Maailman ympäri 80 päivässä (1872) tuo niin minulle kuin monelle ikätoverillenikin ensimmäiseksi mieleen animaatiosarjan Matka maailman ympäri 80 päivässä, jossa seikkailleet hahmot olivat saaneet eläimen hahmon. Luulen, että pystyn jopa tavoittamaan korviini Passepartoun äänen. Ja muistan ihailleeni Aoudaa ja jännittäneeni, miten hänen tiukassa paikassa käy. Sitä en tosin muistanut, että hänen nimensä oli Aouda. Oliko se sarjassa ihan vaan Aida? Yhtä kaikki, olin ajatellut, että tämä olisi kirja, jonka ehdottomasti haluaisin jossain vaiheessa lukea. Nyt siihen tarjoutui oiva tilaisuus.
Tarina lienee kaikille tuttu: englantilainen herrasmies Phileas Fogg keskustelee reformikerholla (mikä se edes on?) siitä, voiko maailman kiertää 80 päivässä. Muut eivät moiseen usko, mutta Fogg on viileän varma asiastaan. Hän päättää todistaa väitteensä ja lähtee matkalle heti. Siihen nähden, että Fogg kuvataan viileän rauhallisena, jopa hieman värittömänä henkilönä, hän tekee erikoisen räväkän ratkaisun lähtiessään siltä istumalta reissuun.
Phileas Fogg on juuri samana päivänä palkannut palvelijakseen ranskalaisen Passepartoun, joka toivoisi pääsevänsä rauhallisiin oloihin, mutta joutuukin temmatuksi isäntänsä mukana seikkailuun. Matkaan lähdetään siis samana päivänä. Jotenkin nykylukijana hämmästyttää, että tuolloin olisi ollut jo heti selville, milloin mikäkin kuljetus mistäkin lähtee. Eräs kirjan kiehtovimmista puolista oli juuri se, että lukee kirjaa 2010-luvulla, kun kirja on jo noin 140 vuotta vanha. Miten pieni maailma nykyään onkaan verrattuna noihin päiviin ja silti edelleen niin suuri! Ja miten pieni maailma kuitenkin tuolloinkin tuntui olevan, kun jokainen etappi sujui niin jouhevasti erinäisistä kommelluksista huolimatta.
Pääasiallisesti kirja on liikkumista kiireellä ja tiukan aikataulun mukaan paikasta toiseen ja kuvausta on paljon erilaisista kulkuvälineistä. Nämä erilaiset kulkuvälineet (juna, laiva, elefantti...) toivat sinällään värikkyyttä kirjaan. Valitettavasti (ja ehkä ymmärrettävästi) ympäristön kuvausta ei ollut niinkään. Intiaa ja Amerikkaa kuvattiin hieman tarkemmin, mutta koko matka halki Euroopan tuntui kuluvan yhdessä hujauksessa.
Phileas Foggin hienoisen värittömyyden rinnalla Passepartout nousi suosikkihahmokseni. Jäin myös miettimään, oliko hänen menneisyydessään jotain hämärää, mutta eipä kai. Jotenkin hänestä kirjoitettiin joissain kohdin hieman ehkä vihjailevasti.
Luulin myös muistavani loppuratkaisun ja muistinkin oikein. Silti sai jännittää uudelleen loppuun asti, että miten tässä nyt sitten oikein käykään! Mukava, lukemisen arvoinen kirja, ehdottomasti!
Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä
Kustantaja: Otava
Suomennos: Kyllikki Hämäläinen
Kansi: Hannu Taina
Sivuja: 305
keskiviikko 13. marraskuuta 2013
sunnuntai 27. lokakuuta 2013
30. Riku Korhonen: Nuku lähelläni
"Amerikkalainen lakitrilleri.
Sivuista näki, että Tuomas oli lukenut kirjan. Se oli epäilemättä ammattimaisesti tuotettu paskaromaani. Kirjailijan teoksia oli myyty maailmalla ehkä kaksisataa miljoonaa kappaletta, ja lukijat arvostivat hänen puisevaa kykyään väistellä ihmiselämän ristiriitoja neljänsadan sivun verran." (s. 39)
Voi, miten minä rakastan Riku Korhosen käyttämää kieltä! Ihastuin siihen Kahden ja yhden yön tarinoita -kirjan myötä. Lääkäriromaani menetteli, sen sijaan Hyvästi tytöt oli minulle pettymys. Luen silti Riku Korhosen ehdottomiin suosikkikirjailijoihini, ellen jopa ihan ykköseksi. Kahden ja yhden yön tarinoita on kuitenkin lempikirjani. Siksi lähdin kovin odotuksin lukemaan Nuku lähelläni (2012), enkä joutunut pettymään. Voisin merkitä sivut täyteen merkkejä hyvistä kohdista, sellaisista, joita haluaisin siteerata tässä. Yritin kuitenkin pitää maltin mukana. Toisinaan sorrun lukemaan hieman kursorisesti; jos kirjassa vaikuttaisi olevan paljon kuvailua tai jaarittelua, hyppelen hieman kohtien yli. Korhosen kohdalla en tätä tee. En halua menettää yhtäkään upeaa kohtaa, kuten: "Pian huomasin jotain, mikä rauhoitti minua ja minkä muistaminen tyynnyttää yhä kuin upottaisin molemmat käteni lämpimään veteen." (s. 9) Korhonen on ehkä parhaimmillaan tällaisten vertausten kuvaajana.
