50. Tavoite saavutettu, jesss! 50 luettua kirjaa on aika hyvin. En tiedä, olenko koskaan ennen tällaiseen yltänyt. Yllättävää kyllä. Aiemmista vuosista tosin mitään listoja saati dokumentteja ei ole, joten vaikea näin jälkikäteen on arvioida. Ellen olisi tupeksinut kesällä yhden ja syksyllä toisen kirjan kanssa, voisi luku olla vielä kovempi. Ehkä ensi vuonna...
Jaa niin, se 50. lukemani kirja oli Junior Finlandia -voittaja, Nadja Sumasen Rambo (2015). Oi oi, mikä kirja! Jos edellinen nuortenkirja jätti vähän kylmäksi, tämä puolestaan ylitti odotukset mennen tullen. En siis etukäteen odottanut tältä tarinalta niin paljoa. Joku erityispoika, joka elää köyhyydessä ja syrjäytyneenä, mahtaa olla surkea tarina. Ja mitä vielä!
Kirjan päähenkilö siis on, yllättäen, poika nimeltä Rambo. Hän olisi mieluummin ihan perusjamppa nimeltään Joni, mutta minkäs teet. Jo varhain Rambo on ymmärtänyt olleensa ei-toivottu: isästä ei ole tietoa ja äiti masentui synnytyksen jälkeen. Koskaan ei tiedä, onko kotona ruokaa tai samaa paria olevia sukkia, Rambolla on kai jonkin sortin käyttäytymisongelma, ainakin ollut, minkä takia häntä on koko pienen ikänsä käytetty terapiassa. Hänet on integroitu tavalliselle luokalle, jossa oletusarvoista on, että Rambo käyttäytyy jotenkin oudosti, hankalasti, poikkeavasti. Rambon elämän lähtökohdat eivät siis ole hääppöiset.
Kirja alkaa, kun koulut loppuvat. Edessä olisi vapaus, mutta se ei Ramboa houkuta: pelkkää tyhjää, niin sisäisesti kuin jääkaapin kannaltakin. Koulussa sentään sai ruokaa.
Kaikki kuitenkin muuttaa suuntaansa, kun Rambo raijataan hänen äitinsä miesystävän, Riston, perheen kesämökille. Rambon arkeen tulee rytmi: aamupala, lounas, kauppareissu, kalareissu, sauna, illallinen. Annikki ja Erkki ottavat Rambon vastaan ja ruokkivat tätä ja ovat hyväntahtoisia. Kyllähän Rambo vähän törttöileekin, mutta sehän kuuluu asiaan.
Mökille saapuu myös Liina, Riston sisaren tytär. Tyttö on nokkava pissis, joka sanoo pahasti Rambolle kerran jos toisenkin. Nuoret kuitenkin asiaankuuluvasti lähentyvät kesän aikana. Liina tulee tyystin erilaisista oloista kuin Rambo, ja tuntuu, että Liinalla on kaikkea. Paitsi ehkä se kaikkein oleellisin, nimittäin vanhempien läsnäolo. Liina paljastaa olevansa kateellinen Rambolle, sillä Rambon äiti sentään pitää sen, mitä joskus sattuu lupaamaan, toisin kuin Liinan vanhemmat.
Kirja antoi kyllä paljon ajattelemisen aihetta ja tarjosi hyviä näkökulmia nuorten elämään. Lisäksi Rambo oli aivan ihastuttava tyyppi! Ihan kertakaikkiaan! Muutkin hahmot olivat onnistuneita mielestäni. Kaikkein eniten kuitenkin nautin kirjan kielestä.
Huikkasin käyväni aamu-uinnilla Annikille, joka nyppi pelargonia-amppeleistaan kuihtuneita kukintoja. Betoniportaiden kaiteen ruosteentuoksu viilsi sisimpääni. (s. 197)
En tiedä, miksi juuri tuo kohta niin jäi mieleeni. Mutta miettikää nyt, kuka voi keksiä kirjoittaa noin betoniportaiden kaiteesta?!
Vau.
Toivottavasti myös kohderyhmä pitää lukemastaan.
Nadja Sumanen: Rambo (2015)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 238
tiistai 29. joulukuuta 2015
maanantai 28. joulukuuta 2015
Jay Asher: 13 syytä
49. Nyt osui käteeni nuortenkirja, hyvin vaikuttava sellainen. Olin kuulemassa nuorille tarkoitettua kirjavinkkausta kirjastossa ja kiinnostuin aivan valtavasti Jay Asherin kirjasta 13 syytä (2014).
Kirjan päähenkilö on Clay Jensen, joka saa postia menneisyydestä: itsensä tappanut luokkatoveri Hannah puhuu seitsemällä C-kasetilla 13 ihmisestä. Ihmisistä, jotka ovat jotenkin vaikuttaneet Hannahiin ja siihen, millaiseen ratkaisuun hän elämässään päätyy. Kasetit kulkevat henkilöltä toiselle. Kuulija, tässä tapauksessa Clay, jää koukkuun, eikä voi jättää kasettien kuuntelemista kesken. Koska hänen nimensä tulisi esille? Ja varsinkin miksi? Clay ei meinaa tajuta, mitä hän on tehnyt päätyäkseen kasetille. Clayhan on ollut kiinnostunut Hannahista ja kerran bileissä tätä suudellutkin.
Tarina kuroutuu auki vähä vähältä. Avainasemassa on tosiaan kysymys: miksi minä? Ja ajatus siitä, miten itselle ja itsestä pieniltä tuntuvat asiat voivat jollekin toiselle tarkoittaa jotain ihan muuta, jotain paljon enemmän (tai vähemmän).
Mielestäni kirjan idea on nerokas. Siis se, miten joku kuollut puhuu jälkeensä jääneille ja kertoo ajatuksistaan. Kuitenkaan juoni ei ihan täysin tempaissut minua mukaansa, kuten ennalta olin ajatellut. Enhän toki kuulu kirjan kohderyhmäänkään, joten ehkä tarkastelen asioita eri kantilta. En silti voinut olla miettimättä kirjan rakennetta. Hannahin puhe on merkitty kursiivilla, Jayn ajatukset normaalilla tekstillä, ja nämä eri tyypit limittyvät tiiviisti. Ei siis ole tehty (tavallaan hyvä ettei) mitään suurempaa eroa sille, kuka puhuu tai kuka ajattelee. Mietin silti, että ymmärtääkö kirjaa lukeva nuori tarpeeksi selkeästi, kumman ajatuksista milloinkin on kyse. No, ehkä tämä menee turhaksi hiustenhalkomiseksi.
Toivottavasti kirjan sanoma ainakin tavoittaisi kohdeyleisönsä! Loppuun oli vielä liitetty tietoisku esim. MLL:n toiminnasta ja auttavasta puhelimesta.
Jay Asher: 13 syytä (2014)
Alkuperäisteos: 13 reasons why (2007)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Annika Eräpuro
Sivuja: 249
Kirjan päähenkilö on Clay Jensen, joka saa postia menneisyydestä: itsensä tappanut luokkatoveri Hannah puhuu seitsemällä C-kasetilla 13 ihmisestä. Ihmisistä, jotka ovat jotenkin vaikuttaneet Hannahiin ja siihen, millaiseen ratkaisuun hän elämässään päätyy. Kasetit kulkevat henkilöltä toiselle. Kuulija, tässä tapauksessa Clay, jää koukkuun, eikä voi jättää kasettien kuuntelemista kesken. Koska hänen nimensä tulisi esille? Ja varsinkin miksi? Clay ei meinaa tajuta, mitä hän on tehnyt päätyäkseen kasetille. Clayhan on ollut kiinnostunut Hannahista ja kerran bileissä tätä suudellutkin.
Tarina kuroutuu auki vähä vähältä. Avainasemassa on tosiaan kysymys: miksi minä? Ja ajatus siitä, miten itselle ja itsestä pieniltä tuntuvat asiat voivat jollekin toiselle tarkoittaa jotain ihan muuta, jotain paljon enemmän (tai vähemmän).
Mielestäni kirjan idea on nerokas. Siis se, miten joku kuollut puhuu jälkeensä jääneille ja kertoo ajatuksistaan. Kuitenkaan juoni ei ihan täysin tempaissut minua mukaansa, kuten ennalta olin ajatellut. Enhän toki kuulu kirjan kohderyhmäänkään, joten ehkä tarkastelen asioita eri kantilta. En silti voinut olla miettimättä kirjan rakennetta. Hannahin puhe on merkitty kursiivilla, Jayn ajatukset normaalilla tekstillä, ja nämä eri tyypit limittyvät tiiviisti. Ei siis ole tehty (tavallaan hyvä ettei) mitään suurempaa eroa sille, kuka puhuu tai kuka ajattelee. Mietin silti, että ymmärtääkö kirjaa lukeva nuori tarpeeksi selkeästi, kumman ajatuksista milloinkin on kyse. No, ehkä tämä menee turhaksi hiustenhalkomiseksi.
Toivottavasti kirjan sanoma ainakin tavoittaisi kohdeyleisönsä! Loppuun oli vielä liitetty tietoisku esim. MLL:n toiminnasta ja auttavasta puhelimesta.
Jay Asher: 13 syytä (2014)
Alkuperäisteos: 13 reasons why (2007)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Annika Eräpuro
Sivuja: 249
torstai 17. joulukuuta 2015
Harri Winter: Hyvät pahat pojat
48. Jaksaa jaksaa! 50 luettua kirjaa on yhä saavutettavissa! Syksyn kiireet ja ahdistus alkavat helpottaa ja lukeminen maistuu taas. Nyt tuli taputeltua valmiiksi sattumalta käsiin osunut turkulaisen Harri Winterin esikoisteos Hyvät pahat pojat (2014). Kirja sijoittui valitettavan vähän Turkuun, mutta sitäkin enemmän Ahvenanmaalle ja vähän Helsinkiin.
Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1995, Estonian onnettomuuden jälkimaininkeihin. Tapahtumat käynnistyvät tammikuussa, kun varustamo Östersjö Linen hallitus on kokoontunut vuoden ensimmäiseen kokoukseensa. Kokous keskeytyy, kun saapuu tieto, että varustamon laivalla, Afroditella, on tehty pommiuhkaus. Pommit räjähtäisivät parin tunnin sisällä, ellei varustamo maksaisi pyydettyjä lunnaita.
Käy ilmi, että pommiuhkauksen takana on järjestö nimeltä More Justice. Mitä he oikeastaan haluavat, miksi Östersjö Line, keitä he ylipäätään ovat? Näihin kysymyksiin aletaan etsiä vastauksia. Hallituksen jäärien lisäksi juttuun tarttuvat turvallisuuspäällikkö Saastamoinen ja talousjohtaja Nykvist. Miesvaltaista pakkaa sekoittaa hemaiseva tiedotuspäällikkö Susanna Viirilä-Lax. Pakko myöntää, että kesti hetken päästä perille, kuka hahmoista nyt oli kukakin.
More Justicen jäljille ei meinata päästä, sen sijaan More Justice jaka oman käden oikeuttaan suuntaan jos toiseenkin. Tapahtumat ja varsinkin henkilöt limittyvät ovelasti toisiinsa.
Pidin kirjasta melko paljon! Miinuksena on pakko sanoa itseäni ärsyttäneet todella pienet seikat: Gucci oli Cucci ja ilmeisesti Filippa K oli Philippa Koo, lisäksi pari muuta yhtä pientä lipsahdusta oikeinkirjoituksessa. Muuten teksti oli ihan sujuvaa, paikoittain jopa viihdyttävän vetävää. Juoni oli punottu hienosti. Ei ollenkaan huono esitys esikoisteokseksi!
Harri Winter: Hyvät pahat pojat (2014)
Kustantaja: MurhaMylly
Sivuja: 303
Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1995, Estonian onnettomuuden jälkimaininkeihin. Tapahtumat käynnistyvät tammikuussa, kun varustamo Östersjö Linen hallitus on kokoontunut vuoden ensimmäiseen kokoukseensa. Kokous keskeytyy, kun saapuu tieto, että varustamon laivalla, Afroditella, on tehty pommiuhkaus. Pommit räjähtäisivät parin tunnin sisällä, ellei varustamo maksaisi pyydettyjä lunnaita.
Käy ilmi, että pommiuhkauksen takana on järjestö nimeltä More Justice. Mitä he oikeastaan haluavat, miksi Östersjö Line, keitä he ylipäätään ovat? Näihin kysymyksiin aletaan etsiä vastauksia. Hallituksen jäärien lisäksi juttuun tarttuvat turvallisuuspäällikkö Saastamoinen ja talousjohtaja Nykvist. Miesvaltaista pakkaa sekoittaa hemaiseva tiedotuspäällikkö Susanna Viirilä-Lax. Pakko myöntää, että kesti hetken päästä perille, kuka hahmoista nyt oli kukakin.
More Justicen jäljille ei meinata päästä, sen sijaan More Justice jaka oman käden oikeuttaan suuntaan jos toiseenkin. Tapahtumat ja varsinkin henkilöt limittyvät ovelasti toisiinsa.
Pidin kirjasta melko paljon! Miinuksena on pakko sanoa itseäni ärsyttäneet todella pienet seikat: Gucci oli Cucci ja ilmeisesti Filippa K oli Philippa Koo, lisäksi pari muuta yhtä pientä lipsahdusta oikeinkirjoituksessa. Muuten teksti oli ihan sujuvaa, paikoittain jopa viihdyttävän vetävää. Juoni oli punottu hienosti. Ei ollenkaan huono esitys esikoisteokseksi!
Harri Winter: Hyvät pahat pojat (2014)
Kustantaja: MurhaMylly
Sivuja: 303
lauantai 28. marraskuuta 2015
Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi
47. Oi voi, nyt kyllä lukuvuosi meinaa hiipua pahasti loppua kohden. Luulen kyllä, että saan täytettyä tavoitteeni 50 luetusta kirjasta; onhan tämä jo 47. Nimittäin Jonas Jonassonin Satavuotias joka katosi ikkunasta ja katosi (2012). Jo kirjan nimi on niin pitkä, että sen voi ajatella enteilevän kirjankin pituutta...
Hmm, niin. Kirja kertoo siis Allan Karlssonista, joka täyttää sata vuotta. Samana päivänä, ennen minkään sortin juhlallisuuksia, hän pakenee huoneensa ikkunasta (hän asuu siis vanhainkodissa). Lähinnä hän lähtee pakoon vanhainkodin hurjaa johtajatarta, Alicea. Allan on myös ryypyn tarpeessa, eikä niitä vanhainkodista saa.
Allan päätyy linja-autoasemalle. Ensin hän istuu ja jää vahtimaan "liehulettisen" nuorukaisen matkalaukkua miehen mennessä vessaan. Sillä väliin paikalle saapuu bussi, johon Allan kapsäkin kanssa nousee. Ja siitä alkaa seikkailu. Pian Allania seuraa niin rikollisjärjestö kuin poliisikin. Ja kuin ihmeen kaupalla Allan onnistuu hiuksen hienosti aina lipumaan tapahtumista turvaan.
Kirja kulkee kahdessa aikatasossa: vuodessa 2005, jolloin Allan siis täyttää pyöreät 100, ja menneisyydessä aina hiljalleen kerien nykyhetkeen saakka. Ja hohhoijaa, nuo historiaosuudet olivat mielestäni liian pitkiä. Ne olisivat voineet olla antoisia ja tavallaan ne toki mielenkiintoisia olivatkin, mutta turhan jaarittelevia. Huomaan myös, että tällaiset absurdit veijariromaanit eivät sovi minulle. Olen kai niin yksioikoinen, että minua ei jaksa innostaa tai naurattaa, ei, vaikka Allan matkoillaan tapasi niin Francon, Stalinin, Trumanin, Churhillin ja Maonkin. Allan siis oli läsnä historian merkittävissä tapahtumissa ja selvisi kuin ihmeen kaupalla vaikka mistä. Hohhoi.
Lukemiseni takkuili ja keskeytyikin toviksi, kun ei vaan sytyttänyt. Tosin ihan kirjan loppupuolella minua alkoi jo naurattaa Allanin oveluus ja kommentit. Siitä huolimatta tällainen tyylilaji ei vain sovi minulle. Eli ei kun kohti uusia kertomuksia!
Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (2012)
Alkuperäisteos: Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann (2009)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Raija Rintamäki
Sivuja: 348
Hmm, niin. Kirja kertoo siis Allan Karlssonista, joka täyttää sata vuotta. Samana päivänä, ennen minkään sortin juhlallisuuksia, hän pakenee huoneensa ikkunasta (hän asuu siis vanhainkodissa). Lähinnä hän lähtee pakoon vanhainkodin hurjaa johtajatarta, Alicea. Allan on myös ryypyn tarpeessa, eikä niitä vanhainkodista saa.
Allan päätyy linja-autoasemalle. Ensin hän istuu ja jää vahtimaan "liehulettisen" nuorukaisen matkalaukkua miehen mennessä vessaan. Sillä väliin paikalle saapuu bussi, johon Allan kapsäkin kanssa nousee. Ja siitä alkaa seikkailu. Pian Allania seuraa niin rikollisjärjestö kuin poliisikin. Ja kuin ihmeen kaupalla Allan onnistuu hiuksen hienosti aina lipumaan tapahtumista turvaan.
Kirja kulkee kahdessa aikatasossa: vuodessa 2005, jolloin Allan siis täyttää pyöreät 100, ja menneisyydessä aina hiljalleen kerien nykyhetkeen saakka. Ja hohhoijaa, nuo historiaosuudet olivat mielestäni liian pitkiä. Ne olisivat voineet olla antoisia ja tavallaan ne toki mielenkiintoisia olivatkin, mutta turhan jaarittelevia. Huomaan myös, että tällaiset absurdit veijariromaanit eivät sovi minulle. Olen kai niin yksioikoinen, että minua ei jaksa innostaa tai naurattaa, ei, vaikka Allan matkoillaan tapasi niin Francon, Stalinin, Trumanin, Churhillin ja Maonkin. Allan siis oli läsnä historian merkittävissä tapahtumissa ja selvisi kuin ihmeen kaupalla vaikka mistä. Hohhoi.
Lukemiseni takkuili ja keskeytyikin toviksi, kun ei vaan sytyttänyt. Tosin ihan kirjan loppupuolella minua alkoi jo naurattaa Allanin oveluus ja kommentit. Siitä huolimatta tällainen tyylilaji ei vain sovi minulle. Eli ei kun kohti uusia kertomuksia!
Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (2012)
Alkuperäisteos: Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann (2009)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Raija Rintamäki
Sivuja: 348
lauantai 31. lokakuuta 2015
Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni
46. No nyt on kova! Antti Tuomainen on minulle aivan täysin uusi tuttavuus. Tein vanhan kännykkäni viestiluonnoksiin listaa kirjoista, jotka pitäisi joskus lukea. Nämä olivat siis sellaisia, jotka tulivat vastaan esimerkiksi kirjaston esittelykirjoissa tai jos vaikka kahvilassa luin jostakin lehdestä kirjasta, joka minua kiinnosti. Harmi, että lista hävisi, kun vaihdoin puhelinta. Sen muistan, että yksi sinne kirjaamistani teoksista oli Antti Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni (2013). Ja jollain kohtalon oikulla tuo kirja odotti kerran kirjaston aulassa olevassa hyllyssä, josta siis sai kirjoja ottaa ihan omakseen tai kiertoon laitettavaksi. Kuitenkin kirja odotti hyllyssäni kauan, ennen kuin sain siihen tartuttua. Nyt oli otollinen hetki. Huh, tulipa pitkä alustus.
Kirjan päähenkilö on hauskasti nimetty Aleksi Kivi, jonka äiti on kadonnut jäljettömiin vuonna 1993 Aleksin ollessa 13-vuotias. Tarinassa ei jäädä kuitenkaan vellomaan Aleksin teini-iän vaiheisiin ja sijaiskotikokemuksiin sen tarkemmin, vaan edetään eri aikatasoissa: lähinnä vuosissa 1993 ja 2013 mutta pari kertaa myös vuodessa 2003.
Vuonna 2003 Aleksi näkee TV:ssä haastattelun sijoittaja Henrik Saarisesta. Miehessä on jotain välähdyksenomaisesti tuttua. Voisiko Saarinen liittyä Aleksin äidin katoamiseen? Aleksi päättää ottaa tästä selvää. Tarkasti hän hiljalleen elämässään tähtää äitinsä kohtalon selvittämiseen. Vuonna 2013 hän pääsee kuin pääseekin pestautumaan Saarisen palvelukseen; Aleksista tulee Saarisen kartanon tiluksien talonmies.
Saarisesta luodaan kuva toisinaan hieman uhkaavana hahmona. Muita hahmoja ovat Saarisen tytär Amanda (josta muuten jostain syystä tulee mieleeni Tuomas Vimman kirjojen sankaritar Danika. Vaikka kirjat ovat ihan eri genreä ja eri tyyliä, jotain samaa näissä naisissa kuitenkin on.), autonkuljettaja Markku Harmala, taloudenhoitajatar Enni (jonka sukunimeä en ainakaan tähän hätään muista), sekä Aleksin äidin katoamista tutkinut poliisi Ketomaa. Tuomainen kirjoittaa hienon vihjailevasti ja niin, että lukija alkaa epäillä yhtä jos toistakin hahmoa syylliseksi ja sen jälkeen lukija alkaa epäillä itseään: kuvittelonko nyt ihan tyhmiä.
Toisinaan minua häiritsee, jos pompitaan aikatasolta toiselle. Tässä kirjassa niin ei käynyt. Jotenkin kerronta oli muutoin selkeää ja aikahypyt aina merkitty selkeästi, joten tarinaa oli helppo seurata. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun teki Tuomaisen käyttämä kieli. Vau. En olekaan pitkään aikaan vaikuttunut minkään teoksen kielestä näin. Se on saletti, että jatkossa luen Tuomaisen muutkin teokset!
"Taivas oli sininen lukuun ottamatta satunnaisia vanupaketista repäistyjä ja ilmaan viskaistuja pilvenkiehtanoita. Lokki kirkaisi jälleen. Se lensi kohtisuoraan yläpuolellani ja kaarsi vuoroin rannan ja vuoroin meren puolelle. Valkeanharmaa lintu ei osannut päättää, luottaako siipiinsä ja lähteä liitämään meren ylle vai pysyäkö turvallisesti lähellä maata." (s. 190)
Teos ei kuitenkaan jää liiaksi kikkailemaan kielellä ja maalailemaan kuvia, vaan tarvittaessa kerronta kulkee ihan suoraviivaisesti.
Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni (2013)
Kustantaja: Like
Sivuja: 302
Kirjan päähenkilö on hauskasti nimetty Aleksi Kivi, jonka äiti on kadonnut jäljettömiin vuonna 1993 Aleksin ollessa 13-vuotias. Tarinassa ei jäädä kuitenkaan vellomaan Aleksin teini-iän vaiheisiin ja sijaiskotikokemuksiin sen tarkemmin, vaan edetään eri aikatasoissa: lähinnä vuosissa 1993 ja 2013 mutta pari kertaa myös vuodessa 2003.
Vuonna 2003 Aleksi näkee TV:ssä haastattelun sijoittaja Henrik Saarisesta. Miehessä on jotain välähdyksenomaisesti tuttua. Voisiko Saarinen liittyä Aleksin äidin katoamiseen? Aleksi päättää ottaa tästä selvää. Tarkasti hän hiljalleen elämässään tähtää äitinsä kohtalon selvittämiseen. Vuonna 2013 hän pääsee kuin pääseekin pestautumaan Saarisen palvelukseen; Aleksista tulee Saarisen kartanon tiluksien talonmies.
Saarisesta luodaan kuva toisinaan hieman uhkaavana hahmona. Muita hahmoja ovat Saarisen tytär Amanda (josta muuten jostain syystä tulee mieleeni Tuomas Vimman kirjojen sankaritar Danika. Vaikka kirjat ovat ihan eri genreä ja eri tyyliä, jotain samaa näissä naisissa kuitenkin on.), autonkuljettaja Markku Harmala, taloudenhoitajatar Enni (jonka sukunimeä en ainakaan tähän hätään muista), sekä Aleksin äidin katoamista tutkinut poliisi Ketomaa. Tuomainen kirjoittaa hienon vihjailevasti ja niin, että lukija alkaa epäillä yhtä jos toistakin hahmoa syylliseksi ja sen jälkeen lukija alkaa epäillä itseään: kuvittelonko nyt ihan tyhmiä.
Toisinaan minua häiritsee, jos pompitaan aikatasolta toiselle. Tässä kirjassa niin ei käynyt. Jotenkin kerronta oli muutoin selkeää ja aikahypyt aina merkitty selkeästi, joten tarinaa oli helppo seurata. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun teki Tuomaisen käyttämä kieli. Vau. En olekaan pitkään aikaan vaikuttunut minkään teoksen kielestä näin. Se on saletti, että jatkossa luen Tuomaisen muutkin teokset!
"Taivas oli sininen lukuun ottamatta satunnaisia vanupaketista repäistyjä ja ilmaan viskaistuja pilvenkiehtanoita. Lokki kirkaisi jälleen. Se lensi kohtisuoraan yläpuolellani ja kaarsi vuoroin rannan ja vuoroin meren puolelle. Valkeanharmaa lintu ei osannut päättää, luottaako siipiinsä ja lähteä liitämään meren ylle vai pysyäkö turvallisesti lähellä maata." (s. 190)
Teos ei kuitenkaan jää liiaksi kikkailemaan kielellä ja maalailemaan kuvia, vaan tarvittaessa kerronta kulkee ihan suoraviivaisesti.
Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni (2013)
Kustantaja: Like
Sivuja: 302
keskiviikko 28. lokakuuta 2015
Viveca Sten: Pinnan alla
45. En ollutkaan muistanut, että meinasin lukea Viveca Stenin kirjat järjestyksessä. Ihan sattumalta kirjastosta tarttui käsiini Stenin kolmas suomennettu romaani, Pinnan alla (2010). Tässäkin kirjassa jatkavat vanhat tutut: poliisi Thomas Andreasson ja lakimies Nora Linde. Tapahtumapaikka on niin ikään tuttu Sandhamnin saari.
Tapahtumat lähtevät käyntiin syksyllä 2006, kun nuori tyttö, Lina Rosén ei eräänä lauantaina palaakaan kotiin. Häntä aletaan etsiä ja koko saari myllätään ja kierretään, mutta tyttöä ei näy. Lopulta lopputulema on, että hän on varmaankin hukkunut tai todennäköisimmin hukuttautunut.
Sitten hypätäänkin ajassa eteenpäin, seuraavan vuoden helmi-maaliskuun vaihteeseen. Tai no, välillä tehdään aikahyppy 1800-luvulle ja siitä hetkittäin kelataan kohti nykypäivää. Tarina siis liikkuu kahdella tasolla: ihan päiväjärjestyksessä vuonna 2007 ja sitten menneisyydessä hyppien vuodesta 1899 vuoteen 1962. Nuo historiaosiot lähtevät melko kaukaa ja lukija jää miettimään, mihin sillä oikein tähdätään. Tietysti on hyvä alustaa asioita, mutta ehkä nyt vähempikin olisi riittänyt.
Noran avioliitto on kertakaikkisesti ratkeamispisteessä, joten hän pakenee poikiensa kanssa rakkaalle Sandhamnin saarelleen, jotta saisi aikaa ja tilaa ajatella. Nora velloo itsesäälissä ja turvautuu viiniin, no, ei se väärin ole. Edelleen ihmettelen, miten tuo nainen voi olla juristi. Hän näyttäytyy mielestäni yhä jotenkin heikkona ja avuttomana, vaikka sitten taas toisaalta onkin nokkela.
Noran pojat tekevät metsästä karmaisevan löydön, ja taas Sandhamn vilisee poliiseja. Kuka on halunnut Linalle pahaa? Väistämättä katseet kääntyvät kohti poikaa, joka kuulemma on kohdellut tyttöä huonosti.
Sitten katseet kääntyvät kohti menneisyyttä, kun Nora löytää vanhoja päiväkirjoja ja alkaa lukea niitä. Takakannen tekstin perusteella odotin näiden päiväkirjojen olevan kirjassa jotenkin isommassa ja näkyvämmässä osassa, mutta eipä niihin viitattu kuin pariin kertaan. Toki kaikki se, mitä päiväkirjojen taustalta löytyi, oli ratkaisevaa.
Kirjassa merkittävässä osassa ovat siis vanhat kaunat, jotka saattavat kantaa menneisyydestä pitkälle tulevaan. Mielenkiintoista oli, miten lopulta kaikki kietoutui yhteen. Loppuratkaisu jäi niin avoimeksi, että jään jo odottamaan seuraavaa kirjaa. Ihan täysin Sten ei vakuuta, mutta ei se nyt huonokaan ole. Jotain tässä on, että haluan näitä jatkossakin lukea.
Viveca Sten: Pinnan alla
Alkuperäisteos: I grunden utan skul (2010)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 350
Tapahtumat lähtevät käyntiin syksyllä 2006, kun nuori tyttö, Lina Rosén ei eräänä lauantaina palaakaan kotiin. Häntä aletaan etsiä ja koko saari myllätään ja kierretään, mutta tyttöä ei näy. Lopulta lopputulema on, että hän on varmaankin hukkunut tai todennäköisimmin hukuttautunut.
Sitten hypätäänkin ajassa eteenpäin, seuraavan vuoden helmi-maaliskuun vaihteeseen. Tai no, välillä tehdään aikahyppy 1800-luvulle ja siitä hetkittäin kelataan kohti nykypäivää. Tarina siis liikkuu kahdella tasolla: ihan päiväjärjestyksessä vuonna 2007 ja sitten menneisyydessä hyppien vuodesta 1899 vuoteen 1962. Nuo historiaosiot lähtevät melko kaukaa ja lukija jää miettimään, mihin sillä oikein tähdätään. Tietysti on hyvä alustaa asioita, mutta ehkä nyt vähempikin olisi riittänyt.
Noran avioliitto on kertakaikkisesti ratkeamispisteessä, joten hän pakenee poikiensa kanssa rakkaalle Sandhamnin saarelleen, jotta saisi aikaa ja tilaa ajatella. Nora velloo itsesäälissä ja turvautuu viiniin, no, ei se väärin ole. Edelleen ihmettelen, miten tuo nainen voi olla juristi. Hän näyttäytyy mielestäni yhä jotenkin heikkona ja avuttomana, vaikka sitten taas toisaalta onkin nokkela.
Noran pojat tekevät metsästä karmaisevan löydön, ja taas Sandhamn vilisee poliiseja. Kuka on halunnut Linalle pahaa? Väistämättä katseet kääntyvät kohti poikaa, joka kuulemma on kohdellut tyttöä huonosti.
Sitten katseet kääntyvät kohti menneisyyttä, kun Nora löytää vanhoja päiväkirjoja ja alkaa lukea niitä. Takakannen tekstin perusteella odotin näiden päiväkirjojen olevan kirjassa jotenkin isommassa ja näkyvämmässä osassa, mutta eipä niihin viitattu kuin pariin kertaan. Toki kaikki se, mitä päiväkirjojen taustalta löytyi, oli ratkaisevaa.
Kirjassa merkittävässä osassa ovat siis vanhat kaunat, jotka saattavat kantaa menneisyydestä pitkälle tulevaan. Mielenkiintoista oli, miten lopulta kaikki kietoutui yhteen. Loppuratkaisu jäi niin avoimeksi, että jään jo odottamaan seuraavaa kirjaa. Ihan täysin Sten ei vakuuta, mutta ei se nyt huonokaan ole. Jotain tässä on, että haluan näitä jatkossakin lukea.
Viveca Sten: Pinnan alla
Alkuperäisteos: I grunden utan skul (2010)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 350
sunnuntai 25. lokakuuta 2015
Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
44. Ensimmäistä kertaa aikuisiällä vastaani tuli kirja, jonka luin ihan kirjaimellisesti yhdeltä istumalta, nimittäin Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni (2015). En voi mitenkään sanoa, että kirja olisi ollut kevyt, eikä ehkä niin mukaansa tempaavakaan, mutta kuitenkin kivasti kirjoitettu ja sen verran lyhyt, että kun huomasin äkkiä olevani sivulla 49, päätin sitten lukea loppuun asti. Toisaalta jos joku hiljattain lukemistani kirjoista kaipaisi ja ansaitsisi syvempää tarkastelua, olisi se juuri tämä.
Kirjan päähenkilö on Klarissa. (Miten minulle tuli heti mieleen Michael Cunninghamin Tunnit...) Hän on keski-ikäinen perheenäiti, joka on paennut kesäksi Piilisaareen Saimaalle. Hän on halunnut miehensä kanssa ottaa suhteessaan pienen aikalisän ja vetäytyy omiin oloihinsa tarkoituksenaan kirjoittaa.
