"Amerikkalainen lakitrilleri.
Sivuista näki, että Tuomas oli lukenut kirjan. Se oli epäilemättä ammattimaisesti tuotettu paskaromaani. Kirjailijan teoksia oli myyty maailmalla ehkä kaksisataa miljoonaa kappaletta, ja lukijat arvostivat hänen puisevaa kykyään väistellä ihmiselämän ristiriitoja neljänsadan sivun verran." (s. 39)
Voi, miten minä rakastan Riku Korhosen käyttämää kieltä! Ihastuin siihen Kahden ja yhden yön tarinoita -kirjan myötä. Lääkäriromaani menetteli, sen sijaan Hyvästi tytöt oli minulle pettymys. Luen silti Riku Korhosen ehdottomiin suosikkikirjailijoihini, ellen jopa ihan ykköseksi. Kahden ja yhden yön tarinoita on kuitenkin lempikirjani. Siksi lähdin kovin odotuksin lukemaan Nuku lähelläni (2012), enkä joutunut pettymään. Voisin merkitä sivut täyteen merkkejä hyvistä kohdista, sellaisista, joita haluaisin siteerata tässä. Yritin kuitenkin pitää maltin mukana. Toisinaan sorrun lukemaan hieman kursorisesti; jos kirjassa vaikuttaisi olevan paljon kuvailua tai jaarittelua, hyppelen hieman kohtien yli. Korhosen kohdalla en tätä tee. En halua menettää yhtäkään upeaa kohtaa, kuten: "Pian huomasin jotain, mikä rauhoitti minua ja minkä muistaminen tyynnyttää yhä kuin upottaisin molemmat käteni lämpimään veteen." (s. 9) Korhonen on ehkä parhaimmillaan tällaisten vertausten kuvaajana.
No, asiaan. Nuku lähelläni kertoo Teemusta, työttömästä humanistista, joka matkustaa ulkomaille, nimeltä mainitsemattomaan finanssikaupunkiin, hoitamaan kuolleen velipuolensa Tuomaksen jälkeenjääneitä asioita. Teemu törmää lopulta Tuomaan entiseen tyttöystävään Ninaan, ja heidän välilleen kehittyy suhde. En tiedä, pitäisikö kirjaa pitää rakkausromaanina. Tai ehkä se on enemmänkin romaani suhteista ja kasvamisesta.
"Masentava näky, miehen sokea ilo kalunsa varjossa. En tiedä. Jos olisin nainen, harkitsisin vakavasti pelkkiä lesbosuhteita." (s. 156)
Teemu ihmettelee omia tunteitaan, omaa käyttäytymistään kuten myös Ninan käyttäytymistä. Kaikessa on jotain salaperäistä: niin Ninan töissä, Tuomaan toiminnassa, Teemun käytöksessä. Kun Teemu päättää jäädä kaupunkiin asumaan, hän pääsee lopulta töihin Tuomaan työpaikan, pankin, puutarhurin apulaiseksi. Päivät Teemu viettää haalareissa mutta töistä päästyään pukeutuu pukuun, kuin pankkimies ikään.
"Olen ajatellut Aldon sanoja ja esitän maanosalleni yhä naiivimpia kysymyksiä. Millä tavalla voimme tulla yhteen niin, ettei se ole protestia ja tuhoa? Ehkei hätä ole tämän näköinen. Onhan meillä jalkapallo, rasismi ja kauppakeskusten kampanjapäivät." (s. 119)
Missään vaiheessa ei kerrota, missä kaupungissa, saati maassa, ollaan. Itse olin vilkaissut uusinta Mondoa, jossa kerrotaan, mihin Korhonen kuvitelmissaan tapahtumat ajatteli. En nyt viitsi spoilata, joten jätän mainitsematta tuon kaupungin nimeä. Kuitenkin itse koko ajan mietin, miten ja millä kielellä Teemu kommunikoi. Mietin myös, miltä kaupungissa näyttää, tuoksuu, kuulostaa. Ennakkotiedot väistämättä ohjasivat ajatuksiani lukemisen aikana. Olisi ollut kiva lukea niin, että olisi itse saanut mielessään miettiä, mikä tapahtumapaikka voisi olla. Olisin halunnut tietää, minne olisin tapahtumat kuvitellut, jos en olisi tiennyt.
"Ostoskadun aukiolla oli tungos. Kävelin väkijoukossa viitisenkymmentä metriä ja istuin penkille plantaanin varjoon. Nostin paperikassin viereeni. Minua ympäröivät lukitut polkupyörät, viereisellä penkillä vanha mies söi rapeakuorista piirakkaa, ja toisella penkillä tyttö silitti karvatonta läikikästä koiraa, jonka päässä kasvoi vaalea 80-luvun syntetisaattoripopparin töyhtö." (s. 39)
Yhtä kaikki, pidin kirjasta. Sen kielestä, upeista ajatuksista, jotka vaatisivat uuden lukukerran, kuin myös avoimeksi jääneestä lopustaan.
"Tätä ei ymmärretä. Onnellinen on yksin. Hän seisoo onnen ilmakehässä. Onni on hänen planeettansa. Siellä on suojaa. Siellä on valoa ja varjoja ja taivas, jonka alla olla oma itsensä. Sieltä on helppo ojentaa ohimennen käsi sellaiselle, joka kättä tarvitsee." (s. 55)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti