10. "Jokaisella tarinalla on kaksi puolta..."
Ensimmäinen Gillian Flynniltä suomennettu kirja, Kiltti tyttö (2013) herätti heti ilmestyttyään mielenkiintoni. Olin jopa varma, että olisin valinnut sen TBR-listalleni, mutta enpä näköjään sitten ollutkaan. No, yhtä kaikki, nyt se tuli luettua. Kun sain kirjan eilen luettua loppuun, ajatukseni olivat: "hyi helvetti" ja "miksi?".
Kirja kertoo Nickistä ja Amysta, missourilaisesta avioparista, joka vaikuttaa täydelliseltä. Nick on komea ja huomaavainen, Amy kaunis ja erittäin älykäs. Heidän viidentenä hääpäivänään kuitenkin jotain tapahtuu, nimittäin Amy katoaa. Nickiä aletaan heti epäillä, varsinkin, kun hän jää kiinni valheesta toisensa perään. Nick vakuuttaa syyttömyyttään, vaikka hiljalleen kaikki alkaa kääntyä häntä vastaan.
Sekä Nick että Amy toimivat vuoroin kirjan kertojina. Nickin näkökulma alkaa päivästä, jona Amy katoaa, ja Amyn näkökulmaa taas edustavat hänen päiväkirjamerkintänsä menneisyydestä kohti katoamispäivää. En tiedä, ontuiko suomennos, vai missä meni vikaan, mutta kirjan kieli ärsytti paikoin aivan suunnattomasti. Nick puhui suurimmaksi osaksi kirjakieltä, repliikeissäänkin, mutta välillä niihin livahti puhekieltä, kuten "mä" tai "mun". Itseäni ärsyttää tuollainen epäloogisuus. Samaten kirosanat tuntuivat usein aivan liian lieviltä sopiakseen keskustelun kontekstiin. (Tästä tuli mieleeni, kun juttelin jokin tovi sitten ystäväni kanssa lukemisesta. Itse luen käännöksiä, hän taas lukee kirjansa englanniksi tai ruotsiksi, mikäli ne ovat alkuperäiskieliä. Olisi ehkä hyvä itsekin opetella lukemaan enemmän englanniksi, jos vaikka välttyisi tällaisilta ärsytyksiltä.)
Olin jotenkin luullut, että kyse olisi psykologisesta trilleristä. Psykologinen tämä kyllä oli, mutta ei niinkään trilleri, todellakaan. Enemmän hämmensi kertojan näkökulma ja se, mikä oli totta ja mikä "totta". (Kirjasta on myös hirmuisen vaikea kertoa niin, ettei tule paljastaneeksi juonesta liikaa, siksi päädyinkin kertomaan vain hyvin hyvin vähän.)
Kirja ei aivan vastannut odotuksiani, mutta oli se lukemisen arvoinen. Ainakin se onnistui yllättämään lukijansa, mikä aina ilahduttaa minua.
Gillian Flynn: Kiltti tyttö (2013)
Alkuperäisteos: Gone Girl (2012)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Terhi Kuusisto
Sivuja: 244
maanantai 24. helmikuuta 2014
maanantai 17. helmikuuta 2014
Sir Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira
9. Ehkä uskomatonta mutta totta: en ole tätä ennen lukenut ensimmäistäkään Sherlock Holmes -tarinaa. Kirjahyllyssäni on kauan jo odottanut Baskervillen koira (1901-1902), ja nyt vihdoin sain sen luettua. Kirja tuntuu olevan eräänlainen klassikko, joten odotukseni olivat korkealla.
Ilmeisesti Sherlock Holmesin seikkailut sijoittuvat yleensä Lontooseen, mutta tämä tekee poikkeuksen, ja tapahtumat sijoittuvat synkille Dartmoorin nummille, jossa iso ja pelottava, hirviömäiset mittasuhteet saava koira tuntuu vainoavan Baskervillen sukuun kuuluvia ihmisiä. En tiedä, voisiko tätä peräti kutsua goottilaiseksi kauhuksi, ainakin itselleni tulee maisemista sellainen mieleen.
Niin, synkkää Baskervillen kartanoa siis uskotaan vainoavan kirous ja tuon hirviöhurtan vainoavan väkeä. Apuun hälytetään Sherlock Holmes, joka tutkimuksillaan tietysti arvoituksen ratkaisee. Minun piti jotenkin muistuttaa koko ajan itseäni, että tarinaa kertoo tohtori Watson, ei suinkaan Holmes itse. Ehkä odotukseni olivat myös liian korkealla, kun alkuosa kirjasta ei oikein sytyttänyt. Lopusta sen sijaan pidin kovastikin. Ehkä myös olen valitettavasti tottunut nykyiseen, nopeatempoisempaan kerrontaan.
En tiedä, oliko tämä nyt parasta Holmesia, mutta jätti kyllä halun lukea lisää tuon kuulun salapoliisin seikkailuista.
Sir Arthur Conan Doyle: Baskevillen koira (2008)
Alkuteos: The Hound of the Baskervilles (1901-1902)
Kustantaja: Otava, Keskiyön Kirjasto
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
Sivuja: 282 + suomentajan jälkisanat
Ilmeisesti Sherlock Holmesin seikkailut sijoittuvat yleensä Lontooseen, mutta tämä tekee poikkeuksen, ja tapahtumat sijoittuvat synkille Dartmoorin nummille, jossa iso ja pelottava, hirviömäiset mittasuhteet saava koira tuntuu vainoavan Baskervillen sukuun kuuluvia ihmisiä. En tiedä, voisiko tätä peräti kutsua goottilaiseksi kauhuksi, ainakin itselleni tulee maisemista sellainen mieleen.
Niin, synkkää Baskervillen kartanoa siis uskotaan vainoavan kirous ja tuon hirviöhurtan vainoavan väkeä. Apuun hälytetään Sherlock Holmes, joka tutkimuksillaan tietysti arvoituksen ratkaisee. Minun piti jotenkin muistuttaa koko ajan itseäni, että tarinaa kertoo tohtori Watson, ei suinkaan Holmes itse. Ehkä odotukseni olivat myös liian korkealla, kun alkuosa kirjasta ei oikein sytyttänyt. Lopusta sen sijaan pidin kovastikin. Ehkä myös olen valitettavasti tottunut nykyiseen, nopeatempoisempaan kerrontaan.
En tiedä, oliko tämä nyt parasta Holmesia, mutta jätti kyllä halun lukea lisää tuon kuulun salapoliisin seikkailuista.
Sir Arthur Conan Doyle: Baskevillen koira (2008)
Alkuteos: The Hound of the Baskervilles (1901-1902)
Kustantaja: Otava, Keskiyön Kirjasto
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
Sivuja: 282 + suomentajan jälkisanat
maanantai 10. helmikuuta 2014
Taavi Soininvaara: Toinen peto
8. Taavi Soininvaara tuntuu kuuluvan eräänlaisiin alkuvuoden perinteisiini. Tällä kertaa sain napattua kirjastosta uutukaisen Soininvaaran, nimeltään Toinen peto (2013). Katselin vuodentakaista postaustani edellisestä Soininvaarasta, Valkoisesta kääpiöstä. Olin näköjään ihan tykännyt siitäkin. Sehän kuului Leo Karasta kertovaan sarjaan. Nyt Soininvaara tekee paluun Arto Ratamon pariin. Ja jos olin tykännyt Leo Karasta, nyt tuntuu, kuin olisi tullut takaisin kotiin.
Arto Ratamo ja Helsingin kadut tuntuvat jotenkin läheisiltä ja kotoisilta Leo Karan rymistelyjen jäljiltä. Kyllä tässäkin teoksessa liikutaan eri puolilla maailmaa, mutta ehkä hieman maltillisemmin.
Arto Ratamo siis palaa sairaslomalta töihin Suojelupoliisiin. (Onko edellisessä Ratamo-kirjassa kerrottu Ratamon onnettomuudesta ja loukkaantumisesta? Itse en ainakaan muista. Toisaalta on jo aikaa siitä, kun olen Ratamosta viimeksi lukenut.) Tuntuu, että mikään ei ole ennallaan: pomo on uusi, työhuone on onneton koppi kellarissa, eikä työtehtävistäkään oikein ota selvää.
Helsingissä on surmattu ulkomaalainen ydintutkija, ja kohta käy ilmi, ettei surma ole ainoa laatuaan. Erään suomalaisenkin ydinfyysikon henki tuntuu olevan vaarassa. Ratamon tytär Nelli puolestaan on tutustunut ikäiseensa maahanmuuttajatyttöön, joka tuntuu olevan laittomasti maassa. Ja tähän kaikkeen sotkeutuu sinnikäs toimittaja Essi Kokko. Sotku on valmis kuljettamaan Ratamon Lontoon kautta Turkkiin.
Limittäin kulkee myös kertomus amerikkalaisesta John Jarvesta, jolla on suomalaiset sukujuuret. Mies on yhdysvaltain armeijan entinen tarkka-ampuja, joka tekee tiliä menneisyytensä kanssa. Ja kuten arvata saattaa, kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sekoituu yhdeksi vyyhdeksi.
Soininvaaran kerronta etenee sujuvasti. Kirja tempaa melko hyvin mukaansa ja pysyy juonen osalta kasassakin. Kirjassa puhutaan laittomista maahanmuuttajista ja ihmiskaupasta, ja se sai miettimään, miten todellisia nämä asiat varmasti ovat. Myös kirjan nimi antaa aihetta ajatuksille, joten tätä olisin itse voinut miettiä tarkemminkin.
Lajilleen tyypillisesti kirjassa hahmot pelaavat moneen suuntaan, eikä lopulta tiedä, keneen voi luottaa, keneen ei. Kirja loppuu myös ärsyttävästi kesken, mutta melko suorasti vihjaten jatkoa olevan luvassa.
Taavi Soininvaara: Toinen peto
Kustantaja: Otava
Kansi: Timo Numminen
Sivuja: 384
Arto Ratamo ja Helsingin kadut tuntuvat jotenkin läheisiltä ja kotoisilta Leo Karan rymistelyjen jäljiltä. Kyllä tässäkin teoksessa liikutaan eri puolilla maailmaa, mutta ehkä hieman maltillisemmin.
Arto Ratamo siis palaa sairaslomalta töihin Suojelupoliisiin. (Onko edellisessä Ratamo-kirjassa kerrottu Ratamon onnettomuudesta ja loukkaantumisesta? Itse en ainakaan muista. Toisaalta on jo aikaa siitä, kun olen Ratamosta viimeksi lukenut.) Tuntuu, että mikään ei ole ennallaan: pomo on uusi, työhuone on onneton koppi kellarissa, eikä työtehtävistäkään oikein ota selvää.
Helsingissä on surmattu ulkomaalainen ydintutkija, ja kohta käy ilmi, ettei surma ole ainoa laatuaan. Erään suomalaisenkin ydinfyysikon henki tuntuu olevan vaarassa. Ratamon tytär Nelli puolestaan on tutustunut ikäiseensa maahanmuuttajatyttöön, joka tuntuu olevan laittomasti maassa. Ja tähän kaikkeen sotkeutuu sinnikäs toimittaja Essi Kokko. Sotku on valmis kuljettamaan Ratamon Lontoon kautta Turkkiin.
Limittäin kulkee myös kertomus amerikkalaisesta John Jarvesta, jolla on suomalaiset sukujuuret. Mies on yhdysvaltain armeijan entinen tarkka-ampuja, joka tekee tiliä menneisyytensä kanssa. Ja kuten arvata saattaa, kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sekoituu yhdeksi vyyhdeksi.
Soininvaaran kerronta etenee sujuvasti. Kirja tempaa melko hyvin mukaansa ja pysyy juonen osalta kasassakin. Kirjassa puhutaan laittomista maahanmuuttajista ja ihmiskaupasta, ja se sai miettimään, miten todellisia nämä asiat varmasti ovat. Myös kirjan nimi antaa aihetta ajatuksille, joten tätä olisin itse voinut miettiä tarkemminkin.
Lajilleen tyypillisesti kirjassa hahmot pelaavat moneen suuntaan, eikä lopulta tiedä, keneen voi luottaa, keneen ei. Kirja loppuu myös ärsyttävästi kesken, mutta melko suorasti vihjaten jatkoa olevan luvassa.
Taavi Soininvaara: Toinen peto
Kustantaja: Otava
Kansi: Timo Numminen
Sivuja: 384
torstai 30. tammikuuta 2014
Åsa Larsson: Sudentaival
7. Järjestyksessään toista Åsa Larssonin kirjaa Sudentaival (2004) aloin lukea jo tovi sitten. Siihen väliin sitten paukahtivat Poika raidallisessa pyjamassa, Yöllisen koiran merkillinen tapaus ja Eläintenvallankumous. Tänään sitten saatoin tuon Larssonin loppuun.
Olen Larssonin kanssa mennyt vähän niin sanotusti perä edellä puuhun. Olen kyllä ensimmäiseksi lukenut ensimmäisen julkaistun Larssonin, mutta sen jälkeen myöhempiä osia. Ovathan ne itsenäisiä teoksia, mutta olisihan se varmaan hyvä toisaalta lukea ihan järjestyksessäkin. Pidän tämän mielessäni, jos joskus alan lukea Anna Janssona, Camilla Läckenbergiä tai vaikka Matti Yrjänä Joensuuta. Olisi hienoa joskus lukea jokin sarja ihan järjestyksessä.
No, asiaan. Sudentaival jatkaa juristi Rebecka Martinssonin elämän seuraamista. Martinsson päätyy taas Tukholmasta kotikonnuilleen pohjoiseen ja sekaantuu ehkä liikaakin asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Kirjan tapahtumat alkavat, kun kiirunalainen pappi Mildred Nilsson löytyy murhattuna kirkosta. Tämäkin teos siis liikkuu rikoksien ja uskonnon parissa. Mildred on voimakasluonteinen naispappi, joka herättää paljon tunteita ja ajatuksia niin elävänä kuin kuolleenakin. Hänellä tuntuu olevan paljon vihamiehiä, jos myös kannattajia. Seurakunta jakaantuu melkein kahtia: vanhaa koulukuntaa edustavat miehet, jotka haluavat pitää metsästysseuransa ja uudistusmielinen Mildred, joka haluaa esimerkiksi perustaa säätiön suojelemaan kirkon mailla liikkuvaa sutta.
Muista kirjoista tutut henkilöt Anna-Maria Mella ja Sven-Erik Stålnacke ovat myös mukana menossa. Muutenkin kirjan henkilögalleria on runsas ja mielenkiintoinen. Toisaalta henkilöitä oli sen verran, että osa heistä ja heidän toimintansa motiiveista jäi minusta vähän irtonaisiksi. Samaten syyllinen ja osin hänen motiivinsa olivat myös irrallisia. Olisin ehkä halunnut tietää vähän syvemmin kaikesta.
Kuten Larssonin muissakin kirjoissa, tässäkin päätarinaan limittyy toinen tarina, Keltajalka-nimisestä sudesta. Susi toki on se, jota Mildred kirjassa suojelee. En silti voinut välttyä ajatukselta, että symboloiko yksinäinen susi jotenkin kenties Rebecka Martinssonia?
Åsa Larsson: Sudentaival
Alkuteos: Det blod som spillts
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Katriina Savolainen
Sivuja: 351
Olen Larssonin kanssa mennyt vähän niin sanotusti perä edellä puuhun. Olen kyllä ensimmäiseksi lukenut ensimmäisen julkaistun Larssonin, mutta sen jälkeen myöhempiä osia. Ovathan ne itsenäisiä teoksia, mutta olisihan se varmaan hyvä toisaalta lukea ihan järjestyksessäkin. Pidän tämän mielessäni, jos joskus alan lukea Anna Janssona, Camilla Läckenbergiä tai vaikka Matti Yrjänä Joensuuta. Olisi hienoa joskus lukea jokin sarja ihan järjestyksessä.
No, asiaan. Sudentaival jatkaa juristi Rebecka Martinssonin elämän seuraamista. Martinsson päätyy taas Tukholmasta kotikonnuilleen pohjoiseen ja sekaantuu ehkä liikaakin asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Kirjan tapahtumat alkavat, kun kiirunalainen pappi Mildred Nilsson löytyy murhattuna kirkosta. Tämäkin teos siis liikkuu rikoksien ja uskonnon parissa. Mildred on voimakasluonteinen naispappi, joka herättää paljon tunteita ja ajatuksia niin elävänä kuin kuolleenakin. Hänellä tuntuu olevan paljon vihamiehiä, jos myös kannattajia. Seurakunta jakaantuu melkein kahtia: vanhaa koulukuntaa edustavat miehet, jotka haluavat pitää metsästysseuransa ja uudistusmielinen Mildred, joka haluaa esimerkiksi perustaa säätiön suojelemaan kirkon mailla liikkuvaa sutta.
Muista kirjoista tutut henkilöt Anna-Maria Mella ja Sven-Erik Stålnacke ovat myös mukana menossa. Muutenkin kirjan henkilögalleria on runsas ja mielenkiintoinen. Toisaalta henkilöitä oli sen verran, että osa heistä ja heidän toimintansa motiiveista jäi minusta vähän irtonaisiksi. Samaten syyllinen ja osin hänen motiivinsa olivat myös irrallisia. Olisin ehkä halunnut tietää vähän syvemmin kaikesta.
Kuten Larssonin muissakin kirjoissa, tässäkin päätarinaan limittyy toinen tarina, Keltajalka-nimisestä sudesta. Susi toki on se, jota Mildred kirjassa suojelee. En silti voinut välttyä ajatukselta, että symboloiko yksinäinen susi jotenkin kenties Rebecka Martinssonia?
Åsa Larsson: Sudentaival
Alkuteos: Det blod som spillts
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Katriina Savolainen
Sivuja: 351
keskiviikko 29. tammikuuta 2014
George Orwell: Eläinten vallankumous
6."Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkin eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset." (s.120)
Sain vihdoin luettua tämänkin klassikon, nimittäin George Orwellin Eläinten vallankumouksen (1945). Vähän harmittaa: olisipa joku suositellut tätä minulle lapsena tai nuorena. Olisi ollut mielenkiintoista nyt miettiä, miten eri tavoin kirjan käsittää nyt kuin miten sen olisi lapsena käsittänyt. Kirjahan on ohut ja sopii tarinansa puolesta nuorillekin lukijoille. Poliittiset nyanssit tosin aukenevat vasta vähän vanhemmille.
Jotenkin minua siltikin pelotti tarttua kirjaan kun pelkäsin, että mitä jos en tajuakaan satiiria siinä. Pelko oli turha, sen verran ilmeistä se oli. Kirja herätti myös tunteita laidasta laitaan: hämmästystä, kummastusta, kiukkua, surua... Ehkä eniten kiukkua siitä, miten edelleen kirja on omalla tavallaan ajankohtainen.
Kirja kertoo siis nimensä mukaisesti eläimistä, jotka kirjan alussa päättävät tehdä vallankumouksen maatilalla ja nousta vastarintaan niitä riistäneitä ihmisiä vastaan. Eläimet karkoittavat ihmiset tiluksiltaan ja alkavat kaikki lajit elää sopusoinnussa ja harmoniassa keskenään - tai näin ne aluksi kuvittelevat.
Eläimet työskentelevät yhteen hiileen puhaltaen ja niillä on selkeä päämäärä. On myös kauniita ajatuksia siitä, miten ruokaa ja mukavia oloja tulee aina riittämään kaikille.
Pian kuitenkin tilanne alkaa muuttua ja siat ottavat vallan. Ne manipuloivat ovelasti muita eläimiä ja saavat ne tekemään yhä kovemmin töitä yhä pienemmin eduin. Ne saavat muut eläimet myös uskomaan, että siat ajavat ja valvovat muiden etuja, vaikka ne eivät näkyvästi osallistukaan maatilan töihin. Ja kohta muut eläimet eivät enää muista, että mitään muuta olisi ollut olemassakaan...
Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja, kertakaikkiaan. Tästä olisi kiva keskustella enemmän ja tarkemminkin.
George Orwell: Eläinten vallankumous
Alkuteos: Animal Farm
Kustantaja: Wsoy
Suomentanut: Panu Pekkanen
Sivuja: 126
Sain vihdoin luettua tämänkin klassikon, nimittäin George Orwellin Eläinten vallankumouksen (1945). Vähän harmittaa: olisipa joku suositellut tätä minulle lapsena tai nuorena. Olisi ollut mielenkiintoista nyt miettiä, miten eri tavoin kirjan käsittää nyt kuin miten sen olisi lapsena käsittänyt. Kirjahan on ohut ja sopii tarinansa puolesta nuorillekin lukijoille. Poliittiset nyanssit tosin aukenevat vasta vähän vanhemmille.
Jotenkin minua siltikin pelotti tarttua kirjaan kun pelkäsin, että mitä jos en tajuakaan satiiria siinä. Pelko oli turha, sen verran ilmeistä se oli. Kirja herätti myös tunteita laidasta laitaan: hämmästystä, kummastusta, kiukkua, surua... Ehkä eniten kiukkua siitä, miten edelleen kirja on omalla tavallaan ajankohtainen.
Kirja kertoo siis nimensä mukaisesti eläimistä, jotka kirjan alussa päättävät tehdä vallankumouksen maatilalla ja nousta vastarintaan niitä riistäneitä ihmisiä vastaan. Eläimet karkoittavat ihmiset tiluksiltaan ja alkavat kaikki lajit elää sopusoinnussa ja harmoniassa keskenään - tai näin ne aluksi kuvittelevat.
Eläimet työskentelevät yhteen hiileen puhaltaen ja niillä on selkeä päämäärä. On myös kauniita ajatuksia siitä, miten ruokaa ja mukavia oloja tulee aina riittämään kaikille.
Pian kuitenkin tilanne alkaa muuttua ja siat ottavat vallan. Ne manipuloivat ovelasti muita eläimiä ja saavat ne tekemään yhä kovemmin töitä yhä pienemmin eduin. Ne saavat muut eläimet myös uskomaan, että siat ajavat ja valvovat muiden etuja, vaikka ne eivät näkyvästi osallistukaan maatilan töihin. Ja kohta muut eläimet eivät enää muista, että mitään muuta olisi ollut olemassakaan...
Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja, kertakaikkiaan. Tästä olisi kiva keskustella enemmän ja tarkemminkin.
George Orwell: Eläinten vallankumous
Alkuteos: Animal Farm
Kustantaja: Wsoy
Suomentanut: Panu Pekkanen
Sivuja: 126
torstai 23. tammikuuta 2014
Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus
5. Hitsi, että meitsi on liekeissä! Jo viides luettu kirja tälle tammikuulle, ennen kuulumatonta. Veikkaan tahdin kyllä tästä hiljenevän. Nyt on ollut sen verran kylmät kelit, että oikein muita aktiviteetteja ei ole tullut tehtyä, olen vain lojunut sisällä ja lukenut.
Nyt oli vuorossa Mark Haddonin riemastuttavan ihanan erilainen Yöllisen koiran merkillinen tapaus (2003). Kirja kertoo 15-vuotiaasta Christopher Francis Boonesta, joka tietää kaikki maailman valtiot ja niiden pääkaupungit ja osaa kaikki alkuluvut lukuun 7507 asti. Sen sijaan hän ei ymmärrä, mitä tarkoittavat metaforat, kuten "sydämeni itki verta" tai "koira potkaisi tyhjää", hän ei osaa jertoa vitsejä eikä hän osaa oikein tulkita toisten ihmisten ilmeitä. Christopherilla on aspergerin syndrooma, tai näin ainakin kerrotaan kirjan takakannessa. Kirjan tekstistä ei varsinaisesti tule ilmi, onko Christopherilla jokin diagnoosi, tai mikä tuo diagnoosi mahdollisesti on. Christopher on älykäs, mutta elää omassa pienessä maailmassaan, jossa hän ahdistuu esimerkiksi ihmispaljoudesta ja siitä, jos häneen kosketaan.
Kirjan alussa Christopher löytää naapurin rouvan pihalta kuolleen koiran, joka on tapettu talikolla. Christopher ihailee Sherlock Holmesia ja aikoo ottaa selvää, mitä koiralle on tapahtunut. Hän haluaa myös kirjoittaa salapoliisikertomuksen tutkimuksistaan.
"Minä pidän koirista. Koirista tietää aina mitä ne ajattelevat. Niillä on 4 mielialaa. Iloinen, surullinen, vihainen ja keskittynyt. Koirat ovat myös uskollisia eivätkä ne valehtele koska ne eivät osaa puhua." (s. 4) Yhdyn tähän huomioon täysin.
Kirjasta teki kiehtovan se, että se oli kirjoitettu Christopherin osittain yksinkertaisesta ajatusmaailmasta ja näkökulmasta käsin. Kirjan luvut eivät myöskään edenneet numerojärjestyksessä, siis siten, kuin yleensä on totuttu, vaan numerojärjestyksessä alkuluvuittain. Nän humanistina tuntui hämmentävältä, että jollekin on hankalaa hahmottaa metaforia, sen sijaan tuo joku osaa sujuvasti laskea kahden potensseja omasta näkökulmastani loputtomiin. Kirjassa oli hyvin paljon matemaattisia kaavoja, jotka itseltäni menivät aivan täysin yli. Kirjassa oli myös havainnollistavia piirroksia kuvaamaan esimerkiksi Christopherin kotikatua tai kuvioita, joita hän jossakin näki.
Pidin kirjasta kovasti. Se on toisaalta kai suunnattu nuorille, mutta sopii varsin mainiosti näin aikuisellekin lukijalle. (Taisin todeta samaa Poika raidallisessa pyjamassa -teoksen kohdalla.)
Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus
Alkuteos: The curious incident of the dog in the night-time
Kustantaja: Otava
Suomennos: Terhi Leskinen
Sivuja: 269 + liite
Nyt oli vuorossa Mark Haddonin riemastuttavan ihanan erilainen Yöllisen koiran merkillinen tapaus (2003). Kirja kertoo 15-vuotiaasta Christopher Francis Boonesta, joka tietää kaikki maailman valtiot ja niiden pääkaupungit ja osaa kaikki alkuluvut lukuun 7507 asti. Sen sijaan hän ei ymmärrä, mitä tarkoittavat metaforat, kuten "sydämeni itki verta" tai "koira potkaisi tyhjää", hän ei osaa jertoa vitsejä eikä hän osaa oikein tulkita toisten ihmisten ilmeitä. Christopherilla on aspergerin syndrooma, tai näin ainakin kerrotaan kirjan takakannessa. Kirjan tekstistä ei varsinaisesti tule ilmi, onko Christopherilla jokin diagnoosi, tai mikä tuo diagnoosi mahdollisesti on. Christopher on älykäs, mutta elää omassa pienessä maailmassaan, jossa hän ahdistuu esimerkiksi ihmispaljoudesta ja siitä, jos häneen kosketaan.
Kirjan alussa Christopher löytää naapurin rouvan pihalta kuolleen koiran, joka on tapettu talikolla. Christopher ihailee Sherlock Holmesia ja aikoo ottaa selvää, mitä koiralle on tapahtunut. Hän haluaa myös kirjoittaa salapoliisikertomuksen tutkimuksistaan.
"Minä pidän koirista. Koirista tietää aina mitä ne ajattelevat. Niillä on 4 mielialaa. Iloinen, surullinen, vihainen ja keskittynyt. Koirat ovat myös uskollisia eivätkä ne valehtele koska ne eivät osaa puhua." (s. 4) Yhdyn tähän huomioon täysin.
Kirjasta teki kiehtovan se, että se oli kirjoitettu Christopherin osittain yksinkertaisesta ajatusmaailmasta ja näkökulmasta käsin. Kirjan luvut eivät myöskään edenneet numerojärjestyksessä, siis siten, kuin yleensä on totuttu, vaan numerojärjestyksessä alkuluvuittain. Nän humanistina tuntui hämmentävältä, että jollekin on hankalaa hahmottaa metaforia, sen sijaan tuo joku osaa sujuvasti laskea kahden potensseja omasta näkökulmastani loputtomiin. Kirjassa oli hyvin paljon matemaattisia kaavoja, jotka itseltäni menivät aivan täysin yli. Kirjassa oli myös havainnollistavia piirroksia kuvaamaan esimerkiksi Christopherin kotikatua tai kuvioita, joita hän jossakin näki.
Pidin kirjasta kovasti. Se on toisaalta kai suunnattu nuorille, mutta sopii varsin mainiosti näin aikuisellekin lukijalle. (Taisin todeta samaa Poika raidallisessa pyjamassa -teoksen kohdalla.)
Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus
Alkuteos: The curious incident of the dog in the night-time
Kustantaja: Otava
Suomennos: Terhi Leskinen
Sivuja: 269 + liite
sunnuntai 19. tammikuuta 2014
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa
4. "Piste, josta tuli täplä, josta tuli läiskä, josta tuli hahmo, josta tuli poika"
Ihan ensiksi haluaisin sanoa, etten lukenut John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa -kirjaa (2009) päivässä. Eilinen postaus oli kirjoitettu jo aiemmin ja vain ajastettu, ja sillä välin ehdin sitten lukea tämän.Kirja oli rankasta aiheestaan huolimatta helppo ja nopea lukea.
Niin, kirja siis kertoo yhä kipeästä aiheesta, holokaustista. Näkökulma kuitenkin on tuore ja uusi. Kirja kerrotaan 9-vuotiaan Bruno-pojan näkökulmasta. Bruno on toisaalta pikkuvanha (" 'Millainen työ?' kysyi Bruno, sillä jos hän oli rehellinen itselleen - mitä hän aina pyrki olemaan - hän ei ollut ihan varma siitä, mitä työtä Isä tekee" s. 12) toisaalta hyvinkin naiivi.
Brunon isä työskentelee "Hillerille" ja isänsä työn takia Brunon perhe joutuu muuttamaan Berliinistä "Aus-vitsiin". Berliinissä perheellä on hieno viisikerroksinen talo, nyt he joutuvat asettumaan kolmekerroksiseen taloon. Kuka nyt sellaisessa voisi elää? miettii Bruno. Bruno kaipaa kovasti Berliiniin ja on yksinäinen Aus-vitsissa.