Vaikka eletään alkukesää, on kuuma, suoranainen helle. Sitten salmen toiselle puolen, jylhälle Variskalliolle, saapuu niin ikään kesäasukas. Hän on Klarissaa hieman vanhempi Olavi, joka herättää Klarissan kiinnostuksen. Heidän tapaamisensa ovat helteisen jännitteisiä. Sitten saarelle saapuu vielä Olavin poika, Cedric. Sitten on vielä salaperäinen Kaika, joka ilmaantuu välillä kuin tyhjästä. Hän varottaa Klarissaa Korppikallion, ei vaan siis Variskallion miehistä.
Välillä on ilmeisesti otteita Klarissalla työnalla olevasta kirjasta. Sekoittuvatko todellisuus ja Klarissan punoma tarina toisiinsa? Tunnelma kirjassa on pohjimmiltaan lopulta melko mystinen. Kirja myös jättää melkoisesti enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastaa. Jäi oikeastaan sellainen olo, että pitäisi kyllä lukea uudelleen ja ajatuksella. Mitähän kaikkea tästä vielä saisikaan irti?!
Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni (2015)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 165
Kirjan päähenkilö on Klarissa. (Miten minulle tuli heti mieleen Michael Cunninghamin Tunnit...) Hän on keski-ikäinen perheenäiti, joka on paennut kesäksi Piilisaareen Saimaalle. Hän on halunnut miehensä kanssa ottaa suhteessaan pienen aikalisän ja vetäytyy omiin oloihinsa tarkoituksenaan kirjoittaa.
Vaikka eletään alkukesää, on kuuma, suoranainen helle. Sitten salmen toiselle puolen, jylhälle Variskalliolle, saapuu niin ikään kesäasukas. Hän on Klarissaa hieman vanhempi Olavi, joka herättää Klarissan kiinnostuksen. Heidän tapaamisensa ovat helteisen jännitteisiä. Sitten saarelle saapuu vielä Olavin poika, Cedric. Sitten on vielä salaperäinen Kaika, joka ilmaantuu välillä kuin tyhjästä. Hän varottaa Klarissaa Korppikallion, ei vaan siis Variskallion miehistä.
Välillä on ilmeisesti otteita Klarissalla työnalla olevasta kirjasta. Sekoittuvatko todellisuus ja Klarissan punoma tarina toisiinsa? Tunnelma kirjassa on pohjimmiltaan lopulta melko mystinen. Kirja myös jättää melkoisesti enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastaa. Jäi oikeastaan sellainen olo, että pitäisi kyllä lukea uudelleen ja ajatuksella. Mitähän kaikkea tästä vielä saisikaan irti?!
Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni (2015)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 165
perjantai 23. lokakuuta 2015
Seppo Jokinen: Mustat sydämet
43. Pakko myöntää että Mäen ja Sipilän jälkeen tartuin vähän empien seuraavaan dekkariin, Seppo Jokisen uutukaiseen Mustat sydämet (2015). Olen ennenki lukenut poliisi Sakari Koskisesta kertovia kirjoja, mutta en nyt juuri muista, olenkohan yhtään niistä täällä blogissa esitellyt. Kirjat ovat olleet ihan hyviä, mutta jääneet jotenkin vieraammiksi.
Nyt tämän kirjan luettuani ihmettelen, miksi kirjat ovat tuntuneet vierailta ja miksi en kenties niitä kaikkia ole lukenut. Asiahan pitää korjata! Kirjahan oli siis hyvä!
Komisario Koskinen on kolmen kollegansa kanssa säästänyt ja säästänyt ja treenaannut, jotta he ovat päässeet Sydneyn maratonille. Kesken juoksun kuuluu suomenkielinen huuto, avunpyyntö oikeastaan siis. Poliisit jatkavat kuitenkin matkaansa päästäkseen edes lähes tavoiteajassa maaliin. Maalissa Koskista lähestyy nuorehko nainen, joka tuo lapun, jossa toistuu avunpyyntö ja jossa on lisäksi nimi ja osoite. Ja mihinkäs sitä poliisi raidoistaan pääsisi lomallakaan. Koskisen uteliaisuus herää ja hän lähtee vierailulle lapussa olevaan osoitteeseen.
Lapun osoitteessa asuu Auli Kiuruvirta, joka on siis suomalaissyntyinen Australian siirtolainen. Hänen miehensä on hieman aiemmin kuollut ehkä hämärissä oloissa. Sen lisäksi Aulin miehen veljentytär on tullut vuodeksi Australiaan mutta sittemmin kadonnut täysin jälkiä jättämättä. Koskisella ei tietenkään ole poliisin valtuuksia Australiassa, mutta hän lupaa silti tehdä sen minkä voi.
Koskinen pääsee tutustumaan persoonallisiin suomalaissiirtolaisiin ja näiden erilaisiin elinoloihin tarkemmin. Matkareitti kulkee Sydneystä "puskan" eli sisämaan, kautta aina Brisbaneen asti. Koskinen pyytää aina välillä apua koti-Suomesta Ulla Lundelinilta, joka painiskelee nuoren pojan pahoinpitelyn parissa. Myös Ullan omassa yksityiselämässä kuohuu, monellakin tavalla.
Monet mysteerit saavat lopulta selityksensä, mutta eivät kaikki. Itse jäin miettimään, että unohtiko Jokinen nyt kertoa jonkin asian loppuun. Toivon kuitenkin sellaista vaihtoehtoa, että tarina saisi vielä lisävalaistusta ja jatkoa jossakin mahdollisesti seuraavassa osassa.
Seppo Jokinen: Mustat sydämet (2015)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 337
Nyt tämän kirjan luettuani ihmettelen, miksi kirjat ovat tuntuneet vierailta ja miksi en kenties niitä kaikkia ole lukenut. Asiahan pitää korjata! Kirjahan oli siis hyvä!
Komisario Koskinen on kolmen kollegansa kanssa säästänyt ja säästänyt ja treenaannut, jotta he ovat päässeet Sydneyn maratonille. Kesken juoksun kuuluu suomenkielinen huuto, avunpyyntö oikeastaan siis. Poliisit jatkavat kuitenkin matkaansa päästäkseen edes lähes tavoiteajassa maaliin. Maalissa Koskista lähestyy nuorehko nainen, joka tuo lapun, jossa toistuu avunpyyntö ja jossa on lisäksi nimi ja osoite. Ja mihinkäs sitä poliisi raidoistaan pääsisi lomallakaan. Koskisen uteliaisuus herää ja hän lähtee vierailulle lapussa olevaan osoitteeseen.
Lapun osoitteessa asuu Auli Kiuruvirta, joka on siis suomalaissyntyinen Australian siirtolainen. Hänen miehensä on hieman aiemmin kuollut ehkä hämärissä oloissa. Sen lisäksi Aulin miehen veljentytär on tullut vuodeksi Australiaan mutta sittemmin kadonnut täysin jälkiä jättämättä. Koskisella ei tietenkään ole poliisin valtuuksia Australiassa, mutta hän lupaa silti tehdä sen minkä voi.
Koskinen pääsee tutustumaan persoonallisiin suomalaissiirtolaisiin ja näiden erilaisiin elinoloihin tarkemmin. Matkareitti kulkee Sydneystä "puskan" eli sisämaan, kautta aina Brisbaneen asti. Koskinen pyytää aina välillä apua koti-Suomesta Ulla Lundelinilta, joka painiskelee nuoren pojan pahoinpitelyn parissa. Myös Ullan omassa yksityiselämässä kuohuu, monellakin tavalla.
Monet mysteerit saavat lopulta selityksensä, mutta eivät kaikki. Itse jäin miettimään, että unohtiko Jokinen nyt kertoa jonkin asian loppuun. Toivon kuitenkin sellaista vaihtoehtoa, että tarina saisi vielä lisävalaistusta ja jatkoa jossakin mahdollisesti seuraavassa osassa.
Seppo Jokinen: Mustat sydämet (2015)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 337
tiistai 20. lokakuuta 2015
Jarkko Sipilä: Valepoliisi
42. Kas, löysinpä sellaisenkin Jarkko Sipilän kirjan, jota en vielä ollut lukenut, nimittäin Valepoliisi (2013). Pitihän se sitten lainata ja ahmaista menemään.
Tämä ei ehkä kuitenkaan vakuuttanut niin paljon kuin myöhemmin ilmestynyt Luupuisto, jonka luin kesällä. Mutta kivasti tämäkin toimi, ei siinä mitään. Tarina lähtee liikkeelle, kun Helsingin Kalasatamasta löytyy raa'asti pahoinpidelty mies. Hän ei kuitenkaan suostu puhumaan eikä paljastamaan mitään mistään. Jo aiemmista kirjoista tuttu Anna Joutsamo alkaa tutkia tapausta.
Seuraavana päivänä Itäkeskuksesta puolestaan löytyy lumikinoksesta vainaja, jonka henkilöllisyys ei meinaa selvitä. Hänen tatuointinsa kuitenkin viittaa peräti Amerikkaan asti. Takamäelläkin on tenkkapoo, kun juttu tuntuu umpikujalta.
Niin ikään vanha tuttu Suhonen heittäytyy taas Suikkasen rooliin ja lähtee etsimään vastauksia alamaailmasta. Lopulta käykin ilmi, että pahoinpitely ja murha liittyvät yhteen. Käänteet ovat melkoisen eksoottisiakin ja kytkevät kansainvälistä rikollisuutta ja terrorismiakin Suomeen.
Ehkä voisi sanoa, että tämä teos oli hieman korkealentoisempi kuin Sipilän romaanit yleensä. Tykkään ehkä enemmän sellaisesta tavallisesta kotikutoisuudesta ilman sen suurempia kansainvälisiä kytköksiä. Juoni kuitenkin rullasi kivasti eteenpäin ja hahmot niin vanhat kuin uudetkin olivat hyvin luotuja.
Jarkko Sipilä: Valepoliisi (2013)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 271
Tämä ei ehkä kuitenkaan vakuuttanut niin paljon kuin myöhemmin ilmestynyt Luupuisto, jonka luin kesällä. Mutta kivasti tämäkin toimi, ei siinä mitään. Tarina lähtee liikkeelle, kun Helsingin Kalasatamasta löytyy raa'asti pahoinpidelty mies. Hän ei kuitenkaan suostu puhumaan eikä paljastamaan mitään mistään. Jo aiemmista kirjoista tuttu Anna Joutsamo alkaa tutkia tapausta.
Seuraavana päivänä Itäkeskuksesta puolestaan löytyy lumikinoksesta vainaja, jonka henkilöllisyys ei meinaa selvitä. Hänen tatuointinsa kuitenkin viittaa peräti Amerikkaan asti. Takamäelläkin on tenkkapoo, kun juttu tuntuu umpikujalta.
Niin ikään vanha tuttu Suhonen heittäytyy taas Suikkasen rooliin ja lähtee etsimään vastauksia alamaailmasta. Lopulta käykin ilmi, että pahoinpitely ja murha liittyvät yhteen. Käänteet ovat melkoisen eksoottisiakin ja kytkevät kansainvälistä rikollisuutta ja terrorismiakin Suomeen.
Ehkä voisi sanoa, että tämä teos oli hieman korkealentoisempi kuin Sipilän romaanit yleensä. Tykkään ehkä enemmän sellaisesta tavallisesta kotikutoisuudesta ilman sen suurempia kansainvälisiä kytköksiä. Juoni kuitenkin rullasi kivasti eteenpäin ja hahmot niin vanhat kuin uudetkin olivat hyvin luotuja.
Jarkko Sipilä: Valepoliisi (2013)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 271
torstai 15. lokakuuta 2015
Reijo Mäki: Mustasiipi
41. Kun mielenkiintoisia kirjoja on maailma pullollaan, harvemmin tulee luettua mitään toiseen kertaan. Reijo Mäen kirjat ovat kuitenkin sellaisia, että useat niistä olen lukenut pariin otteeseen. Välillä sitä kaipaa jotain kepeää, ja minulle tuollainen kepeä on yleensä Mäkeä.
Nyt tulin tarttuneeksi vuonna 2011 ilmestyneeseen kirjaan Mustasiipi. Enkä tosiaan ole siitä täällä aiemmin kirjoittanut, joten antaa palaa.
Jussi Vares viettää loppukesää Turun saaristossa, Paraisilla Mörkön saarella. Vares on joutunut rajun pahoinpitelyn kohteeksi, minkä seurauksena hän on menettänyt muistinsa muutaman vuorokauden ajalta. Ilmeistä kuitenkin on, että joku haluaa päästä Vareksesta eroon. Niinpä hänen on ollut parempi kadota hetkeksi kaupungin kuvioista. Elämä saaressa on rauhaisaa ja seuranakin on lähinnä Taunoksi nimetty leskijoutsen. Löytyy toisaalta saaresta myöhemmin myös eräs naisihminenkin Jussin iloksi.
Poliisi kuitenkin noutaa Jussin takaisin kaupunkiin, kun on löytynyt päätön naisen ruumis, ja sen läheltä jotain Jussille kuuluvaa. Nainenkin vieläpä on Vareksen vanha tuttu.
Vares kokee olonsa yhä uhatuksi, joten hän majoittuu pastori Alasen antikvariaatin takahuoneeseen ja sieltä käsin yrittää selvittää, mitä on tapahtunut ja kuka kaiken takana on.
Tuntui, että tapahtumat lähtivät aukenemaan kovin hitaasti. Lukiessa tuli jotenkin sellainen avutonkin olo, että mistä nyt Vares voisi liikkeelle lähteä. Hitaasti mutta varmasti asiat kuitenkin selkenevät lopulta.
