1. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Ensimmäinen tämän vuoden puolella luettu kirja on Risto Isomäen teos Sarasvatin hiekkaa (2005). Se on luokiteltu ekologiseksi trilleriksi ja on tyypiltään minulle täysin uusi. Isomäki on nimenä tuttu, ja löytyypä kirjahyllystämme hänen kirjoittamansa Litium 6, joka tosin on itseltäni yhä lukematta.

Sarasvatin hiekkaa perustuu lähtökohtaisesti todellisille asioille: Intian länsirannikolta löytyneille merenalaisille kaupunkiraunioille. Tapahtumat sijoittuvat niin Intiaan kuin hyiseen Grönlantiin. Myös Karibialta löytyviä kivenlohkareita sivutaan. Kiehtovasti nämä eri puolilla maailmaa sijaitsevat ja toisistaan niin kovasti eroavat kolkat kietoutuvat kirjan tapahtumien edetessä yhteen. Itselläni kesti hetki hahmottaa, missä meni toden ja kuvitellun raja. Isomäki ainakin onnistui kirjoittamaan sen verran uskottavasti, että tähän humanistiin upposi täysillä. Myös lopun käänne ja loppuratkaisu olivat totaalisia yllätyksiä. Tuntuu, että nykyään yhä harvempi kirja onnistuu enää yllättämään loppuratkaisuillaan. Tämä kirja oli virkistävä poikkeus.

Kirjassa liikutaan sujuvasti niin maalla kuin merellä ja meren pohjassakin. Kirja herättelee lukijaa pohtimaan, miten pienikin asia eteläisellä pallonpuoliskolla saattaa vaikuttaa pohjoisen olosuhteisiin.  Isomäki loihti kiinnostavalla tavalla esiin myös muinaisten kulttuureiden pitkälle kehittyneet teknologiat, jotka kuitenkin länsimaisten valloittajien myötä painuivat unohduksiin, kunnes länsimainen ihminen satoja vuosia myöhemmin kuvitteli keksineensä vaikkapa kirjapainotaidon tai antibiootin.

Plussaa uskottavasta juonesta ja siitä, että monimutkaisetkin asiat oli esitetty ymmärrettävästi. Jos jotain negatiivista pitää mainita, tulkoon se dialogista, joka paikoin oli vähän kökköä. Suosittelen kyllä lämpimästi kirjaa, oikeastaan ihan kaikille! Luulenpa, että tartun vielä toistekin Isomäen kirjoihin.