Musta polku (2006) on ruotsalaisen Åsa Larssonin kolmas Rebecka Martinsson -sarjaan kuuluva dekkari. Olen viime vuonna lukenut sarjan ekan osan, Aurinkomyrskyn. Olisi ilmeisesti ollut hyvä lukea kirjat järjestyksessä, sillä tässä osassa ainakin viitataan toisen kirjan tapahtumiin, joista minulla nyt ei ole tietoakaan. Lukukokemus oli siitä huolimatta onnistunut.
Ensimmäisessä osassa kerrotaan Rebecka Martinssonista, Tukholmassa asuvasta juristista. Hän on töissä maineikkaassa asianajotoimistossa, mutta menneisyyden haamut ja uudet rikokset vievät hänet hänen kotipaikkakunnalleen Kiirunaan. Toisessa osassa Rebeckan mieli ilmeisesti järkkyy ja hän joutuu mielisairaalaan. Kolmas osa jatkuu osittain siitä. Siinä kerrotaan Rebeckan paranemisprosessista sekä siitä, miten hän ei enää palaa Tukholmaan, vaan jää pohjoiseen syyttäjäksi.
Mustan polun tapahtumat alkavat, kun eräänä maaliskuisena myrskyiltana kalastajien arkista löytyy naisen ruumis. Jo ekasta osasta tuttu rikoskomisario Anna-Maria Mella työtovereineen alkaa selvittää tapausta, joka sittemmin paljastuu murhaksi. Kuollut nainen on paikallisen kaivosyhtiön palkkalistoilla, ja Ann-Maria pyytää Rebeckalta apua tietojen etsimisessä. Pian Rebecka kuitenkin tajuaa olevansa täysin mukana tapauksen selvittämisessä. Tapahtumat ja niiden taustat eivät rajoitu pelkästään Kiirunaan eikä edes Ruotsii, vaan ne ulottuvat aina Afrikkaan asti.
Pidin kirjasta todella! Mielestäni Rebecka Martinsson on kiehtova ja mukava hahmo, samaten kuin Anna-Maria Mella. Myös muutkin hahmot ovat uskottavia mutta kuitenkin kiehtovia ja omanlaisiaan. Larsson on onnistunut mielestäni henkilöhahmojen luomisessa hyvin. Varsinainen kertomus etenee kronologisesti ja on merkitty päivämäärin. Samalla mukana kulkee erinäisiä takaumia, joita ei sen kummemmin ilmoiteta. Ne alkavat kyllä uudelta sivulta, eikä siis jää epäselväksi, että kyseessä on takauma. Ne ovat usein jonkun henkilön muisteluita vanhoista tapahtumista. Myös tämä tekee tekstistä monipuolisen ja lukijan mielenkiintoa ylläpitävän: on pakko lukea takauma loppuun, jotta pääsisi taas seuraamaan varsinaista tarinaa.
perjantai 12. heinäkuuta 2013
torstai 11. heinäkuuta 2013
17. Reijo Mäki: Pimeyden tango
Nyt on tullut vähän luettua sarjoissa näitä kirjoja; ensin pari Tuija Lehtistä, sitten kolme Reijo Mäkeä. Ja seuraavaksikin tulee eräs duo samalta tekijältä. Mutta ensin Reijo Mäkeen ja Pimeyden tangoon (1997). Miksi noilla kirjoilla pitää olla niin samankaltaiset nimet? Ensin Nuoruustango, sitten Pimeyden tango. Ihan meinaa mennä lukijalla puurot ja vellit, tangot ja valssit sekaisin.
Kuten nyt lukemani kaksi edeltävää Mäen kirjaa, tämäkin alkaa sillä, että Vares saa toimeksiannoksi varjostaa syrjähypystä epäiltyä. Tällä kertaa kyse on huikentelevaisesta vaimosta. Pitäisikin ehkä tutkia, alkavatko kaikki kirjat samalla tavoin. Jotenkin nämä varjostuskeikat ovat sitä tyypillisintä ja tylsintä yksityisetsivän työsarkaa, mutta saattavat johtaa synkemmille vesille.
Nyt alkuasetelma jää hieman sivuun ja Vareksen päähuomio kiinnittyy joitakin vuosia aiemmin sattuneeseen, koko Suomea kuohuttaneeseen tangokuninkaan murhaan. Vares saa yöllisen soiton toimittajatutultaan, joka kertoo tietävänsä, kuka murhaaja on. Tämän jälkeen toimittaja katoaa jäljettömiin. Vares alkaa tutkia tapausta apunaan aina luotettavat pastori Alanen ja novellikirjailija Luusalmi. Lisämaustetta soppaan tuo Sörkan vankilasta omille lomille lähtevä Veikko Hopea, jolla on niin sanotusti kana kynittävänä Vareksen kanssa.
Viihdyttävää luettavaa tämäkin oli. Pidin erityisesti loppukahinoista, joissa lukija yllätettiin kerta toisensa jälkeen.
Kuten nyt lukemani kaksi edeltävää Mäen kirjaa, tämäkin alkaa sillä, että Vares saa toimeksiannoksi varjostaa syrjähypystä epäiltyä. Tällä kertaa kyse on huikentelevaisesta vaimosta. Pitäisikin ehkä tutkia, alkavatko kaikki kirjat samalla tavoin. Jotenkin nämä varjostuskeikat ovat sitä tyypillisintä ja tylsintä yksityisetsivän työsarkaa, mutta saattavat johtaa synkemmille vesille.
Nyt alkuasetelma jää hieman sivuun ja Vareksen päähuomio kiinnittyy joitakin vuosia aiemmin sattuneeseen, koko Suomea kuohuttaneeseen tangokuninkaan murhaan. Vares saa yöllisen soiton toimittajatutultaan, joka kertoo tietävänsä, kuka murhaaja on. Tämän jälkeen toimittaja katoaa jäljettömiin. Vares alkaa tutkia tapausta apunaan aina luotettavat pastori Alanen ja novellikirjailija Luusalmi. Lisämaustetta soppaan tuo Sörkan vankilasta omille lomille lähtevä Veikko Hopea, jolla on niin sanotusti kana kynittävänä Vareksen kanssa.
Viihdyttävää luettavaa tämäkin oli. Pidin erityisesti loppukahinoista, joissa lukija yllätettiin kerta toisensa jälkeen.
keskiviikko 10. heinäkuuta 2013
16. Reijo Mäki: Nuoruustango
Sukkanauhakäärmeen jälkeen tartuin saman tekijän teokseen Nuoruustango (2005). Tämänkin olen joskus lukenut mutta autuaasti unohtanut. Kannatti lukea uudelleen.
Tarina alkaa 1970-luvun Merikarvialta, jossa nuori Jussi Vares suuntaa kahden kaverinsa kanssa lavatansseihin. Illan seuraukset ovat ikävät ja jättävät jälkensä kaikkiin osapuoliin hieman eri tavoin. Nuori Jussi myös haikailee vaihto-oppilaaksi lähtenyttä ihastustaan Emiliaa. Kaikkiin näihin henkilöihin Jussi törmää myöhemmässä elämässään täysin arvaamatta.
Menneisyyden tapahtumat kerrotaan epilogissa, jonka jälkeen kirja koostuu neljästä osasta, jotka puolestaan sijoittuvat nykypäivään. Vares saa toimeksiannokseen tällä kertaa seurata uskottomaksi epäiltyä aviomiestä, jolla tuntuu olevan hämäriä tuttavuuksia. Uskottomuusepäilyissä ei ole perää, sen sijaan kaikkea muuta hämärää miehen toimiin kyllä kätkeytyy. Yhtäkkiä käy ilmi, että mies on Vareksen nuoruuden ystävä juuri tuolta kohtalokkaalta illalta.
Vares ei olisi Vares, ellei hän välillä viettäisi pitkiä kosteita iltoja päätyen satunnaisen daamin kotiin yöksi. Seuraavana aamuna aamiaisella Vareksen nuoruuden rakkaus Emilia yllättäen löytyy myös kyseisestä asunnosta.
Vareksen menneisyyden hahmot kietoutuvat kiehtovasti yhteen, eikä lukija aavista, mistä oikein onkaa kyse. Lukija jää miettimään alkutilannetta ja sitä, miksi Vares toimeksiantonsa saa. Miksi aviomiestä epäillään uskottomuudesta, mitä asian takana oikein on. Ihan loppumetreillä se kuitenkin hauskalla tavalla paljastuu lukijalle.
Tarina alkaa 1970-luvun Merikarvialta, jossa nuori Jussi Vares suuntaa kahden kaverinsa kanssa lavatansseihin. Illan seuraukset ovat ikävät ja jättävät jälkensä kaikkiin osapuoliin hieman eri tavoin. Nuori Jussi myös haikailee vaihto-oppilaaksi lähtenyttä ihastustaan Emiliaa. Kaikkiin näihin henkilöihin Jussi törmää myöhemmässä elämässään täysin arvaamatta.
Menneisyyden tapahtumat kerrotaan epilogissa, jonka jälkeen kirja koostuu neljästä osasta, jotka puolestaan sijoittuvat nykypäivään. Vares saa toimeksiannokseen tällä kertaa seurata uskottomaksi epäiltyä aviomiestä, jolla tuntuu olevan hämäriä tuttavuuksia. Uskottomuusepäilyissä ei ole perää, sen sijaan kaikkea muuta hämärää miehen toimiin kyllä kätkeytyy. Yhtäkkiä käy ilmi, että mies on Vareksen nuoruuden ystävä juuri tuolta kohtalokkaalta illalta.
Vares ei olisi Vares, ellei hän välillä viettäisi pitkiä kosteita iltoja päätyen satunnaisen daamin kotiin yöksi. Seuraavana aamuna aamiaisella Vareksen nuoruuden rakkaus Emilia yllättäen löytyy myös kyseisestä asunnosta.
Vareksen menneisyyden hahmot kietoutuvat kiehtovasti yhteen, eikä lukija aavista, mistä oikein onkaa kyse. Lukija jää miettimään alkutilannetta ja sitä, miksi Vares toimeksiantonsa saa. Miksi aviomiestä epäillään uskottomuudesta, mitä asian takana oikein on. Ihan loppumetreillä se kuitenkin hauskalla tavalla paljastuu lukijalle.
15. Reijo Mäki: Sukkanauhakäärme
Kaipasin kesälukemiseksi myös vanhaa kunnon Varesta. Jotenkin se sopii niin hyvin kesään. Ehkä siksi, että useiden Mäen kirjojen tapahtumat sijoittuvat kesäiseen Turkuun. Olen lukenut Sukkanauhakäärmeen (1989) joskus aiemminkin, mutta nyt tuntui olevan sopiva hetki palata sen pariin.
Eletään (taa kerran) vuosisadan kuuminta kesää Turussa. Jussi Vares saa eräältä mustasukkaiselta aviomieheltä toimeksiannon seurata huikentelevaista rouvaa, tai lähinnä tämän syrjähyppyä, espanjalaista Jesus Maria Loboa, joka toimii pianistina eräässä baarissa. Mustasukkainen on varma, ettei espanjalaisella pianon pimputtajalla ole puhtaat jauhot pussissa. Varjostaessaan Loboa Vares huomaa, ettei olekaan ehkä ainoa, joka on miehen kintereillä.
Eräänä kesäisenä iltana eräs elämä saa päätöksensä Turun Vartiovuoren rinteillä. Samalla katoaa asiakirjasalkku, joka on jo ehtinyt herättää uteliaisuutta. Kuka tappoi ja miksi, ja missä on salkku?
Samalla, kun kesäinen kaupunki elää elämäänsä, Kakolan vankilassa virolaisvanki Torsten Rapp suunnittelee pakoa. Miten Rapp tähän kaikkeen liittyy?
Kirja on taattua Mäkeä. Itseäni kiehtoo ehkä eniten oman kotikaupunkini kuvaukset: on mukava miettiä, missä mennään ja yrittää palauttaa mieliin parinkymmenen vuoden takaisia maisemia siltä osin kuin se on mahdollista. Dialogi ja kerronta eivät tässä ole vielä saavuttaneet sitä tasoa, mille Mäki parhaimmillaan pystyy. Juoni itsessään on kuitenkin hyvin suunniteltu.
Eletään (taa kerran) vuosisadan kuuminta kesää Turussa. Jussi Vares saa eräältä mustasukkaiselta aviomieheltä toimeksiannon seurata huikentelevaista rouvaa, tai lähinnä tämän syrjähyppyä, espanjalaista Jesus Maria Loboa, joka toimii pianistina eräässä baarissa. Mustasukkainen on varma, ettei espanjalaisella pianon pimputtajalla ole puhtaat jauhot pussissa. Varjostaessaan Loboa Vares huomaa, ettei olekaan ehkä ainoa, joka on miehen kintereillä.
Eräänä kesäisenä iltana eräs elämä saa päätöksensä Turun Vartiovuoren rinteillä. Samalla katoaa asiakirjasalkku, joka on jo ehtinyt herättää uteliaisuutta. Kuka tappoi ja miksi, ja missä on salkku?
Samalla, kun kesäinen kaupunki elää elämäänsä, Kakolan vankilassa virolaisvanki Torsten Rapp suunnittelee pakoa. Miten Rapp tähän kaikkeen liittyy?
Kirja on taattua Mäkeä. Itseäni kiehtoo ehkä eniten oman kotikaupunkini kuvaukset: on mukava miettiä, missä mennään ja yrittää palauttaa mieliin parinkymmenen vuoden takaisia maisemia siltä osin kuin se on mahdollista. Dialogi ja kerronta eivät tässä ole vielä saavuttaneet sitä tasoa, mille Mäki parhaimmillaan pystyy. Juoni itsessään on kuitenkin hyvin suunniteltu.
tiistai 9. heinäkuuta 2013
14. Tuija Lehtinen: Mies taskussa
Heti Suklaapolkujen jälkeen luin samalta tekijältä, Tuija Lehtiseltä siis, kirjan Mies taskussa (2007). Se kertoo Anni Tuiskusta (ja joka kerta olin lukevinani, että Antti Tuisku...), jolla ei ole ollut menestystä miessuhteissaan, eikä ehkä elämässään noin muutenkaan. Hän on sukunsa musta lammas. Kun serkut keskittyivät opiskeluun, Anni hummaili menemään poikien kanssa. Sittemmin Anni on jämähtänyt toimistotöihin isänsä työpaikalle.
Kun Annin väritön serkku kihlautuu täysin yllättäen, suku lyö kihlajaisissa vetoa siitä, onko Anni saanut rengastettua itselleen miehen Unikeonpäivään mennessä. Itseäni ärsytti tämä vanhahtava asetelma: miksi pitäisi heti paukata kihloihin? Tästä alkuasetelmasta kirjaa, tai oikeastaan Annin toimintaa, alkoi leimata pakko ja pakkomielteisyys.
Äkkiä Annin elämässä onkin kaksi miestä: Rasmus, joka palkkaa Annin uusiin töihin ja johon Anni on lähinnä yhteydessä vain tältä saamansa puhelimen välityksellä, ja lähikartanon renki Vinski. Anni kohtelee kumpaakin vuorollaan vähän huonosti. Kumman hän lopulta saa, vai saako kumpaakaan? Kuka voittaa vedonlyönnin?
Tätä ei olisi ehkä pitänyt lukea heti Suklaapolkujen perään. Nyt dialogeissa oli liiaksi samoja kuivan sarkasmin piirteitä, mitä oli Suklaapolkujen Elsallakin. Myös juoneltaan tämä oli höttöisempi. En oikein syttynyt. Jos vielä palaan Tuija Lehtisen pariin, pidän ainakin pienen tauon. Ja onhan tuota lukemsita tuossa pinossa jo muutenkin.
(Päivitän nyt useamman kesällä luetun kirjan putkeen, en siis suinkaan ole lukenut näitä kirja/päivä -tahtia.)
Kun Annin väritön serkku kihlautuu täysin yllättäen, suku lyö kihlajaisissa vetoa siitä, onko Anni saanut rengastettua itselleen miehen Unikeonpäivään mennessä. Itseäni ärsytti tämä vanhahtava asetelma: miksi pitäisi heti paukata kihloihin? Tästä alkuasetelmasta kirjaa, tai oikeastaan Annin toimintaa, alkoi leimata pakko ja pakkomielteisyys.
Äkkiä Annin elämässä onkin kaksi miestä: Rasmus, joka palkkaa Annin uusiin töihin ja johon Anni on lähinnä yhteydessä vain tältä saamansa puhelimen välityksellä, ja lähikartanon renki Vinski. Anni kohtelee kumpaakin vuorollaan vähän huonosti. Kumman hän lopulta saa, vai saako kumpaakaan? Kuka voittaa vedonlyönnin?
