39. Oho, edelleen liikutaan pohjoisessa! Tällä kerralla ollaan kuitenkin tultu Saamelandiasta kappaleen matkaa etelämmäs Suomen puolelle Sallaan. Kyseessä on Max Mannerin uutukainen Jääkyynel (2015). Vaihtelemme usein äitini kanssa kirjoja: nyt hän luki tämän ensin ja antoi sitten minulle. Äiti kuulemma ei pitänyt tästä niin paljoa kuin aikaisemmista Mannerin kirjoista, minuun tämä sen sijaan kolahti ja luinkin sen hetkessä loppuun, sen verran mukaansa tempaava tämä(kin) oli.
Kirja vie lukijansa ja päähenkilönsä Suomutunturin kupeeseen, Holiday Center Suomuun. Eli ilmeisesti tarkempi sijainti on jossakin Sallan tienoilla. Kaksi eteläisestä Suomesta sesonkitöihin matkannutta tyttöä on kadonnut. Toinen heistä löytyy surmattuna, jolloin hätiin kutsutaan KRP. Turusta matkaan haluttaisiin saada vanha tuttu Stein Storesen, mutta häntä ei saada kiinni. Niinpä matkaan lähetetään nuori Meeri Tarvainen.
Myöhemmin Storesenkin löytyy, eikä hän malta pysyä apajilta poissa. Ja ihan hyvä, että hän lähtee: Tarvainen nimittäin sairastuu vakavasti ja joutuu sairaalahoitoon. Ihan kolhuitta ei Storesenkaan selviä, ja hän päätyykin aina Murmanskin asti kääntymään.
Hotellin omistaja on venäläinen rikas liikemies, ja hotellin työntekijätkin suurimmaksi osaksi venäläisiä. He ovat kovin vaitonaisia poliisin tehdessä tutkimuksiaan. Jotain hämärää siis kaikkeen kätkeytyy. Mutta kuka on kenenkin puolella ja keihin voi luottaa? Entä kuka on salaperäinen, mustiin haalareihin pukeutunut hahmo, joka tuntuu olevan aina ja kaikkialla?
Mietin taas, että olenkohan niin kovin naiivi lukija, että en osaa yhdistellä asioita. Toisaalta ehkä ihan kiva näin: nyt ainakin jännitys säilyi loppuun asti ja kaikki kuviot tulivat ihan yllätyksinä.
Mielestäni tässä oli yksi parhaista kirjoista, mitä hetkeen olen lukenut, jee!
Max Manner: Jääkyynel (2015)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 389
maanantai 28. syyskuuta 2015
perjantai 25. syyskuuta 2015
Magne Hovden: Saamelandia
38. Edelleen liikutaan pohjoisessa, mutta eri ajassa ja paikassa ja ihan eri meiningeissä. Luin nimittäin norjalaisen Magne Hovdenin (luin muuten kirjan kannesta ihan näihin päiviin asti sukunimen muodossa Hiivden...) esikoisromaanin Saamelandia (2012). Olen ehkä aiemminkin maininnut, että minua kiehtoo saamelaisuus, ja pohjoinen ulottuvuus noin muutenkin. On virkistävää lukea välillä kirjoja, jotka sijoittuvat pohjoisen pikkukyliin elämää kuhisevien kaupunkien sijaan. Olkoonkin, että tämä kirja ei kerro juurikaan mitään itse saamelaisuudesta.
Kirjan päähenkilöt Roy ja Leif ovat oman elämänsä tunareita. He ovat jämähtäneet työskentelemään Kirkkoniemelle Norjan postiin, eikä elämä tuo heidän eteensä juuri onnistumisia. Elanto on niukkaa, eikä naisiakaan ole. Sitten kaverukset saavat kuningasidean: he voisivat lyödä rahoiksi perustamalla Royn perintötontille elämyspuiston. He houkuttelisivat sinne turisteja, jotka saisivat tutustua saamelaisuuteen, pukeutua saamelaisvaatteisiin, syödä poronkäristystä, juoda viinaa ja ottaa suopungilla poroja kiinni, muun muassa. Olennaista olisi myös kodassa yöpyminen. Väliäkö sen, ettei miehillä ole mitään käryä, mitä saamelaisuuteen kuuluu, millaista saamen kieli on, tai oikeastaan yhtään mitään muutakaan. Mikä voisikaan mennä pieleen!? Turistien virta olisi taattu...
