26. Luin tämän toisen Anne Holtin dekkarin oikeastaan heti edellisen perään, mutta kommentointi laahaa nyt pahasti jäljessä. Nyt on kuitenkin hyvä hetki palautella mieleen lukemaansa. Vereen kirjoitettu (1999) alkaa toukokuun alusta, kun Oslo on poikkeuksellisen lämpöaallon kourissa. Eräänä sunnuntaina Oslon laitamilta löytyy hylätystä talosta verta. Verta lattialta ja seiniltä. Huoneessa on tapahtunut varsinainen verilöyly. Ruumista ei kuitenkaan löydy. Sen sijaan seinältä löytyy outo numerosarja.
Lopulta verilöylyn jälkiä löytyy useampiakin, kaikki aina lauantai-iltana tai sunnuntaiaamuna. Ja kaikissa paikoissa on niin ikään tuollainen numerosarja. Hanne Wilhelmsen kokee olevansa ylityöllistetty jopa niin, että työ haittaa hänen parisuhdettaan. Ja näiden verilöylyjen lisäksi tehtäväpinossa on nuoren opiskelijatytön raaka raiskaus. Kuluu pitkään, ennen kuin poliisit yhdistävät verilöylyt ja raiskauksen toisiinsa.
Sitä ennen itse raiskauksen uhri kuin hänen isänsäkin ovat ryhtyneet omin päin selvittämään raiskaajan henkilöllisyyttä ja saavatkin sen selville ennen poliisia. Kumpikin tahollaan on ottamassa oikeutta omiin käsiinsä. Ehtiikö poliisi väliin, ennen kuin katkera uhri ehtii kostaa raiskaajalle?
Mielenkiintoista oli, että teoksessa seurattiin välillä tapahtumia myös itse rikollisen näkökulmasta. Kirja siis kuvasi tuon henkilön ajatuksia ja suunnitelmia. Mutta taas mielestäni tarkemmat motiivit ja selitykset jäivät tyystin uupumaan.
Parasta ja mielenkiintoisinta on henkilöhahmojen ja heidän välisten suhteidensa kuvailu. Tykkäsin kyllä tästäkin Holtista ja aion lukea näitä lisää.
Anne Holt: Vereen kirjoitettu (1999)
Alkuperäisteos: Salige er de som törster (1994)
Kustantaja: Gummerus
Suomentanut: Katriina Savolainen
Sivuja: 211
maanantai 21. heinäkuuta 2014
tiistai 8. heinäkuuta 2014
Anne Holt: Sokea jumalatar
25. Tulin tarttuneeksi norjalaisen Anne Holtin teoksiin vasta nyt, äitini suosituksista. Sain häneltä lainaksi opuksen, jossa on kaksi ensimmäistä Anne Holtin Hanne Wilhelmsen -dekkaria samoissa kansissa. Tarkastelen nyt ensin kuitenkin ensimmäistä teosta, kirjaa nimeltä Sokea jumalatar (1998). Olin jokseenkin hämmästynyt huomatessani, että kirja on norjaksi ilmestynyt jo vuonna 1993! Eikö Holtista ole tullut sen suositumpaa, vai miksi törmään siihen vasta nyt? Ihmettelen kyllä, jos ei ole suosittu, kirjassa nimittäin oli ainesta.
Kirja alkaa, kun asianajaja Karen Borg löytää aamulenkillään ruumiin. Vähän myöhemmin löydetään ulkomaalainen henkilö, joka tunnustaa tehneensä murhan, mutta ei suostu puhumaan mitään muuta. Hän vaatii asianajajakseen juuri Karen Borgia, jostain kaikille käsittämättömästä syystä. Karen kun on erikoistunut talousrikoksiin, ei henkirikoksiin. Syyllinen vaikuttaa myös oudon pelokkaalta. Käy ilmi, että kaiken takana on huumekauppakuviot.