No, asiaan. Nuku lähelläni kertoo Teemusta, työttömästä humanistista, joka matkustaa ulkomaille, nimeltä mainitsemattomaan finanssikaupunkiin, hoitamaan kuolleen velipuolensa Tuomaksen jälkeenjääneitä asioita. Teemu törmää lopulta Tuomaan entiseen tyttöystävään Ninaan, ja heidän välilleen kehittyy suhde. En tiedä, pitäisikö kirjaa pitää rakkausromaanina. Tai ehkä se on enemmänkin romaani suhteista ja kasvamisesta.
"Masentava näky, miehen sokea ilo kalunsa varjossa. En tiedä. Jos olisin nainen, harkitsisin vakavasti pelkkiä lesbosuhteita." (s. 156)
Teemu ihmettelee omia tunteitaan, omaa käyttäytymistään kuten myös Ninan käyttäytymistä. Kaikessa on jotain salaperäistä: niin Ninan töissä, Tuomaan toiminnassa, Teemun käytöksessä. Kun Teemu päättää jäädä kaupunkiin asumaan, hän pääsee lopulta töihin Tuomaan työpaikan, pankin, puutarhurin apulaiseksi. Päivät Teemu viettää haalareissa mutta töistä päästyään pukeutuu pukuun, kuin pankkimies ikään.
"Olen ajatellut Aldon sanoja ja esitän maanosalleni yhä naiivimpia kysymyksiä. Millä tavalla voimme tulla yhteen niin, ettei se ole protestia ja tuhoa? Ehkei hätä ole tämän näköinen. Onhan meillä jalkapallo, rasismi ja kauppakeskusten kampanjapäivät." (s. 119)
Missään vaiheessa ei kerrota, missä kaupungissa, saati maassa, ollaan. Itse olin vilkaissut uusinta Mondoa, jossa kerrotaan, mihin Korhonen kuvitelmissaan tapahtumat ajatteli. En nyt viitsi spoilata, joten jätän mainitsematta tuon kaupungin nimeä. Kuitenkin itse koko ajan mietin, miten ja millä kielellä Teemu kommunikoi. Mietin myös, miltä kaupungissa näyttää, tuoksuu, kuulostaa. Ennakkotiedot väistämättä ohjasivat ajatuksiani lukemisen aikana. Olisi ollut kiva lukea niin, että olisi itse saanut mielessään miettiä, mikä tapahtumapaikka voisi olla. Olisin halunnut tietää, minne olisin tapahtumat kuvitellut, jos en olisi tiennyt.
"Ostoskadun aukiolla oli tungos. Kävelin väkijoukossa viitisenkymmentä metriä ja istuin penkille plantaanin varjoon. Nostin paperikassin viereeni. Minua ympäröivät lukitut polkupyörät, viereisellä penkillä vanha mies söi rapeakuorista piirakkaa, ja toisella penkillä tyttö silitti karvatonta läikikästä koiraa, jonka päässä kasvoi vaalea 80-luvun syntetisaattoripopparin töyhtö." (s. 39)
Yhtä kaikki, pidin kirjasta. Sen kielestä, upeista ajatuksista, jotka vaatisivat uuden lukukerran, kuin myös avoimeksi jääneestä lopustaan.
