maanantai 29. joulukuuta 2014

Ilkka Remes: Horna

45. Jokavuotinen ja perinteinen horna... ei vaan siis Remes tuli taputeltua joulun pyhinä, melkein. Horna (2014) on siis uusin Remes, jonka perinteisesti sain joululahjaksi. Nyt en ihan tapaninpäiväksi saanut sitä luettua.

Loppusanoissa Remes toteaa, että maailma muuttui dramaattisesti Hornan tekovaiheen aikana. Niinpä fiktiosta tulikin faktaa, kun todellisuudessa Ukrainan kriisi räjähti käsiin. Lukeminen tuntui hankalalta, kun tuntui, että lukee faktaa fiktion sijaan: mikä on totta, mikä kuviteltua uhkakuvaa?

Hornassa ovat pääosissa suurvallat Venäjä ja USA, joiden välillä Suomi ihan konkreettisestikin on pelinappulana. Ruotsi on liittymässä Natoon "salaa" Suomelta. Pitäisikö Suomen seurata perässä? Entä mitä siitä seuraisi Venäjän taholta?

Päähenkilöiksi nousevat suomalainen Lari, hänen avovaimonsa Sara ja rakastajattarensa Anna, amerikan suomalainen Tim ja venäläiset Arkadi ja Oleg. Taas juonitellaan, salaillaan, pelataan ja paetaan. Tahti on päätähuimaava.

Nyt on pakko sanoa, että lukeminen alkoi vähän puuduttaa. Aloin väsyä kovatahtiseen menoon ja siihen, miten suurvallat pelasivat. Ei siitä mihinkään pääse, että Remes kirjoittaa lennokkaasti, mutta ehkä juonia voisi jo hieman himmata.

Ei nyt kyllä sytyttänyt tämä Horna.

Ilkka Remes: Horna (2014)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 405

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Urho Toivanen: Sininen klubi

44. Kohdalle osui jälleen helppolukuinen, nopea ja tavallaan kepeä kirja, Urho Toivasen Sininen klubi (2014). Takakansikin lupaa letkeästi etenevää ja lukijansa mukanaan imaisevaa jännitysromaania. No jaa. Letkeästi etenevästä olen ihan samaa mieltä.

Kirjan pääosassa on Rami "Vainu(koira)" Heiskanen, vapaatoimittaja, joka jahtaa vanhassa kotikaupungissaan Lahdessa juttua klubista, jossa tarjoillaan huumeita kuin drinkkejä konsanaan. Hän ei tule ajatelleeksi, mitä kaikkea taustalla saattaisikaan olla, vaan ajattelee, että homma on helppo saada lööppeihin ihan tuota pikaa. Homma ei kuitenkaan mene ihan niin. Onneksi Vainulla on yhteyksiä poliisiin...

Klubin takana on Styranki, oikeammin Kyösti Kemppainen, joka pyörittää klubin ohella muitakin hämäräbisneksiä, joissa Venäjän mafia on mukana. Sitä myöten mukana on myös kovia voimia. Juttuun sekaantuu Venäjältä myös uusia yrittäjiä huumekaupan parissa. Vainu puolestaan saa ujutettua vanhan kaverinsa Nummisen mukaan Styrankin klubille ja sitä myötä sisäpiiriin.

Nyt on pakko sanoa, että olipa jotenkin mitäänsanomaton kirja. Letkeästi luettavissa se kyllä oli, sitä en kiistä. Mutta eipä se kyllä mitään juuri tarjonnutkaan. En oikein tiedä, mihin väliin ja kastiin jännityskirjallisuuden joukossa tämä haluaisi sijoittua. Mietin jopa, oliko juonella yritetty hakea jotain Remeksen tyyppistä "ison maailman kuviota". Ei toiminut. Juoni oli lisäksi melkoisen ennalta-arvattava ja toisaalta täysin epärealistinen. Myös kerronta ja dialogi olivat mitäänsanomattomia. Hahmoissa ehkä oli potentiaalia, vaikka etäisiksi nekin jäivät. Kirjan luettuani ihmettelin ääneen, mitä tästä kostuin. Vielä en keksinyt vastausta.

Urho Toivanen: Sininen klubi (2014)
Kustantaja: Myllylahti
Sivuja: 258

maanantai 22. joulukuuta 2014

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

43. Onnen tunti (2011) on takuuvarmaa Härköstä: se on helppolukuinen, kepeästi kirjoitettu, mutta sisältää senkin edestä painavaa asiaa. Ihailen kertakaikkiaan Härkösen tapaa kirjoittaa. Ihailen sitä, miten aiheesta kuin aiheesta, usein raskaastakin, hän saa kerrottua kevyesti mutta kuitenkin lukijaa herättelevästi.

Onnen tunti kertoo Tuulasta, tuiki tavallisesta keski-ikäisestä ja keskiluokkaisesta naisesta. Tuulalla on 10-vuotias poika, Roope, ja uusperhekuvion luova mies, Harri. Tuula ei voi enää saada lapsia ja hän miettii, haluaisiko Harri vakuutteluistaan huolimatta oman lapsen. Mutta kun omaa ei ole saatavilla, voisiko lapsen vaikka "lainata"? Tuula alkaa ottaa selvää sijaisvanhemmuudesta, ja pian he jo ovatkin Harrin kanssa haastatteluissa ja valmennuskursseilla sijaisvanhemmuutta varten.

Pian Tuulan ja Harrin perheeseen sijoitetaan sisarukset Luke ja Venni, joiden vanhemmat ovat sekakäyttäjiä. Tuula on koko ajan epävarma itsestään äitinä: tuottaako hän liikaa pettymyksiä, onko hän liian tiukka, sanoiko hän nyt pahasti, onko hän liian lepsu... Ja tämän epävarmuudenkin Härkönen kuvaa niin, ettei lukija ärsyynny, vaan pysyy Tuulan puolella. Samassa kurotaan auki Tuulan omaa lapsuutta ja sen aiheuttamia traumoja.

Pidin kirjasta. Ei ehkä paras lukemani kirja, mutta ei todellakaan huonoinkaan. Ihan parasta kirjassa ovat dialogit, jotka ovat luontevia, raikkaita ja hauskoja. Myös henkilöhahmogalleria on värikäs ja monipuolinen. Aihe sinällään ei ole minulle läheinen, minkä takia huomasin lykänneeni kirjan lukemista, turhaan. Hyvin tämä tällaiselle lapsettomalle kolahti.

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti (2011)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 287

perjantai 19. joulukuuta 2014

Camilla Läckberg: Majakanvartija

42. Camilla Läckbergin Majakanvartija (2012) tuntuu jatkavan siitä, mihin edellinen osa jäi. Harmi vaan, että itse en tuota edellistä osaa ole lukenut, mutta kyllä tässä kärryille pääsi. Edellisessä osassa on tapahtunut onnettomuus, jossa päähenkilö Erica ja tämän sisko Anna ovat loukkaantuneet. Myös Erican mies Patrik puolestaan on saanut sydänkohtauksen. Näistä lähtökohdista Majakanvartija siis lähtee liikkeelle.

Seuraavaksi hypätään kuvaamaan Annieta, joka ajaa jonkinlaisessa usvassa Tukholmasta Fjällbackaan ikään kuin paeten jotain. Hänellä on mukanaan vain pieni poikansa Sam. Annie asettuu omistamalleen saarelle, Gråskäriin, tai Gastholmeniin, kuten jotkut sitä kutsuvat. Kerrotaan, että saarella kummittelee siellä asuneiden ja sittemmin kuolleiden ihmisten henget. Annie kuitenkin kokee olevansa saarella turvassa, vaikka pelkääkin jotain koko ajan.

Läckbergin tyyli kirjoittaa (ainakin tässä kirjassa) on pomppiva: hän kuvaa pienen pätkän jotain tapahtumaa joidenkin tiettyjen ihmisten näkökulmasta ja siirtyy sitten seuraavaan. Itseäni tämä hajanaisuus ei kuitenkaan haitannut, vaan sai ehkä lukemaan entistä intensiivisemmin, kun halusi päästä takaisin joidenkin tiettyjen tapahtumien kuvauksen pariin.

Annien lisäksi kuvataan esimerkiksi Matsia, Fjällbackan kunnan talousjohtajaa, joka kirjan alkupuolella murhataan. Mats on ollut mukana kunnan kylpylähankkeessa, jota päsmäröi kunnallistasolla Erling Larsson, jonka lisäksi jutussa on mukana hänen naisystävänsä Vivianne ja tämän veli Anders. Sitten on vielä Kööpenhaminaan perheväkivaltaa paennut Madeleine. Näistä ehkä Erling ja Vivianne jäävät irtonaisiksi palasiksi, muut osaset nivoutuvat kirjan kuluessa yhteen.

Kirjan teemaksi nousee perheväkivalta ja sen seuraukset. Mukana on myös aavistus yliluonnollista majakkasaaren haamujen muodossa. Kirjan jokainen luku alkaa kuvauksella 1870-luvulla saarella eläneistä ihmisistä, joiden kohtaloa loppua kohden keritään auki. Läckberg kuvaa myös sisarussuhteita, joita muistaakseni kuvattiin voimakkaasti myös edellisessä (ja tätä ennen ainoassa) lukemassani Läckbergin teoksessa. Tykkään kyllä Läckbergistä, ja nurinkurisesti Majakanvartijaa edeltänyt Merenneito odottaa nyt tuossa luettavien kirjojen pinossa vuoroaan...

Camilla Läckberg: Majakanvartija (2012)
Alkuperäisteos: Fyrvaktaren (2009)
Kustantaja: Gummerus
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 503

tiistai 9. joulukuuta 2014

Karin Slaughter: Rikollinen

41. Karin Slaughter on ehdottomasti yksi lempidekkaristeistani ja odotan aina malttamattomasti hänen uusimpia kirjojaan. Hänen uusin suomennettu teoksensa on Rikollinen (2014), joka jatkaa Sara Lintonin ja Will Trentin tarinaa. Ja voi, miten se jatkaakaan.

Oikeastaan Sara jää nyt hyvinkin sivuosaan. Pääosissa ovat Will, tämän pomo Amanda Wagner ja poliisina toiminut Evelyn Mitchell (joka siis on aiemmista osistakin tutun, Willin parin Faithin, äiti). Kirja kulkee kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja vuodessa 1975.

Vuonna 1975 Amanda ja Evelyn ovat nuoria ja kokemattomia, kirjan edetessä jopa julkeita poliisinalkuja. Kaiken muun ohella kirjassa on yhteiskunnallinen ote sen kuvatessa tuon ajan elämää. Sitä, miten vaikeaa on olla nuori naispoliisi, tai nainen noin ihan ylipäätään. Tämän lisäksi kuvataan julmallakin tavalla mustien ja valkoisten välistä kuilua. Nykyhetken kuvaus taas saa miettimään, onko asiat loppujen lopuksi niin paljon paremmin.

Sarjamurhaaja kulkee Atlantan kaduilla ja tappaa huumekoukussa olevia ilotyttöjä. Tarinaa kerrotaan kahden aikatason lisäksi myös usean eri henkilön näkökulmista. Yksi heistä on sarjamurhaajan kaappaama mutta henkiin jättämä Lucy.

Nykyhetkessä sarjamurhaaja on tehnyt paluun. Lukija arvaa jo puolessa välissä karmean totuuden murhaajan henkilöllisyydestä. Itse tosin ajattelin, että olisiko Slaughter tehnyt hämäystempun sitten kuitenkin. Jännitys pysyi kuitenkin yllä loppuun asti, ja osa totuudestakin kävi ilmi vasta lopussa.

Täytyy sanoa, että teos ei noussut kyllä suosikikseni. Jollain lailla minua häiritsi hyppely henkilöstä ja ajasta toiseen. Jännityskään ei ollut niin henkeä salpaavaa kuin aiemmissa teoksissa. Sen sijaan parasta tässä oli ehdottomasti se, miten se avasi menneisyyden lukkoja ja paljasti uusia asioita tuttujen hahmojen elämästä.

Karin Slaughter: Rikollinen (2014)
Alkuperäisteos: Criminal (2012)
Kustantaja: Tammi
Suomentanut: Annukka Kolehmainen
Sivuja: 420

tiistai 2. joulukuuta 2014

Jyrki Heino: Kello

40. Luin postaukseni aimmin syksyllä luetusta Jyrki Heinon esikoisesta Kellari. Tuossa postauksessa en ihan täysin lähteänyt Kellaria kehumaan. Ja sitten kuitenkin kirja palasi heti ja miellyttävänä mieleeni, kun näin kirjastossa Heinon uusimman teoksen Kello (2014). Mietin, että Kellari oli niin hyvä, että pitääpä lainata tämä uutukainenkin. Outo on ihmismieli.

Kello eli selonteko tapahtumista, jotka käynnistyvät, kun luutnantti Carl Wennehielm alkoi tutkia Kustaa III:n sodassa taistelleen majurin katoamista sijoittuu niin ikään historialliseen Turkuun, mutta vie niin lukijansa kuin päähenkilönsäkin matkalle Hämeenlinnan kautta Mikkeliin ja sieltä Pietariin asti. Eletään syksyä 1796, samaa vuotta, johon Kellarissa jäätiin. Luutnantti Wennehielm vietää rauhallisia päiviä, kunnes hän saa taas tehtävän: hänen pitäisi jäljittää kenraali Swanstrålen pojan kohtalo. Poika on kadonnut Kustaa III:n sodan aikana jäljettömiin. Eikä Turku siis enää riitä, vaan Wennehielmin pitää lähteä reissuun. Hän on hyvin vastentahtoinen, mutta lähtee kuitenkin. Mukaan lähtee niin ikään aiemmasta kirjasta tuttu kaupunginviskaali Appegren.

Itse luulin, että kirjan loppuosa kertoisi Wennehielmin seikkailuista muualla, mutta hän palaakin Turkuun ja jatkaa Turussa tutkimuksiaan. Tuntuu, kuin kuolema seuraisi hänen kannoillaan, jättäen onneksi itse Wennehielmin rauhaan. Muuten väkeä sitten ympäriltä vähän lakoaakin. Taas puhutaan vähän salaseuroista, eivätkä kaikki ihmisetkän ole sitä mitä aluksi väittävät.

Eniten nautin taas tuon ajan Turun kuvauksesta. Ihan mahtavaa! Nauratti myös Heinon piikittely muun muassa siitä, miten päätöksenteko kaupungissa tuntuu kestävän...

Taisin pitää tästä enemmän kuin Kellarista ja jään nyt kovasti odottamaan jatkoa sympaattisen Wennehielmin seikkailuille.

Jyrki Heino: Kello (2014)
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivuja: 297