Tuntuu kuin Kara olisi kissa ja hänellä olisi yhdeksän henkeä. Jo aivan uskomattoman usein hän on selvinnyt arkkivihollisensa Manasin käsittelystä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat niin Aasiaan, Afrikkaan, Eurooppaan kuin hieman avaruuteenkin. Juoni kulkee eteenpäin kuin höyryveturi, eikä uskomattomia käänteitä puutu. En ole oikeastaan koskaan tainnut lukea, millaisia arvosteluita Soininvaara on saanut. Mietin, vetoaako kriitikoihin nämä lähes jamesbondmaiset käänteet. On pakko nostaa hattua Soininvaaralle siitä, että on onnistunut luomaan noin monimutkaisen juonen, joka kuitenkin hienosti pysyy kasassa. Ihailen myös hänen mielikuvitustaan, jolla hän on loihtinut lukijan eteen mitä erikoisempia paikkoja, hahmoja ja tapahtumia. Välillä kerronta keskittyy sellaisiin teknologisiin keksintöihin, etten tiedä, onko kaikki totta vai tarua. Jos ne ovat täysin tarua, on ihme, miten sellaista pystyy keksimään. Ehkä välillä juttu menee jo turhankin korkealentoiseksi.
Kirja tuo mukanaan tunteen, että kaikki linkittyy kaikkeen ja hyvä ja paha sekoittuvat ja kietoutuvat yhteen. Kuka on hyvä ja kuka on paha? Ja miten Neuvostoliitto yhä vaikuttaa nykypäivään. Pidin myös teosten nimien symboliikasta: miten punaisesta jättiläisestä - kuolevasta tähdestä - jää jäljelle ydin, valkoinen kääpiö.
Koen, että kirjojen juonta noin ylipäätään on vaikea lähteä tiivistämään. En ole järin hyvä siinä. Tyydyttäköön siis, ainakin tällä erää, vähän suppeampaan selitykseen.
Pidin kyllä kirjasta. Tykkään siitä, että kerronta on lähes henkeäsalpaavan kiihkeää. Kirja tempaa mukaansa ja ihan hetkessä huomaa lukeneensa yli sata sivua. Pidin myös henkilöhahmoista kovasti, erityisesti siitä, miten kukin tahoillaan kehittyi, ja mihin kaikki päättyi. Ehkä kirjaa voisi pitää hieman (tai vähän paljonkin) epäuskottavana, mutta jos tuon ei annata häiritä, voi vain tempautua mukaan eteenpäin jyrääviin tapahtumiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti