Nyt vuorossa oli amerikkalaissyntyisen mutta sittemmin suomalaistuneen Jim Thompsonin teos Kylmä kuolema (2011) on jatkoa Thompsonin ensimmäiselle Kari Vaara -dekkarille Lumienkelit. Olen tuonkin kirjan joskus lukenut, mutta siitä on jo aikaa. Olisi auttanut, jos kirja olisi ollut hyvin muistissa, sen verran paljon siihen viitattiin Kylmässä kuolemassa. Tästä huolimatta pidin Kylmästä kuolemasta kovasti.
Kylmä kuolema sijoittuu talviseen Helsinkiin, jonne Kari Vaara on hiljattain muuttanut vaimonsa Katen kanssa. Kate on melko viimeisillään raskaana, ja Vaara itse kärsii jäytävästä migreenistä. Vaara aloittaa työt helsinkiläisessä murharyhmässä, ja ihan ensimmäiseksi hänelle annetaan tutkittavaksi 90-vuotiaan Arvid Lahtisen taustat. Arvidia epäillään sodanaikaisista toimistaan mahdollisesti Gestapon keskitysleirillä Lapissa. Arvidia vaaditaan siis luovutettavaksi sotaoikeudenkäyntiin Saksaan, ja Vaaran pitäisi pitää huolta, ettei näin käy. Samalla Vaaralle selviää myös hänen oman ukkinsa teot samassa sodassa.
Arvid Lahtisen tutkiminen on päässyt hädin tuskin käyntiin, kun Vaara saa tutkittavakseen toisen tapauksen: seurapiirikaunotar Iisa Filippovin murhan. Mukaan vyyhtiin sotkeutuu Iisan aviomies Ivan ja tämän kaunis sihteerikkö Linda Pohjola. Mutta onko kaikki sittenkään sitä, miltä näyttää? Kirjan lopussa paljastuu erikoinen käänne, jonka ainakaan itse en olisi nähnyt tulevan.
Suurimman vaikutuksen minuun teki se, että Thompson on todella taustaltaan amerikkalainen ja asunut Suomessa parisenkymmentä vuotta. On mielenkiintoista, miten hän kirjoittaa niin uskottavasti suomalaisista sielunmaisemista ja ennen kaikkea sisällissodan ajoista. Suomen sisällissota on muutenkin ollut paljon esillä kirjallisuudessa viime aikoina. Olen vaikuttunut, miten hyvin Thompson on aihetta tutkinut.
Tämä kirja kolahti kovasti. Ainoa miinus tosiaan siitä, että olisi ollut hyvä lukea lähiaikoina sarjan ensimmäinen osa, sen verran tiivistä jatkoa tämä on sille. Nyt korjaan asian kolmannen osan kanssa ja aloitin sen lukemisen jo. Lukemisen aikana tajusin, että tykkään tämän tyylisistä dekkareista: määriteltäisiinköhän tämä nyt sitten poliisiromaaniksi. Vaikka esimerkiksi Ilkka Remes ja Taavi Soininvaara ovat mukaansatempaavaa luettavaa, tykkään enemmän silti tällaisesta ei niin korkealentoisesta, vaan ihan tavallisen poliisin arkea kuvaavasta kerronnasta. Suosittelen!
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
perjantai 15. helmikuuta 2013
6. Paholaisen luut
Ohops, anteeksi hiljaiselo. Kesken on eräs vähän massiivisempi lukuprojekti, jonka ohella olen ikään kuin välipalana ehtinyt lukea vasta yhden kirjan, Kathy Reichsin Paholaisen luut (2008). Olen tainnut lukea kaikki aiemmin suomennetut Reichsin kirjat, joita yllätyksekseni onkin jo aika monta! Olin jotenkin ajatellut, että Reichs on kirjoittanut hiljakseen ja olen lukenut vasta muutaman. Mutta tämähän oli jo 11. suomennettu, ja lukemani kirja!