Pari päivää myöhemmin löytyy uusi ruumis, tällä kertaa hämäräperäinen asianajaja. Poliisissa tapausta (tai tapauksia) alkaa tutkia Hanne Wilhelmsen. Hän ajaa vaaleanpunaisella Harrikalla ja on aina hyvin vaitonainen henkilökohtaisista asioistaan. Lukijalle kuitenkin kerrotaan, että Hanne on lesbo ja asuu yhdessä tyttöystävänsä Cecilien kanssa.
Asioiden tutkimiseen osallistuu myös Håkon Sund, niin ikään asianajaja ja Karenin opiskelukaveri. Håkon on toivottoman ihastunut Kareniin, eikä onnekseen jää täysin ilman vastakaikua. Asettelu kirjassa on sikäli erikoinen, että välillä tuntui, kuin myös Hannen ja Håkonin välillä olisi ollut sutinaa.
Lopulta kaiken takaa paljastuu melkoinen korruptionhöyryinen huumevyyhti.
Pidin kirjasta. Holt kirjoitti kivasti ja oli luonut mielenkiintoiset henkilöhahmot. Kirjaa lukiessa ei tuntunut, että siinä elettiin 1990-lukua, vaan kaikki tuntui ajankohtaiselta yhä. Ehdinkin jo lukea seuraavan, samoissa kansissa olleen Holtin. Siitä kommentteja kuitenkin myöhemmin. Tänään kävin jo etsimässä kirjastossa uusia Holteja, mutta haluaisin edetä ilmestymisjärjestyksessä, joten tällä kerralla jäin ilman saalista.
Anne Holta: Sokea jumalatar (1998)
Alkuperäisteos: Blind gudinne (1993)
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 346
Kirja alkaa, kun asianajaja Karen Borg löytää aamulenkillään ruumiin. Vähän myöhemmin löydetään ulkomaalainen henkilö, joka tunnustaa tehneensä murhan, mutta ei suostu puhumaan mitään muuta. Hän vaatii asianajajakseen juuri Karen Borgia, jostain kaikille käsittämättömästä syystä. Karen kun on erikoistunut talousrikoksiin, ei henkirikoksiin. Syyllinen vaikuttaa myös oudon pelokkaalta. Käy ilmi, että kaiken takana on huumekauppakuviot.
Pari päivää myöhemmin löytyy uusi ruumis, tällä kertaa hämäräperäinen asianajaja. Poliisissa tapausta (tai tapauksia) alkaa tutkia Hanne Wilhelmsen. Hän ajaa vaaleanpunaisella Harrikalla ja on aina hyvin vaitonainen henkilökohtaisista asioistaan. Lukijalle kuitenkin kerrotaan, että Hanne on lesbo ja asuu yhdessä tyttöystävänsä Cecilien kanssa.
Asioiden tutkimiseen osallistuu myös Håkon Sund, niin ikään asianajaja ja Karenin opiskelukaveri. Håkon on toivottoman ihastunut Kareniin, eikä onnekseen jää täysin ilman vastakaikua. Asettelu kirjassa on sikäli erikoinen, että välillä tuntui, kuin myös Hannen ja Håkonin välillä olisi ollut sutinaa.
Lopulta kaiken takaa paljastuu melkoinen korruptionhöyryinen huumevyyhti.
Pidin kirjasta. Holt kirjoitti kivasti ja oli luonut mielenkiintoiset henkilöhahmot. Kirjaa lukiessa ei tuntunut, että siinä elettiin 1990-lukua, vaan kaikki tuntui ajankohtaiselta yhä. Ehdinkin jo lukea seuraavan, samoissa kansissa olleen Holtin. Siitä kommentteja kuitenkin myöhemmin. Tänään kävin jo etsimässä kirjastossa uusia Holteja, mutta haluaisin edetä ilmestymisjärjestyksessä, joten tällä kerralla jäin ilman saalista.
Anne Holta: Sokea jumalatar (1998)
Alkuperäisteos: Blind gudinne (1993)
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 346
lauantai 21. kesäkuuta 2014
Miika Nousiainen: Metsäjätti
24. Olen lukenut Miika Nousiaiselta aiemmin Vadelmavenepakolaisen, eikä se oikein vakuuttanut. Ymmärsin ja hahmotin kyllä, missä kohdissa olisi pitänyt nauraa, mutta itseäni ei edes hymähdyttänyt. En tiedä, satiiriksiko se olisi pitänyt määritellä. Yhtä kaikki, en tykännyt, en. Siksipä en ole tullut tarttuneeksi sen jälkeenkään Miika Nousiaisen teoksiin, vaikka miehestä Hyvissä ja huonoissa uutisissa pidänkin. Nyt tuli ystävän kanssa puheeksi Nousiaisen uudempi teos Metsäjätti (2011), jonka sen keskustelun jälkeen siltä istumalta hain kirjastosta ja luin. Ystäväni kertoi, että Metsäjätissä on realistisempi ote kuin Vadelmavenepakolaisessa, joten ajattelin, että ehkä pitäisin kirjasta.
Metsäjätissä vuorottelevat kaksi kertojaa, Pasi ja Janne. He ovat lapsuuden kavereita Törmälästä, pienestä teollisuuspitäjästä, jossa sukupolvi toisensa jälkeen alkoholisoituu ja toistaa vanhoja kaavoja: miehet ovat tehtaalla töissä ja hivenen alkoholisoituneita ja sitten hakkaavat vaimojaan. Lapset elävät niukan lapsuuden ja jäävät paikkakunnalle töihin tai työttömiksi, elleivät sitten päädy itsemurhaan. Pasi on kuitenkin toista maata: hän on päättänyt ponnistaa kauemmas. Hän lähteekin heti koulun päätyttyä Helsinkiin opiskelemaan kauppatieteitä, vain palatakseen hieman alle nelikymppisenä pukumiehenä Törmälään, Metsäjätin YT-neuvotteluja johtamaan.
Toinen kertoja on Janne, joka ei ole päässyt Pasin tavoin ponnistamaan maailmalle. On teininä saatu poika, joka nyt on tekemässä Jannesta ukkia. On työ tehtaassa. On alkoholi. On syystä tai toisesta heikko itsetunto, joka ei anna uskoa omiin mahdollisuuksiin.
Tarina etenee mukavan jouhevasti aina vuorotellen Pasin ja Jannen näkökulmasta kerrottuna. Samalla keriytyy auki menneisyys ja sen jättämät traumat. Tarina sinänsä on traaginen; ovathan kymmenet menettämässä työnsä sen seurauksena, että oman kylän poika palaa tiluksille pukumiehenä. Kuitenkin Pasi näyttäytyy inhimillisenä hahmona, eikä Jannekaan tunnu kantavan kaunoja. Miesten välinen ystävyys on toden totta erilaista kuin naisten, mutta hienoa ja arvostettavaa.
Tykkäsin erityisesti siitä, miten Pasin hahmo kehittyi kirjan myötä. Niin kyllä kehittyi Jannekin. Kaiken kaikkiaan hahmot ja tapahtumat oli kuvattu kovin inhimillisesti, vaikkakin ehkä omalla tavallaan inhorealistisestikin.
Pidin kirjasta hurjasti. Jälleen on sanottava, että tässäpä oli tämän vuoden paras kirja tähän mennessä. Huomasinpa muuten myös, että olin tämän merkinnyt TBR100-listalleni! Hei hienoa, ihan kuin vahingossa sain yhden kirjan sieltäkin kuitattua!
Miika Nousiainen: Metsäjätti (2011)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 286
Metsäjätissä vuorottelevat kaksi kertojaa, Pasi ja Janne. He ovat lapsuuden kavereita Törmälästä, pienestä teollisuuspitäjästä, jossa sukupolvi toisensa jälkeen alkoholisoituu ja toistaa vanhoja kaavoja: miehet ovat tehtaalla töissä ja hivenen alkoholisoituneita ja sitten hakkaavat vaimojaan. Lapset elävät niukan lapsuuden ja jäävät paikkakunnalle töihin tai työttömiksi, elleivät sitten päädy itsemurhaan. Pasi on kuitenkin toista maata: hän on päättänyt ponnistaa kauemmas. Hän lähteekin heti koulun päätyttyä Helsinkiin opiskelemaan kauppatieteitä, vain palatakseen hieman alle nelikymppisenä pukumiehenä Törmälään, Metsäjätin YT-neuvotteluja johtamaan.
