21. Tulipa sitten luettua Riikka Ala-Harjan Maihinnousu (2012). Kannessa kehuttiin teoksen olevan kirjoittajan paras. Jos näin on, en tiedä, tulenko tarttumaan Ala-Harjan kirjoihin tämän koommin. Niin, tämä tarina ei minua vakuuttanut.
Kirja sijoittuu nimensä mukaisesti Ranskaan, Normandiaan ja Normandian maihinnousun maisemiin. Tarinan minäkertojana on Julie, joka on maihinnousuun erikoistunut historioitsija, ja toimii tällä hetkellä oppaana maihinnousun maisemissa. Hänen elämänsä on järkkymäisillään ja järkkyykin lopulta täysin. Ensin pettää mies. Henri on toimittaja ja rakastuu nuoreen valokuvaajaan, jonka kanssa hänellä on salasuhde, kohta ei enää ehkä niinkään salainen. Sitten tulee vielä suurempi järistys: Julien tytär, 8-vuotias Emma, sairastuu leukemiaan.
Tarinassa seurataan hajoavan perheen elämää suunnilleen vuoden ajan. Ymmärrän, että Normandian maihinnousu vertautuu taisteluun vakavaa sairautta vastaan, ja löytyisi kirjasta varmaankin paljonkin symboliikkaa pohdittavaksi ja tutkittavaksi. Mutta kuitenkin, kaiken kaikkiaan, kirja jättää minut kylmäksi. Se oli helppo- ja nopealukuinen ja harmiton. Mitään muuta otetta en siihen saanut. Kaikki hahmot tuntuvat jäävän kovin pintapuolisiksi, eikä sairauttakaan kuvata niin raastavasti kuin olisi voinut olettaa. Myös juonen kulun kannalta kirja on ontto: mies pettää, avioliitto hajoaa, lapsi sairastuu, seurataan lapsen sairautta... En luettele loppuun asti spoilatakseni, mutta ei sieltä kyllä mitään ylläreitä ole odotettavissa.
Hyviksi puoliksi mainitsisin kirjan helppolukuisuuden. Myös kirjailijan käyttämä kieli oli oikein sujuvaa. Mutta siinäpä se. Ei jäänyt juuri jälkipolville kerrottavaa tästä kirjasta.
Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
Kustantaja: Like
Sivuja: 209
tiistai 10. kesäkuuta 2014
lauantai 31. toukokuuta 2014
Olivier Truc: Viimeinen saamelainen
20. Tämän vuoden kiinnostavin kirja tähän mennessä on luettu. Se oli ranskalaisen Olivier Trucin teos Viimeinen saamelainen (2012). Olen itse jotenkin kovin kiinnostunut saamelaisuudesta ja saamelaisesta kulttuurista, joten kirja oli pakko lainata, kun se taas kirjaston uutuushyllyssä pilkotti. Mielenkiintoa herätti myös se, miten ranskalainen toimittaja tulisi saamelaisuutta käsittelemään. Kyseessä on siis dekkari, joka valittiin Ranskassa vuoden parhaaksi ranskankieliseksi dekkariksi vuonna 2012.
Tapahtumat sijoittuvat siis Norjan Lappiin, tarkalleen ottaen Kautokeinoon ja sen ympäristöön. On tammikuu, kaamos on juuri loppunut, on poikkeuksellisen kylmää. Paikallisen museon on juuri tarkoitus paljastaa lapinrumpu (tai noitarumpu), joka on ollut kauan kadoksissa. Rumpu kuitenkin ehditään varastaa juuri ennen kuin se saadaan näytille.
Vähän myöhemmin paikallinen poronkasvattaja löydetään surmattuna, korvat irti leikattuina. Paikallinen, sympaattinen poropoliisikaksikko alkaa tutkia tapauksia ja päättelee, että asioilla on jotain tekemistä keskenään. Toinen poliiseista, Klemet Nango, on paikallinen ja saamelaista syntyperää, hänen parinsa Nina Nansen on puolestaan kotoisin eteläisemmiltä vuonoilta. Yhdessä he muodostavat kuitenkin toimivan tiimin. Hiljalleen alkaa tosiaan varmistua, että varkaus ja surma linkittyvät toisiinsa. Joku haluaa kiihkeästi rummun, mutta miksi? Mikä tarina rummun kuviointiin kätkeytyy? Kuka sen osaisi tulkita?
Värikkään lisänsä henkilöhahmoihin tuovat Klemetin setä Nils Ante sekä juro poronkasvattaja Aslak. Hahmot on kuvattu hyvin ja mielenkiintoisesti. Kaikkein parasta ehkä kirjassa on kuitenkin paikallisten olojen kuvaaminen. Miten pakkanen puree ja loputon pimeys ja yö syövät niin miestä kuin naistakin, mutta miten kaikesta kuitenkin selviytyy, ja miten paljon toivoa hiljalleen pitenevä päivä luo ihmisiin.