Kirjassa kerrotaan myös Royn ja Leifin kaverista, Geiristä, joka niin ikään kaipaisi Kirkkoniemestä pois. Hän suunnittelee täydellisen ryöstön. Mikäpä voisi mennä vikaan siinäkään... Sitten on vielä Audun, joka vihaa saamelaisia yli kaiken. Ja vähänkös häntä risoo rakenteilla oleva Saamelandia. Viis siitä, että sen perustajilla ei tosiaan ole saamelaisten kanssa yhtään mitään tekemistä. Surkuhupaisasti kaikkien tiet ja tarinat nivoutuvat lopulta yhteen.
Kirjan takakannen sisäpuolella mainitaan, että norjalaiskriitikot ovat verranneet Hovdenia Arto Paasilinnaan. No, ehkä jotain sellaista samaa veijarimaisuutta kirjoissa on (sen vähän, mitä nyt Paasilinnaa olen lukenut). En varsinaisesti tiedä, onko tämä kirja hauska. Se oli ihan kepeä ja tavallaan huvittava, mutta ei se minua nauramaan saanut. Eikä oikeastaan sen paremmin edes viihtymään. Kirja tuli luettua, mutta siinäpä se. Eipä jäänyt jälkipolville mitään sen enempää kommentoimista tästä.
Magne Hovden: Saamelandia (2012)
Alkuperäisteos: Sameland (2010)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 252
Kirjan päähenkilöt Roy ja Leif ovat oman elämänsä tunareita. He ovat jämähtäneet työskentelemään Kirkkoniemelle Norjan postiin, eikä elämä tuo heidän eteensä juuri onnistumisia. Elanto on niukkaa, eikä naisiakaan ole. Sitten kaverukset saavat kuningasidean: he voisivat lyödä rahoiksi perustamalla Royn perintötontille elämyspuiston. He houkuttelisivat sinne turisteja, jotka saisivat tutustua saamelaisuuteen, pukeutua saamelaisvaatteisiin, syödä poronkäristystä, juoda viinaa ja ottaa suopungilla poroja kiinni, muun muassa. Olennaista olisi myös kodassa yöpyminen. Väliäkö sen, ettei miehillä ole mitään käryä, mitä saamelaisuuteen kuuluu, millaista saamen kieli on, tai oikeastaan yhtään mitään muutakaan. Mikä voisikaan mennä pieleen!? Turistien virta olisi taattu...
Kirjassa kerrotaan myös Royn ja Leifin kaverista, Geiristä, joka niin ikään kaipaisi Kirkkoniemestä pois. Hän suunnittelee täydellisen ryöstön. Mikäpä voisi mennä vikaan siinäkään... Sitten on vielä Audun, joka vihaa saamelaisia yli kaiken. Ja vähänkös häntä risoo rakenteilla oleva Saamelandia. Viis siitä, että sen perustajilla ei tosiaan ole saamelaisten kanssa yhtään mitään tekemistä. Surkuhupaisasti kaikkien tiet ja tarinat nivoutuvat lopulta yhteen.
Kirjan takakannen sisäpuolella mainitaan, että norjalaiskriitikot ovat verranneet Hovdenia Arto Paasilinnaan. No, ehkä jotain sellaista samaa veijarimaisuutta kirjoissa on (sen vähän, mitä nyt Paasilinnaa olen lukenut). En varsinaisesti tiedä, onko tämä kirja hauska. Se oli ihan kepeä ja tavallaan huvittava, mutta ei se minua nauramaan saanut. Eikä oikeastaan sen paremmin edes viihtymään. Kirja tuli luettua, mutta siinäpä se. Eipä jäänyt jälkipolville mitään sen enempää kommentoimista tästä.
Magne Hovden: Saamelandia (2012)
Alkuperäisteos: Sameland (2010)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 252
tiistai 22. syyskuuta 2015
Katja Kettu: Kätilö
37. Opsista, miten hiljaista on taas pitänyt! Olen aloittanut kolmea kirjaa, joista yhden olen saanut loppuun. Sen jälkeen lukuinto on onneksi palannut. Jatkossakin siis tulee päivityksiä pienen hiljaisen vaiheen jälkeen.