"Tätä ei ymmärretä. Onnellinen on yksin. Hän seisoo onnen ilmakehässä. Onni on hänen planeettansa. Siellä on suojaa. Siellä on valoa ja varjoja ja taivas, jonka alla olla oma itsensä. Sieltä on helppo ojentaa ohimennen käsi sellaiselle, joka kättä tarvitsee." (s. 55)
Sivuista näki, että Tuomas oli lukenut kirjan. Se oli epäilemättä ammattimaisesti tuotettu paskaromaani. Kirjailijan teoksia oli myyty maailmalla ehkä kaksisataa miljoonaa kappaletta, ja lukijat arvostivat hänen puisevaa kykyään väistellä ihmiselämän ristiriitoja neljänsadan sivun verran." (s. 39)
Voi, miten minä rakastan Riku Korhosen käyttämää kieltä! Ihastuin siihen Kahden ja yhden yön tarinoita -kirjan myötä. Lääkäriromaani menetteli, sen sijaan Hyvästi tytöt oli minulle pettymys. Luen silti Riku Korhosen ehdottomiin suosikkikirjailijoihini, ellen jopa ihan ykköseksi. Kahden ja yhden yön tarinoita on kuitenkin lempikirjani. Siksi lähdin kovin odotuksin lukemaan Nuku lähelläni (2012), enkä joutunut pettymään. Voisin merkitä sivut täyteen merkkejä hyvistä kohdista, sellaisista, joita haluaisin siteerata tässä. Yritin kuitenkin pitää maltin mukana. Toisinaan sorrun lukemaan hieman kursorisesti; jos kirjassa vaikuttaisi olevan paljon kuvailua tai jaarittelua, hyppelen hieman kohtien yli. Korhosen kohdalla en tätä tee. En halua menettää yhtäkään upeaa kohtaa, kuten: "Pian huomasin jotain, mikä rauhoitti minua ja minkä muistaminen tyynnyttää yhä kuin upottaisin molemmat käteni lämpimään veteen." (s. 9) Korhonen on ehkä parhaimmillaan tällaisten vertausten kuvaajana.
No, asiaan. Nuku lähelläni kertoo Teemusta, työttömästä humanistista, joka matkustaa ulkomaille, nimeltä mainitsemattomaan finanssikaupunkiin, hoitamaan kuolleen velipuolensa Tuomaksen jälkeenjääneitä asioita. Teemu törmää lopulta Tuomaan entiseen tyttöystävään Ninaan, ja heidän välilleen kehittyy suhde. En tiedä, pitäisikö kirjaa pitää rakkausromaanina. Tai ehkä se on enemmänkin romaani suhteista ja kasvamisesta.
"Masentava näky, miehen sokea ilo kalunsa varjossa. En tiedä. Jos olisin nainen, harkitsisin vakavasti pelkkiä lesbosuhteita." (s. 156)
Teemu ihmettelee omia tunteitaan, omaa käyttäytymistään kuten myös Ninan käyttäytymistä. Kaikessa on jotain salaperäistä: niin Ninan töissä, Tuomaan toiminnassa, Teemun käytöksessä. Kun Teemu päättää jäädä kaupunkiin asumaan, hän pääsee lopulta töihin Tuomaan työpaikan, pankin, puutarhurin apulaiseksi. Päivät Teemu viettää haalareissa mutta töistä päästyään pukeutuu pukuun, kuin pankkimies ikään.
"Olen ajatellut Aldon sanoja ja esitän maanosalleni yhä naiivimpia kysymyksiä. Millä tavalla voimme tulla yhteen niin, ettei se ole protestia ja tuhoa? Ehkei hätä ole tämän näköinen. Onhan meillä jalkapallo, rasismi ja kauppakeskusten kampanjapäivät." (s. 119)
Missään vaiheessa ei kerrota, missä kaupungissa, saati maassa, ollaan. Itse olin vilkaissut uusinta Mondoa, jossa kerrotaan, mihin Korhonen kuvitelmissaan tapahtumat ajatteli. En nyt viitsi spoilata, joten jätän mainitsematta tuon kaupungin nimeä. Kuitenkin itse koko ajan mietin, miten ja millä kielellä Teemu kommunikoi. Mietin myös, miltä kaupungissa näyttää, tuoksuu, kuulostaa. Ennakkotiedot väistämättä ohjasivat ajatuksiani lukemisen aikana. Olisi ollut kiva lukea niin, että olisi itse saanut mielessään miettiä, mikä tapahtumapaikka voisi olla. Olisin halunnut tietää, minne olisin tapahtumat kuvitellut, jos en olisi tiennyt.
"Ostoskadun aukiolla oli tungos. Kävelin väkijoukossa viitisenkymmentä metriä ja istuin penkille plantaanin varjoon. Nostin paperikassin viereeni. Minua ympäröivät lukitut polkupyörät, viereisellä penkillä vanha mies söi rapeakuorista piirakkaa, ja toisella penkillä tyttö silitti karvatonta läikikästä koiraa, jonka päässä kasvoi vaalea 80-luvun syntetisaattoripopparin töyhtö." (s. 39)
Yhtä kaikki, pidin kirjasta. Sen kielestä, upeista ajatuksista, jotka vaatisivat uuden lukukerran, kuin myös avoimeksi jääneestä lopustaan.
"Tätä ei ymmärretä. Onnellinen on yksin. Hän seisoo onnen ilmakehässä. Onni on hänen planeettansa. Siellä on suojaa. Siellä on valoa ja varjoja ja taivas, jonka alla olla oma itsensä. Sieltä on helppo ojentaa ohimennen käsi sellaiselle, joka kättä tarvitsee." (s. 55)
maanantai 21. lokakuuta 2013
29. Max Manner: Vapauttaja
Silmiini osui sattumalta kirjastossa Max Mannerin uusin kirja, Vapauttaja (2012). Olen lukenut Mannerin aiemmatkin teokset ja olen pitänyt niistä. Siksi piti tämäkin ottaa heti luettavaksi.
Vapauttaja aloittaa uuden, norjalaisesta Stein Storesenista kertovan, sarjan. Storesen on siis norjalainen rikosylikonstaapeli, joka saapuu Suomeen ja Turkuun tyttärensä Ninan sekä naisasioiden perässä. Mukana kirjassa on myös Anna Mäki ja Ismo "Munkki" Valamo, jotka ovat tuttuja jo Mannerin aiemmista dekkareista.
Turussa paljastuu raaka murha, kun eräs mies löydetään kotoaan raa'asti surmattuna. Surmaan liittyy jotain lähes rituaalinomaista. Murhaaja on jättänyt jälkeensä myös viestin, jonka mukaan uhri ei tulisi jäämään ainoaksi. Vyyhti alkaa avautua lähes tuskallisen hitaasti, ja jutun juuret juontavat aina 1960-luvulle erääseen perhetragediaan.
Teos oli helppolukuinen ja mukaansatempaava. Manner on kirjoittanut taitavasti niin, että lukija saa lukiessaan joitakin vihjeitä ja jää miettimään, kuka kaiken takana on. Loppu jää kuitenkin kaihertamaan, kun tekijän motiiveja ei täysin tarpeeksi mielestäni avata.
Murhatutkinnan ohella kirjassa on sivujuonteena Storesenin tytär Nina, joka on kadonnut turkulaisesta psykiatrisesta sairaalasta. Tämä sivujuonne jää kaiken kaikkiaan hieman irtonaiseksi kokonaisuuden kannalta.
Ja koska takakansi vihjasi, että tämä teos aloittaa uuden sarjan, oletettavaa on, että Storesenin seikkailut jatkuvat ennen pitkää jossakin. Sitä odotellessa.
Max Manner: Vapauttaja
Kustantaja: Crime Time
Kansi: Ella Tontti
Sivuja: 399
Vapauttaja aloittaa uuden, norjalaisesta Stein Storesenista kertovan, sarjan. Storesen on siis norjalainen rikosylikonstaapeli, joka saapuu Suomeen ja Turkuun tyttärensä Ninan sekä naisasioiden perässä. Mukana kirjassa on myös Anna Mäki ja Ismo "Munkki" Valamo, jotka ovat tuttuja jo Mannerin aiemmista dekkareista.
Turussa paljastuu raaka murha, kun eräs mies löydetään kotoaan raa'asti surmattuna. Surmaan liittyy jotain lähes rituaalinomaista. Murhaaja on jättänyt jälkeensä myös viestin, jonka mukaan uhri ei tulisi jäämään ainoaksi. Vyyhti alkaa avautua lähes tuskallisen hitaasti, ja jutun juuret juontavat aina 1960-luvulle erääseen perhetragediaan.
Teos oli helppolukuinen ja mukaansatempaava. Manner on kirjoittanut taitavasti niin, että lukija saa lukiessaan joitakin vihjeitä ja jää miettimään, kuka kaiken takana on. Loppu jää kuitenkin kaihertamaan, kun tekijän motiiveja ei täysin tarpeeksi mielestäni avata.
Murhatutkinnan ohella kirjassa on sivujuonteena Storesenin tytär Nina, joka on kadonnut turkulaisesta psykiatrisesta sairaalasta. Tämä sivujuonne jää kaiken kaikkiaan hieman irtonaiseksi kokonaisuuden kannalta.
Ja koska takakansi vihjasi, että tämä teos aloittaa uuden sarjan, oletettavaa on, että Storesenin seikkailut jatkuvat ennen pitkää jossakin. Sitä odotellessa.
Max Manner: Vapauttaja
Kustantaja: Crime Time
Kansi: Ella Tontti
Sivuja: 399
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
28. Ante Aikio: Aigi - Jänkäjärven syöverit
Ante Aikion esikoisteos Aigi - Jänkäjärven syöverit (2013) on teos, josta olisin halunnut pitää ja jota olisin kovasti halunnut kehua. Valitettavasti noin ei käynyt. Olisin halunnut pitää siksi, että olen kiinnostunut saamelaisesta kulttuurista ja heidän vanhasta mytologiastaan. Lisäksi olisi ollut kiva suositella kirjaa eteenpäin. Mutta pakko minun on se itselleni myöntää: minä en vaan pidä fantasiakirjoista. Keskustelin aiheesta erään tuttuni kanssa, joka totesi samaa. Kun ei kolahda, ei kolahda. Ehkä sitä on niin (inho)realisti ja kiinni tässä ajassa ja paikassa, ettei pysty irtaantumaan ja heittäytymään fantasiamaailmaan. Tuntuu, ettei siihen maailmaan pääse oikein sisään. Näin kävi siis myös tämän kirjan kanssa: en päässyt osaksi kirjan maailmaa, en pystynyt kuvittelemaan tapahtumia enkä heittäytymään mukaan. Luulen, että kirja sopii kyllä fantasian ystäville, eli heille kyllä kirjaa kuitenkin tahtoisin suositella!