Kirjaa lukiessa tuli myös surullinen olo. Se palautti mieleen, miten saamelaisia on sorrettu, miten etelästä tulleet "valloittajat" ovat vieneet maat ja tuhonneet paikalliset elinkeinot (poronkasvatuksen, siis) ja miten "keinotekoisesti" vedetyt valtioiden rajat ovat vaikuttaneet poronhoitoon. Hienoa, että ranskalainen toimittaja on halunnut ottaa tällaiset asiat käsiteltävikseen!
Ainoa miinus kirjalle tulee oikeastaan suomennoksesta. Se tökki ja pahasti monin paikoin.
Olivier Truc: Viimeinen saamelainen (2013)
Alkuperäisteos: Le dernier Lapon (2012)
Kustantaja: Siltala
Suomentanut: Lotta Toivanen
Sivuja: 500
Tapahtumat sijoittuvat siis Norjan Lappiin, tarkalleen ottaen Kautokeinoon ja sen ympäristöön. On tammikuu, kaamos on juuri loppunut, on poikkeuksellisen kylmää. Paikallisen museon on juuri tarkoitus paljastaa lapinrumpu (tai noitarumpu), joka on ollut kauan kadoksissa. Rumpu kuitenkin ehditään varastaa juuri ennen kuin se saadaan näytille.
Vähän myöhemmin paikallinen poronkasvattaja löydetään surmattuna, korvat irti leikattuina. Paikallinen, sympaattinen poropoliisikaksikko alkaa tutkia tapauksia ja päättelee, että asioilla on jotain tekemistä keskenään. Toinen poliiseista, Klemet Nango, on paikallinen ja saamelaista syntyperää, hänen parinsa Nina Nansen on puolestaan kotoisin eteläisemmiltä vuonoilta. Yhdessä he muodostavat kuitenkin toimivan tiimin. Hiljalleen alkaa tosiaan varmistua, että varkaus ja surma linkittyvät toisiinsa. Joku haluaa kiihkeästi rummun, mutta miksi? Mikä tarina rummun kuviointiin kätkeytyy? Kuka sen osaisi tulkita?
Värikkään lisänsä henkilöhahmoihin tuovat Klemetin setä Nils Ante sekä juro poronkasvattaja Aslak. Hahmot on kuvattu hyvin ja mielenkiintoisesti. Kaikkein parasta ehkä kirjassa on kuitenkin paikallisten olojen kuvaaminen. Miten pakkanen puree ja loputon pimeys ja yö syövät niin miestä kuin naistakin, mutta miten kaikesta kuitenkin selviytyy, ja miten paljon toivoa hiljalleen pitenevä päivä luo ihmisiin.
Kirjaa lukiessa tuli myös surullinen olo. Se palautti mieleen, miten saamelaisia on sorrettu, miten etelästä tulleet "valloittajat" ovat vieneet maat ja tuhonneet paikalliset elinkeinot (poronkasvatuksen, siis) ja miten "keinotekoisesti" vedetyt valtioiden rajat ovat vaikuttaneet poronhoitoon. Hienoa, että ranskalainen toimittaja on halunnut ottaa tällaiset asiat käsiteltävikseen!
Ainoa miinus kirjalle tulee oikeastaan suomennoksesta. Se tökki ja pahasti monin paikoin.
Olivier Truc: Viimeinen saamelainen (2013)
Alkuperäisteos: Le dernier Lapon (2012)
Kustantaja: Siltala
Suomentanut: Lotta Toivanen
Sivuja: 500
torstai 22. toukokuuta 2014
Karin Slaughter: Yli rajan
19. Yksi uusista suosikeistani jännäreiden saralla on ehdottomasti yhdysvaltalainen Karin Slaughter. Ensinnäkin minua viehätti hänen alkupään tuotantonsa yksinkertaiset nimet: Sokaistu, Riistetyt, Piinattu, Merkitty, Kadotettu ja Häpäisty. Nimet sikseen, ovat ne olleet myös sisällöltään mitä mainioimpia! Slaughter on osannut hyytävästi sukeltaa ihmismielen syviin syövereihin. Toisekseen minua kiinnostaa nyt, miten hän on tavallaan yhdistänyt kaksi eri sarjaa: tohtori Sara Lintonista kertovan Grant County -sarjan ja etsivä Will Trentistä kertovan Atlanta-sarjan. Slaughter kirjoittaa kiinnostavasti ja mukaansa tempaavasti.
Yli rajan (2011) alkaa, kun Will Trentin etsiväpari Faith Evans on matkalla venähtäneestä koulutuksesta äitinsä Evelynin ja pienen vauvansa Emman luo. Hän yrittää soittaa äidilleen, mutta tämä ei vastaa. Faith yrittää ja yrittää ja hiljalleen levottomuus alkaa vallata hänet. Perillä häntä odottaakin hyytävä näky: Evelyniä ei ole missään, Emma on lukittuna vajaan, ovessa on verinen kädenjälki, sisällä talossa on sekä miehen ruumis että pankkivankitilanne. Melkoinen setti, etten sanoisi.