Paholaisen luut ei mielestäni kuitenkaan ole ihan parasta Reichsia. En oikein osaa edes määritellä, että miksi. Ehkä sanon tämän sillä perusteella, että kirjaan ei jäänyt koukkuun. Monta kertaa nukahdin sänkyyn vasta pari sivua luettuani.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat nyt vain Charlotteen; tällä kertaa ei siis suhata Yhdysvaltojen ja Kanadan välillä. Temperance Brennan saa tutkittavakseen tapauksen, jossa putkimies on tehnyt eräästä talosta karmivan löydön: kellarista löytyy ihmisen pää, mutta myös eläinten jäänteitä ja merkkejä oudoista rituaalimenoista. Brennan pääsee (tai joutuu) perehtymään syvälle erilaisten luonnonuskojen maailmaan. Parasta antia kirjassa olivatkin mielestäni juuri näiden uskonnollisten menojen, tai ylipäätään uskontojen, kuvailut. Voodoo, saatananpalvonta ja wicca olivat minulle entuudestaan nimeltä tuttuja. Uutta oli puolestaan mm. Karibialta peräisin oleva santeria.
Tällä kertaa keskityttiin pitkälti myös Brennanin henkilökohtaiseen elämään sydänsuruineen ja muine murheineen. Reichs myös liittää mielenkiintoisesti erilaiset rikosvyyhdit toisiinsa. Kirja oli lukemisen arvoinen, vaikkei tosiaan parasta Reichsia ollutkaan.
Paholaisen luut ei mielestäni kuitenkaan ole ihan parasta Reichsia. En oikein osaa edes määritellä, että miksi. Ehkä sanon tämän sillä perusteella, että kirjaan ei jäänyt koukkuun. Monta kertaa nukahdin sänkyyn vasta pari sivua luettuani.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat nyt vain Charlotteen; tällä kertaa ei siis suhata Yhdysvaltojen ja Kanadan välillä. Temperance Brennan saa tutkittavakseen tapauksen, jossa putkimies on tehnyt eräästä talosta karmivan löydön: kellarista löytyy ihmisen pää, mutta myös eläinten jäänteitä ja merkkejä oudoista rituaalimenoista. Brennan pääsee (tai joutuu) perehtymään syvälle erilaisten luonnonuskojen maailmaan. Parasta antia kirjassa olivatkin mielestäni juuri näiden uskonnollisten menojen, tai ylipäätään uskontojen, kuvailut. Voodoo, saatananpalvonta ja wicca olivat minulle entuudestaan nimeltä tuttuja. Uutta oli puolestaan mm. Karibialta peräisin oleva santeria.
Tällä kertaa keskityttiin pitkälti myös Brennanin henkilökohtaiseen elämään sydänsuruineen ja muine murheineen. Reichs myös liittää mielenkiintoisesti erilaiset rikosvyyhdit toisiinsa. Kirja oli lukemisen arvoinen, vaikkei tosiaan parasta Reichsia ollutkaan.
maanantai 28. tammikuuta 2013
5. Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi
Ihan alkuun todettakoon, että mitä todennäköisimmin lukutahtini ei tule jatkumaan samana. Tammikuun alkuun nyt vaan on osunut sekä aikaa että helppolukuisia kirjoja. Esimerkiksi Eeva-Liisa Mannerin Poltettua oranssia (1968) ehdin lukea pitkälle jo matkalla kirjastosta kotiin, kun pysähdyimme lähipubiin oluelle. Kyseessä on näytelmä, "balladi sanan ja veren ansoista".
Olen huono lukemaan näytelmiä (kuten myös runoja). Niitä kun pitäisi lukea rauhassa keskittyen ja hiljaa analysoiden. Niitä ei voi vain pistää lukien eteenpäin kuten jotain kevyempää romaania. Ja siitä huolimatta minä teen juuri niin kuin ei pitäisi: lukea posotan menemään. Siksipä luulen, että tästä näytelmästä saisi irti vaikka mitä, jos malttaisi lukea niin kuin lukion ilmaisutaidossa opetettiin: jokainen rivi ja jokainen sana analysoiden.
Näin äkkilukemaltakin jo pidin näytelmästä. Siinä oli jotain taianomaista ja kiehtovaa. Tarina kertoo 1900-luvun alun porvariperheestä, tarkemmin perheen tyttärestä Marinasta, joka elää omissa maailmoissaan ja puhuu ihan omaa kieltään. Vanhemmat, lähinnä tytön äiti, ovat epätoivoisia, ja tyttö viedään tohtori Frommin juttusille. Marina ja tohtori Fromm löytävät yhteisen kielen jopa siinä määrin, että Marina rakastuu tohtoriin.
Näytelmässä kuvataan nuoren ihmisen mielen järkkymistä vahvan äidin alistamana. Oikeastaan näytelmän teema, mielenterveysongelma, on ajankohtainen yhä. Näytelmän nimi, Poltettu oranssi, tulee hevosesta, jonka Marina näkee unessaan. Tuo hevonen, Marina sanoo, on hänen enkelinsä. Ja lopulta se kuolee.
Mielestäni teos oli todellakin lukemisen arvoinen! Sen kieli oli kiehtovaa ja vahvaa. Luulen ja toivon, että palaan tämän pariin vielä joskus.
Olen huono lukemaan näytelmiä (kuten myös runoja). Niitä kun pitäisi lukea rauhassa keskittyen ja hiljaa analysoiden. Niitä ei voi vain pistää lukien eteenpäin kuten jotain kevyempää romaania. Ja siitä huolimatta minä teen juuri niin kuin ei pitäisi: lukea posotan menemään. Siksipä luulen, että tästä näytelmästä saisi irti vaikka mitä, jos malttaisi lukea niin kuin lukion ilmaisutaidossa opetettiin: jokainen rivi ja jokainen sana analysoiden.
Näin äkkilukemaltakin jo pidin näytelmästä. Siinä oli jotain taianomaista ja kiehtovaa. Tarina kertoo 1900-luvun alun porvariperheestä, tarkemmin perheen tyttärestä Marinasta, joka elää omissa maailmoissaan ja puhuu ihan omaa kieltään. Vanhemmat, lähinnä tytön äiti, ovat epätoivoisia, ja tyttö viedään tohtori Frommin juttusille. Marina ja tohtori Fromm löytävät yhteisen kielen jopa siinä määrin, että Marina rakastuu tohtoriin.
Näytelmässä kuvataan nuoren ihmisen mielen järkkymistä vahvan äidin alistamana. Oikeastaan näytelmän teema, mielenterveysongelma, on ajankohtainen yhä. Näytelmän nimi, Poltettu oranssi, tulee hevosesta, jonka Marina näkee unessaan. Tuo hevonen, Marina sanoo, on hänen enkelinsä. Ja lopulta se kuolee.
Mielestäni teos oli todellakin lukemisen arvoinen! Sen kieli oli kiehtovaa ja vahvaa. Luulen ja toivon, että palaan tämän pariin vielä joskus.
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
4. Dave Pelzer: Pimeän poika
Luimme siis lukupiirissämme Dave Pelzerin kirjoittaman kirjan Pimeän poika (2003). Se oli hirveä kaikessa kauheudessaan ja aluksi oikeastaan hyväkin. Suomennos koostuu kolmesta erillisestä kirjasta: The Child called it, The Lost Boy ja A Man named Dave. Jos kirja olisi jäänyt tuohon ensimmäiseen osaan, se olisi ollut hyvä. Luin ekan osan yhdessä illassa, kun en voinut vaan jättää sitä kesken. Kahden muun osan lukemiseen meni aikaa enemmän, sillä ne olivat melko tylsiä ja latteita.
Paikoin kirja suorastaan oksetti ja teke sen yhä, kun mietin, mitä Davelle on tapahtunut. Niin, kirja siis kertoo kirjoittajansa tarinan lapsesta aikuiseksi asti. Poika kohtaa lapsena käsittämätöntä julmuutta: onnellisten ensimmäisten elinvuosien jälkeen hänestä tulee käytännössä äitinsä orja, joka asuu kellarissa, eikä juuri saa syödäkseen. Äiti myös keksii toinen toistaan julmempia keinoja kiduttaa poikaa. Lopulta Dave otetaan huostaan, mutta hän joutuu silti kiertämään sijaisperheestä toiseen. Hän myös haikailee äitinsä hyväksyntää vielä aikuisenakin, eikä siis pysty tekemään pesäeroa julmaan äitiinsä.
Aikuisena Dave tuntuu olevan kertomansa mukaan tahdoton, suorastaan nyhverö, mitä tulee ihmissuhteisiin. Teki mieli kirkua, kun tekstiä luki. Jos alkuosa oksetti, toinen ja kolmas osa turhauttivat. Suomennos ei myöskään ollut mielestäni täysin onnistunut, vaan jotkin ilmaukset oli käännetty englannista niin, että ne eivät oikein suomen kieleen istuneet.
Ei tämä huono kirja ollut missään nimessä, olen minä paljon huonompiakin lukenut. Mutta kokonaisvaikutelma olisi ollut parempi, jos se olisi jätetty siihen ensimmäiseen osaan. No, ehkä sitä olisi halunnut tietää jotain Daven aikuisuudesta, mutta ei noin pitkäveteisesti kerrottuna.
Paikoin kirja suorastaan oksetti ja teke sen yhä, kun mietin, mitä Davelle on tapahtunut. Niin, kirja siis kertoo kirjoittajansa tarinan lapsesta aikuiseksi asti. Poika kohtaa lapsena käsittämätöntä julmuutta: onnellisten ensimmäisten elinvuosien jälkeen hänestä tulee käytännössä äitinsä orja, joka asuu kellarissa, eikä juuri saa syödäkseen. Äiti myös keksii toinen toistaan julmempia keinoja kiduttaa poikaa. Lopulta Dave otetaan huostaan, mutta hän joutuu silti kiertämään sijaisperheestä toiseen. Hän myös haikailee äitinsä hyväksyntää vielä aikuisenakin, eikä siis pysty tekemään pesäeroa julmaan äitiinsä.
Aikuisena Dave tuntuu olevan kertomansa mukaan tahdoton, suorastaan nyhverö, mitä tulee ihmissuhteisiin. Teki mieli kirkua, kun tekstiä luki. Jos alkuosa oksetti, toinen ja kolmas osa turhauttivat. Suomennos ei myöskään ollut mielestäni täysin onnistunut, vaan jotkin ilmaukset oli käännetty englannista niin, että ne eivät oikein suomen kieleen istuneet.
Ei tämä huono kirja ollut missään nimessä, olen minä paljon huonompiakin lukenut. Mutta kokonaisvaikutelma olisi ollut parempi, jos se olisi jätetty siihen ensimmäiseen osaan. No, ehkä sitä olisi halunnut tietää jotain Daven aikuisuudesta, mutta ei noin pitkäveteisesti kerrottuna.
torstai 17. tammikuuta 2013
3. Taavi Soininvaara: Valkoinen kääpiö
Taavi Soininvaaran Valkoinen kääpiö (Otava 2012) on jatkoa Soininvaaran aiemmin kirjoittamille kirjoille Kriittinen tiheys, Pakonopeus ja Punainen jättiläinen. Tämä on myös tämän neliosaisen sarjan päätösosa ja vie loppuun niin Leo Karan kuin Kati Soisalonkin tarinat. Valitettavasti. Olisin vielä halunnut tietää, mitä "elämä" tuo heille tullessaan. Kara saa myös lopulta selville perheensä peitellyn historian.
Tuntuu kuin Kara olisi kissa ja hänellä olisi yhdeksän henkeä. Jo aivan uskomattoman usein hän on selvinnyt arkkivihollisensa Manasin käsittelystä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat niin Aasiaan, Afrikkaan, Eurooppaan kuin hieman avaruuteenkin. Juoni kulkee eteenpäin kuin höyryveturi, eikä uskomattomia käänteitä puutu. En ole oikeastaan koskaan tainnut lukea, millaisia arvosteluita Soininvaara on saanut. Mietin, vetoaako kriitikoihin nämä lähes jamesbondmaiset käänteet. On pakko nostaa hattua Soininvaaralle siitä, että on onnistunut luomaan noin monimutkaisen juonen, joka kuitenkin hienosti pysyy kasassa. Ihailen myös hänen mielikuvitustaan, jolla hän on loihtinut lukijan eteen mitä erikoisempia paikkoja, hahmoja ja tapahtumia. Välillä kerronta keskittyy sellaisiin teknologisiin keksintöihin, etten tiedä, onko kaikki totta vai tarua. Jos ne ovat täysin tarua, on ihme, miten sellaista pystyy keksimään. Ehkä välillä juttu menee jo turhankin korkealentoiseksi.
Kirja tuo mukanaan tunteen, että kaikki linkittyy kaikkeen ja hyvä ja paha sekoittuvat ja kietoutuvat yhteen. Kuka on hyvä ja kuka on paha? Ja miten Neuvostoliitto yhä vaikuttaa nykypäivään. Pidin myös teosten nimien symboliikasta: miten punaisesta jättiläisestä - kuolevasta tähdestä - jää jäljelle ydin, valkoinen kääpiö.
Koen, että kirjojen juonta noin ylipäätään on vaikea lähteä tiivistämään. En ole järin hyvä siinä. Tyydyttäköön siis, ainakin tällä erää, vähän suppeampaan selitykseen.
Pidin kyllä kirjasta. Tykkään siitä, että kerronta on lähes henkeäsalpaavan kiihkeää. Kirja tempaa mukaansa ja ihan hetkessä huomaa lukeneensa yli sata sivua. Pidin myös henkilöhahmoista kovasti, erityisesti siitä, miten kukin tahoillaan kehittyi, ja mihin kaikki päättyi. Ehkä kirjaa voisi pitää hieman (tai vähän paljonkin) epäuskottavana, mutta jos tuon ei annata häiritä, voi vain tempautua mukaan eteenpäin jyrääviin tapahtumiin.
Tuntuu kuin Kara olisi kissa ja hänellä olisi yhdeksän henkeä. Jo aivan uskomattoman usein hän on selvinnyt arkkivihollisensa Manasin käsittelystä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat niin Aasiaan, Afrikkaan, Eurooppaan kuin hieman avaruuteenkin. Juoni kulkee eteenpäin kuin höyryveturi, eikä uskomattomia käänteitä puutu. En ole oikeastaan koskaan tainnut lukea, millaisia arvosteluita Soininvaara on saanut. Mietin, vetoaako kriitikoihin nämä lähes jamesbondmaiset käänteet. On pakko nostaa hattua Soininvaaralle siitä, että on onnistunut luomaan noin monimutkaisen juonen, joka kuitenkin hienosti pysyy kasassa. Ihailen myös hänen mielikuvitustaan, jolla hän on loihtinut lukijan eteen mitä erikoisempia paikkoja, hahmoja ja tapahtumia. Välillä kerronta keskittyy sellaisiin teknologisiin keksintöihin, etten tiedä, onko kaikki totta vai tarua. Jos ne ovat täysin tarua, on ihme, miten sellaista pystyy keksimään. Ehkä välillä juttu menee jo turhankin korkealentoiseksi.
Kirja tuo mukanaan tunteen, että kaikki linkittyy kaikkeen ja hyvä ja paha sekoittuvat ja kietoutuvat yhteen. Kuka on hyvä ja kuka on paha? Ja miten Neuvostoliitto yhä vaikuttaa nykypäivään. Pidin myös teosten nimien symboliikasta: miten punaisesta jättiläisestä - kuolevasta tähdestä - jää jäljelle ydin, valkoinen kääpiö.
Koen, että kirjojen juonta noin ylipäätään on vaikea lähteä tiivistämään. En ole järin hyvä siinä. Tyydyttäköön siis, ainakin tällä erää, vähän suppeampaan selitykseen.
Pidin kyllä kirjasta. Tykkään siitä, että kerronta on lähes henkeäsalpaavan kiihkeää. Kirja tempaa mukaansa ja ihan hetkessä huomaa lukeneensa yli sata sivua. Pidin myös henkilöhahmoista kovasti, erityisesti siitä, miten kukin tahoillaan kehittyi, ja mihin kaikki päättyi. Ehkä kirjaa voisi pitää hieman (tai vähän paljonkin) epäuskottavana, mutta jos tuon ei annata häiritä, voi vain tempautua mukaan eteenpäin jyrääviin tapahtumiin.
sunnuntai 13. tammikuuta 2013
Lukupiiri
Vuonna 2008 sain kutsun lukupiiriin, joka starttasi tammikuussa 2009. Lukupiiriimme kuuluu yhteensä viisi naisihmistä. Olemme kaikki oikeastaan opettajia, mutta hieman eri aloilta. Kaksi jäsentä tunsin ennestään, kahteen muuhun olen sitten tutustunut lukupiiritapaamisten myötä.
Systeemimme on se, että tapaamme neljä kertaa vuodessa. Yksi on aina vuorollaan koollekutsuja, eli hän määrää luettavan kirjan ja paikan, jossa tapaamme. Tuon yhteisesti luettavan kirjan lisäksi jokainen esittelee joka kerta jonkun toisen lukemansa kirjan. Kirja voi olla luettu jo joskus aiemmin, vaikka lapsuudessa, tai se voi olla sarjakuva- tai satukirja. Emme ole niin nuukia sen suhteen.
Odotan aina lukupiirimme tapaamisia. Yleensä tapaamme jossain ravintolassa. Ruokailun (ja ruoan odottamisen) ajan höpisemme tavallisesti yleisiä kuulumisiamme. Kun olemme syöneet, koittaa kirjakeskusteluiden aika. Ensiksi keskustelemme yhdessä luetusta kirjasta. Sen kummempia syväanalyyseja emme tee, puramme vain tuntojamme lukukokemuksesta ja mielipiteitä kyseisestä kirjasta. Tämän jälkeen jokainen vuorollaan esittelee omavalintaisen kirjansa. Ne ovat kutkuttavia jännitysmomentteja, kun odotamme, mikä kirja kenenkin laukusta nousee. Kaiken tämän jälkeen seuraava koollekutsuja paljastaa seuraavaksi luettavan kirjan. Myös sitä hetkeä odotetaan jännityksellä. Aiemmin homma on toiminut niin, että seuraavaksi luettava kirja vain kylmästi ilmoitetaan. Sittemmin on pitänyt siirtyä siihen, että koollekutsuja laatii listalle ehdotettavia kirjoja vähän enemmänkin siltä varalta, että joku on jo ehtinyt lukea ensisijaisen ehdotuksen.
Lukupiiri on tuonut tullessaan paljon: uusia tuttavuuksia, uusia ravintolakokemuksia mutta ennen kaikkea uusia lukuelämyksiä. En ehkä ikinä olisi tarttunut vaikkapa Barack Obaman elämäkertaan tai saanut luettua Sotaa ja rauhaa loppuun. On aina myös hauskaa miettiä, minkä kirjan esittelisi muille, minkä kirjan määräisi yhteiseksi luettavaksi ja minne tapaamisen määräisi.
Esittelin lukupiirimme toiminnan siksi, että tämän vuoden kolmas luettu kirja on opus, jonka luin lukupiiriämme varten. Koska tapaaminen on vasta viikon päästä, en voi vielä esitellä kyseistä teosta. Luen jo seuraavaa kirjaa ja saattaa olla, että ehdin esitellä sen täällä ennen tuota lukupiirin tammikuun kirjaa.
Systeemimme on se, että tapaamme neljä kertaa vuodessa. Yksi on aina vuorollaan koollekutsuja, eli hän määrää luettavan kirjan ja paikan, jossa tapaamme. Tuon yhteisesti luettavan kirjan lisäksi jokainen esittelee joka kerta jonkun toisen lukemansa kirjan. Kirja voi olla luettu jo joskus aiemmin, vaikka lapsuudessa, tai se voi olla sarjakuva- tai satukirja. Emme ole niin nuukia sen suhteen.
Odotan aina lukupiirimme tapaamisia. Yleensä tapaamme jossain ravintolassa. Ruokailun (ja ruoan odottamisen) ajan höpisemme tavallisesti yleisiä kuulumisiamme. Kun olemme syöneet, koittaa kirjakeskusteluiden aika. Ensiksi keskustelemme yhdessä luetusta kirjasta. Sen kummempia syväanalyyseja emme tee, puramme vain tuntojamme lukukokemuksesta ja mielipiteitä kyseisestä kirjasta. Tämän jälkeen jokainen vuorollaan esittelee omavalintaisen kirjansa. Ne ovat kutkuttavia jännitysmomentteja, kun odotamme, mikä kirja kenenkin laukusta nousee. Kaiken tämän jälkeen seuraava koollekutsuja paljastaa seuraavaksi luettavan kirjan. Myös sitä hetkeä odotetaan jännityksellä. Aiemmin homma on toiminut niin, että seuraavaksi luettava kirja vain kylmästi ilmoitetaan. Sittemmin on pitänyt siirtyä siihen, että koollekutsuja laatii listalle ehdotettavia kirjoja vähän enemmänkin siltä varalta, että joku on jo ehtinyt lukea ensisijaisen ehdotuksen.
Lukupiiri on tuonut tullessaan paljon: uusia tuttavuuksia, uusia ravintolakokemuksia mutta ennen kaikkea uusia lukuelämyksiä. En ehkä ikinä olisi tarttunut vaikkapa Barack Obaman elämäkertaan tai saanut luettua Sotaa ja rauhaa loppuun. On aina myös hauskaa miettiä, minkä kirjan esittelisi muille, minkä kirjan määräisi yhteiseksi luettavaksi ja minne tapaamisen määräisi.
Esittelin lukupiirimme toiminnan siksi, että tämän vuoden kolmas luettu kirja on opus, jonka luin lukupiiriämme varten. Koska tapaaminen on vasta viikon päästä, en voi vielä esitellä kyseistä teosta. Luen jo seuraavaa kirjaa ja saattaa olla, että ehdin esitellä sen täällä ennen tuota lukupiirin tammikuun kirjaa.
keskiviikko 9. tammikuuta 2013
2. Reijo Mäki: Sheriffi
Meillä on äitini kanssa ollut tapana jo vuodesta 1999 alkaen (hui kauhistus!), että ostamme toisillemme joululahjaksi kirjat. (No okei, kumpikin ostaa lisäksi jotain pientä kuitenkin...) Minä olen muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta saanut (siis toivonut) tuoreinta Ilkka Remestä. Äitini on vastaavasti saanut Reijo Mäen uusimman teoksen. Sitten joulun jälkeen vaihto. Tai no, äiti ei Remeksistä välitä, mutta minä olen aina halunnut lukea sen uusimman Mäen.
Tällä kertaa siis kyseessä on vuonna 2012 ilmestynyt Sheriffi. Voisi kai sanoa, että taattua Mäen laatua. On pihakeinu, josta löytyy ruumis, on toinenkin ruumis ja täysi mysteeri niiden taustalla. Hätiin saapuu Jussi Vares.
