tiistai 31. joulukuuta 2013

Lukuvuoden loppu

Ei, en aio lopettaa blogia, vaikkea tämä järin aktiivinen olekaan ollut. Aion vain lopetella tämän lukuvuoden ja toivottaa tervetulleeksi seuraavan. Tämä lukuvuosi ei mennyt ihan niin kuin aiemmat tai niin kuin olin suunnitellut. Olin ajatellut, että olisin ehtinyt lukea enemmän, nyt saldoksi jäi "vaivaiset" 35 kirjaa. Parempaankin olen joskus pystynyt. Selittelen vähäistä luettujen kirjojen määrää muilla arjen kiireillä.

BBC:n listalta tai suomalaiselta kirjalistalta en tainnut juurikaan saada kirjoja luettua. Sen sijaan kesällä tekemältäni TBR-listalta sain luettua syksyn aikana kuusi. Se on jo aika hyvin.

Ensi vuosi tulee yhä olemaan kiireinen muilla rintamilla, joten aikaa lukemiselle tuskin jää sen enempää kuin nytkään. Mutta muutamia kirjoja noilta listoilta kun saisi pois, voisin olla tyytyväinen. Asetan myös tavoitteeksi, että luen taas vähintään tuon 35 kirjaa. Ylimenevät olisivat kivaa plussaa.

Mukavia lukuhetkiä kaikille myös vuodelle 2014!

maanantai 30. joulukuuta 2013

35. Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut

On muutamia suomalaisia kirjailijoita, joiden kirjoja luen aina, kun ne eteeni kirjastossa sattuvat. Tähän ryhmään kuuluvat Reijo Mäki, Ilkka Remes, Taavi Soininvaara ja Leena Lehtolainen. Remes ja Mäki hoituvat yleensä aina jouluisin lahjakirjoina, kahden jälkimmäisen kirjat lainaan, kun ne sattuvat kohdalle osumaan. Nyt sitten käsiini osui Leena Lehtolaisen Paholaisen pennut (2012).

Olen lukenut trilogian kaksi aiempaa osaa, mutta niistä on jo aikaa. En tiedä, ehkä tämäkin kirja olisi toiminut paremmin, jos aiemmat osat olisivat olleet hieman paremmin muistissa. Parasta Lehtolaista tämä ei mielestäni edustanut.

Pääosassa on Hilja Ilveskero, Queensin turvallisuusakatemiasta valmistunut henkivartija, joka tällä hetkellä toimii venäläisen liikemiehen ja pahimman vihollisensa tyttären, Julia Gerboltin, henkivartijana. Julia asuu Suomessa ja on menossa naimisiin liikemies Usko Syrjäsen kanssa. Mukaan kuvioihin tupsahtaa myös Hiljan suuri rakkaus, David Stahl, jonka pää pitäisi saada vadille.

Minusta kehystarina jäi vähän ontoksi. Lehtolainen ikään kuin yritti virittää suuren maailman tyylistä poliittista trilleriä, mutta se jäi vaisuksi. Pääosassa kirjassa ovat Hiljan tunteet ja kamppailu itsensä ja oman menneisyytensä kanssa. Hiljan isää ollaan vapauttamassa vankimielisairaalasta ja Hilja pelkää itsensä ja sisarpuolensa Vanamon puolesta.

En oikein tiedä, miksi kirja jätti niin onton tunteen. Ärsytti, miten paljon kirjassa oli ilveskuvailua, Hiljalla kun sattuu olemaan ilvesfiksaatio. Välillä Hiljaa kuvattiin jotenkin kissamaisena. Pidän kyllä luonnosta ja eläimistä, mutta nyt meni vähän överiksi. Vaikka Lehtolaisen teksti on sujuvaa, siinä on jotain, mikä ärsyttää. Ehkä jollain tasolla ihmisten kuvaus. Siinä on jotain minun mielestäni liian herkkää, joka ei sovi itse tarinaan. Nopeasti tämän kyllä luki, mutta mitään suurempia elämyksiä kirja ei minulle tarjonnut.

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 415

perjantai 27. joulukuuta 2013

34. Ilkka Remes: Omertan liitto

Periaatteessa lasken lukuvuoteni alkavan ja loppuvan tästä, nimittäin vuosittaisesta Ilkka Remeksestä, jonka joululahjaksi saan ja joka on viimeistään Tapanina luettu loppuun. Tänä vuonna mietin hetken, että pyytäisinkö jotain muuta kirjaa, sillä Omartan liitto (2013) ei saanut järin hyviä arvosteluita. Toisaalta en tiedä, saako Remes mitään erityisen ylistäviä mainintoja koskaan. Päädyin siis lopulta pyytämään tuttua ja turvallista Remestä; eihän perinnettä voi katkaista.

Itselleni Remes on kovan luokan trilleri, jossa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä huimia käänteitä. Noin muuten se ei ehkä ole järin syvällinen, toisaalta tarvitseeko kirjan ollakaan? Jos tällä meiningillä saadaan nuoria miehiä innostumaan lukemisesta, on kirja onnistunut.

Välillä itsekin häpeilen kirjahyllyni Remes-riviä. Mutta ensinnäkin se on jo traditio. Olen niin usean joulun viettänyt Remestä lukien, että en kai voisi lopettaa traditiota. Ja toisekseen, onhan se hiton hyvin kirjoitettu! En oikeasti keksi, minkä toisen kirjan lukaisisi parissa päivässä. Kai tuokin jo kertoo jotain kirjoitustyylistä ja juonen kuljettamisesta. Varsinkin, kun sivuja opuksessa yleensä on se 400. Pakko sanoa kuitenkin, että vuosi vuodelta Remes vetää enemmän ja enemmän överiksi...

Tällä kerralla kirja kertoo Tuomo Saaresta, suomalaisesta, joka asuu Brysselissä asianajajavaimonsa kanssa mutta työskentelee Lontoon pankkimaailmassa. Tuomo on junaillut joitain osakekauppoja sisäpiiritietojen perusteella, jotka sitten osoittautuvatkin vääriksi. Tuomo on pulassa - ja kohta äärimmäisissä veloissa, ellei hän toimi. Ja Tuomohan toimii.

Tuomo ja hänen vaimonsa Riikka ajautuvat yhä syvemmälle EU:n koukeroihin ja korruptioon. Eikä siinä vielä kaikki: Italian mafia on myös sekaantunut kuvioihin, joten arvata saattaa, että Tuomo ja Riikka ovat kiipelissä.

Totesin jo aiemmin, että Remestä on helppo lukea. Mutta hienoisena miinuksena on se, että juoni alkaa olla jo niin monisäikeinen, että siinä ei meinaa pysyä perässä. Juuri kun ehtii ajatella asioiden olevan hyvin, paljastuu, että joku on jotain muuta kuin hänen on väitetty olevan. Itseäni jotenkin häiritsee näin äärimmilleen viety kissa ja hiiri -leikki sen suhteen, kuka on kenenkin puolella. Myös EU:hun ja valuuttoihin liittyvät asiat lensivät niin korkealta yli, ettei tosikaan.

Kaiken kaikkiaan nautin kuitenkin kirjan lukemisesta. Se tempaisi mukaansa, kuten Remes aina. Kirjaa ei voinut laskea käsistään, vaan piti saada tietää, miten kenellekin käy. Juoni oli mutkikas ja uusia käänteitä paljastui koko ajan, mikä oli ehkä hivenen ärsyttävää. Remeksen tarinat alkavat nykyään olla niin korkealentoisia, etten oikein tiedä, miten suhtautua. Siksikin tästä kirjasta jäi vähän kaksijakoinen olo: tuttua ja "turvallista", mukaansatempaavaa Remestä, mutta meniköhän jo vähän turhan korkealentoiseksi?

Ilkka Remes: Omertan liitto
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 445 (+liitteet) 
Kansi: Mika Tuominen

torstai 19. joulukuuta 2013

33. Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu

Ystäväni on joskus maininnut yhdeksi lempikirjakseen Lassi Sinkkosen Solveigin laulun (1970), joten  ajattelin itsekin, että se pitäisi joskus lukea. Syksyllä kirja osui käteeni ja lueskelin sitä hiljalleen muiden juttujen ohella. Tänään otin sitten loppurutistuksen kirjan parissa.

Lähtökohtaisesti en tiennyt ensinkään, mitä odottaa. (Kyseisessä kappaleessa, joka minulla oli, ei ollut päällikansia, joten ei siten myöskään takakansitekstiä.) Ehkä ihan hyväkin, että pääsin kirjaan ns. puhtaalta pöydältä ilman ennakkoajatuksia tai -oletuksia.

Kirja koostuu neljästä säkeistöstä, jotka jakaantuvat erillisiin lukuihin. Kirja on ikään kuin laulu Solveigin elämästä, vailla minkäänlaista runollisuutta tai laulumaisuutta kuitenkaan. Kirjassa minäkertojana on Solveig, joka syntyy "vähän ennen sotia" ei-toivottuna lapsena. Hänen isänsä Börje on ryyppyreissulla, joten äiti Saara ja Solveig viedään isän vanhempien hoteisiin. Kirja käsittelee kolmen eri sukupolven naisen suhteita: Solveigin suhdetta ensinnäkin äitiinsä Saaraan ja toisekseen isoäitiin, josta puhutaan vain famuna. Äitiään Solveig ei koskaan sano äidiksi, vaan puhuu vain ja ainoastaan Saarasta.

Saara ei ole esimerkillinen äiti, ei likimainkaan. Oikeastaan kaikkea muuta. Hän vihaa Solveigia ja haukkuu ja pahoinpitelee tätä. Isä on suurimmaksi osaksi Solveigille hyvä ja läheinenkin ja isänsä rakkautta ja hellyyttä Solveig kaipaa. Toinen läheinen ihminen Solveigin elämässä on famu, jonka luota Solveig löytää aina turvan.

Kirja kertoo siis Solveigin elämästä lapsuudesta aikuisuuteen asti. Solveig on itsenäinen ja yksinäinenkin ja tuntuu, että hän joutuu kasvamaan liian isoksi liian nuorena. Ainakin minusta välillä tuntui, että Solveig olisi kertomansa perusteella paljon vanhempi, kuin sitten tekstistä paljastuikaan.

Pidin yllättävän paljon kirjasta. Se ei ollut hilpeä, mutta silti helppolukuinen. Se oli realistinen, mutta ei epätoivoinen. Ehkä tuo on se avainsana: vaikka mitä tapahtui ja tuli eteen, Solveig ei ikinä heittänyt pyyhettä kehään. Hän jatkoi ehkä jopa konemaisestikin eteenpäin, mutta epätoivoon hän ei vaipunut.

Kirja loppui tavalla, joka jätti minut toivomaan, että Solveigin laulu vielä jatkuisi.

Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 248

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

32. Max Manner: Räsynukke

Kas, on kestänyt melkein kuukauden saada yksi kirja luettua. Olkoonkin, että olen taas tehnyt syntiä ja lukenut kahta (no okei, kolmea) kirjaa yhtä aikaa. Loppuun näistä saattelin ensimmäisenä Max Mannerin uusimman romaanin, Räsynukke (2013).

Kirjan päähenkilönä seikkailee jo tuttu norjalainen Stein Storesen. En nyt juuri muista, mihin vuoteen Vapauttaja sijoittui, mutta kaikesta päätellen vettä on ehtinyt virrata Aurajoessa näiden kuvitteellisten tapahtumien välillä. Storesenia ei meinata tunnistaa, eikä hänkään aina meinaa muistaa, miltä kukakin näyttää. Storesen on elänyt Turussa rauhaisaa elämää vaimonsa kanssa, kunnes tämä saa surmansa onnettomuudessa. Storesen sekoilee hetken ja päättää sitten alkaa tehdä sitä, mitä parhaiten osaa. Hän perustaa etsivätoimiston. Erinäisten keikkojen keskellä hän saa kuulla, että hänen tyttärensä Nina, joka aiemmassa teoksessa oli kateissa, asuu nyt Turussa ja hänellä on lapsi. Storesen on siis ukki. Samalla Storesen kutsutaan auttamaan poliisia ja krp:a muutaman kaksoismurhan selvittämisessä. Kyseessä ovat vanhat pariskunnat, jotka on surmattu suunnilleen vuoden välein.

Kirjan tapahtumat kulkevat kahdessa tasossa ja kahdessa ajassa: nykyhetkessä ja menneisyydessä, noin suunnilleen 1940-luvun alussa.

Menneisyys ja nykyisyys, niin Storesenin kuin muidenkin kirjan henkilöiden, sekoittuvat. Itseäni kiehtoo se, miten Manner punoo juonta jättäen lukijalle epämääräisiä vinkkejä niin, että lukija on kohta jo hieman sekaisin, että ketä pitäisi epäillä. Samaten kirjan nimen monimerkityksisyys kiehtoo. Varsin kelpo dekkari, siis.

Max Manner: Räsynukke
Kustantaja: Crime Time
Kansi: Laura Rahinantti
Sivuja: 325