. Heräsi väistämättä kysymys, kuka tässä nyt onkaan se ärsyttävä tyyppi ja kuka ei. Airikin voisi vähän katsoa peiliin.
Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti (2014)
Kustantaja: Myllylahti
Sivuja: 290
tiistai 23. syyskuuta 2014
Herman Melville: Moby Dick
28. No niin arvoisat lukijat, tässä siis se massiivinen kirjaurakka, josta jo aiemmin mainitsin: Herman Melvillen Moby Dick (1851). Kirja oli varsinainen tiiliskivi ja otti aikansa lukea se. Kirja ei ollut minusta suinkaan huono ja sen lukeminen oli tavallaan helppoa, vaikka silti aikaa yllättävästi kuluikin. Helpolla tarkoitan nyt sitä, että kerrontaa oli melko mutkatonta seurata. Vertaan ehkä aina lukukokemuksiani Sotaan ja rauhaan, joka oli minulle todella raskasta luettavaa jostain syystä.
Odotin, että Moby Dick olisi meriseikkailu valaan perässä. Olihan se, tavallaan, sitäkin. Kirja lähtee kivasti ja reippaasti käyntiin. "Kutsu minua Ishmaeliksi" -päähenkilö kertoo, kuinka hän pestautuu Pequod-nimiselle laivalle ja kuinka hän sitä ennen tapaa villin Queequegin, jonka kanssa lopulta ystävystyy. Mutta kun päästään merelle, tarinan kerronnan vauhti hidastuu.
Pequodin kapteeni on synkkä Ahab, jonka jalan Moby Dick, valkoinen valas, on kerran vienyt. Ahab janoaa kostoa ja on siis sen takia nyt valasjahdissa. Mielestäni oli mukavaa, kun kirjassa oli välillä tietokirjamaisia pätkiä valaista, välillä puolestaan näytelmää muistuttavia kohtauksia ja vuoropuheluita. Pakko myöntää, että nuo tietokirjajaarittelut kävivät kyllä tylsiksi. Muutenkin kirja tuntui hieman leviävän käsiin, enkä oikeastaan tiedä, mihin koko juonella pyrittiin.
Pidin kuitenkin kirjasta. Luulen, että kirjaan kätkeytyisi paljon filosofisia ajatuksia esimerkiksi elämästä, jos vain jaksaisi etsiä. Tällä lukemalla en jaksanut jäädä pohtimaan, vaan vain luin eteenpäin. Enkä kyllä usko, että kirjaan uudelleen tartun, joten kirjan filosofia saa nyt jäädä omalta osaltani unholaan. Olen tyytyväinen, että yksi klassikkokirja tuli taas kahlattua läpi.
Herman Melville: Moby Dick (2002)
Alkuperäisteos: Moby Dick, or the whale (1851)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Antero Tiusanen
Sivuja: 818
Odotin, että Moby Dick olisi meriseikkailu valaan perässä. Olihan se, tavallaan, sitäkin. Kirja lähtee kivasti ja reippaasti käyntiin. "Kutsu minua Ishmaeliksi" -päähenkilö kertoo, kuinka hän pestautuu Pequod-nimiselle laivalle ja kuinka hän sitä ennen tapaa villin Queequegin, jonka kanssa lopulta ystävystyy. Mutta kun päästään merelle, tarinan kerronnan vauhti hidastuu.
Pequodin kapteeni on synkkä Ahab, jonka jalan Moby Dick, valkoinen valas, on kerran vienyt. Ahab janoaa kostoa ja on siis sen takia nyt valasjahdissa. Mielestäni oli mukavaa, kun kirjassa oli välillä tietokirjamaisia pätkiä valaista, välillä puolestaan näytelmää muistuttavia kohtauksia ja vuoropuheluita. Pakko myöntää, että nuo tietokirjajaarittelut kävivät kyllä tylsiksi. Muutenkin kirja tuntui hieman leviävän käsiin, enkä oikeastaan tiedä, mihin koko juonella pyrittiin.
