perjantai 2. toukokuuta 2014

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

17. En tiedä, miksi en ole aiemmin tullut lukeneeksi Sofi Oksasen esikoista, Stalinin lehmiä (2003). Muistan hämärästi, että minulla olisi ollut sitä kohtaan epäilyksiä tai ennakkoluuloja, mutta nyt on kyllä kovin vaikea määritellä, että mitäköhän. Sittemmin halusin sitä luettavaksi, mutta en saanut käsiini, kunnes löysin sen lähiantikasta.

Kuten Puhdistuksessa, tässäkin tarkastellaan Viron historiaa neuvostovallan ajalta. Myös kerrontatapa on sama: asioita kuvataan eri ihmisten näkökulmasta ja myös ajallisesti hypitään menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Itse tykkään kyllä tällaisesta kerronnasta. Lukeminen tuntuu tavallaan kevyemmältä, kun pitkiä pätkiä ei jaaritella yhtä ja samaa. Vaikka toistoon tämäkin kirja kyllä mielestäni hieman sortuu.

Päähenkilöitä on varsinaisesti kolme: Anna, joka kertoo nykyisyydestä, Annan äiti Katariina, jonka elämää kuvataan 1970-1980 -luvuilla ja Sofia, Annan isoäiti, Katariinan äiti, jonka osalta kerrotaan tapahtumia 1940-1950 -luvuilta.

Jos kuvaisin kirjaa yhdellä sanalla, valitsisin ehkä sanan raadollinen. Sillä sitä se on, kaikilla aikatasoillaan. Nykyhetken kertoja, Anna, sairastaa bulimiaa, tai bulimareksiaa, kuten kirjassa sanotaan, ilmeisesti jonkinlaista anoreksian ja bulimian välimuotoa. Sairaus on Annalle Herra, se, joka määrää ja se, jota Anna tottelee. Annan elämä pyörii ruokarytmin, paastojen, turvaruokien ja ahmimissessioiden ympärillä. Anna mittaa vyötärönympärystään aina mukanaan kantamalla mittanauhallaan. Hänen ihannepainonsa on 50 kiloa, mutta tippuupa paino välillä 45 kiloonkin. Anna kertoo olleensa alusta asti hyvä oksentamaan ja oppii nopeasti oksentamaan äänettömästi. Nämä sairauden kuvaukset olivat äärettömän uskottavia. Omakohtaisiako?

Entä miksi Anna ahmii ja oksentaa? Hän koettaa näin hallita itseään, ruumistaan ja koko elämäänsä. Anna häpeää taustaansa, sitä, että on puoliksi virolainen. Hänen äitinsä on virolainen, isä suomalainen. Häpeä on läsnä vahvasti jo Annan äidillä, joka ei halua paljastaa taustaansa sysi-Suomessa. Hän ei halua, että Annaa ryssitellään tai huoritellaan. Anna oppii salaamaan taustansa ja häpeämään sitä. Lopulta eräälle poikaystävistään Anna kertoo kaiken.

Katariinankin elämä on raadollista: suomalainen mies ihastuu Katariinaan ja lopulta he muuttavat Suomeen, jossa Katariina jääkin yksin miehen ollessa töissä Moskovassa. Kirja kuvaa tarkasti virolaisen ajatuksia Suomesta ja suomalaisista ja oloista 1980-luvulla. Silloin, kun Tallinnaan ei päässyt noin vain ja silloin, kun Virosta ei saanut ostaa länsimaisia "ylellisyystuotteita". Anna ja Katariina tekevät matkoja Viroon ja rahtaavat selkä vääränä matkalaukut pullistellen tavaraa tuliaisiksi. Katariina opettaa Annaa olemaan luottamatta keneenkään. Ei voi tietää, kuka on KGB:n kätyri.

Kolmas aikataso kertoo Katariinan äidistä Sofiasta ja ajasta, jolloin kyyditykset, karkotukset Siperiaan ja metsäveljet olivat arkipäivää. Varsinkin eräät kuvaukset Siperian vankileireiltä olivat kammottavia. Tämä kolmas aikataso jää mielestäni kovin irralliseksi kaikesta muusta, vaikka kai sekin tavallaan taustoittaa tapahtumia.

Suurin osa kirjasta pyörii, lähes kirjaimellisesti, Annan navan ympärillä. Kuten jo aiemmin totesin, kuvaus alkoi olla jo turhan itseään toistavaa. Mielenkiintoisimpia mielestäni olivat Viron elämän kuvaukset 1980-luvulta Annan äidin näkökulmasta.

Kirja taisi olla aikanaan kiitetty, ja olihan sillä ansionsa. Ei se silti Puhdistuksen tasolle yllä. Tosin tämä jo antoi hieman osviittaa siitä, mitä myöhemmin tuleman piti.

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät (2003)
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 476

torstai 17. huhtikuuta 2014

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

16. Ihan aluksi haluaisin pahoitella viimeisen kirjoitukseni vajavaisuutta. Ei ollut inspiraatiota kirjoittaa (joten ehkä ei olisi pitänyt ensinkään), mutta halusin tuoreeltaan kommentoida jotakin. No mutta, tästä on suunta vain ylöspäin (ainakin toivottavasti).

Heti seuraavaksi haluaisin kiittää Turun pääkirjastoa siitä, että heti palautushyllyjen vieressä on hyllykköjä, joihin kootaan (kiinnostavia?) uutuuksia. Sitä kautta olen löytänyt jo monta kivaa kirjaa. Ja ilman sitä en ehkä olisi löytänyt Maija Vilkkumaan esikoisteosta Nainen katolla (2013). Varsinkin, kun en ole teoksesta juuri kuullut missään puhuttavan. Ja koska siitä ei erityisemmin ole kohistu, en odottanut siltä paljoakaan. Kuitenkin Maija Vilkkumaa on lauluntekijänä ihan suosikkini, joten kirjan kieleltä odotin paljon. Ja tuli muuten äkkiä taas tarve kuunnella Vilkkumaan biisejä pitkästä aikaa.

Kirjassa on viisi päähenkilöä, joiden näkökulmasta tarinaa viedään hetki hetkeltä eteenpäin ja joiden kohtalot kirjassa lopulta lomittuvat. Ehkä varsinaiseksi päähenkilöksi nostaisin Siljan, väsyneen kotiäidin, joka nuoruudessaan yritti uraa laulajana. Silja ja hänen bändikaverinsa Teresa "Tessu" Riekki jäivät kuitenkin varsinaisiksi tähdenlennoiksi. Nyt Silja on kahden lapsen väsynyt kotiäiti, jonka miestä ei juuri kotona näy. Mies kun tekee uraa, ja elämä perustuu "sitku"-ajatukseen. Saadakseen jotain sisältöä elämäänsä Silja menee kirjoittajakurssille, jota vetää Ville Salonen, johon Silja totta kai ihastuu. Toiseksi varsinaiseksi päähenkilöksi nostaisin Lindan, joka on aloitteleva stand up -koomikko ja vapaa toimittaja. Jos kirjaa ajattelisi eräänlaisena sukupolviromaanina, Silja olisi Vilkkumaan ikäluokkaa, -70-luvulla syntynyt ja lamavuosina nuoruutensa elänyt, Linda puolestaan ehkä lähempänä omaa ikääni, vaikkakin hieman nuorempi. Sikäli siis Lindassa on minulle enemmän tarttumapintaa, vaikka en kyllä häneenkään samastua voi. Leila Hakkarainen puolestaan on juorutoimittaja, joka on retostellut Siljan uralla ja varsinkin sen kariutumisella ja joka nyt ottaa tarkastelunsa kohteeksi Siljan miehen. Viimeisenä mainittakoon Gwendolyn, eräänlainen Siljan alter ego, joka kaikessa överiydessään elää tarinoissa todeksi Siljan haaveita.

Niin, ei kirja lopulta oikein vakuuttanut. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että siinä ei ollut mitään erityistä, mikä olisi sykähdyttänyt. Hahmot olivat ehkä liian stereotyyppisiä ja ennalta-arvattavia. Kirjan kieli oli sujuvaa, mutta kuitenkin hieman yllätyksetöntä. Kaiken kaikkiaan kai sitten kuitenkin vähän hajuton ja mauton lukuelämys.

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla (2013)
Kustantaja: Kaiku Books
Sivuja: 334
 

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Marisha Pessl: Yönäytös

15. Huh, mikä opus! Marisha Pesslin Yönäytös (2013) nimittäin. En edes oikein tiedä, mistä ja miten lähtisin tätä teosta ruotimaan. No, aloitetaan vaikka juonesta. Toimittaja Scott McGrath alkaa tutkia nuoren naisen oletettua itsemurhaa. Tuo nuori nainen on kuuluisan elokuvaohjaajan, Stanislas Cordovan tytär Ashley. Kun McGrath ensimmäisen kerran tutki Cordovaa, hän menetti avioliittonsa ja työnsä, eikä hänellä nyt enää ollut mitään menetettävää. Niinpä hän ryhtyy toimeen ja saa avukseen näyttelijän urasta haaveilevan Noran ja Hopperin (josta en juuri nyt osaa sanoa mitään sen kummempaa). Vaikka ovatkin erilaisia keskenään, muodostavat he lopulta tiiviin kolmikon.

Kirja onnistui luomaan taidokkaan synkkiä yksityiskohtia, mutta ei se varsinaisesti pelottava minusta ollut. Lukiessani mietin, miten kirjailija on osannut luoda kaikki ne hahmot ja varsinkin tapahtumapaikat. Kirjan takakansi toteaa, että arvoituksellinen tunnelma tuo mieleen Twin Peaksin. Itselleni tuli mieleen lähinnä Mulholland Drive, Lynchiä yhtä kaikki.

Kirja sisälsi myös kuvia nettisivuista, joissa käsitellään Cordovaa, niin isää kuin tytärtäkin. Hauskasti keksitty elävöittävä keino tämäkin. Teosta on kehuttu kovasti, ja hyvä se kyllä oli minunkin mielestäni. Loppua kohden ehkä alkoi väsyttää ja puuduttaa. Tarina olisi ehkä mahtunut vähän pienempäänkin sivumäärään...

Marisha Pessl: Yönäytös (2013)
Alkuperäisteos: Night Film (2013)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 725

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Jukka Behm: Lahjoja norsujumalalle

14. Kirjaston uutuushyllystä tarttui mukaan iloisen värinen ja kiinnostavalta näyttävä kirja, Jukka Behmin Lahjoja norsujumalalle (2013). Kirjailijan nimi on tyystin vieras, vaikka hän etukannen sisäosan mukaan onkin kaksi teosta jo ennen tätä julkaissut. Tämä, Lahjoja norsujumalalle on siis Behmin kolmas romaani ja aloittaa uuden "Herra Patil ratkaisee" -sarjan. Kirjan takakannessa luvataan "Lempeää jännitystä Mma Ramotswen tapaan!" En ole yhtäkään Mma Ramotswea vielä lukenut kokonaan, mutta voin hyvin allekirjoittaa lausahduksen.

Lukemani kirja sijoittuu siis Intiaan, Pune-nimiseen kaupunkiin. Minulla on jotenkin erikoinen suhde Intiaan. En ole siellä koskaan ollut, enkä tiedä, haluanko mennäkään. Yleensä ajattelen Intian kauttaaltaan likaiseksi ja ehkä hieman ankeaksikin paikaksi. Toisaalta minua kiehtoo kirjojen ja elokuvien värikkäät kuvaukset Intialaisesta elämästä, mausteisesta ruoasta ja vilkkaasta elämänmenosta. Siksi aina aika ajoin tartun Intiasta kertoviin kirjoihin. Erikoisen tästä kirjasta tekee se, että kirjoittaja on suomalainen. On outo veto sijoittaa kirjan tapahtumat noinkin kauas ja niinkin erilaiseen kulttuuriin. Ja kuitenkin juuri tuo on se, millä kirja valtavirrasta erottuu.

Kirjan pääosassa on Adhikara Patil, joka pitää eläköityneenä pientä pyöräkorjaamoa. Häntä pidetään viisaana miehenä, joten hän saa toimeksiannon alkaa tutkia erästä mysteeriä. Räätäli Ganaka Kanderan uusi vaimo nimittäin saa kirjeitä Kanderan edesmenneeltä vaimolta. Patil tarttuu toimeen ja selvittääpä siinä sivussa myös pyöräkauppoihin liittyvän hämärähomman.

Kirja on herttainen ja aika ihana. Haluan lukea lisää! Behm onnistuu kuvaamaan hyvin intialaista elämänmenoa (tai sitä, millaiseksi sen voi kuvitellakin).  Kirjan henkilöhahmoista maininnan ansaitsee vielä Adhikara Patilin iäkäs äiti panji Kanesha, joka on iästään huolimatta terävä täti. Miinusta tulee nimistöstä. Ei se kirjailijan vika ole, vaan lukijan, jolle intialainen kulttuuri on niin vieras. Kesti hetken sisäistää, kuka on kuka ja kuka oli mies, kuka nainen. Nimistä sitä ei mielestäni voi päätellä. Minusta Adhikara kuulostaa naiselta, kun taas Mahajadeem (Adhikaran vaimo) voisi nimensä puolesta olla mies. Yhtä kaikki, olipa onnistunut lukukokemus!