Tällä kertaa Vares päätyy tutkinnan tuoksinassa seikkailemaan Turun alamaailmassa Raatimiehiksi kutsutun ryhmän siivittämänä. Mukana Raatimiehien riveissä on myös aiemmista kirjoista tuttu Kyypakkaus. Noin muuten mukana tarinassa seikkailevat vanhat tutut Luusalmi ja pastori Alanen sekä tietysti Uuden Apteekin Korpela. Olavin Krouvissakin käydään, pitkästä aikaa, muistaakseni. Ja kaiken taustalla kaikkitietävä ja kaiken näkevä sheriffi seuraa Vareksen liikkeitä. Niin, lisäksi kuvioihin ilmestyy myös Harriet, joka tekee Varekseen lähtemättömän vaikutuksen.
Dialogi svengaa kuin hirvi, vanhaan totuttuun tapaansa. Mäen tekstiä on mielestäni ilo lukea juuri sen värikkyyden ja monipuolisuuden ansiosta. Oman mielenkiintoisen lisänsä tuo omasta näkökulmastani se, että tapahtumat sijoittuvat Turkuun, jotakuinkin vielä lähelle omia kotikontujani. Jotenkin lukemista helpottaa, kun pystyy tasan tarkkaan näkemään mielessään ympäristön.
Kirja oli hyvä, muttei kuitenkaan mielestäni parasta Mäkeä. Onko Vares tulossa vanhaksi? Pari viimeisintä teosta ovat mielestäni näyttäneet Vareksen jonkin verran haavoittuvampana kuin aiemmin. Vares ei ole enää niin kaunis, nuori ja kuolematon, vaan elämän kolhut ulottuvat häneen jo vahvemmin. Lukemisen arvoinen kirja on ehdottomasti silti.
Tällä kertaa siis kyseessä on vuonna 2012 ilmestynyt Sheriffi. Voisi kai sanoa, että taattua Mäen laatua. On pihakeinu, josta löytyy ruumis, on toinenkin ruumis ja täysi mysteeri niiden taustalla. Hätiin saapuu Jussi Vares.
Tällä kertaa Vares päätyy tutkinnan tuoksinassa seikkailemaan Turun alamaailmassa Raatimiehiksi kutsutun ryhmän siivittämänä. Mukana Raatimiehien riveissä on myös aiemmista kirjoista tuttu Kyypakkaus. Noin muuten mukana tarinassa seikkailevat vanhat tutut Luusalmi ja pastori Alanen sekä tietysti Uuden Apteekin Korpela. Olavin Krouvissakin käydään, pitkästä aikaa, muistaakseni. Ja kaiken taustalla kaikkitietävä ja kaiken näkevä sheriffi seuraa Vareksen liikkeitä. Niin, lisäksi kuvioihin ilmestyy myös Harriet, joka tekee Varekseen lähtemättömän vaikutuksen.
Dialogi svengaa kuin hirvi, vanhaan totuttuun tapaansa. Mäen tekstiä on mielestäni ilo lukea juuri sen värikkyyden ja monipuolisuuden ansiosta. Oman mielenkiintoisen lisänsä tuo omasta näkökulmastani se, että tapahtumat sijoittuvat Turkuun, jotakuinkin vielä lähelle omia kotikontujani. Jotenkin lukemista helpottaa, kun pystyy tasan tarkkaan näkemään mielessään ympäristön.
Kirja oli hyvä, muttei kuitenkaan mielestäni parasta Mäkeä. Onko Vares tulossa vanhaksi? Pari viimeisintä teosta ovat mielestäni näyttäneet Vareksen jonkin verran haavoittuvampana kuin aiemmin. Vares ei ole enää niin kaunis, nuori ja kuolematon, vaan elämän kolhut ulottuvat häneen jo vahvemmin. Lukemisen arvoinen kirja on ehdottomasti silti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)