Pidin kuitenkin kirjasta. Luulen, että kirjaan kätkeytyisi paljon filosofisia ajatuksia esimerkiksi elämästä, jos vain jaksaisi etsiä. Tällä lukemalla en jaksanut jäädä pohtimaan, vaan vain luin eteenpäin. Enkä kyllä usko, että kirjaan uudelleen tartun, joten kirjan filosofia saa nyt jäädä omalta osaltani unholaan. Olen tyytyväinen, että yksi klassikkokirja tuli taas kahlattua läpi.
Herman Melville: Moby Dick (2002)
Alkuperäisteos: Moby Dick, or the whale (1851)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Antero Tiusanen
Sivuja: 818
sunnuntai 21. syyskuuta 2014
Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu
27. Blogi palailee taas hiljaiselosta henkiin, toivottavasti. Tänne on liittynyt uusi, toinen lukijakin, ihanaa, tervetuloa! Toivon todella, että tästä lähtien saisin päivitettyä tätä useammin. Kesän loppu meni erään isohkon luku-urakan parissa, siitä lisää myöhemmin. Ai niin, yritin lukea kovasti kehutun True Blood -sarjan ensimmäistä osaa, englanniksi. Kuukauden laina-ajan puitteissa pääsin melkein loppuun. Eli eipä tullut jälkipolville kerrottavaa siitä kirjasta. Lienee myös selvää, että tuon sarjan pariin en ehkä enää palaa... Näin ollen siis ei ole ollut aikaa lukea sen kummempia. Pari kirjaa sentään, joiden kommentointi vain on jäänyt roikkumaan. Aloitetaan Camilla Läckbergistä.
Läckberg on minulle uusi tuttavuus: suosittelin kirjailijan teoksia äidilleni, joka ihastui ikihyviksi, joten päätin sitten itsekin lukea yhden. Tykkäisin kovasti lukea tällaisia dekkarisarjoja järjestyksessä, vaikka kirjat itsenäisiä ovatkin. En kuitenkaan jaksa nähdä vaivaa varatakseni kirjoja kirjastosta, joten otan sen, mitä saan. Nyt käteen osui ilmeisesti Läckbergin neljäst teos, Pahanilmanlintu (2011).
Kirjassa seikkailevat jo aiemmista osista ilmeisesti tutut Erica Falck, kirjailija, ja hänen miehensä Patrik, joka on poliisi. Tarina sijoittuu pienelle ruotsalaiselle Fjällbackan paikkakunnalle. Erica ja Patrik ovat menossa naimisiin, mutta häiden suunnittelua haittaavat Erican sisko ja tämän lapset, joista Erica joutuu huolehtimaan. Ilmeisesti kirjasarjan aiemmissa osissa on kerrottu, mitä Annalle on aiemmin tapahtunut. Lisäksi Patrik saa tutkittavakseen auto-onnettomuuden, joka vaikuttaa itse aiheutetulta, mutta jutusta alkaa paljastua hiljalleen outoja seikkoja. Lopulta ollaankin etsimässä sarjamurhaajaa. Löytyykö siis murhaaja ennen kuin on liian myöhäistä?
Sivujuonena kerrotaan tosi-tv -formaatista, jossa BB-tyyppisiä julkkiksia tuodaan paikkakunnalle "Fucking Tanum" -nimisen ohjelman kuvauksiin.
Näkökulma teoksessa vaihtuu nopeasti ja huomaamattomasti, ja lukijan pitää pysyä tarkkana, jotta tietää, kuka milloinkin kertoo ja mitä. Välillä on kursivoituna kerrottu "pahanilmanlinnun" tarinaa, joka taustoittaa hiljalleen murhaajan elämää. Murhaajan ajatukset paljastuvat, henkilöllisyys ei. Olikin todella virkistävää lukea teosta, jossa lukija sai todella miettiä, kuka syyllinen voisi olla. Läckberg on myös mestarillisesti saanut yhden jos toisenkin henkilöistä vaikuttamaan siltä, että juuri tällä voisi olla jotain hämärää takanaan.
Itseäni häiritsi se, että luvut olivat pitkiä ja näkökulma tosiaan vaihteli nopeasti ja huomaamattomastikin. Lopulta myös murhaajan elämäntarina jäi hivenen ohueksi ja lopullinen motiivi tavallaan epäselväksi, vaikka nyt jälkikäteen sen ymmärränkin paremmin. Erittäin positiivista oli se, että itse en ainakaan mitenkään olisi arvannut, kuka murhaajaksi lopulta paljastuu!
Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu (2011)
Alkuperäisteos: Olycksfågeln (2008)
Kustantaja: Schildts&Söderström
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 418
Läckberg on minulle uusi tuttavuus: suosittelin kirjailijan teoksia äidilleni, joka ihastui ikihyviksi, joten päätin sitten itsekin lukea yhden. Tykkäisin kovasti lukea tällaisia dekkarisarjoja järjestyksessä, vaikka kirjat itsenäisiä ovatkin. En kuitenkaan jaksa nähdä vaivaa varatakseni kirjoja kirjastosta, joten otan sen, mitä saan. Nyt käteen osui ilmeisesti Läckbergin neljäst teos, Pahanilmanlintu (2011).
Kirjassa seikkailevat jo aiemmista osista ilmeisesti tutut Erica Falck, kirjailija, ja hänen miehensä Patrik, joka on poliisi. Tarina sijoittuu pienelle ruotsalaiselle Fjällbackan paikkakunnalle. Erica ja Patrik ovat menossa naimisiin, mutta häiden suunnittelua haittaavat Erican sisko ja tämän lapset, joista Erica joutuu huolehtimaan. Ilmeisesti kirjasarjan aiemmissa osissa on kerrottu, mitä Annalle on aiemmin tapahtunut. Lisäksi Patrik saa tutkittavakseen auto-onnettomuuden, joka vaikuttaa itse aiheutetulta, mutta jutusta alkaa paljastua hiljalleen outoja seikkoja. Lopulta ollaankin etsimässä sarjamurhaajaa. Löytyykö siis murhaaja ennen kuin on liian myöhäistä?
Sivujuonena kerrotaan tosi-tv -formaatista, jossa BB-tyyppisiä julkkiksia tuodaan paikkakunnalle "Fucking Tanum" -nimisen ohjelman kuvauksiin.
Näkökulma teoksessa vaihtuu nopeasti ja huomaamattomasti, ja lukijan pitää pysyä tarkkana, jotta tietää, kuka milloinkin kertoo ja mitä. Välillä on kursivoituna kerrottu "pahanilmanlinnun" tarinaa, joka taustoittaa hiljalleen murhaajan elämää. Murhaajan ajatukset paljastuvat, henkilöllisyys ei. Olikin todella virkistävää lukea teosta, jossa lukija sai todella miettiä, kuka syyllinen voisi olla. Läckberg on myös mestarillisesti saanut yhden jos toisenkin henkilöistä vaikuttamaan siltä, että juuri tällä voisi olla jotain hämärää takanaan.
Itseäni häiritsi se, että luvut olivat pitkiä ja näkökulma tosiaan vaihteli nopeasti ja huomaamattomastikin. Lopulta myös murhaajan elämäntarina jäi hivenen ohueksi ja lopullinen motiivi tavallaan epäselväksi, vaikka nyt jälkikäteen sen ymmärränkin paremmin. Erittäin positiivista oli se, että itse en ainakaan mitenkään olisi arvannut, kuka murhaajaksi lopulta paljastuu!
Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu (2011)
Alkuperäisteos: Olycksfågeln (2008)
Kustantaja: Schildts&Söderström
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 418
maanantai 21. heinäkuuta 2014
Anne Holt: Vereen kirjoitettu
26. Luin tämän toisen Anne Holtin dekkarin oikeastaan heti edellisen perään, mutta kommentointi laahaa nyt pahasti jäljessä. Nyt on kuitenkin hyvä hetki palautella mieleen lukemaansa. Vereen kirjoitettu (1999) alkaa toukokuun alusta, kun Oslo on poikkeuksellisen lämpöaallon kourissa. Eräänä sunnuntaina Oslon laitamilta löytyy hylätystä talosta verta. Verta lattialta ja seiniltä. Huoneessa on tapahtunut varsinainen verilöyly. Ruumista ei kuitenkaan löydy. Sen sijaan seinältä löytyy outo numerosarja.
Lopulta verilöylyn jälkiä löytyy useampiakin, kaikki aina lauantai-iltana tai sunnuntaiaamuna. Ja kaikissa paikoissa on niin ikään tuollainen numerosarja. Hanne Wilhelmsen kokee olevansa ylityöllistetty jopa niin, että työ haittaa hänen parisuhdettaan. Ja näiden verilöylyjen lisäksi tehtäväpinossa on nuoren opiskelijatytön raaka raiskaus. Kuluu pitkään, ennen kuin poliisit yhdistävät verilöylyt ja raiskauksen toisiinsa.
Sitä ennen itse raiskauksen uhri kuin hänen isänsäkin ovat ryhtyneet omin päin selvittämään raiskaajan henkilöllisyyttä ja saavatkin sen selville ennen poliisia. Kumpikin tahollaan on ottamassa oikeutta omiin käsiinsä. Ehtiikö poliisi väliin, ennen kuin katkera uhri ehtii kostaa raiskaajalle?
Mielenkiintoista oli, että teoksessa seurattiin välillä tapahtumia myös itse rikollisen näkökulmasta. Kirja siis kuvasi tuon henkilön ajatuksia ja suunnitelmia. Mutta taas mielestäni tarkemmat motiivit ja selitykset jäivät tyystin uupumaan.
Parasta ja mielenkiintoisinta on henkilöhahmojen ja heidän välisten suhteidensa kuvailu. Tykkäsin kyllä tästäkin Holtista ja aion lukea näitä lisää.
Anne Holt: Vereen kirjoitettu (1999)
Alkuperäisteos: Salige er de som törster (1994)
Kustantaja: Gummerus
Suomentanut: Katriina Savolainen
Sivuja: 211
Lopulta verilöylyn jälkiä löytyy useampiakin, kaikki aina lauantai-iltana tai sunnuntaiaamuna. Ja kaikissa paikoissa on niin ikään tuollainen numerosarja. Hanne Wilhelmsen kokee olevansa ylityöllistetty jopa niin, että työ haittaa hänen parisuhdettaan. Ja näiden verilöylyjen lisäksi tehtäväpinossa on nuoren opiskelijatytön raaka raiskaus. Kuluu pitkään, ennen kuin poliisit yhdistävät verilöylyt ja raiskauksen toisiinsa.
Sitä ennen itse raiskauksen uhri kuin hänen isänsäkin ovat ryhtyneet omin päin selvittämään raiskaajan henkilöllisyyttä ja saavatkin sen selville ennen poliisia. Kumpikin tahollaan on ottamassa oikeutta omiin käsiinsä. Ehtiikö poliisi väliin, ennen kuin katkera uhri ehtii kostaa raiskaajalle?
Mielenkiintoista oli, että teoksessa seurattiin välillä tapahtumia myös itse rikollisen näkökulmasta. Kirja siis kuvasi tuon henkilön ajatuksia ja suunnitelmia. Mutta taas mielestäni tarkemmat motiivit ja selitykset jäivät tyystin uupumaan.
Parasta ja mielenkiintoisinta on henkilöhahmojen ja heidän välisten suhteidensa kuvailu. Tykkäsin kyllä tästäkin Holtista ja aion lukea näitä lisää.
Anne Holt: Vereen kirjoitettu (1999)
Alkuperäisteos: Salige er de som törster (1994)
Kustantaja: Gummerus
Suomentanut: Katriina Savolainen
Sivuja: 211
tiistai 8. heinäkuuta 2014
Anne Holt: Sokea jumalatar
25. Tulin tarttuneeksi norjalaisen Anne Holtin teoksiin vasta nyt, äitini suosituksista. Sain häneltä lainaksi opuksen, jossa on kaksi ensimmäistä Anne Holtin Hanne Wilhelmsen -dekkaria samoissa kansissa. Tarkastelen nyt ensin kuitenkin ensimmäistä teosta, kirjaa nimeltä Sokea jumalatar (1998). Olin jokseenkin hämmästynyt huomatessani, että kirja on norjaksi ilmestynyt jo vuonna 1993! Eikö Holtista ole tullut sen suositumpaa, vai miksi törmään siihen vasta nyt? Ihmettelen kyllä, jos ei ole suosittu, kirjassa nimittäin oli ainesta.
Kirja alkaa, kun asianajaja Karen Borg löytää aamulenkillään ruumiin. Vähän myöhemmin löydetään ulkomaalainen henkilö, joka tunnustaa tehneensä murhan, mutta ei suostu puhumaan mitään muuta. Hän vaatii asianajajakseen juuri Karen Borgia, jostain kaikille käsittämättömästä syystä. Karen kun on erikoistunut talousrikoksiin, ei henkirikoksiin. Syyllinen vaikuttaa myös oudon pelokkaalta. Käy ilmi, että kaiken takana on huumekauppakuviot.
Pari päivää myöhemmin löytyy uusi ruumis, tällä kertaa hämäräperäinen asianajaja. Poliisissa tapausta (tai tapauksia) alkaa tutkia Hanne Wilhelmsen. Hän ajaa vaaleanpunaisella Harrikalla ja on aina hyvin vaitonainen henkilökohtaisista asioistaan. Lukijalle kuitenkin kerrotaan, että Hanne on lesbo ja asuu yhdessä tyttöystävänsä Cecilien kanssa.
Asioiden tutkimiseen osallistuu myös Håkon Sund, niin ikään asianajaja ja Karenin opiskelukaveri. Håkon on toivottoman ihastunut Kareniin, eikä onnekseen jää täysin ilman vastakaikua. Asettelu kirjassa on sikäli erikoinen, että välillä tuntui, kuin myös Hannen ja Håkonin välillä olisi ollut sutinaa.
Lopulta kaiken takaa paljastuu melkoinen korruptionhöyryinen huumevyyhti.
Pidin kirjasta. Holt kirjoitti kivasti ja oli luonut mielenkiintoiset henkilöhahmot. Kirjaa lukiessa ei tuntunut, että siinä elettiin 1990-lukua, vaan kaikki tuntui ajankohtaiselta yhä. Ehdinkin jo lukea seuraavan, samoissa kansissa olleen Holtin. Siitä kommentteja kuitenkin myöhemmin. Tänään kävin jo etsimässä kirjastossa uusia Holteja, mutta haluaisin edetä ilmestymisjärjestyksessä, joten tällä kerralla jäin ilman saalista.
Anne Holta: Sokea jumalatar (1998)
Alkuperäisteos: Blind gudinne (1993)
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 346
Kirja alkaa, kun asianajaja Karen Borg löytää aamulenkillään ruumiin. Vähän myöhemmin löydetään ulkomaalainen henkilö, joka tunnustaa tehneensä murhan, mutta ei suostu puhumaan mitään muuta. Hän vaatii asianajajakseen juuri Karen Borgia, jostain kaikille käsittämättömästä syystä. Karen kun on erikoistunut talousrikoksiin, ei henkirikoksiin. Syyllinen vaikuttaa myös oudon pelokkaalta. Käy ilmi, että kaiken takana on huumekauppakuviot.
Pari päivää myöhemmin löytyy uusi ruumis, tällä kertaa hämäräperäinen asianajaja. Poliisissa tapausta (tai tapauksia) alkaa tutkia Hanne Wilhelmsen. Hän ajaa vaaleanpunaisella Harrikalla ja on aina hyvin vaitonainen henkilökohtaisista asioistaan. Lukijalle kuitenkin kerrotaan, että Hanne on lesbo ja asuu yhdessä tyttöystävänsä Cecilien kanssa.
Asioiden tutkimiseen osallistuu myös Håkon Sund, niin ikään asianajaja ja Karenin opiskelukaveri. Håkon on toivottoman ihastunut Kareniin, eikä onnekseen jää täysin ilman vastakaikua. Asettelu kirjassa on sikäli erikoinen, että välillä tuntui, kuin myös Hannen ja Håkonin välillä olisi ollut sutinaa.
Lopulta kaiken takaa paljastuu melkoinen korruptionhöyryinen huumevyyhti.
Pidin kirjasta. Holt kirjoitti kivasti ja oli luonut mielenkiintoiset henkilöhahmot. Kirjaa lukiessa ei tuntunut, että siinä elettiin 1990-lukua, vaan kaikki tuntui ajankohtaiselta yhä. Ehdinkin jo lukea seuraavan, samoissa kansissa olleen Holtin. Siitä kommentteja kuitenkin myöhemmin. Tänään kävin jo etsimässä kirjastossa uusia Holteja, mutta haluaisin edetä ilmestymisjärjestyksessä, joten tällä kerralla jäin ilman saalista.
Anne Holta: Sokea jumalatar (1998)
Alkuperäisteos: Blind gudinne (1993)
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 346
lauantai 21. kesäkuuta 2014
Miika Nousiainen: Metsäjätti
24. Olen lukenut Miika Nousiaiselta aiemmin Vadelmavenepakolaisen, eikä se oikein vakuuttanut. Ymmärsin ja hahmotin kyllä, missä kohdissa olisi pitänyt nauraa, mutta itseäni ei edes hymähdyttänyt. En tiedä, satiiriksiko se olisi pitänyt määritellä. Yhtä kaikki, en tykännyt, en. Siksipä en ole tullut tarttuneeksi sen jälkeenkään Miika Nousiaisen teoksiin, vaikka miehestä Hyvissä ja huonoissa uutisissa pidänkin. Nyt tuli ystävän kanssa puheeksi Nousiaisen uudempi teos Metsäjätti (2011), jonka sen keskustelun jälkeen siltä istumalta hain kirjastosta ja luin. Ystäväni kertoi, että Metsäjätissä on realistisempi ote kuin Vadelmavenepakolaisessa, joten ajattelin, että ehkä pitäisin kirjasta.
Metsäjätissä vuorottelevat kaksi kertojaa, Pasi ja Janne. He ovat lapsuuden kavereita Törmälästä, pienestä teollisuuspitäjästä, jossa sukupolvi toisensa jälkeen alkoholisoituu ja toistaa vanhoja kaavoja: miehet ovat tehtaalla töissä ja hivenen alkoholisoituneita ja sitten hakkaavat vaimojaan. Lapset elävät niukan lapsuuden ja jäävät paikkakunnalle töihin tai työttömiksi, elleivät sitten päädy itsemurhaan. Pasi on kuitenkin toista maata: hän on päättänyt ponnistaa kauemmas. Hän lähteekin heti koulun päätyttyä Helsinkiin opiskelemaan kauppatieteitä, vain palatakseen hieman alle nelikymppisenä pukumiehenä Törmälään, Metsäjätin YT-neuvotteluja johtamaan.
Toinen kertoja on Janne, joka ei ole päässyt Pasin tavoin ponnistamaan maailmalle. On teininä saatu poika, joka nyt on tekemässä Jannesta ukkia. On työ tehtaassa. On alkoholi. On syystä tai toisesta heikko itsetunto, joka ei anna uskoa omiin mahdollisuuksiin.
Tarina etenee mukavan jouhevasti aina vuorotellen Pasin ja Jannen näkökulmasta kerrottuna. Samalla keriytyy auki menneisyys ja sen jättämät traumat. Tarina sinänsä on traaginen; ovathan kymmenet menettämässä työnsä sen seurauksena, että oman kylän poika palaa tiluksille pukumiehenä. Kuitenkin Pasi näyttäytyy inhimillisenä hahmona, eikä Jannekaan tunnu kantavan kaunoja. Miesten välinen ystävyys on toden totta erilaista kuin naisten, mutta hienoa ja arvostettavaa.
Tykkäsin erityisesti siitä, miten Pasin hahmo kehittyi kirjan myötä. Niin kyllä kehittyi Jannekin. Kaiken kaikkiaan hahmot ja tapahtumat oli kuvattu kovin inhimillisesti, vaikkakin ehkä omalla tavallaan inhorealistisestikin.
Pidin kirjasta hurjasti. Jälleen on sanottava, että tässäpä oli tämän vuoden paras kirja tähän mennessä. Huomasinpa muuten myös, että olin tämän merkinnyt TBR100-listalleni! Hei hienoa, ihan kuin vahingossa sain yhden kirjan sieltäkin kuitattua!
Miika Nousiainen: Metsäjätti (2011)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 286
Metsäjätissä vuorottelevat kaksi kertojaa, Pasi ja Janne. He ovat lapsuuden kavereita Törmälästä, pienestä teollisuuspitäjästä, jossa sukupolvi toisensa jälkeen alkoholisoituu ja toistaa vanhoja kaavoja: miehet ovat tehtaalla töissä ja hivenen alkoholisoituneita ja sitten hakkaavat vaimojaan. Lapset elävät niukan lapsuuden ja jäävät paikkakunnalle töihin tai työttömiksi, elleivät sitten päädy itsemurhaan. Pasi on kuitenkin toista maata: hän on päättänyt ponnistaa kauemmas. Hän lähteekin heti koulun päätyttyä Helsinkiin opiskelemaan kauppatieteitä, vain palatakseen hieman alle nelikymppisenä pukumiehenä Törmälään, Metsäjätin YT-neuvotteluja johtamaan.
Toinen kertoja on Janne, joka ei ole päässyt Pasin tavoin ponnistamaan maailmalle. On teininä saatu poika, joka nyt on tekemässä Jannesta ukkia. On työ tehtaassa. On alkoholi. On syystä tai toisesta heikko itsetunto, joka ei anna uskoa omiin mahdollisuuksiin.
Tarina etenee mukavan jouhevasti aina vuorotellen Pasin ja Jannen näkökulmasta kerrottuna. Samalla keriytyy auki menneisyys ja sen jättämät traumat. Tarina sinänsä on traaginen; ovathan kymmenet menettämässä työnsä sen seurauksena, että oman kylän poika palaa tiluksille pukumiehenä. Kuitenkin Pasi näyttäytyy inhimillisenä hahmona, eikä Jannekaan tunnu kantavan kaunoja. Miesten välinen ystävyys on toden totta erilaista kuin naisten, mutta hienoa ja arvostettavaa.
Tykkäsin erityisesti siitä, miten Pasin hahmo kehittyi kirjan myötä. Niin kyllä kehittyi Jannekin. Kaiken kaikkiaan hahmot ja tapahtumat oli kuvattu kovin inhimillisesti, vaikkakin ehkä omalla tavallaan inhorealistisestikin.
Pidin kirjasta hurjasti. Jälleen on sanottava, että tässäpä oli tämän vuoden paras kirja tähän mennessä. Huomasinpa muuten myös, että olin tämän merkinnyt TBR100-listalleni! Hei hienoa, ihan kuin vahingossa sain yhden kirjan sieltäkin kuitattua!
Miika Nousiainen: Metsäjätti (2011)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 286
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)