Kirjan päähenkilö on Aigi, ihminen, suurten lentonoitien sukua, joka kuitenkin joutuu eroon perheestään perheen kuoltua etelästä tulleiden noitien hyökkäyksessä. Aigi pelastuu ja päätyy saivomaailmaan, joka on meidän maailmamme käänteiskuva. Kirjassa Aigi seikkailee eri maailmoissa nuoruuden rakkautensa Risten perässä pelastaakseen tämän.
Valitellen minun on sanottava, etten pysty kertomaan kirjasta juuri muuta: Aigi seikkailee paikasta toiseen. Minulla oli lukemisessa pitkiä taukoja, jotka vaikuttivat asiaan. Kirjassa on paljon henkilöitä ja paikkoja, joiden nimet ovat saamenkielisiä, siksi niistä oli vaikea saada kiinni. Kirjan alussa on kyllä kerrottu saivomaailman kansoista ja hahmoista, ja kirjan lopussa on sanasto, mutta niistä huolimatta en meinannut pysyä perässä tapahtumissa, tai lähinnä hahmoissa ja paikoissa.
Kyllä mielestäni lukiessa pitää välillä ns. poistua omalta mukavuusalueeltaan, vaikka sitten seurauksena on lievää turhautumista ja luokattoman huono blogiteksti, kuten tämä tässä. Nyt pysyttelen hetken turvallisempien kirjojen parissa.
Jos fantasia ja saamelaisten mytologia sattuvat kiinnostamaan, lue tämä kirja! Kirja on muuten numeroitu ykköseksi, joten olettaa voisi, että jatkoa vielä seuraa...
Ante Aikio: Aigi - Jänkäjärven syöverit
Kustantaja: Goranus
Kansi: Goranus oy
Sivuja: 211
Kirjan päähenkilö on Aigi, ihminen, suurten lentonoitien sukua, joka kuitenkin joutuu eroon perheestään perheen kuoltua etelästä tulleiden noitien hyökkäyksessä. Aigi pelastuu ja päätyy saivomaailmaan, joka on meidän maailmamme käänteiskuva. Kirjassa Aigi seikkailee eri maailmoissa nuoruuden rakkautensa Risten perässä pelastaakseen tämän.
Valitellen minun on sanottava, etten pysty kertomaan kirjasta juuri muuta: Aigi seikkailee paikasta toiseen. Minulla oli lukemisessa pitkiä taukoja, jotka vaikuttivat asiaan. Kirjassa on paljon henkilöitä ja paikkoja, joiden nimet ovat saamenkielisiä, siksi niistä oli vaikea saada kiinni. Kirjan alussa on kyllä kerrottu saivomaailman kansoista ja hahmoista, ja kirjan lopussa on sanasto, mutta niistä huolimatta en meinannut pysyä perässä tapahtumissa, tai lähinnä hahmoissa ja paikoissa.
Kyllä mielestäni lukiessa pitää välillä ns. poistua omalta mukavuusalueeltaan, vaikka sitten seurauksena on lievää turhautumista ja luokattoman huono blogiteksti, kuten tämä tässä. Nyt pysyttelen hetken turvallisempien kirjojen parissa.
Jos fantasia ja saamelaisten mytologia sattuvat kiinnostamaan, lue tämä kirja! Kirja on muuten numeroitu ykköseksi, joten olettaa voisi, että jatkoa vielä seuraa...
Ante Aikio: Aigi - Jänkäjärven syöverit
Kustantaja: Goranus
Kansi: Goranus oy
Sivuja: 211
tiistai 1. lokakuuta 2013
27. Romain Sardou: 24 ruumista
Kirjaston palautukset-hyllystä tarttui mukaani minulle ennestään tuntemattoman ranskalaisen Romain Sardoun teos 24 ruumista (2006). Hieman ihmetytti, että alkuperäisteos on ranskankielinen ja kirjailija ranskalainen, mutta kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin. No, samapa tuo. Kaikki tapahtumapaikat ja hahmot tuntuvat kyllä sinänsä uskottavilta, vaikka edustavatkin eri kansalaisuutta itse kirjailijan kanssa.
Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun New Hampshiren osavaltiossa löydetään eräältä moottoritien rakennustyömaalta 24 ruumista. Jokaisella ruumiilla on sydämessään yksi luoti, eikä merkkejä vastarinnasta näy. Merkkejä ei näy myöskään tekijästä. Ja mikä merkillisintä, kukaan ei tunnu kaipaavaan näitä vainajia.
Osavaltion poliisipäällikkö Stuart Sheridan alkaa tutkia tapausta, kunnes juttu siirretään FBI:lle. Jutusta myös vaietaan visusti, eikä lehdistö saa pienintäkään vihiä tapahtuneesta. Ennen kuin FBI ottaa ohjat, Sheridan saa selville, että vainajat ovat jo kauan sitten kadonneiksi ilmoitettuja henkilöitä. Tutkinnassa käy myös ilmi, että ainoa linkki vainajien välillä tuntuisi olevan Ben O. Boz -niminen kirjailija.
Mukaan tutkinnan kuvioihin astuu nuori kirjallisuustieteen professori, Frank Franklin. Hän työskentelee Durrisdeerin yliopistossa, joka sijaitsee lähellä ruumiiden löytöpaikkaa. Itse yliopisto tuntuu mystiseltä syrjäisen sijaintinsa ja valikoitujen opiskelijoidensa takia. Franklin kiinnostuu tapauksesta ja alkaa tutkia sitä Sheridanin kanssa, vaikka juttu siirtyykin FBI:lle.
Kirja oli melkoisen koukuttava; luin samaan aikaan Kuolleita sieluja ja välillä piti oikein pakottaa pitämään näpit erossa tästä teoksesta. Kiinnostus pysyi yllä ihan loppuun asti. Hieman häiritsi varsinkin loppua kohden yhä enemmän sekoittuva vyyhti, jolloin ei enää tiennyt, kuka oli kenenkin puolella ja kenen pussiin milloinkin pelattiin. Mutta kun pääsi kirjan loppuun huomasi, että juoni oli kyllä suunniteltu erittäin taitavasti. Pitkästä aikaa taas kirja, jota ei malttanut laskea lopulta käsistään, kun piti saada tietää, mitä tapahtuu ja kenelle.
Ainoa miinus muutamista suomentajan sanavalinnoista: en oikein tiedä, millaista tyyliä sanavalinnoilla tavoiteltiin. Joitakin poliiseja kutsuttiin välillä kytiksi hieman vähättelevään sävyyn. Tuli tunne, että suomentaja on hakenut karskia ilmausta, joka ei sitten kuitenkaan toiminut, kun karskius jäi vain pariin hassuun sanaan. En tiedä, miten asiat on alkuperäistekstissä ilmaistu, mutta suomennoksen kohdalla olisi voinut pohtia jotain muuta. Jännä huomata, että näinkin pieni seikka saattaa häiritä.
Romain Sardou: 24 ruumista
Kustantaja: Bazaar
Kansi: Laura Rahinantti
Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings
Sivuja: 367
Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun New Hampshiren osavaltiossa löydetään eräältä moottoritien rakennustyömaalta 24 ruumista. Jokaisella ruumiilla on sydämessään yksi luoti, eikä merkkejä vastarinnasta näy. Merkkejä ei näy myöskään tekijästä. Ja mikä merkillisintä, kukaan ei tunnu kaipaavaan näitä vainajia.
Osavaltion poliisipäällikkö Stuart Sheridan alkaa tutkia tapausta, kunnes juttu siirretään FBI:lle. Jutusta myös vaietaan visusti, eikä lehdistö saa pienintäkään vihiä tapahtuneesta. Ennen kuin FBI ottaa ohjat, Sheridan saa selville, että vainajat ovat jo kauan sitten kadonneiksi ilmoitettuja henkilöitä. Tutkinnassa käy myös ilmi, että ainoa linkki vainajien välillä tuntuisi olevan Ben O. Boz -niminen kirjailija.
Mukaan tutkinnan kuvioihin astuu nuori kirjallisuustieteen professori, Frank Franklin. Hän työskentelee Durrisdeerin yliopistossa, joka sijaitsee lähellä ruumiiden löytöpaikkaa. Itse yliopisto tuntuu mystiseltä syrjäisen sijaintinsa ja valikoitujen opiskelijoidensa takia. Franklin kiinnostuu tapauksesta ja alkaa tutkia sitä Sheridanin kanssa, vaikka juttu siirtyykin FBI:lle.
Kirja oli melkoisen koukuttava; luin samaan aikaan Kuolleita sieluja ja välillä piti oikein pakottaa pitämään näpit erossa tästä teoksesta. Kiinnostus pysyi yllä ihan loppuun asti. Hieman häiritsi varsinkin loppua kohden yhä enemmän sekoittuva vyyhti, jolloin ei enää tiennyt, kuka oli kenenkin puolella ja kenen pussiin milloinkin pelattiin. Mutta kun pääsi kirjan loppuun huomasi, että juoni oli kyllä suunniteltu erittäin taitavasti. Pitkästä aikaa taas kirja, jota ei malttanut laskea lopulta käsistään, kun piti saada tietää, mitä tapahtuu ja kenelle.
Ainoa miinus muutamista suomentajan sanavalinnoista: en oikein tiedä, millaista tyyliä sanavalinnoilla tavoiteltiin. Joitakin poliiseja kutsuttiin välillä kytiksi hieman vähättelevään sävyyn. Tuli tunne, että suomentaja on hakenut karskia ilmausta, joka ei sitten kuitenkaan toiminut, kun karskius jäi vain pariin hassuun sanaan. En tiedä, miten asiat on alkuperäistekstissä ilmaistu, mutta suomennoksen kohdalla olisi voinut pohtia jotain muuta. Jännä huomata, että näinkin pieni seikka saattaa häiritä.
Romain Sardou: 24 ruumista
Kustantaja: Bazaar
Kansi: Laura Rahinantti
Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings
Sivuja: 367
lauantai 28. syyskuuta 2013
26. Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
No niin, nyt lukupiirissämme oli vuorossa jo kauan odotettu ja uumoiltu Nikolai Gogolin Kuolleet sielut (1842, lukemani painos oli vuodelta 2008), enkä nyt tiedä, mitä tästä sitten pitäisi sanoa. Aluksi kirja tuntui helppolukuiselta ja lähes huokaisin helpotuksesta. Mutta sitten se osoittautui tylsäksi, joten lukemisessa kesti ja kesti ja kesti. Minua häiritsi myös tavattomasti aivan luvattoman huono suomennos, joka vilisi kirjoitusvirheitä. Koska virheet toistuivat loogisina kautta kirjan, lienee kyseessä suomentajan tietoinen valinta, mutta valitettavasti nyt ei lukijalle selvinnyt, miksi tällainen ratkaisu. Mihin sillä pyrittiin? Miten asiat on alkuperäisteoksessa ilmaistu?
Kaikessa pyhässä yksinkertaisuudessaan kirjan juoni kuuluu näin:
Miellyttävä nuorimies, Tshitshikov, saapuu pikkukaupunkiin ja haluaa tutustua kaupungin tärkeisiin ihmisiin. Lopulta hän lähtee kiertelemään venäläistä maaseutua. Hän haluaa jostakin syystä ostaa "kuolleita sieluja", eli kuolleita maaorjia, jotka vielä henkikirjojen mukaan ovat elossa. Maanomistaja joutuu maksamaan näistä orjista yhä veroja, joten sieluja luullaan myytävän mieluusti. Se ei oikeastaan selviä, miksi Tshitshikov niitä niin hanakasti haluaa ostaa. Ja mitään tämän erikoisempaa kirjassa ei sitten tapahdukaan.
Kirjan rikkautena lienee pidetty sen henkilögalleriaa ja maaseudun kuvausta, jotka oikeastaan ovatkin ihan onnistuneita. En kuitenkaan kykene toteamaan kirjasta oikein mitään muuta. Tulipa luettua, nyt toivottavasti hieman inspiroivampien kirjojen pariin.
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
Kustantaja: Klassikko Kipinä - BTJ-kustannus
Suomennos: Samuli S.
Sivuja: 394
Kaikessa pyhässä yksinkertaisuudessaan kirjan juoni kuuluu näin:
Miellyttävä nuorimies, Tshitshikov, saapuu pikkukaupunkiin ja haluaa tutustua kaupungin tärkeisiin ihmisiin. Lopulta hän lähtee kiertelemään venäläistä maaseutua. Hän haluaa jostakin syystä ostaa "kuolleita sieluja", eli kuolleita maaorjia, jotka vielä henkikirjojen mukaan ovat elossa. Maanomistaja joutuu maksamaan näistä orjista yhä veroja, joten sieluja luullaan myytävän mieluusti. Se ei oikeastaan selviä, miksi Tshitshikov niitä niin hanakasti haluaa ostaa. Ja mitään tämän erikoisempaa kirjassa ei sitten tapahdukaan.
Kirjan rikkautena lienee pidetty sen henkilögalleriaa ja maaseudun kuvausta, jotka oikeastaan ovatkin ihan onnistuneita. En kuitenkaan kykene toteamaan kirjasta oikein mitään muuta. Tulipa luettua, nyt toivottavasti hieman inspiroivampien kirjojen pariin.
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
Kustantaja: Klassikko Kipinä - BTJ-kustannus
Suomennos: Samuli S.