Toinen kertoja on Janne, joka ei ole päässyt Pasin tavoin ponnistamaan maailmalle. On teininä saatu poika, joka nyt on tekemässä Jannesta ukkia. On työ tehtaassa. On alkoholi. On syystä tai toisesta heikko itsetunto, joka ei anna uskoa omiin mahdollisuuksiin.
Tarina etenee mukavan jouhevasti aina vuorotellen Pasin ja Jannen näkökulmasta kerrottuna. Samalla keriytyy auki menneisyys ja sen jättämät traumat. Tarina sinänsä on traaginen; ovathan kymmenet menettämässä työnsä sen seurauksena, että oman kylän poika palaa tiluksille pukumiehenä. Kuitenkin Pasi näyttäytyy inhimillisenä hahmona, eikä Jannekaan tunnu kantavan kaunoja. Miesten välinen ystävyys on toden totta erilaista kuin naisten, mutta hienoa ja arvostettavaa.
Tykkäsin erityisesti siitä, miten Pasin hahmo kehittyi kirjan myötä. Niin kyllä kehittyi Jannekin. Kaiken kaikkiaan hahmot ja tapahtumat oli kuvattu kovin inhimillisesti, vaikkakin ehkä omalla tavallaan inhorealistisestikin.
Pidin kirjasta hurjasti. Jälleen on sanottava, että tässäpä oli tämän vuoden paras kirja tähän mennessä. Huomasinpa muuten myös, että olin tämän merkinnyt TBR100-listalleni! Hei hienoa, ihan kuin vahingossa sain yhden kirjan sieltäkin kuitattua!
Miika Nousiainen: Metsäjätti (2011)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 286
keskiviikko 18. kesäkuuta 2014
Mihkel Raud: Sininen on sinun taivaasi
23. Sattuipa taas eteen kirja, josta en tuntunut ymmärtävän hölkäsen pöläystä. Kirja oli virolaisen Mihkel Raudin teos Sininen on sinun taivaasi (2010), joka on ilmestynyt Liken Rikos kannattaa -sarjassa. Takakansi myös lupaa lähes kansainvälisen tason menoa salaliittoineen ja terroristeineen. Taisin lähteä kirjan kanssa vähän väärällä jalalla liikkeelle. Lähdin lukemaan kirjaa rikosromaanina ja vasta nyt jälkikäteen tajusin, että kyse oli jostain aivan muusta. Jonkinlainen vahinko oli kuitenkin jo ehtinyt tapahtua, eikä kirja minua sytyttänyt.
Punaisena lankana kirjassa kulkee virolaisen tv-julkkiksen ja saksalaisen naisen rakkaustarina. Nainen paljastuu yllättäen joksikin aivan muuksi, mitä mies on odottanut ja olettanut. Sivujuonteina kirjassa ovat valtaisa terrori-isku, nuorten liftarityttöjen sieppauset ja politikointi.En tiedä, mitä kirjailija haluaa sanoa ja tuoda esiin Viron tämän hetken politiikasta...
Kaiken kaikkiaan kirja jää jotenkin minulle kaukaiseksi. En saanut nivottua tapahtumia yhteen haluamallani tavalla, vaan kirjan loputtuakin jää vielä liiaksi avoimia kysymyksiä. Kirja oli helppo- ja nopealukuinen, mutta siihen sen ansioit oikeastaan jäävätkin. Tai jos olisin lähtenyt liikkeelle siitä, että käsissäni on jonkinlainen Viron nykymeininkiä ruotiva satiiri, olisi mielipiteeni saattanut olla jotenkin toinen. Paitsi että ehkä siltikin avoimia kysymyksiä jäi liiaksi.
Mihkel Raud: Sininen on sinun taivaasi (2011)
Alkuperäisteos: Sinine on sinu taevas (2010)
Kustantaja: Like
Suomentanut: Jouko Vanhanen
Sivuja: 268
Punaisena lankana kirjassa kulkee virolaisen tv-julkkiksen ja saksalaisen naisen rakkaustarina. Nainen paljastuu yllättäen joksikin aivan muuksi, mitä mies on odottanut ja olettanut. Sivujuonteina kirjassa ovat valtaisa terrori-isku, nuorten liftarityttöjen sieppauset ja politikointi.En tiedä, mitä kirjailija haluaa sanoa ja tuoda esiin Viron tämän hetken politiikasta...
Kaiken kaikkiaan kirja jää jotenkin minulle kaukaiseksi. En saanut nivottua tapahtumia yhteen haluamallani tavalla, vaan kirjan loputtuakin jää vielä liiaksi avoimia kysymyksiä. Kirja oli helppo- ja nopealukuinen, mutta siihen sen ansioit oikeastaan jäävätkin. Tai jos olisin lähtenyt liikkeelle siitä, että käsissäni on jonkinlainen Viron nykymeininkiä ruotiva satiiri, olisi mielipiteeni saattanut olla jotenkin toinen. Paitsi että ehkä siltikin avoimia kysymyksiä jäi liiaksi.
Mihkel Raud: Sininen on sinun taivaasi (2011)
Alkuperäisteos: Sinine on sinu taevas (2010)
Kustantaja: Like
Suomentanut: Jouko Vanhanen
Sivuja: 268
torstai 12. kesäkuuta 2014
R.L. Stevenson: Aarresaari
22. "Viistoista miestä arkulla vainaan - Jahhohhoo, ja rommia pullo!"
Mieheni on usein kehottanut minua lukemaan R.L.Stevensonin klassikkoseikkailun Aarresaari (1883, suomennettu ensikerran 1909). Häneen kirja oli tehnyt kai lähtemättömän vaikutuksen. Pakko myöntää, että ehkä kirja on enemmän miesten ja poikien makuun - itseeni se ei nimittäin kolahtanut. Olihan se omalla tavallaan hyvä ja hienosti tehty ja kerrottu, mutta itse en vain jaksanut tempautua kirjan mukana.
Kirja kertoo englantilaisesta nuorukaisesta, Jim Hawkingsista, jonka isä on menehtynyt ja jonka äiti yrittää pitää pystyssä tältä jäänyttä majataloa. Kun vanha juoppo merimies kuolee majatalossa, hänen jäämistöistään löytyy aarrekartaksi oletettu kartta. Myös joukko merirosvoja yrittää tuota karttaa tavoitella.
Jim pääsee kuitenkin erään lääkärin mukana tavoittelemaan aarretta Aarresaarelta. Hispaniola-niminen laiva miehistöineen suuntaa merelle. Mukaan mahtuu monenlaisia hahmoja, joilla ei kaikilla todellakaan ole puhtaita jauhoja pussissaan. On pakko myöntää, etten ihan täysin ja koko ajan pysynyt kerronnan ja henkilöiden perässä. Kirja kerrottiin pääosin Jimin näkökulmasta, mutta välillä kertojaksi astuikin tohtori. Tuolloin huomasin lukeneeni pitkän pätkän olettaen sen Jimin kertomaksi. Sitten pitikin palata taaksepäin ja kerrata vähän.
Kirja ei kyllä kieroilussa ja taistelukohtauksissa häviä lainkaan nykykirjoille! Päinvastoin: jotenkin mahtavaa huomata, että osattiin sitä ennenkin! Suosittelisin kirjaa lähinnä pojille teini-iästä ylös päin.
Robert Louis Stevenson: Aarresaari (2012)
Alkuperäisteos: Treasure Island (1883)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: ?
Sivuja: 220
Mieheni on usein kehottanut minua lukemaan R.L.Stevensonin klassikkoseikkailun Aarresaari (1883, suomennettu ensikerran 1909). Häneen kirja oli tehnyt kai lähtemättömän vaikutuksen. Pakko myöntää, että ehkä kirja on enemmän miesten ja poikien makuun - itseeni se ei nimittäin kolahtanut. Olihan se omalla tavallaan hyvä ja hienosti tehty ja kerrottu, mutta itse en vain jaksanut tempautua kirjan mukana.
Kirja kertoo englantilaisesta nuorukaisesta, Jim Hawkingsista, jonka isä on menehtynyt ja jonka äiti yrittää pitää pystyssä tältä jäänyttä majataloa. Kun vanha juoppo merimies kuolee majatalossa, hänen jäämistöistään löytyy aarrekartaksi oletettu kartta. Myös joukko merirosvoja yrittää tuota karttaa tavoitella.
Jim pääsee kuitenkin erään lääkärin mukana tavoittelemaan aarretta Aarresaarelta. Hispaniola-niminen laiva miehistöineen suuntaa merelle. Mukaan mahtuu monenlaisia hahmoja, joilla ei kaikilla todellakaan ole puhtaita jauhoja pussissaan. On pakko myöntää, etten ihan täysin ja koko ajan pysynyt kerronnan ja henkilöiden perässä. Kirja kerrottiin pääosin Jimin näkökulmasta, mutta välillä kertojaksi astuikin tohtori. Tuolloin huomasin lukeneeni pitkän pätkän olettaen sen Jimin kertomaksi. Sitten pitikin palata taaksepäin ja kerrata vähän.
Kirja ei kyllä kieroilussa ja taistelukohtauksissa häviä lainkaan nykykirjoille! Päinvastoin: jotenkin mahtavaa huomata, että osattiin sitä ennenkin! Suosittelisin kirjaa lähinnä pojille teini-iästä ylös päin.
Robert Louis Stevenson: Aarresaari (2012)
Alkuperäisteos: Treasure Island (1883)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: ?
Sivuja: 220
tiistai 10. kesäkuuta 2014
Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
21. Tulipa sitten luettua Riikka Ala-Harjan Maihinnousu (2012). Kannessa kehuttiin teoksen olevan kirjoittajan paras. Jos näin on, en tiedä, tulenko tarttumaan Ala-Harjan kirjoihin tämän koommin. Niin, tämä tarina ei minua vakuuttanut.
Kirja sijoittuu nimensä mukaisesti Ranskaan, Normandiaan ja Normandian maihinnousun maisemiin. Tarinan minäkertojana on Julie, joka on maihinnousuun erikoistunut historioitsija, ja toimii tällä hetkellä oppaana maihinnousun maisemissa. Hänen elämänsä on järkkymäisillään ja järkkyykin lopulta täysin. Ensin pettää mies. Henri on toimittaja ja rakastuu nuoreen valokuvaajaan, jonka kanssa hänellä on salasuhde, kohta ei enää ehkä niinkään salainen. Sitten tulee vielä suurempi järistys: Julien tytär, 8-vuotias Emma, sairastuu leukemiaan.
Tarinassa seurataan hajoavan perheen elämää suunnilleen vuoden ajan. Ymmärrän, että Normandian maihinnousu vertautuu taisteluun vakavaa sairautta vastaan, ja löytyisi kirjasta varmaankin paljonkin symboliikkaa pohdittavaksi ja tutkittavaksi. Mutta kuitenkin, kaiken kaikkiaan, kirja jättää minut kylmäksi. Se oli helppo- ja nopealukuinen ja harmiton. Mitään muuta otetta en siihen saanut. Kaikki hahmot tuntuvat jäävän kovin pintapuolisiksi, eikä sairauttakaan kuvata niin raastavasti kuin olisi voinut olettaa. Myös juonen kulun kannalta kirja on ontto: mies pettää, avioliitto hajoaa, lapsi sairastuu, seurataan lapsen sairautta... En luettele loppuun asti spoilatakseni, mutta ei sieltä kyllä mitään ylläreitä ole odotettavissa.
Hyviksi puoliksi mainitsisin kirjan helppolukuisuuden. Myös kirjailijan käyttämä kieli oli oikein sujuvaa. Mutta siinäpä se. Ei jäänyt juuri jälkipolville kerrottavaa tästä kirjasta.
Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
Kustantaja: Like
Sivuja: 209
Kirja sijoittuu nimensä mukaisesti Ranskaan, Normandiaan ja Normandian maihinnousun maisemiin. Tarinan minäkertojana on Julie, joka on maihinnousuun erikoistunut historioitsija, ja toimii tällä hetkellä oppaana maihinnousun maisemissa. Hänen elämänsä on järkkymäisillään ja järkkyykin lopulta täysin. Ensin pettää mies. Henri on toimittaja ja rakastuu nuoreen valokuvaajaan, jonka kanssa hänellä on salasuhde, kohta ei enää ehkä niinkään salainen. Sitten tulee vielä suurempi järistys: Julien tytär, 8-vuotias Emma, sairastuu leukemiaan.
Tarinassa seurataan hajoavan perheen elämää suunnilleen vuoden ajan. Ymmärrän, että Normandian maihinnousu vertautuu taisteluun vakavaa sairautta vastaan, ja löytyisi kirjasta varmaankin paljonkin symboliikkaa pohdittavaksi ja tutkittavaksi. Mutta kuitenkin, kaiken kaikkiaan, kirja jättää minut kylmäksi. Se oli helppo- ja nopealukuinen ja harmiton. Mitään muuta otetta en siihen saanut. Kaikki hahmot tuntuvat jäävän kovin pintapuolisiksi, eikä sairauttakaan kuvata niin raastavasti kuin olisi voinut olettaa. Myös juonen kulun kannalta kirja on ontto: mies pettää, avioliitto hajoaa, lapsi sairastuu, seurataan lapsen sairautta... En luettele loppuun asti spoilatakseni, mutta ei sieltä kyllä mitään ylläreitä ole odotettavissa.
Hyviksi puoliksi mainitsisin kirjan helppolukuisuuden. Myös kirjailijan käyttämä kieli oli oikein sujuvaa. Mutta siinäpä se. Ei jäänyt juuri jälkipolville kerrottavaa tästä kirjasta.
Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
Kustantaja: Like
Sivuja: 209
lauantai 31. toukokuuta 2014
Olivier Truc: Viimeinen saamelainen
20. Tämän vuoden kiinnostavin kirja tähän mennessä on luettu. Se oli ranskalaisen Olivier Trucin teos Viimeinen saamelainen (2012). Olen itse jotenkin kovin kiinnostunut saamelaisuudesta ja saamelaisesta kulttuurista, joten kirja oli pakko lainata, kun se taas kirjaston uutuushyllyssä pilkotti. Mielenkiintoa herätti myös se, miten ranskalainen toimittaja tulisi saamelaisuutta käsittelemään. Kyseessä on siis dekkari, joka valittiin Ranskassa vuoden parhaaksi ranskankieliseksi dekkariksi vuonna 2012.
Tapahtumat sijoittuvat siis Norjan Lappiin, tarkalleen ottaen Kautokeinoon ja sen ympäristöön. On tammikuu, kaamos on juuri loppunut, on poikkeuksellisen kylmää. Paikallisen museon on juuri tarkoitus paljastaa lapinrumpu (tai noitarumpu), joka on ollut kauan kadoksissa. Rumpu kuitenkin ehditään varastaa juuri ennen kuin se saadaan näytille.
Vähän myöhemmin paikallinen poronkasvattaja löydetään surmattuna, korvat irti leikattuina. Paikallinen, sympaattinen poropoliisikaksikko alkaa tutkia tapauksia ja päättelee, että asioilla on jotain tekemistä keskenään. Toinen poliiseista, Klemet Nango, on paikallinen ja saamelaista syntyperää, hänen parinsa Nina Nansen on puolestaan kotoisin eteläisemmiltä vuonoilta. Yhdessä he muodostavat kuitenkin toimivan tiimin. Hiljalleen alkaa tosiaan varmistua, että varkaus ja surma linkittyvät toisiinsa. Joku haluaa kiihkeästi rummun, mutta miksi? Mikä tarina rummun kuviointiin kätkeytyy? Kuka sen osaisi tulkita?
Värikkään lisänsä henkilöhahmoihin tuovat Klemetin setä Nils Ante sekä juro poronkasvattaja Aslak. Hahmot on kuvattu hyvin ja mielenkiintoisesti. Kaikkein parasta ehkä kirjassa on kuitenkin paikallisten olojen kuvaaminen. Miten pakkanen puree ja loputon pimeys ja yö syövät niin miestä kuin naistakin, mutta miten kaikesta kuitenkin selviytyy, ja miten paljon toivoa hiljalleen pitenevä päivä luo ihmisiin.
Kirjaa lukiessa tuli myös surullinen olo. Se palautti mieleen, miten saamelaisia on sorrettu, miten etelästä tulleet "valloittajat" ovat vieneet maat ja tuhonneet paikalliset elinkeinot (poronkasvatuksen, siis) ja miten "keinotekoisesti" vedetyt valtioiden rajat ovat vaikuttaneet poronhoitoon. Hienoa, että ranskalainen toimittaja on halunnut ottaa tällaiset asiat käsiteltävikseen!
Ainoa miinus kirjalle tulee oikeastaan suomennoksesta. Se tökki ja pahasti monin paikoin.
Olivier Truc: Viimeinen saamelainen (2013)
Alkuperäisteos: Le dernier Lapon (2012)
Kustantaja: Siltala
Suomentanut: Lotta Toivanen
Sivuja: 500
Tapahtumat sijoittuvat siis Norjan Lappiin, tarkalleen ottaen Kautokeinoon ja sen ympäristöön. On tammikuu, kaamos on juuri loppunut, on poikkeuksellisen kylmää. Paikallisen museon on juuri tarkoitus paljastaa lapinrumpu (tai noitarumpu), joka on ollut kauan kadoksissa. Rumpu kuitenkin ehditään varastaa juuri ennen kuin se saadaan näytille.
Vähän myöhemmin paikallinen poronkasvattaja löydetään surmattuna, korvat irti leikattuina. Paikallinen, sympaattinen poropoliisikaksikko alkaa tutkia tapauksia ja päättelee, että asioilla on jotain tekemistä keskenään. Toinen poliiseista, Klemet Nango, on paikallinen ja saamelaista syntyperää, hänen parinsa Nina Nansen on puolestaan kotoisin eteläisemmiltä vuonoilta. Yhdessä he muodostavat kuitenkin toimivan tiimin. Hiljalleen alkaa tosiaan varmistua, että varkaus ja surma linkittyvät toisiinsa. Joku haluaa kiihkeästi rummun, mutta miksi? Mikä tarina rummun kuviointiin kätkeytyy? Kuka sen osaisi tulkita?
Värikkään lisänsä henkilöhahmoihin tuovat Klemetin setä Nils Ante sekä juro poronkasvattaja Aslak. Hahmot on kuvattu hyvin ja mielenkiintoisesti. Kaikkein parasta ehkä kirjassa on kuitenkin paikallisten olojen kuvaaminen. Miten pakkanen puree ja loputon pimeys ja yö syövät niin miestä kuin naistakin, mutta miten kaikesta kuitenkin selviytyy, ja miten paljon toivoa hiljalleen pitenevä päivä luo ihmisiin.
Kirjaa lukiessa tuli myös surullinen olo. Se palautti mieleen, miten saamelaisia on sorrettu, miten etelästä tulleet "valloittajat" ovat vieneet maat ja tuhonneet paikalliset elinkeinot (poronkasvatuksen, siis) ja miten "keinotekoisesti" vedetyt valtioiden rajat ovat vaikuttaneet poronhoitoon. Hienoa, että ranskalainen toimittaja on halunnut ottaa tällaiset asiat käsiteltävikseen!
Ainoa miinus kirjalle tulee oikeastaan suomennoksesta. Se tökki ja pahasti monin paikoin.
Olivier Truc: Viimeinen saamelainen (2013)
Alkuperäisteos: Le dernier Lapon (2012)
Kustantaja: Siltala
Suomentanut: Lotta Toivanen
Sivuja: 500
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)