Tätä ei olisi ehkä pitänyt lukea heti Suklaapolkujen perään. Nyt dialogeissa oli liiaksi samoja kuivan sarkasmin piirteitä, mitä oli Suklaapolkujen Elsallakin. Myös juoneltaan tämä oli höttöisempi. En oikein syttynyt. Jos vielä palaan Tuija Lehtisen pariin, pidän ainakin pienen tauon. Ja onhan tuota lukemsita tuossa pinossa jo muutenkin.
(Päivitän nyt useamman kesällä luetun kirjan putkeen, en siis suinkaan ole lukenut näitä kirja/päivä -tahtia.)
maanantai 8. heinäkuuta 2013
13. Tuija Lehtinen: Suklaapolkuja
En ole oikeastaan koskaan ollut mikään varsinainen chic-litin ystävä, enkä nuorempanakaan juuri lukenut Tuija Lehtisen kirjoja. Nyt löysin työpaikan kirjankierrätyshyllystä pari Lehtisen teosta ja ajattelin ottaa ne kesäksi kotiin. Otaksuin niiden olevan kevyttä kesälukemista taas parin massiivisemman teoksen lomassa.
Kahdesta Lehtisestä ensimmäiseki luin Suklaapolkuja (2008). Kirja kertoo meteorologi Elsa Karimosta, johon yllättäen pystyin eräällä tavalla samastumaan. Elsa on naimisissa ekologi Turon kanssa, mutta viettää aikansa lähinnä yksin Turon reissatessa maailmalla tutkimassa ötököitä. Takakannen teksti toteaa, että "Meteorologi Elsa Karimon makuuhuoneessa vallitsee tasainen matalapaine..." Elsan ja Turon suhde on siis väljähtänyt lähinnä kaveritasolle, eikä Elsa tiedä, miten saisi säpinää makuukamariin. Joku vinkkaa Elsaa "suklaapoluista". Elsa alkaakin haaveilla, miten voisi valkosuklaalla maalata kuvioita Turon kehoon ja sitten nuolla ne pois.
Mikään ei kuitenkaan ole yksioikoista: joukkoon sotkeutuu vielä Turon tytär, teini-ikäinen Riia-Roosa, hänen aiemmasta liitostaan ja Elsan ja Turon salskea naapuri Sinuhe. Turo on hukassa isäroolissaan, eikä ehdi rooliinsa paljon perehtyä reissuiltaan. Niinpä Riia-Roosa jää pitkälti Elsan riippakiveksi.
Kirja ei nyt ehkä varsinaisesti yllättänyt millään saralla. Juoni oli paikoin hyvinkin ennalta-arvattava. En sitten tiedä, onko se tälle genrelle tyypillistäkin. Kirja oli nopealukuinen ja kiva kevennys, kuten olin arvellutkin. Positiivinen yllätys ja erityismaininta dialogista. Ihailin Elsan kuivan sarkastisia huomautuksia. Ihan kiva kirja, joka ei kuitenkaan sen syvempiä muistijälkiä jättänyt.
Kahdesta Lehtisestä ensimmäiseki luin Suklaapolkuja (2008). Kirja kertoo meteorologi Elsa Karimosta, johon yllättäen pystyin eräällä tavalla samastumaan. Elsa on naimisissa ekologi Turon kanssa, mutta viettää aikansa lähinnä yksin Turon reissatessa maailmalla tutkimassa ötököitä. Takakannen teksti toteaa, että "Meteorologi Elsa Karimon makuuhuoneessa vallitsee tasainen matalapaine..." Elsan ja Turon suhde on siis väljähtänyt lähinnä kaveritasolle, eikä Elsa tiedä, miten saisi säpinää makuukamariin. Joku vinkkaa Elsaa "suklaapoluista". Elsa alkaakin haaveilla, miten voisi valkosuklaalla maalata kuvioita Turon kehoon ja sitten nuolla ne pois.
Mikään ei kuitenkaan ole yksioikoista: joukkoon sotkeutuu vielä Turon tytär, teini-ikäinen Riia-Roosa, hänen aiemmasta liitostaan ja Elsan ja Turon salskea naapuri Sinuhe. Turo on hukassa isäroolissaan, eikä ehdi rooliinsa paljon perehtyä reissuiltaan. Niinpä Riia-Roosa jää pitkälti Elsan riippakiveksi.
Kirja ei nyt ehkä varsinaisesti yllättänyt millään saralla. Juoni oli paikoin hyvinkin ennalta-arvattava. En sitten tiedä, onko se tälle genrelle tyypillistäkin. Kirja oli nopealukuinen ja kiva kevennys, kuten olin arvellutkin. Positiivinen yllätys ja erityismaininta dialogista. Ihailin Elsan kuivan sarkastisia huomautuksia. Ihan kiva kirja, joka ei kuitenkaan sen syvempiä muistijälkiä jättänyt.
maanantai 27. toukokuuta 2013
12. Kira Poutanen: Ihana meri
Luin äsken Kira Poutasen nuortenkirjan Ihana meri (2001), jolla Poutanen voitti myös Junior Finlandian. Kirjan aiheena on anoreksia koettuna nuoren tytön silmin.
Kirja kertoo Juliasta, ysiluokkalaisesta kympin tytöstä, joka on kirjan alussakin jo laiha: 48 kiloinen. Mielestäni Poutanen on tavoittanut hyvin sen, miten tauti lähtee liikkeelle salakavalasti ja huomaamatta. Ja ennen kuin kukaan huomaakaan, se vie uhrinsa kokonaan. On toisaalta myös hämmentävää, miten Julian oma kehonkuva voi muuttua niin radikaalisti. Vaikka Julia laihtuu laihtumistaan, hän kokee itsensä yhä ällöttäväksi läskiksi.
Minua ärsytti kirjassa eniten Julian äiti. Miten äiti olikin niin naiivi, ettei nähnyt, mikä tyttärellä oli vikana. Ehkä ulkopuolisena lukijana kliseet näki helpommin: Julia väitti syöneensä kaverinsa luona tai teki itse ruoan ja sanoi syöneensä jo sitä tehdessään, tai totesi, että syö sitten myöhemmin ja salaa kuskasi ruoan roskiin. Teki mieli huutaa, miksei kukaan tajunnut Julian ahdinkoa. Liikunnasta ja syömättömyydestä tuli ajan myötä tytölle pakkomielle.
Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuotoon ja kattaa noin vuoden Julian elämästä. Kirjan alussa hän tosiaan painaa 48 kiloa, lopussa enää 29. Kirja oli toisaalta tylsä, eikä siinä tapahtunut mitään ihmeellistä; vain Julian ajatuksia laihduttamisesta. Toisaalta Poutanen on osannut kirjoittaa sairaudesta raadollisen kauniisti ja hienosti.
Suosittelen kirjaa nuorille, jotta he oppisivat näkemään itsensä toisin, kuin Julia näki itsensä.
Kirja kertoo Juliasta, ysiluokkalaisesta kympin tytöstä, joka on kirjan alussakin jo laiha: 48 kiloinen. Mielestäni Poutanen on tavoittanut hyvin sen, miten tauti lähtee liikkeelle salakavalasti ja huomaamatta. Ja ennen kuin kukaan huomaakaan, se vie uhrinsa kokonaan. On toisaalta myös hämmentävää, miten Julian oma kehonkuva voi muuttua niin radikaalisti. Vaikka Julia laihtuu laihtumistaan, hän kokee itsensä yhä ällöttäväksi läskiksi.
Minua ärsytti kirjassa eniten Julian äiti. Miten äiti olikin niin naiivi, ettei nähnyt, mikä tyttärellä oli vikana. Ehkä ulkopuolisena lukijana kliseet näki helpommin: Julia väitti syöneensä kaverinsa luona tai teki itse ruoan ja sanoi syöneensä jo sitä tehdessään, tai totesi, että syö sitten myöhemmin ja salaa kuskasi ruoan roskiin. Teki mieli huutaa, miksei kukaan tajunnut Julian ahdinkoa. Liikunnasta ja syömättömyydestä tuli ajan myötä tytölle pakkomielle.
Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuotoon ja kattaa noin vuoden Julian elämästä. Kirjan alussa hän tosiaan painaa 48 kiloa, lopussa enää 29. Kirja oli toisaalta tylsä, eikä siinä tapahtunut mitään ihmeellistä; vain Julian ajatuksia laihduttamisesta. Toisaalta Poutanen on osannut kirjoittaa sairaudesta raadollisen kauniisti ja hienosti.
Suosittelen kirjaa nuorille, jotta he oppisivat näkemään itsensä toisin, kuin Julia näki itsensä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)