Sivuja: 394
tiistai 10. syyskuuta 2013
25. Suzanne Collins: Nälkäpeli - Matkijanärhi
Kyllä ei hyvin mene. Hävettää, miten vähän olenkaan lukenut, juuri sinä vuonna, kun päätin kirjablogin perustaa. Mutta tästä on suunta vain ylöspäin, eikö niin? Yhtenä syynä tälle vähäiselle lukemiselle on se, että en meinannut millään saada luettua loppuun Nälkäpelin kolmatta ja viimeistä osaa. Tökki niin maan perhanasti. Ja päätin, että muuhun en koske ennen kuin tämä on taputeltu. Huh, nyt se on valmis.
Minua jotenkin jopa hämmentää, miksi Matkijanärhi (2010) tuotti minulle niin suuria vaikeuksia. Odotukset olivat korkealla kahden ekan osan jälkeen, varsinkin, kun myös muualla tätä kolmatta osaa oli suitsutettu. Ehkä siksi tämä olikin pettymys, kun se ei omalta kohdaltani täyttänyt sille asetettuja odotuksia. Ekat osat olivat toimintaa, tämä oli enimmäkseen politikointia ja odottelua sille, mitä tuleman pitää.
Lähtökohta Matkijanärhessä siis on se, että Katnissin koti, vyöhyke 12, on tuhottu. Katniss, hänen perheensä ja Gale ovat onnekkaiden joukossa selviytyneet vyöhykkeelle 13, jossa kuohuu kapinan ainekset. Ja Katnissista ollaan tekemässä kapinan keulakuvaa, matkijanärheä. Ja sitten minun osaltani seuraa vaan satoja sivuja valmisteluja kapinaa varten. Lopulta alkaa tapahtua, mutta tapahtumat ovat enemmän jo jostain tieteiskirjasta, jotka eivät itseäni kiinnosta. Ihan lopussa havahduin pohtimaan tarkemmin kirjan syvempiä merkityksiä, ja niistä voisikin löytyä ainekset johonkin suurempaan, jos niihin vielä jaksaisi palata. Kiinnostavaa pohdintaa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, kuka käskee ja ketä. Loppuratkaisua en tietenkään paljasta, mutta sekin oli minusta aivan tosi plaah. Anteeksi kaikki Nälkäpeli-fanit, minuun ei vain kolahtanut.
Suzanne Collins: Nälkäpeli - Matkijanärhi
Kustantaja: WSOY
Kansi: Maarit Norvanto
Suomennos: Helene Bützow
Sivuja: 351
Ps. Enpä tiedä, koska 350 sivun lukeminen olisi kestänyt näin luvattoman kauan! Nyt kohti uusia (toivottavasti parempia) lukukokemuksia!
Minua jotenkin jopa hämmentää, miksi Matkijanärhi (2010) tuotti minulle niin suuria vaikeuksia. Odotukset olivat korkealla kahden ekan osan jälkeen, varsinkin, kun myös muualla tätä kolmatta osaa oli suitsutettu. Ehkä siksi tämä olikin pettymys, kun se ei omalta kohdaltani täyttänyt sille asetettuja odotuksia. Ekat osat olivat toimintaa, tämä oli enimmäkseen politikointia ja odottelua sille, mitä tuleman pitää.
Lähtökohta Matkijanärhessä siis on se, että Katnissin koti, vyöhyke 12, on tuhottu. Katniss, hänen perheensä ja Gale ovat onnekkaiden joukossa selviytyneet vyöhykkeelle 13, jossa kuohuu kapinan ainekset. Ja Katnissista ollaan tekemässä kapinan keulakuvaa, matkijanärheä. Ja sitten minun osaltani seuraa vaan satoja sivuja valmisteluja kapinaa varten. Lopulta alkaa tapahtua, mutta tapahtumat ovat enemmän jo jostain tieteiskirjasta, jotka eivät itseäni kiinnosta. Ihan lopussa havahduin pohtimaan tarkemmin kirjan syvempiä merkityksiä, ja niistä voisikin löytyä ainekset johonkin suurempaan, jos niihin vielä jaksaisi palata. Kiinnostavaa pohdintaa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, kuka käskee ja ketä. Loppuratkaisua en tietenkään paljasta, mutta sekin oli minusta aivan tosi plaah. Anteeksi kaikki Nälkäpeli-fanit, minuun ei vain kolahtanut.
Suzanne Collins: Nälkäpeli - Matkijanärhi
Kustantaja: WSOY
Kansi: Maarit Norvanto
Suomennos: Helene Bützow
Sivuja: 351
Ps. Enpä tiedä, koska 350 sivun lukeminen olisi kestänyt näin luvattoman kauan! Nyt kohti uusia (toivottavasti parempia) lukukokemuksia!
Tilaa:
Kommentit (Atom)