Jukka Behm: Lahjoja norsujumalalle (2013)
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 219
 

torstai 13. maaliskuuta 2014

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

13. Olen tainnut joskus mainita lempikirjailijakseni Riikka Pulkkisen, vaikka en sittemmin muista, että miksi. Rajasta pidin kovin, kahdesta seuraavasta en niinkään. Pulkkisen uusin, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014), saa taas muistamaan, miksi Pulkkisesta pidän. Tämä teos (jolla on aivan hiton pitkä ja vaikea nimi) edustaa aivan eri genreä kuin Pulkkisen aiemmat teokset. Tämä tarina on ilmestynyt aiemmin Kauneus ja terveys -lehden jatkokertomuksena ja on sittemmin koottu yksiin kansiin. Minulle ei täysin ole selvinnyt, onko kertomus laitettu kansiin sellaisenaan, vai onko sitä jotenkin muokattu.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on kepeä, mukava ja ihastuttava kirja. Tykkäsin. Kirjan nimihenkilö Iiris lähentelee kolmeakymppiä ja on vastikään eronnut. Hän on ollut yhdessä Aleksin kanssa seitsemän vuotta, kunnes Aleksi äkkiarvaamatta ilmoittaa, ettei enää rakasta Iiristä, ei ole koskaan rakastanutkaan. Kaiken piti olla valmista ja suunniteltua lasten nimiä myöten. Nyt Iiris joutuu nousemaan omille jaloilleen ja aloittamaan elämän ikään kuin uudelleen omana itsenään, ilman Aleksin turvaa. Iiris on avuton ja tavallaan vasta etsimässä omaa itseään.

Vaikka sanoinkin kirjaa kepeäksi, kätkee se silti mielestäni syvemmän ja vakavamman vivahteen. Ehkä se johtuu osittain siitä, että näin itsekin kolmekymppisenä kirjan asiat ovat minulle tavalla tai toisella ajankohtaisia.

Kirjan ehdottomasti hersyvin hahmo on Iiriksen naapurin, yli 80-vuotias Marja-Liisa, joka ammentaa ihmissuhdeoppinsa Kauniista ja rohkeista ja joka aina keskustelun alkaessa lyö viskilekan pöytään. Muita tärkeitä henkilöitä ovat Iiriksen sisko Jennifer (miksi ihmeessä sillä on moinen nimi?) ja Iiriksen paras kaveri Elina.

Pidin kirjan kielestä paljon, varsinkin alussa. Alussa oli kosolti kohtia, joita olisi ollut kiva lainata tässä, jos vain olisin viitsinyt merkitä ne. Loppua kohden kirja ehkä hivenen tavallaan latistui, myös kielelliseltä ilmaisultaan.

Pulkkisessa on aineksia myös chic-lit -kirjailijaksi. Toivoisin saavani lukea joskus lisää tällaista Pulkkista aiemman kuolemanvakavuuden sijaan.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 174

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Åsa Larsson: Kunnes vihasi asettuu

12. Kun kerran aloitin, jatkoin loppuun asti nurinperin Åsa Larssonin lukemista. Nyt siis viimeisenä Larssonin toiseksi viimeinen Kunnes vihasi asettuu (2008). Googlasin pikaisesti, ja näyttäisi, että viimeinen Larssonilta ilmestynyt kirja on jo aiemmin lukemani Uhrilahja. Tuleehan niitä lisää!?

Jos voisin, aloittaisin Larssonit alusta uudelleen ilmestymisjärjestyksessä. Vaikka teokset kai on tarkoitettu itsenäiseksi, viitataan niissä aina aiempiin tarinoihin. Itseäni vähän häiritsee ja hämää, että en ensinnäkään hahmota, missä järjestyksessä mikäkin tapahtuu ja toisekseen en tarkkaan muista, mitä tulevissa kirjoissa tapahtuu suhteessa aiempiin.

No, palatakseni tähän luettuun teokseen. Kirja alkaa, kun nuoripari, Wilma ja Simon, on eräällä järvellä sukeltamassa ja etsimässä sota-aikaisen lentokoneen raatoa. Kesken kaiken heidän toimiaan häiritään ja heidät hukutetaan. Wilman ruumis löytyy myöhemmin - joesta. Simon jää kadoksiin. Taas on tilausta Rebecka Martinssonin ja Anna-Maria Mellan tutkimuksille. Tutkinnan edetessä juttu linkittyy historiaan, 40-luvulle ja saksalaisiin.

Jo tutkinnan alkuvaiheessa alkaa näyttää siltä, että pahamaineiset Krekulan veljekset ovat syyllisiä, tai ainakin heillä on jotain tekemistä tapauksen kanssa. Veljeksistä nuorempi, Tore, kuvataan aina inhottavana ja sietämättömänä, vanhempi Hjalmar puolestaan säälittävänä ja surullisena hahmona, joka saa kuitenkin lukijan - ainakin minut - puolelleen. Samaan aikaan tutkimuksen kanssa sekä Anna-Maria että Rebecka painivat yksityisasioidensa kanssa.

Jo hyvin varhain lukijalle paljastetaan, kuka on syyllinen ja mitä oikeastaan on tapahtunut. Tarkka motiivi jää hämäräksi ihan loppuun asti, ja se pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Tämäkin on yksi seikka, mikä saa tykkäämään Åsa Larssonin teoksista: ne eivät etene perinteisesti, vaan niissä on aina jokin juju, millä lukija yllätetään ja pidetään varpaillaan.

Åsa Larssonista on kuluneen vuoden aikana tainnut tulla yksi suosikkikirjailijoistani. Kirjat ovat helppo- ja nopealukuisia, mutta niiden henkilöhahmoihin on saatu hienoa syvyyttä ja persoonallisuutta. Lisäksi pidän siitä, että Larsson vaihtelee kertojan näkökulmaa yllättäen: lukijalle ei välttämättä kerrota erillisin kappalein, että näkökulma vaihtuu, vaan lukijan pitää itse tajuta se esimerkiksi siitä, että kerronnan aikamuoto vaihtuu. Olen vaikuttunut ja toivon lukevani vielä lisää ja lisää tätä!

Åsa Larsson: Kunnes vihasi asettuu (2008)
Alkuperäisteos: Till dess din vrede upphör (2008)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Sanna Manninan
Sivuja: 282 

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Jarkko Tontti: Lento

11. "Hän oli Tiitus Toiviainen, mies joka estäisi maailmanlopun. Tästä voisi tulla Kahden naisen päivä."

On kivaa, kun Turun kaupunginkirjastossa (kuten varmaan useissa muissakin kirjastoissa) nostetaan uusia ja sekalaisia kirjoja vähän niin kuin tyrkylle erilliseen hyllyyn. Sieltäpä nytkin bongasin Jarkko Tontin kirjan Lento (2013). Kirja oli lyhyt ja omalla tavallaan kepeä, mutta silti minulta kului tovi sen lukemiseen. Takakansi kertoo kirjan olevan "Terävä aikalaissatiiri mediayhteiskunnasta, tiedemaailman pienistä ympyröistä ja ihmisestä maailmanlopun edellä." Totta.

Kirja kertoo tähtitieteilijästä ja professorista, Tiitus Toiviaisesta, jonka on määrä matkustaa Tokioon konferenssiin pohtimaan, miten voitaisiin vielä estää asteroidi  433 Eros, joka uhkaa törmätä Maapalloon. Tiitus lähtee matkaan kotoaan Helsingistä tiputettuaan aamun alkajaisiksi metwurstia paidalleen. Läpi kirjan kuvataan, kuinka Tiitus yrittää takillaan peittää paitansa tahraa. Tiitus jättää vaimonsa Auroran ja poikansa Vesan nukkumaan ja suuntaa bussilla lentokentälle. Jo bussissa hän iskee silmänsä vieressään istuvaan viehättävään naiseen.  Eikä takana istunut yhtä viehättävä nainenkaan jää huomaamatta.

Tiitus paljastuu varsinaiseksi naistenmieheksi. Matka keskeytyy, kun lentokoneen pitää tehdä välilasku Moskovaan teknisen vian vuoksi. Matkustajat majoitetaan lentokenttähotelliin. Tiituksen matkaseuraan liittyvät jo bussista tutut naiset Maria ja Raija, sekä lentokoneesta bongattu kansanedustaja Marja-Liisa. Lisäksi seurueeseen liittyy libanonilaistaustainen Kasim. Jossain vaiheessa Tiitus herää pohtimaan, voisiko päivästä tulla Kahden, tai peräti Kolmen naisen päivä.

Kirjasta nousee esiin monia kiinnostavia aiheita: tiedemaailman kilpailu ja pienet piirit, ihmissuhteet ja uskollisuus, sekä mediayhteiskunnan hektisyys. Tämä oli pitkästä aikaa kirja, jonka symboliikka jäi mietityttämään vielä kirjan loputtuakin. Kirjasta olisi ehdottomasti materiaalia vielä toiseen lukukertaan, niin paljon kaikkea kätkeytyi jo pelkästään nimienkin taakse. Tykkäsin.

Jarkko Tontti: Lento (2013)
Kustantaja: Otava
Kannen suunnittelu: Piia Aho
Sivuja: 252