Tapausta alkavat tutkia tiukkaakin tiukempi Amanda Wagner ja tämän alaisuudessa Will. Myös Sara joutuu keskelle tätä kaikkea hieman salakavalasti. Kaiken takaa löytyy huumekauppaa, jengien välisiä taistoja, korruptiota ja vanhoja syviä salaisuuksia. Kirjan lopussa Slaughter kerrassaan yllättää lukijansa yhden tällaisen salaisuuden paljastuessa.
Kirjan juoni on kaikkinensa hyvä. Kaikkein parasta siinä mielestäni kuitenkin oli Saran ja Willin välinen jännite. Välillä turhautti ja teki mieli huutaa hahmoille: "Tartu sitä nyt jo kädestä, kun mielesi tekee! Pussatkaa!" Will on mielestäni ihanan sympaattinen hahmo, jolle toivoisi vain hyvää. Kovin monessa kirjassa eivät muuten hahmot nouse näin lähelle lukijaa, tai ainakaan itse en ole vastaavaa juuri kokenut. Toivon kovasti, että tämä kirjasarja saisi vielä jatkoa! Ihan parasta Slaughteria!
Karin Slaughter: Yli rajan (2013)
Alkuperäisteos: Fallen (2011)
Kustantaja: Tammi
Suomentanut: Annukka Kolehmainen
Sivuja: 419
Yli rajan (2011) alkaa, kun Will Trentin etsiväpari Faith Evans on matkalla venähtäneestä koulutuksesta äitinsä Evelynin ja pienen vauvansa Emman luo. Hän yrittää soittaa äidilleen, mutta tämä ei vastaa. Faith yrittää ja yrittää ja hiljalleen levottomuus alkaa vallata hänet. Perillä häntä odottaakin hyytävä näky: Evelyniä ei ole missään, Emma on lukittuna vajaan, ovessa on verinen kädenjälki, sisällä talossa on sekä miehen ruumis että pankkivankitilanne. Melkoinen setti, etten sanoisi.
Tapausta alkavat tutkia tiukkaakin tiukempi Amanda Wagner ja tämän alaisuudessa Will. Myös Sara joutuu keskelle tätä kaikkea hieman salakavalasti. Kaiken takaa löytyy huumekauppaa, jengien välisiä taistoja, korruptiota ja vanhoja syviä salaisuuksia. Kirjan lopussa Slaughter kerrassaan yllättää lukijansa yhden tällaisen salaisuuden paljastuessa.
Kirjan juoni on kaikkinensa hyvä. Kaikkein parasta siinä mielestäni kuitenkin oli Saran ja Willin välinen jännite. Välillä turhautti ja teki mieli huutaa hahmoille: "Tartu sitä nyt jo kädestä, kun mielesi tekee! Pussatkaa!" Will on mielestäni ihanan sympaattinen hahmo, jolle toivoisi vain hyvää. Kovin monessa kirjassa eivät muuten hahmot nouse näin lähelle lukijaa, tai ainakaan itse en ole vastaavaa juuri kokenut. Toivon kovasti, että tämä kirjasarja saisi vielä jatkoa! Ihan parasta Slaughteria!
Karin Slaughter: Yli rajan (2013)
Alkuperäisteos: Fallen (2011)
Kustantaja: Tammi
Suomentanut: Annukka Kolehmainen
Sivuja: 419
maanantai 5. toukokuuta 2014
Annika Luther: Opettajainhuone
18. Pakkohan se oli tarttua Annika Lutherin teokseen Opettajainhuone (2013) näin tässä melkein kesäloman kynnyksellä. Takakansi lupaa seuraavaa: "Annika Luther --- on kirjoittanut työelämästä ja kouluarjen ristivedoista ajankohtaisen ja hillittömän hauskan aikalaisromaanin." No jaa.
Ajankohtainen kirja toki on ja tuo kyllä esiin kouluarjen ristiriitaisuudet ja ristivedot. Hillittömän hauska tuo ei kyllä minusta ollut. Mielestäni kirja oli varsin lattea. Se alkaa, yllätys yllätys, syyslukukauden suunnittelupäivästä ja päättyy keväällä suvivirren kajahdellessa. Väliin mahtuu suunnitelupäivää, teemapäivää, metsäretkeä, työpaikkaromanssia ja eräs valitettava tragediakin.
Nimen perusteella odotin, että tapahtumat sijoittuisivat enemmän konkreettisesti opehuoneeseen, sen tunnelmiin ja ihmisten välisiin jännitteisiin. Nyt opehuone itsessään oli vain kääntöpaikka matkalla luokkaan tai kotiin. Toki merkittävimmät tapahtumat tapahtuvatkin aina opettajainhuoneen ulkopuolella.