Huoneensa ikkunasta Bruno näkee loputtomiin jatkuvan aidan ja sen takana ihmisiä raidallisissa pyjamissa. Hänkin haluaisi toiselle puolelle, sillä siellä näkyy olevan lapsia ja siten seuraa.
Kirjan puolivälissä tapahtuu ratkaiseva käänne, kun Bruno tapaa aidan takana kanssaan samanikäisen pojan, Shmuelin. Bruno huomaa, että tämä on laiha ja surullisen näköinen, mutta ei tajua olla hiljaa omista hyvistä oloistaan. Bruno olettaa, että myös toisella puolella asiat ovat hyvin ja että sielläkin on ruokaa, vilkkaita katuja ja kauppoja. Shmuelista tulee pian Brunon paras (ja ainoa) ystävä. Tästä kirja lähtee etenemään kohti vavahduttavaa loppuratkaisua.
Pidin kirjasta. Kuten alussa totesin, se oli helppo ja nopea lukea. Pidin myös siitä, miten Boyne on löytänyt tällaisen uuden lähestymistavan aiheelle. Kirjaa kerrotaan viattoman Brunon näkökulmasta, mutta aikuisena pystyy lukemaan myös rivien väleistä erinäisiä asioita. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja!
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (2009)
Alkuteos: The Boy in the Stripped Pyjamas (2006)
Kustantaja: Bazar
Suomennos: Laura Beck
Kansi: Nic Oxby
Sivuja: 204
Ihan ensiksi haluaisin sanoa, etten lukenut John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa -kirjaa (2009) päivässä. Eilinen postaus oli kirjoitettu jo aiemmin ja vain ajastettu, ja sillä välin ehdin sitten lukea tämän.Kirja oli rankasta aiheestaan huolimatta helppo ja nopea lukea.
Niin, kirja siis kertoo yhä kipeästä aiheesta, holokaustista. Näkökulma kuitenkin on tuore ja uusi. Kirja kerrotaan 9-vuotiaan Bruno-pojan näkökulmasta. Bruno on toisaalta pikkuvanha (" 'Millainen työ?' kysyi Bruno, sillä jos hän oli rehellinen itselleen - mitä hän aina pyrki olemaan - hän ei ollut ihan varma siitä, mitä työtä Isä tekee" s. 12) toisaalta hyvinkin naiivi.
Brunon isä työskentelee "Hillerille" ja isänsä työn takia Brunon perhe joutuu muuttamaan Berliinistä "Aus-vitsiin". Berliinissä perheellä on hieno viisikerroksinen talo, nyt he joutuvat asettumaan kolmekerroksiseen taloon. Kuka nyt sellaisessa voisi elää? miettii Bruno. Bruno kaipaa kovasti Berliiniin ja on yksinäinen Aus-vitsissa.
Huoneensa ikkunasta Bruno näkee loputtomiin jatkuvan aidan ja sen takana ihmisiä raidallisissa pyjamissa. Hänkin haluaisi toiselle puolelle, sillä siellä näkyy olevan lapsia ja siten seuraa.
Kirjan puolivälissä tapahtuu ratkaiseva käänne, kun Bruno tapaa aidan takana kanssaan samanikäisen pojan, Shmuelin. Bruno huomaa, että tämä on laiha ja surullisen näköinen, mutta ei tajua olla hiljaa omista hyvistä oloistaan. Bruno olettaa, että myös toisella puolella asiat ovat hyvin ja että sielläkin on ruokaa, vilkkaita katuja ja kauppoja. Shmuelista tulee pian Brunon paras (ja ainoa) ystävä. Tästä kirja lähtee etenemään kohti vavahduttavaa loppuratkaisua.
Pidin kirjasta. Kuten alussa totesin, se oli helppo ja nopea lukea. Pidin myös siitä, miten Boyne on löytänyt tällaisen uuden lähestymistavan aiheelle. Kirjaa kerrotaan viattoman Brunon näkökulmasta, mutta aikuisena pystyy lukemaan myös rivien väleistä erinäisiä asioita. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja!
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (2009)
Alkuteos: The Boy in the Stripped Pyjamas (2006)
Kustantaja: Bazar
Suomennos: Laura Beck
Kansi: Nic Oxby
Sivuja: 204
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)