Kaiken jälkeen sain siis luettua Katja Ketun Kätilön (2011). Siinäpä kirja, joka on ollut kovasti pinnalla juuri nyt sen elokuvaversion tultua. Itse tartuin kirjaan kuitenkin muista syistä; se oli lukupiirikirjanamme, joten se oli vähän niin kuin pakko lukea. On ehkä tunnustettava jo alkuunsa, että en olisi kirjaa varmaankaan saanut loppuun, ellei olisi ollut "pakko".
En oikeastaan edes tiedä, mitä kirjasta sanoisin. Kirjahan siis käsittelee suomalaista kätilöä ja saksalaista SS-upseeria jatkosodan ja Lapin sodan melskeissä. Tuntuu, että näistä Suomen sodista on viime aikoina kirjoitettu paljon milloin mistäkin näkökulmasta. Nämä aiheet eivät itseäni ole koskaan niin kiinnostaneet.
Kätilön lukeminen oli hidasta. Minulle ei tullut oikeastaan hetkeksikään sellaista oloa, että pakko saada lukea lisää, mitä tulee tapahtumaan. Ei, luin pätkän kerrallaan ja huokailin. Kesti kauan päästä perille, kuka oli kuka ja hahmottaa, kenen näkökulmasta kerrotaan ja missä ajassa liikutaan. Ja sitten vielä kaiken tämän jälkeen punoa tapahtumat yhteen. En tiedä, onnistuinko siinä lopultakaan.
Kätilö, Vikasilimä, Villisilmä, Fräulein Schwester on raju ja rujo niin puheiltaan kuin teoiltaankin. Hän on "kätilö Jumalan armosta" (s. 10), "punikin pentu" ja "kylän hullu narttukoira". Hän rakastuu SS-upseeri Johann Angelhurstiin, jota Johanneksena puhuttelee. Hän on valmis seuraamaan miestä Venäjän puolelle, Titovkan vankileirille, keskelle kauheuksia. Koko kirjan ajan liikutaan siis pohjoisessa: joko Suomen Lapissa, Titovkan leirillä tai Norjan puolella Kuolleen miehen vuonolla. Kaikilla keskeisillä henkilöillä on sekä takanaan että edessään kauheuksia, niin itse tehtyjä kuin heihin kohdistuneitakin.
Kirjassa minua häiritsi, kuten jo aiemmin mainittua, sen tietynlainen sekavuus ja poukkoilevuus. Kirja herätti kai jonkinasteista kohua kielellään: sen dialogit on kirjoitettu peräpohjolan murteella ja dialogi on todella rivoa ja rajua. Itseäni tuo kieli kiehtoi. Taas kerran ihailen, miten joku osaakin kirjoittaa noin rikkaasti, voimakkaasti ja kekseliäästi! Kieli oli ehdottomasti kirjan parasta antia. Jos kieli ei olisi ollut mitä oli, olisi kirja ollut varsin lattea. Loppuun siteeraus Suomen Kuvalehden tekemästä jutusta Katja Ketusta "...näyttää hipiltä mutta kirjoittaa kuin perkele."
Katja Kettu: Kätilö (2011)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 344
Kaiken jälkeen sain siis luettua Katja Ketun Kätilön (2011). Siinäpä kirja, joka on ollut kovasti pinnalla juuri nyt sen elokuvaversion tultua. Itse tartuin kirjaan kuitenkin muista syistä; se oli lukupiirikirjanamme, joten se oli vähän niin kuin pakko lukea. On ehkä tunnustettava jo alkuunsa, että en olisi kirjaa varmaankaan saanut loppuun, ellei olisi ollut "pakko".
En oikeastaan edes tiedä, mitä kirjasta sanoisin. Kirjahan siis käsittelee suomalaista kätilöä ja saksalaista SS-upseeria jatkosodan ja Lapin sodan melskeissä. Tuntuu, että näistä Suomen sodista on viime aikoina kirjoitettu paljon milloin mistäkin näkökulmasta. Nämä aiheet eivät itseäni ole koskaan niin kiinnostaneet.