Kirja kuvaa koulun arkea realistisesti, siitä plussaa. Minkäänlaista kaunisteltua kuvaa opettajan ammatista ei kirjan myötä pääse syntymään.
Kirjan tapahtumat etenevät vuoroin eri opettajien näkökulmasta. Kaikkitietävä kertoja kuvailee, mitä henkilöt milloinkin ajattelevat. Tähänkin olisin toivonut jonkinlaista loogisuutta. Nyt yhden henkilön näkökulmasta kuvattiin alussa, sitten taas pitkään parin muun näkökulmasta, kunnes taas hypähdettiin ensimmäiseen. Kirjan takakannessa kerrotaan, kuinka äidinkielenopettaja Magdalena herää ahdistukseen kesäloman lopun lähestyessä. Ehkä tästä jotenkin ajattelin, että Magdalena olisi jonkinlainen päähenkilö. Kukaan ei kuitenkaan varsinaisesti nouse päähenkilöksi, sillä kaikkia sivutaan sen verran pinnallisesti. Ehkä tarkin kuva syntyy kieltenopettajasta Tovesta, joka tosin hänkin on ärsyttävän stereotypinen hahmo.
Mielenkiintoisia hahmoja ovat Freddu, insinööri, joka hyppää vaihtelun vuoksi opettajaksi, ja Jenny, joka yrittää huolehtia kuolleen sisarensa lapsista. Mukaan mahtuu myös kiintiöhomo Max. Särmikkäimmät hahmot ovat Mirri ja Staffan kaikessa äkeydessään ja myrkyllisyydessään, mutta heitä sivutaan valitettavan vähän. Hädin tuskin käy ilmi, minkä alan opettajia he ovat. Ei sillä, että sillä varsinaisesti mitään merkitystä olisi.
Kirja oli kyllä helppolukuinen, mutta ei erityisen sykähdyttävä.
Annika Luther: Opettajainhuone (2013)
Alkuperäisteos: Lärarrummet (2013)
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms
Suomentanut: Sinna Virtanen
Sivuja: 308
Ajankohtainen kirja toki on ja tuo kyllä esiin kouluarjen ristiriitaisuudet ja ristivedot. Hillittömän hauska tuo ei kyllä minusta ollut. Mielestäni kirja oli varsin lattea. Se alkaa, yllätys yllätys, syyslukukauden suunnittelupäivästä ja päättyy keväällä suvivirren kajahdellessa. Väliin mahtuu suunnitelupäivää, teemapäivää, metsäretkeä, työpaikkaromanssia ja eräs valitettava tragediakin.
Nimen perusteella odotin, että tapahtumat sijoittuisivat enemmän konkreettisesti opehuoneeseen, sen tunnelmiin ja ihmisten välisiin jännitteisiin. Nyt opehuone itsessään oli vain kääntöpaikka matkalla luokkaan tai kotiin. Toki merkittävimmät tapahtumat tapahtuvatkin aina opettajainhuoneen ulkopuolella.
Kirja kuvaa koulun arkea realistisesti, siitä plussaa. Minkäänlaista kaunisteltua kuvaa opettajan ammatista ei kirjan myötä pääse syntymään.
Kirjan tapahtumat etenevät vuoroin eri opettajien näkökulmasta. Kaikkitietävä kertoja kuvailee, mitä henkilöt milloinkin ajattelevat. Tähänkin olisin toivonut jonkinlaista loogisuutta. Nyt yhden henkilön näkökulmasta kuvattiin alussa, sitten taas pitkään parin muun näkökulmasta, kunnes taas hypähdettiin ensimmäiseen. Kirjan takakannessa kerrotaan, kuinka äidinkielenopettaja Magdalena herää ahdistukseen kesäloman lopun lähestyessä. Ehkä tästä jotenkin ajattelin, että Magdalena olisi jonkinlainen päähenkilö. Kukaan ei kuitenkaan varsinaisesti nouse päähenkilöksi, sillä kaikkia sivutaan sen verran pinnallisesti. Ehkä tarkin kuva syntyy kieltenopettajasta Tovesta, joka tosin hänkin on ärsyttävän stereotypinen hahmo.
Mielenkiintoisia hahmoja ovat Freddu, insinööri, joka hyppää vaihtelun vuoksi opettajaksi, ja Jenny, joka yrittää huolehtia kuolleen sisarensa lapsista. Mukaan mahtuu myös kiintiöhomo Max. Särmikkäimmät hahmot ovat Mirri ja Staffan kaikessa äkeydessään ja myrkyllisyydessään, mutta heitä sivutaan valitettavan vähän. Hädin tuskin käy ilmi, minkä alan opettajia he ovat. Ei sillä, että sillä varsinaisesti mitään merkitystä olisi.
Kirja oli kyllä helppolukuinen, mutta ei erityisen sykähdyttävä.
Annika Luther: Opettajainhuone (2013)
Alkuperäisteos: Lärarrummet (2013)
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms
Suomentanut: Sinna Virtanen
Sivuja: 308
perjantai 2. toukokuuta 2014
Sofi Oksanen: Stalinin lehmät
17. En tiedä, miksi en ole aiemmin tullut lukeneeksi Sofi Oksasen esikoista, Stalinin lehmiä (2003). Muistan hämärästi, että minulla olisi ollut sitä kohtaan epäilyksiä tai ennakkoluuloja, mutta nyt on kyllä kovin vaikea määritellä, että mitäköhän. Sittemmin halusin sitä luettavaksi, mutta en saanut käsiini, kunnes löysin sen lähiantikasta.
Kuten Puhdistuksessa, tässäkin tarkastellaan Viron historiaa neuvostovallan ajalta. Myös kerrontatapa on sama: asioita kuvataan eri ihmisten näkökulmasta ja myös ajallisesti hypitään menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Itse tykkään kyllä tällaisesta kerronnasta. Lukeminen tuntuu tavallaan kevyemmältä, kun pitkiä pätkiä ei jaaritella yhtä ja samaa. Vaikka toistoon tämäkin kirja kyllä mielestäni hieman sortuu.
Päähenkilöitä on varsinaisesti kolme: Anna, joka kertoo nykyisyydestä, Annan äiti Katariina, jonka elämää kuvataan 1970-1980 -luvuilla ja Sofia, Annan isoäiti, Katariinan äiti, jonka osalta kerrotaan tapahtumia 1940-1950 -luvuilta.
Jos kuvaisin kirjaa yhdellä sanalla, valitsisin ehkä sanan raadollinen. Sillä sitä se on, kaikilla aikatasoillaan. Nykyhetken kertoja, Anna, sairastaa bulimiaa, tai bulimareksiaa, kuten kirjassa sanotaan, ilmeisesti jonkinlaista anoreksian ja bulimian välimuotoa. Sairaus on Annalle Herra, se, joka määrää ja se, jota Anna tottelee. Annan elämä pyörii ruokarytmin, paastojen, turvaruokien ja ahmimissessioiden ympärillä. Anna mittaa vyötärönympärystään aina mukanaan kantamalla mittanauhallaan. Hänen ihannepainonsa on 50 kiloa, mutta tippuupa paino välillä 45 kiloonkin. Anna kertoo olleensa alusta asti hyvä oksentamaan ja oppii nopeasti oksentamaan äänettömästi. Nämä sairauden kuvaukset olivat äärettömän uskottavia. Omakohtaisiako?
Entä miksi Anna ahmii ja oksentaa? Hän koettaa näin hallita itseään, ruumistaan ja koko elämäänsä. Anna häpeää taustaansa, sitä, että on puoliksi virolainen. Hänen äitinsä on virolainen, isä suomalainen. Häpeä on läsnä vahvasti jo Annan äidillä, joka ei halua paljastaa taustaansa sysi-Suomessa. Hän ei halua, että Annaa ryssitellään tai huoritellaan. Anna oppii salaamaan taustansa ja häpeämään sitä. Lopulta eräälle poikaystävistään Anna kertoo kaiken.
Katariinankin elämä on raadollista: suomalainen mies ihastuu Katariinaan ja lopulta he muuttavat Suomeen, jossa Katariina jääkin yksin miehen ollessa töissä Moskovassa. Kirja kuvaa tarkasti virolaisen ajatuksia Suomesta ja suomalaisista ja oloista 1980-luvulla. Silloin, kun Tallinnaan ei päässyt noin vain ja silloin, kun Virosta ei saanut ostaa länsimaisia "ylellisyystuotteita". Anna ja Katariina tekevät matkoja Viroon ja rahtaavat selkä vääränä matkalaukut pullistellen tavaraa tuliaisiksi. Katariina opettaa Annaa olemaan luottamatta keneenkään. Ei voi tietää, kuka on KGB:n kätyri.
Kolmas aikataso kertoo Katariinan äidistä Sofiasta ja ajasta, jolloin kyyditykset, karkotukset Siperiaan ja metsäveljet olivat arkipäivää. Varsinkin eräät kuvaukset Siperian vankileireiltä olivat kammottavia. Tämä kolmas aikataso jää mielestäni kovin irralliseksi kaikesta muusta, vaikka kai sekin tavallaan taustoittaa tapahtumia.
Suurin osa kirjasta pyörii, lähes kirjaimellisesti, Annan navan ympärillä. Kuten jo aiemmin totesin, kuvaus alkoi olla jo turhan itseään toistavaa. Mielenkiintoisimpia mielestäni olivat Viron elämän kuvaukset 1980-luvulta Annan äidin näkökulmasta.
Kirja taisi olla aikanaan kiitetty, ja olihan sillä ansionsa. Ei se silti Puhdistuksen tasolle yllä. Tosin tämä jo antoi hieman osviittaa siitä, mitä myöhemmin tuleman piti.
Sofi Oksanen: Stalinin lehmät (2003)
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 476
Kuten Puhdistuksessa, tässäkin tarkastellaan Viron historiaa neuvostovallan ajalta. Myös kerrontatapa on sama: asioita kuvataan eri ihmisten näkökulmasta ja myös ajallisesti hypitään menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Itse tykkään kyllä tällaisesta kerronnasta. Lukeminen tuntuu tavallaan kevyemmältä, kun pitkiä pätkiä ei jaaritella yhtä ja samaa. Vaikka toistoon tämäkin kirja kyllä mielestäni hieman sortuu.
Päähenkilöitä on varsinaisesti kolme: Anna, joka kertoo nykyisyydestä, Annan äiti Katariina, jonka elämää kuvataan 1970-1980 -luvuilla ja Sofia, Annan isoäiti, Katariinan äiti, jonka osalta kerrotaan tapahtumia 1940-1950 -luvuilta.
Jos kuvaisin kirjaa yhdellä sanalla, valitsisin ehkä sanan raadollinen. Sillä sitä se on, kaikilla aikatasoillaan. Nykyhetken kertoja, Anna, sairastaa bulimiaa, tai bulimareksiaa, kuten kirjassa sanotaan, ilmeisesti jonkinlaista anoreksian ja bulimian välimuotoa. Sairaus on Annalle Herra, se, joka määrää ja se, jota Anna tottelee. Annan elämä pyörii ruokarytmin, paastojen, turvaruokien ja ahmimissessioiden ympärillä. Anna mittaa vyötärönympärystään aina mukanaan kantamalla mittanauhallaan. Hänen ihannepainonsa on 50 kiloa, mutta tippuupa paino välillä 45 kiloonkin. Anna kertoo olleensa alusta asti hyvä oksentamaan ja oppii nopeasti oksentamaan äänettömästi. Nämä sairauden kuvaukset olivat äärettömän uskottavia. Omakohtaisiako?
Entä miksi Anna ahmii ja oksentaa? Hän koettaa näin hallita itseään, ruumistaan ja koko elämäänsä. Anna häpeää taustaansa, sitä, että on puoliksi virolainen. Hänen äitinsä on virolainen, isä suomalainen. Häpeä on läsnä vahvasti jo Annan äidillä, joka ei halua paljastaa taustaansa sysi-Suomessa. Hän ei halua, että Annaa ryssitellään tai huoritellaan. Anna oppii salaamaan taustansa ja häpeämään sitä. Lopulta eräälle poikaystävistään Anna kertoo kaiken.
Katariinankin elämä on raadollista: suomalainen mies ihastuu Katariinaan ja lopulta he muuttavat Suomeen, jossa Katariina jääkin yksin miehen ollessa töissä Moskovassa. Kirja kuvaa tarkasti virolaisen ajatuksia Suomesta ja suomalaisista ja oloista 1980-luvulla. Silloin, kun Tallinnaan ei päässyt noin vain ja silloin, kun Virosta ei saanut ostaa länsimaisia "ylellisyystuotteita". Anna ja Katariina tekevät matkoja Viroon ja rahtaavat selkä vääränä matkalaukut pullistellen tavaraa tuliaisiksi. Katariina opettaa Annaa olemaan luottamatta keneenkään. Ei voi tietää, kuka on KGB:n kätyri.
Kolmas aikataso kertoo Katariinan äidistä Sofiasta ja ajasta, jolloin kyyditykset, karkotukset Siperiaan ja metsäveljet olivat arkipäivää. Varsinkin eräät kuvaukset Siperian vankileireiltä olivat kammottavia. Tämä kolmas aikataso jää mielestäni kovin irralliseksi kaikesta muusta, vaikka kai sekin tavallaan taustoittaa tapahtumia.
Suurin osa kirjasta pyörii, lähes kirjaimellisesti, Annan navan ympärillä. Kuten jo aiemmin totesin, kuvaus alkoi olla jo turhan itseään toistavaa. Mielenkiintoisimpia mielestäni olivat Viron elämän kuvaukset 1980-luvulta Annan äidin näkökulmasta.
Kirja taisi olla aikanaan kiitetty, ja olihan sillä ansionsa. Ei se silti Puhdistuksen tasolle yllä. Tosin tämä jo antoi hieman osviittaa siitä, mitä myöhemmin tuleman piti.
Sofi Oksanen: Stalinin lehmät (2003)
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 476
torstai 17. huhtikuuta 2014
Maija Vilkkumaa: Nainen katolla
16. Ihan aluksi haluaisin pahoitella viimeisen kirjoitukseni vajavaisuutta. Ei ollut inspiraatiota kirjoittaa (joten ehkä ei olisi pitänyt ensinkään), mutta halusin tuoreeltaan kommentoida jotakin. No mutta, tästä on suunta vain ylöspäin (ainakin toivottavasti).
Heti seuraavaksi haluaisin kiittää Turun pääkirjastoa siitä, että heti palautushyllyjen vieressä on hyllykköjä, joihin kootaan (kiinnostavia?) uutuuksia. Sitä kautta olen löytänyt jo monta kivaa kirjaa. Ja ilman sitä en ehkä olisi löytänyt Maija Vilkkumaan esikoisteosta Nainen katolla (2013). Varsinkin, kun en ole teoksesta juuri kuullut missään puhuttavan. Ja koska siitä ei erityisemmin ole kohistu, en odottanut siltä paljoakaan. Kuitenkin Maija Vilkkumaa on lauluntekijänä ihan suosikkini, joten kirjan kieleltä odotin paljon. Ja tuli muuten äkkiä taas tarve kuunnella Vilkkumaan biisejä pitkästä aikaa.
Kirjassa on viisi päähenkilöä, joiden näkökulmasta tarinaa viedään hetki hetkeltä eteenpäin ja joiden kohtalot kirjassa lopulta lomittuvat. Ehkä varsinaiseksi päähenkilöksi nostaisin Siljan, väsyneen kotiäidin, joka nuoruudessaan yritti uraa laulajana. Silja ja hänen bändikaverinsa Teresa "Tessu" Riekki jäivät kuitenkin varsinaisiksi tähdenlennoiksi. Nyt Silja on kahden lapsen väsynyt kotiäiti, jonka miestä ei juuri kotona näy. Mies kun tekee uraa, ja elämä perustuu "sitku"-ajatukseen. Saadakseen jotain sisältöä elämäänsä Silja menee kirjoittajakurssille, jota vetää Ville Salonen, johon Silja totta kai ihastuu. Toiseksi varsinaiseksi päähenkilöksi nostaisin Lindan, joka on aloitteleva stand up -koomikko ja vapaa toimittaja. Jos kirjaa ajattelisi eräänlaisena sukupolviromaanina, Silja olisi Vilkkumaan ikäluokkaa, -70-luvulla syntynyt ja lamavuosina nuoruutensa elänyt, Linda puolestaan ehkä lähempänä omaa ikääni, vaikkakin hieman nuorempi. Sikäli siis Lindassa on minulle enemmän tarttumapintaa, vaikka en kyllä häneenkään samastua voi. Leila Hakkarainen puolestaan on juorutoimittaja, joka on retostellut Siljan uralla ja varsinkin sen kariutumisella ja joka nyt ottaa tarkastelunsa kohteeksi Siljan miehen. Viimeisenä mainittakoon Gwendolyn, eräänlainen Siljan alter ego, joka kaikessa överiydessään elää tarinoissa todeksi Siljan haaveita.
Niin, ei kirja lopulta oikein vakuuttanut. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että siinä ei ollut mitään erityistä, mikä olisi sykähdyttänyt. Hahmot olivat ehkä liian stereotyyppisiä ja ennalta-arvattavia. Kirjan kieli oli sujuvaa, mutta kuitenkin hieman yllätyksetöntä. Kaiken kaikkiaan kai sitten kuitenkin vähän hajuton ja mauton lukuelämys.
Maija Vilkkumaa: Nainen katolla (2013)
Kustantaja: Kaiku Books
Sivuja: 334
Heti seuraavaksi haluaisin kiittää Turun pääkirjastoa siitä, että heti palautushyllyjen vieressä on hyllykköjä, joihin kootaan (kiinnostavia?) uutuuksia. Sitä kautta olen löytänyt jo monta kivaa kirjaa. Ja ilman sitä en ehkä olisi löytänyt Maija Vilkkumaan esikoisteosta Nainen katolla (2013). Varsinkin, kun en ole teoksesta juuri kuullut missään puhuttavan. Ja koska siitä ei erityisemmin ole kohistu, en odottanut siltä paljoakaan. Kuitenkin Maija Vilkkumaa on lauluntekijänä ihan suosikkini, joten kirjan kieleltä odotin paljon. Ja tuli muuten äkkiä taas tarve kuunnella Vilkkumaan biisejä pitkästä aikaa.
Kirjassa on viisi päähenkilöä, joiden näkökulmasta tarinaa viedään hetki hetkeltä eteenpäin ja joiden kohtalot kirjassa lopulta lomittuvat. Ehkä varsinaiseksi päähenkilöksi nostaisin Siljan, väsyneen kotiäidin, joka nuoruudessaan yritti uraa laulajana. Silja ja hänen bändikaverinsa Teresa "Tessu" Riekki jäivät kuitenkin varsinaisiksi tähdenlennoiksi. Nyt Silja on kahden lapsen väsynyt kotiäiti, jonka miestä ei juuri kotona näy. Mies kun tekee uraa, ja elämä perustuu "sitku"-ajatukseen. Saadakseen jotain sisältöä elämäänsä Silja menee kirjoittajakurssille, jota vetää Ville Salonen, johon Silja totta kai ihastuu. Toiseksi varsinaiseksi päähenkilöksi nostaisin Lindan, joka on aloitteleva stand up -koomikko ja vapaa toimittaja. Jos kirjaa ajattelisi eräänlaisena sukupolviromaanina, Silja olisi Vilkkumaan ikäluokkaa, -70-luvulla syntynyt ja lamavuosina nuoruutensa elänyt, Linda puolestaan ehkä lähempänä omaa ikääni, vaikkakin hieman nuorempi. Sikäli siis Lindassa on minulle enemmän tarttumapintaa, vaikka en kyllä häneenkään samastua voi. Leila Hakkarainen puolestaan on juorutoimittaja, joka on retostellut Siljan uralla ja varsinkin sen kariutumisella ja joka nyt ottaa tarkastelunsa kohteeksi Siljan miehen. Viimeisenä mainittakoon Gwendolyn, eräänlainen Siljan alter ego, joka kaikessa överiydessään elää tarinoissa todeksi Siljan haaveita.
Niin, ei kirja lopulta oikein vakuuttanut. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että siinä ei ollut mitään erityistä, mikä olisi sykähdyttänyt. Hahmot olivat ehkä liian stereotyyppisiä ja ennalta-arvattavia. Kirjan kieli oli sujuvaa, mutta kuitenkin hieman yllätyksetöntä. Kaiken kaikkiaan kai sitten kuitenkin vähän hajuton ja mauton lukuelämys.
Maija Vilkkumaa: Nainen katolla (2013)
Kustantaja: Kaiku Books
Sivuja: 334
sunnuntai 13. huhtikuuta 2014
Marisha Pessl: Yönäytös
15. Huh, mikä opus! Marisha Pesslin Yönäytös (2013) nimittäin. En edes oikein tiedä, mistä ja miten lähtisin tätä teosta ruotimaan. No, aloitetaan vaikka juonesta. Toimittaja Scott McGrath alkaa tutkia nuoren naisen oletettua itsemurhaa. Tuo nuori nainen on kuuluisan elokuvaohjaajan, Stanislas Cordovan tytär Ashley. Kun McGrath ensimmäisen kerran tutki Cordovaa, hän menetti avioliittonsa ja työnsä, eikä hänellä nyt enää ollut mitään menetettävää. Niinpä hän ryhtyy toimeen ja saa avukseen näyttelijän urasta haaveilevan Noran ja Hopperin (josta en juuri nyt osaa sanoa mitään sen kummempaa). Vaikka ovatkin erilaisia keskenään, muodostavat he lopulta tiiviin kolmikon.
Kirja onnistui luomaan taidokkaan synkkiä yksityiskohtia, mutta ei se varsinaisesti pelottava minusta ollut. Lukiessani mietin, miten kirjailija on osannut luoda kaikki ne hahmot ja varsinkin tapahtumapaikat. Kirjan takakansi toteaa, että arvoituksellinen tunnelma tuo mieleen Twin Peaksin. Itselleni tuli mieleen lähinnä Mulholland Drive, Lynchiä yhtä kaikki.
Kirja sisälsi myös kuvia nettisivuista, joissa käsitellään Cordovaa, niin isää kuin tytärtäkin. Hauskasti keksitty elävöittävä keino tämäkin. Teosta on kehuttu kovasti, ja hyvä se kyllä oli minunkin mielestäni. Loppua kohden ehkä alkoi väsyttää ja puuduttaa. Tarina olisi ehkä mahtunut vähän pienempäänkin sivumäärään...
Marisha Pessl: Yönäytös (2013)
Alkuperäisteos: Night Film (2013)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 725
Kirja onnistui luomaan taidokkaan synkkiä yksityiskohtia, mutta ei se varsinaisesti pelottava minusta ollut. Lukiessani mietin, miten kirjailija on osannut luoda kaikki ne hahmot ja varsinkin tapahtumapaikat. Kirjan takakansi toteaa, että arvoituksellinen tunnelma tuo mieleen Twin Peaksin. Itselleni tuli mieleen lähinnä Mulholland Drive, Lynchiä yhtä kaikki.
Kirja sisälsi myös kuvia nettisivuista, joissa käsitellään Cordovaa, niin isää kuin tytärtäkin. Hauskasti keksitty elävöittävä keino tämäkin. Teosta on kehuttu kovasti, ja hyvä se kyllä oli minunkin mielestäni. Loppua kohden ehkä alkoi väsyttää ja puuduttaa. Tarina olisi ehkä mahtunut vähän pienempäänkin sivumäärään...
Marisha Pessl: Yönäytös (2013)
Alkuperäisteos: Night Film (2013)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 725
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)