maanantai 24. helmikuuta 2014

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

10. "Jokaisella tarinalla on kaksi puolta..."

Ensimmäinen Gillian Flynniltä suomennettu kirja, Kiltti tyttö (2013) herätti heti ilmestyttyään mielenkiintoni. Olin jopa varma, että olisin valinnut sen TBR-listalleni, mutta enpä näköjään sitten ollutkaan. No, yhtä kaikki, nyt se tuli luettua. Kun sain kirjan eilen luettua loppuun, ajatukseni olivat: "hyi helvetti" ja "miksi?".

Kirja kertoo Nickistä ja Amysta, missourilaisesta avioparista, joka vaikuttaa täydelliseltä. Nick on komea ja huomaavainen, Amy kaunis ja erittäin älykäs. Heidän viidentenä hääpäivänään kuitenkin jotain tapahtuu, nimittäin Amy katoaa. Nickiä aletaan heti epäillä, varsinkin, kun hän jää kiinni valheesta toisensa perään. Nick vakuuttaa syyttömyyttään, vaikka hiljalleen kaikki alkaa kääntyä häntä vastaan.

Sekä Nick että Amy toimivat vuoroin kirjan kertojina. Nickin näkökulma alkaa päivästä, jona Amy katoaa, ja Amyn näkökulmaa taas edustavat hänen päiväkirjamerkintänsä menneisyydestä kohti katoamispäivää. En tiedä, ontuiko suomennos, vai missä meni vikaan, mutta kirjan kieli ärsytti paikoin aivan suunnattomasti. Nick puhui suurimmaksi osaksi kirjakieltä, repliikeissäänkin, mutta välillä niihin livahti puhekieltä, kuten "mä" tai "mun". Itseäni ärsyttää tuollainen epäloogisuus. Samaten kirosanat tuntuivat usein aivan liian lieviltä sopiakseen keskustelun kontekstiin. (Tästä tuli mieleeni, kun juttelin jokin tovi sitten ystäväni kanssa lukemisesta. Itse luen käännöksiä, hän taas lukee kirjansa englanniksi tai ruotsiksi, mikäli ne ovat alkuperäiskieliä. Olisi ehkä hyvä itsekin opetella lukemaan enemmän englanniksi, jos vaikka välttyisi tällaisilta ärsytyksiltä.)

Olin jotenkin luullut, että kyse olisi psykologisesta trilleristä. Psykologinen tämä kyllä oli, mutta ei niinkään trilleri, todellakaan. Enemmän hämmensi kertojan näkökulma ja se, mikä oli totta ja mikä "totta". (Kirjasta on myös hirmuisen vaikea kertoa niin, ettei tule paljastaneeksi juonesta liikaa, siksi päädyinkin kertomaan vain hyvin hyvin vähän.)

Kirja ei aivan vastannut odotuksiani, mutta oli se lukemisen arvoinen. Ainakin se onnistui yllättämään lukijansa, mikä aina ilahduttaa minua.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (2013)
Alkuperäisteos: Gone Girl (2012)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Terhi Kuusisto
Sivuja: 244

maanantai 17. helmikuuta 2014

Sir Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

9. Ehkä uskomatonta mutta totta: en ole tätä ennen lukenut ensimmäistäkään Sherlock Holmes -tarinaa. Kirjahyllyssäni on kauan jo odottanut Baskervillen koira (1901-1902), ja nyt vihdoin sain sen luettua. Kirja tuntuu olevan eräänlainen klassikko, joten odotukseni olivat korkealla.

Ilmeisesti Sherlock Holmesin seikkailut sijoittuvat yleensä Lontooseen, mutta tämä tekee poikkeuksen, ja tapahtumat sijoittuvat synkille Dartmoorin nummille, jossa iso ja pelottava, hirviömäiset mittasuhteet saava koira tuntuu vainoavan Baskervillen sukuun kuuluvia ihmisiä. En tiedä, voisiko tätä peräti kutsua goottilaiseksi kauhuksi, ainakin itselleni tulee maisemista sellainen mieleen.

Niin, synkkää Baskervillen kartanoa siis uskotaan vainoavan kirous ja tuon hirviöhurtan vainoavan väkeä. Apuun hälytetään Sherlock Holmes, joka tutkimuksillaan tietysti arvoituksen ratkaisee. Minun piti jotenkin muistuttaa koko ajan itseäni, että tarinaa kertoo tohtori Watson, ei suinkaan Holmes itse. Ehkä odotukseni olivat myös liian korkealla, kun alkuosa kirjasta ei oikein sytyttänyt. Lopusta sen sijaan pidin kovastikin. Ehkä myös olen valitettavasti tottunut nykyiseen, nopeatempoisempaan kerrontaan.

En tiedä, oliko tämä nyt parasta Holmesia, mutta jätti kyllä halun lukea lisää tuon kuulun salapoliisin seikkailuista.

Sir Arthur Conan Doyle: Baskevillen koira (2008)
Alkuteos: The Hound of the Baskervilles (1901-1902)
Kustantaja: Otava, Keskiyön Kirjasto
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
Sivuja: 282 + suomentajan jälkisanat

maanantai 10. helmikuuta 2014

Taavi Soininvaara: Toinen peto

8. Taavi Soininvaara tuntuu kuuluvan eräänlaisiin alkuvuoden perinteisiini. Tällä kertaa sain napattua kirjastosta uutukaisen Soininvaaran, nimeltään Toinen peto (2013). Katselin vuodentakaista postaustani edellisestä Soininvaarasta, Valkoisesta kääpiöstä. Olin näköjään ihan tykännyt siitäkin. Sehän kuului Leo Karasta kertovaan sarjaan. Nyt Soininvaara tekee paluun Arto Ratamon pariin. Ja jos olin tykännyt Leo Karasta, nyt tuntuu, kuin olisi tullut takaisin kotiin.

Arto Ratamo ja Helsingin kadut tuntuvat jotenkin läheisiltä ja kotoisilta Leo Karan rymistelyjen jäljiltä. Kyllä tässäkin teoksessa liikutaan eri puolilla maailmaa, mutta ehkä hieman maltillisemmin.

Arto Ratamo siis palaa sairaslomalta töihin Suojelupoliisiin. (Onko edellisessä Ratamo-kirjassa kerrottu Ratamon onnettomuudesta ja loukkaantumisesta? Itse en ainakaan muista. Toisaalta on jo aikaa siitä, kun olen Ratamosta viimeksi lukenut.) Tuntuu, että mikään ei ole ennallaan: pomo on uusi, työhuone on onneton koppi kellarissa, eikä työtehtävistäkään oikein ota selvää.

Helsingissä on surmattu ulkomaalainen ydintutkija, ja kohta käy ilmi, ettei surma ole ainoa laatuaan. Erään suomalaisenkin ydinfyysikon henki tuntuu olevan vaarassa. Ratamon tytär Nelli puolestaan on tutustunut ikäiseensa maahanmuuttajatyttöön, joka tuntuu olevan laittomasti maassa. Ja tähän kaikkeen sotkeutuu sinnikäs toimittaja Essi Kokko. Sotku on valmis kuljettamaan Ratamon Lontoon kautta Turkkiin.

Limittäin kulkee myös kertomus amerikkalaisesta John Jarvesta, jolla on suomalaiset sukujuuret. Mies on yhdysvaltain armeijan entinen tarkka-ampuja, joka tekee tiliä menneisyytensä kanssa. Ja kuten arvata saattaa, kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sekoituu yhdeksi vyyhdeksi.

Soininvaaran kerronta etenee sujuvasti. Kirja tempaa melko hyvin mukaansa ja pysyy juonen osalta kasassakin. Kirjassa puhutaan laittomista maahanmuuttajista ja ihmiskaupasta, ja se sai miettimään, miten todellisia nämä asiat varmasti ovat. Myös kirjan nimi antaa aihetta ajatuksille, joten tätä olisin itse voinut miettiä tarkemminkin.

Lajilleen tyypillisesti kirjassa hahmot pelaavat moneen suuntaan, eikä lopulta tiedä, keneen voi luottaa, keneen ei. Kirja loppuu myös ärsyttävästi kesken, mutta melko suorasti vihjaten jatkoa olevan luvassa.

Taavi Soininvaara: Toinen peto
Kustantaja: Otava
Kansi: Timo Numminen
Sivuja: 384