Kätilön lukeminen oli hidasta. Minulle ei tullut oikeastaan hetkeksikään sellaista oloa, että pakko saada lukea lisää, mitä tulee tapahtumaan. Ei, luin pätkän kerrallaan ja huokailin. Kesti kauan päästä perille, kuka oli kuka ja hahmottaa, kenen näkökulmasta kerrotaan ja missä ajassa liikutaan. Ja sitten vielä kaiken tämän jälkeen punoa tapahtumat yhteen. En tiedä, onnistuinko siinä lopultakaan.
Kätilö, Vikasilimä, Villisilmä, Fräulein Schwester on raju ja rujo niin puheiltaan kuin teoiltaankin. Hän on "kätilö Jumalan armosta" (s. 10), "punikin pentu" ja "kylän hullu narttukoira". Hän rakastuu SS-upseeri Johann Angelhurstiin, jota Johanneksena puhuttelee. Hän on valmis seuraamaan miestä Venäjän puolelle, Titovkan vankileirille, keskelle kauheuksia. Koko kirjan ajan liikutaan siis pohjoisessa: joko Suomen Lapissa, Titovkan leirillä tai Norjan puolella Kuolleen miehen vuonolla. Kaikilla keskeisillä henkilöillä on sekä takanaan että edessään kauheuksia, niin itse tehtyjä kuin heihin kohdistuneitakin.
Kirjassa minua häiritsi, kuten jo aiemmin mainittua, sen tietynlainen sekavuus ja poukkoilevuus. Kirja herätti kai jonkinasteista kohua kielellään: sen dialogit on kirjoitettu peräpohjolan murteella ja dialogi on todella rivoa ja rajua. Itseäni tuo kieli kiehtoi. Taas kerran ihailen, miten joku osaakin kirjoittaa noin rikkaasti, voimakkaasti ja kekseliäästi! Kieli oli ehdottomasti kirjan parasta antia. Jos kieli ei olisi ollut mitä oli, olisi kirja ollut varsin lattea. Loppuun siteeraus Suomen Kuvalehden tekemästä jutusta Katja Ketusta "...näyttää hipiltä mutta kirjoittaa kuin perkele."
Katja Kettu: Kätilö (2011)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 344
torstai 6. elokuuta 2015
Gillian Flynn: Teräviä esineitä
36. Gillian Flynn teki sen taas! Kirjoitti inhottavan koukuttavan kirjan, Teräviä esineitä (2015). Kirja on todellisuudessa Flynnin esikoisteos, mutta vasta viimeisimpänä suomennettu. Toisin kuin kaksi edeltäjäänsä (tai seuraajaansa, miten tämänkin nyt sitten ottaa), Teräviä esineitä etenee kronologisesti.
Camille Preaker on Chicagossa asuva toimittaja, joka komennetaan kotiseuduilleen tutkimaan pienten tyttöjen murhia. Camille on yrittänyt pitää etäisyyttä lapsuudenkotiinsa ja lapsuutensa pikkukaupunkiin Wind Gapiin, mutta joutuu kuin joutuukin nyt sinne. Paikka ahdistaa Camillea niin, että ihoa kihelmöi. Sekä lukijan että itse kirjan päähenkilönkin.
Piirit ovat pienet ja harvat Camillen kouluaikaisista kavereista on päässyt paikasta pois. Camillen äiti on etäinen hienostorouva, jolla on uusi aviomies ja uusi lapsi, Amma. Ammaa Camillen äiti, Adora, hoivaa minkä ehtii. Amma sairastelee paljon. Se tuo Camillen mieleen hänen edesmenneen pikkusiskonsa Marianin, joka myös sairasteli lapsuudessaan paljon. Amma on 13-vuotias ja esittää kotona kilttiä. Todellisuudessa hän on pahimman luokan teinipissis, joka pomottaa kavereitaan, juo alkoholia ja käyttää huumeita ja haluaa vetää myös Camillen kimppaansa. Lukija pystyy aistimaan kaiken sen pahuuden ja ilkeyden, mikä Camillen perheeseen kätkeytyy.
Jälleen vaan ihmetyttää, miten Flynn pystyy kerta toisensa jälkeen keksimään mitä iljettävämpiä juonia ja kuvaamaan paikkoja ja ihmisiä niin raadollisesti. Tämän kirjan miljöö on aivan toinen kuin Pahan paikan, mutta yhtä lailla paha on tämäkin paikka. Pakko taas jäädä odottamaan Flynnin mahdollista seuraavaa kirjaa. Näistä on myös tehty elokuvia, jotka nekin olisi mielenkiintoista nähdä!
Gillian Flynn: Teräviä esineitä (2015)
Alkuperäisteos: Sharp Objects
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Maria Lyytinen
Sivuja: 317
Camille Preaker on Chicagossa asuva toimittaja, joka komennetaan kotiseuduilleen tutkimaan pienten tyttöjen murhia. Camille on yrittänyt pitää etäisyyttä lapsuudenkotiinsa ja lapsuutensa pikkukaupunkiin Wind Gapiin, mutta joutuu kuin joutuukin nyt sinne. Paikka ahdistaa Camillea niin, että ihoa kihelmöi. Sekä lukijan että itse kirjan päähenkilönkin.
Piirit ovat pienet ja harvat Camillen kouluaikaisista kavereista on päässyt paikasta pois. Camillen äiti on etäinen hienostorouva, jolla on uusi aviomies ja uusi lapsi, Amma. Ammaa Camillen äiti, Adora, hoivaa minkä ehtii. Amma sairastelee paljon. Se tuo Camillen mieleen hänen edesmenneen pikkusiskonsa Marianin, joka myös sairasteli lapsuudessaan paljon. Amma on 13-vuotias ja esittää kotona kilttiä. Todellisuudessa hän on pahimman luokan teinipissis, joka pomottaa kavereitaan, juo alkoholia ja käyttää huumeita ja haluaa vetää myös Camillen kimppaansa. Lukija pystyy aistimaan kaiken sen pahuuden ja ilkeyden, mikä Camillen perheeseen kätkeytyy.
Jälleen vaan ihmetyttää, miten Flynn pystyy kerta toisensa jälkeen keksimään mitä iljettävämpiä juonia ja kuvaamaan paikkoja ja ihmisiä niin raadollisesti. Tämän kirjan miljöö on aivan toinen kuin Pahan paikan, mutta yhtä lailla paha on tämäkin paikka. Pakko taas jäädä odottamaan Flynnin mahdollista seuraavaa kirjaa. Näistä on myös tehty elokuvia, jotka nekin olisi mielenkiintoista nähdä!
Gillian Flynn: Teräviä esineitä (2015)
Alkuperäisteos: Sharp Objects
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Maria Lyytinen
Sivuja: 317
tiistai 28. heinäkuuta 2015
Jarkko Sipilä: Luupuisto
35. No nyt ollaan enemmän jotenkin minua miellyttävässä kirjallisuudessa. Vaikka Röngänkin kirjat määritellään dekkareiksi, kolahtaa Jarkko Sipilä huomattavasti enemmän. Nyt löysin kirjastosta uusimman Takamäki-dekkarin nimeltään Luupuisto (2014). En ole ihan varma, olisinkohan lukenut kaikki Sipilän teokset... Mahdollisesti. Harmi, ettei aiemmilta ajoilta itselläni ole tallessa mitään listoja.
Luupuiston tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun sienestäjä löytää Helsingin Keskuspuistosta luunpalasen. Asiaa aletaan tutkia tarkemmin, jolloin löytyy toinenkin ruumis. Lopulta vyyhti vie huumekauppaan ja hyväksikäytönkin pariin. Siinä ehkä juoni noin lyhykäisyydessään. Tarkemmin on hankala kertoa, ettei tule paljastaneeksi liikaa.
Juoni oli monisäikeinen, mutta pysyi valtavan hienosti kuitenkin kasassa! Tykkään todella Sipilän tavasta kirjoittaa: hän ei sorru turhaan kielellä kikkailuun tai tunnelmakuvien luomiseen. Ei sillä, että niissä mitään pahaa olisi, mutta tällaisessa perinteisessä poliisiromaanissa se ei ole tarpeen. Asia tulee selväksi vähemmälläkin.
Sipilä kuvaa poliisin työtä uskottavasti, varmaankin omasta rikostoimittajantaustastaan johtuen. Tämän lisäksi myös hahmot ovat erittäin hyvin luotuja. Tähän hätään en kyllä keksi nyt kirjasta mitään moitittavaa. Oli yksi vuoden viihdyttävimmistä lukukokemuksista tähän asti! En vain voinut laskea kirjaa käsistäni, vaan halusin lukea, lukea ja lukea päästäkseni loppuun.
Jarkko Sipilä: Luupuisto (2014)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 250
Luupuiston tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun sienestäjä löytää Helsingin Keskuspuistosta luunpalasen. Asiaa aletaan tutkia tarkemmin, jolloin löytyy toinenkin ruumis. Lopulta vyyhti vie huumekauppaan ja hyväksikäytönkin pariin. Siinä ehkä juoni noin lyhykäisyydessään. Tarkemmin on hankala kertoa, ettei tule paljastaneeksi liikaa.
Juoni oli monisäikeinen, mutta pysyi valtavan hienosti kuitenkin kasassa! Tykkään todella Sipilän tavasta kirjoittaa: hän ei sorru turhaan kielellä kikkailuun tai tunnelmakuvien luomiseen. Ei sillä, että niissä mitään pahaa olisi, mutta tällaisessa perinteisessä poliisiromaanissa se ei ole tarpeen. Asia tulee selväksi vähemmälläkin.
Sipilä kuvaa poliisin työtä uskottavasti, varmaankin omasta rikostoimittajantaustastaan johtuen. Tämän lisäksi myös hahmot ovat erittäin hyvin luotuja. Tähän hätään en kyllä keksi nyt kirjasta mitään moitittavaa. Oli yksi vuoden viihdyttävimmistä lukukokemuksista tähän asti! En vain voinut laskea kirjaa käsistäni, vaan halusin lukea, lukea ja lukea päästäkseni loppuun.
Jarkko Sipilä: Luupuisto (2014)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 250
sunnuntai 26. heinäkuuta 2015
Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki
34. Oho, onpa nyt ollut vähän taas laiskaa. Luettavana on eräs vähän massiivisempi teos, joka nyt kyllä vähän tyssäsi. Piti saada pari dekkaria tähän väliin!
Ensimmäisenä itselleni uusi tuttavuus, Matti Rönkä. Jostain syystä en ole tullut aiemmin hänen kirjoihinsa tarttuneeksi, mutta nyt kesänviettopaikassa käteen osui Röngän teos Isä, poika ja paha henki (2007). Ehkä olisi ollut järkevää aloittaa Viktor Kärppä -sarjan lukeminen ihan ensimmäisestä osasta. Nyt minulle jäi vähän epäselväksi, kuka tai mikä tämä Viktor Kärppä on miehiään... Mielestäni tämä kirja oli kirjoitettu siihen tapaan, että lukijan oletettiin tietävän ihan perusasiat. (Tai no, nyt kun mietin, näin taitaa asian laita olla myös esim. Reijo Mäen Vares-kirjoissa...)
No, oli miten oli, asiaan. Viktor Kärpän bisnekset (mitkä?) eivät oikein suju. Minulle ei ihan tarkalleen käynyt ilmi, mitä bisnestä Kärppä tekee, mutta ainakin vähän harmailla alueilla hän bisneksineen liikkuu... Kotona on vaimo ja pieni lapsi, eikä vaimo aina vaikuta ihan tyytyväiseltä.
Sitten Suomeen saapuu Venäjältä Pavel Vadajev, suomeksi Paavo Vatanen. Hänelle on luvattu kuukauden työstä vuoden palkka. Paavoa kuvataan hieman yksinkertaisena mutta ahkerana ja tunnollisena miehenä. Paavo kuitenkin katoaa, ja Venäjältä saapuu hänen peräänsä hänen vaimonsa heidän pienen poikansa kanssa. Paavo on kaukaista sukua Viktor Kärpälle, joten Paavon vaimo suuntaa Viktorin luo. Viktor Kärppä päätyy siis omien hommiensa ohella selvittämään Paavon kohtaloa.
Sanoisin, että tämä oli sellaista harmitonta lukemista. Mitään suurempia elämyksiä tai oivalluksia se ei tarjonnut, eikä juoni ollut mitenkään erikoisen vetävä. Se, mikä oli hyvää ja mistä nautin, olivat henkilöiden väliset dialogit. Voisin ehkä antaa Viktor Kärpälle mahdollisuuden, jos vaikka ihan ensimmäisestä osasta lähtisin seuraavaksi liikkeelle.
Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki (2007)
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 236
Ensimmäisenä itselleni uusi tuttavuus, Matti Rönkä. Jostain syystä en ole tullut aiemmin hänen kirjoihinsa tarttuneeksi, mutta nyt kesänviettopaikassa käteen osui Röngän teos Isä, poika ja paha henki (2007). Ehkä olisi ollut järkevää aloittaa Viktor Kärppä -sarjan lukeminen ihan ensimmäisestä osasta. Nyt minulle jäi vähän epäselväksi, kuka tai mikä tämä Viktor Kärppä on miehiään... Mielestäni tämä kirja oli kirjoitettu siihen tapaan, että lukijan oletettiin tietävän ihan perusasiat. (Tai no, nyt kun mietin, näin taitaa asian laita olla myös esim. Reijo Mäen Vares-kirjoissa...)
No, oli miten oli, asiaan. Viktor Kärpän bisnekset (mitkä?) eivät oikein suju. Minulle ei ihan tarkalleen käynyt ilmi, mitä bisnestä Kärppä tekee, mutta ainakin vähän harmailla alueilla hän bisneksineen liikkuu... Kotona on vaimo ja pieni lapsi, eikä vaimo aina vaikuta ihan tyytyväiseltä.
Sitten Suomeen saapuu Venäjältä Pavel Vadajev, suomeksi Paavo Vatanen. Hänelle on luvattu kuukauden työstä vuoden palkka. Paavoa kuvataan hieman yksinkertaisena mutta ahkerana ja tunnollisena miehenä. Paavo kuitenkin katoaa, ja Venäjältä saapuu hänen peräänsä hänen vaimonsa heidän pienen poikansa kanssa. Paavo on kaukaista sukua Viktor Kärpälle, joten Paavon vaimo suuntaa Viktorin luo. Viktor Kärppä päätyy siis omien hommiensa ohella selvittämään Paavon kohtaloa.
Sanoisin, että tämä oli sellaista harmitonta lukemista. Mitään suurempia elämyksiä tai oivalluksia se ei tarjonnut, eikä juoni ollut mitenkään erikoisen vetävä. Se, mikä oli hyvää ja mistä nautin, olivat henkilöiden väliset dialogit. Voisin ehkä antaa Viktor Kärpälle mahdollisuuden, jos vaikka ihan ensimmäisestä osasta lähtisin seuraavaksi liikkeelle.
Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki (2007)
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 236
tiistai 7. heinäkuuta 2015
Desmond Bagley: Suomalainen nuorallatanssi
33. Vähän erilainen kirja tuli luettua tähän väliin. Tai no, erilainen ja erilainen, mutta ainakin ilmeisen tuntematon kirja ainakin. Tämä kirja osui käsiini muistaakseni yliopiston kirjaston poistomyynnistä, josta sen ostin alun perin miehelle; hän kun oli lukenut aiemmin Desmond Bagleyn kirjoja. Tästä on jo vuosia aikaa, joten jo nyt tartuin siihen itse. Kyseessä siis on kirja nimeltä Suomalainen nuorallatanssi (1973). Silloin alun alkaen kirjan nimi kiinnitti huomioni ja kiinnostuin, mitä ja miten kirja Suomesta tai suomalaisista kertoo.
Kirja alkaa, kun brittiläinen Giles Denison herää, eikä tiedä, missä on. Pian hän kauhukseen huomaa, ettei tunne omia kasvojaan. Mitä hänelle on tapahtunut? Kun Denison alkaa hiljalleen tointua ja pystyy toimimaan, hän toteaa, että on menettänyt elämästään viikon pituisen jakson. Ja että oman kotinsa sijasta hän onkin nyt oslolaisessa hotellissa. Ja siitä alkaa seikkailu, joka vie Denisonin aina Suomeen asti.
En aiemmin ole lukenut 1970-luvulla kirjoitettuja jännitys- tai toimintakirjoja. Tämä oli siis positiivinen yllätys. Niin oli meininki kuin Remeksessä tai Soininvaarassa ikään, kun suurvallat kilvoittelevat keskenään. Tässä kirjassa kaiken takana, siis syynä kaikkeen tuohon toimintaan, on suomalaissyntyinen Harry Mayrick. Hänen isänsä on ennen sotia tehnyt keksinnön, josta nyt haluaisivat hyötyä niin USA kuin neuvostoliittokin.
Suomessa Denison joukkoineen (tai paremminkin joukkio, johon Denison on vedetty mukaan) liikkuu niin pohjoisimmassa Lapissa kuin itärajan takana Karjalassa. Varsinkin Karjalan kuvauksen kohdista tykkäsin kovin. Ihan mukavasti kirjaan oli saatu suomalaisuutta saunoineen ja koskenkorvineen. Se varsinkin jotenkin herätti ajatuksia, miten hienosti Bagley on taustatyönsä tehnyt! Tuohon aikaan kun ei juuri nettiä ollut. Kirjailijan on todella pitänyt perehtyä ympäristöön ja ylipäätään vieraaseen yhteiskuntaan ihan eri tavalla. En ollut aiemmin kuullut käsitettä "suomalainen nuorallatanssi", joka kyllä kirjassa sitten selitettiin. Itselleni jäi vähän hämäräksi, oliko tuo vain kirjailijan sepitettä, vai onko ilmaisu joskus oikeasti ollut käytössä...
Desmond Bagley: Suomalainen nuorallatanssi (1973)
Alkuperäisteos: The Tightrope Men (1973)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Rauno Velling ja Simo Mäenpää
Sivuja: 324
Kirja alkaa, kun brittiläinen Giles Denison herää, eikä tiedä, missä on. Pian hän kauhukseen huomaa, ettei tunne omia kasvojaan. Mitä hänelle on tapahtunut? Kun Denison alkaa hiljalleen tointua ja pystyy toimimaan, hän toteaa, että on menettänyt elämästään viikon pituisen jakson. Ja että oman kotinsa sijasta hän onkin nyt oslolaisessa hotellissa. Ja siitä alkaa seikkailu, joka vie Denisonin aina Suomeen asti.
En aiemmin ole lukenut 1970-luvulla kirjoitettuja jännitys- tai toimintakirjoja. Tämä oli siis positiivinen yllätys. Niin oli meininki kuin Remeksessä tai Soininvaarassa ikään, kun suurvallat kilvoittelevat keskenään. Tässä kirjassa kaiken takana, siis syynä kaikkeen tuohon toimintaan, on suomalaissyntyinen Harry Mayrick. Hänen isänsä on ennen sotia tehnyt keksinnön, josta nyt haluaisivat hyötyä niin USA kuin neuvostoliittokin.
Suomessa Denison joukkoineen (tai paremminkin joukkio, johon Denison on vedetty mukaan) liikkuu niin pohjoisimmassa Lapissa kuin itärajan takana Karjalassa. Varsinkin Karjalan kuvauksen kohdista tykkäsin kovin. Ihan mukavasti kirjaan oli saatu suomalaisuutta saunoineen ja koskenkorvineen. Se varsinkin jotenkin herätti ajatuksia, miten hienosti Bagley on taustatyönsä tehnyt! Tuohon aikaan kun ei juuri nettiä ollut. Kirjailijan on todella pitänyt perehtyä ympäristöön ja ylipäätään vieraaseen yhteiskuntaan ihan eri tavalla. En ollut aiemmin kuullut käsitettä "suomalainen nuorallatanssi", joka kyllä kirjassa sitten selitettiin. Itselleni jäi vähän hämäräksi, oliko tuo vain kirjailijan sepitettä, vai onko ilmaisu joskus oikeasti ollut käytössä...
Desmond Bagley: Suomalainen nuorallatanssi (1973)
Alkuperäisteos: The Tightrope Men (1973)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Rauno Velling ja Simo Mäenpää
Sivuja: 324
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)