Nautin taas suunnattomasti Turku-kuvauksista. Moitin sen sijaan kieltä ja dialogia: se ei tuntunut niin vaivattomalta kuin ennen ja oli jotenkin sellaista väkisin väännetyn tuntuista. Mutta kepeää luettavaa kuitenkin.
Reijo Mäki: Mustasiipi (2011)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 397
Nyt tulin tarttuneeksi vuonna 2011 ilmestyneeseen kirjaan Mustasiipi. Enkä tosiaan ole siitä täällä aiemmin kirjoittanut, joten antaa palaa.
Jussi Vares viettää loppukesää Turun saaristossa, Paraisilla Mörkön saarella. Vares on joutunut rajun pahoinpitelyn kohteeksi, minkä seurauksena hän on menettänyt muistinsa muutaman vuorokauden ajalta. Ilmeistä kuitenkin on, että joku haluaa päästä Vareksesta eroon. Niinpä hänen on ollut parempi kadota hetkeksi kaupungin kuvioista. Elämä saaressa on rauhaisaa ja seuranakin on lähinnä Taunoksi nimetty leskijoutsen. Löytyy toisaalta saaresta myöhemmin myös eräs naisihminenkin Jussin iloksi.
Poliisi kuitenkin noutaa Jussin takaisin kaupunkiin, kun on löytynyt päätön naisen ruumis, ja sen läheltä jotain Jussille kuuluvaa. Nainenkin vieläpä on Vareksen vanha tuttu.
Vares kokee olonsa yhä uhatuksi, joten hän majoittuu pastori Alasen antikvariaatin takahuoneeseen ja sieltä käsin yrittää selvittää, mitä on tapahtunut ja kuka kaiken takana on.
Tuntui, että tapahtumat lähtivät aukenemaan kovin hitaasti. Lukiessa tuli jotenkin sellainen avutonkin olo, että mistä nyt Vares voisi liikkeelle lähteä. Hitaasti mutta varmasti asiat kuitenkin selkenevät lopulta.
Nautin taas suunnattomasti Turku-kuvauksista. Moitin sen sijaan kieltä ja dialogia: se ei tuntunut niin vaivattomalta kuin ennen ja oli jotenkin sellaista väkisin väännetyn tuntuista. Mutta kepeää luettavaa kuitenkin.
Reijo Mäki: Mustasiipi (2011)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 397
maanantai 12. lokakuuta 2015
Pekka Hiltunen: Sysipimeä
40. Luin joskus aikanaan Pekka Hiltusen esikoisteoksen Vilpittömästi sinun, josta muistan pitäneeni. Siispä oli luonnollista lukea Studio-sarjan itsenäinen jatko-osa, Sysipimeä (2012). Näissä kirjoissa minua viehättää se, että ne sijoittuvat lempikaupunkiini Lontooseen, mutta koska kertoja ja päähenkilöt ovat suomalaisia, tuntuu tarina jotenkin ehkä läheisemmältä. Äh, hankala selittää.
Siitä on jo tovi aikaa, kun tuon Hiltusen esikoisen luin, joten ihan parhaassa muistissa se ei ollut. Sen muistin, että siinä esiintyi Lia, lontoolaistunut suomalainen, ja Mari, niin ikään suomalainen, jolla oli uusi elämä Lontoossa. Ja sitten oli Studio, joka oli jotain ihmeellistä ja erityistä, mutta josta en siltikään nyt muistanut juurikaan. Juuri Lian, Marin ja Studion ympärille tämä Sysipimeäkin rakentuu.
Kaikki lähtee liikkeelle, kun joku lataa Youtubeen pimeitä, ihan kirjaimellisestikin, videoita toisen käyttäjän nimissä. Aluksi videoilla näkyy pelkkää pimeyttä, sen jälkeen pimeydestä tulee esiin jotain karmivaa: raakoja pahoinpitelyitä. Ja sen jälkeen Lontoon kaduilta alkaa löytyä pahoinpitelyiden uhreja. Studio alkaa selvittää juttua.
Samaan aikaan Studio myös yritää puhdistaa erään radiotoimittajan mainetta. Toimittajaa vastaan on nostettu syyte alaikäiseen sekaantumisesta. Syyte on perätön, ja sitä Studio siis yrittää todistaa. Tämä sivujuonne jää minusta hieman irralliseksi.
Kaikki siis kääriytyy Youtube-videoiden ympärille. Tai siis sen ympärille, mitä videoiden uumenista pohjimmiltaan löytyy: pimeyttä ja pahuutta. Studio tekee töitään irrallaan poliisista, luonnollisesti. Liikkuuhan Studio tavallaan lain äärirajoilla ja niiden takana.
Tämän kirjan juonesta on ihan tavattoman vaikeaa kertoa, ettei tule spoilanneeksi liikaa. Ehkäpä jätän juoniselostuksen tuohon. Sen sijaan voisin vielä ruotia kirjaa kokonaisuudessaan. Siispä: Hiltunen kirjoittaa kivasti ja sujuvasti. Kaikkein eniten tykkään henkilökavalkadista: Studion porukka on kansainvälistä, osaavaa, monipuolista ja taustoiltaan ja olemuksiltaan vaihtelevaa. Se on hienoa. Näin koiraihmisenä on pakko myös kehaista, että onpa kiva, että kirjaan on sijoitettu koira, joka selvästi pysyy tärkeänä läpi kertomuksen. Vähän aluksi pelkäsin, että koira mainitaan pariin otteeseen ja unohdetaan sitten. Onneksi niin ei käynyt!
Onhan Studio ehkä "hieman" epäuskottava noin kokonaisuutena, mutta mitäpä siitä; toimiva se silti on!
Edit. Oho, perustiedot meinasivat unohtua. Tässäpä nämä:
Pekka Hiltunen: Sysipimeä (2012)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 359
Siitä on jo tovi aikaa, kun tuon Hiltusen esikoisen luin, joten ihan parhaassa muistissa se ei ollut. Sen muistin, että siinä esiintyi Lia, lontoolaistunut suomalainen, ja Mari, niin ikään suomalainen, jolla oli uusi elämä Lontoossa. Ja sitten oli Studio, joka oli jotain ihmeellistä ja erityistä, mutta josta en siltikään nyt muistanut juurikaan. Juuri Lian, Marin ja Studion ympärille tämä Sysipimeäkin rakentuu.
Kaikki lähtee liikkeelle, kun joku lataa Youtubeen pimeitä, ihan kirjaimellisestikin, videoita toisen käyttäjän nimissä. Aluksi videoilla näkyy pelkkää pimeyttä, sen jälkeen pimeydestä tulee esiin jotain karmivaa: raakoja pahoinpitelyitä. Ja sen jälkeen Lontoon kaduilta alkaa löytyä pahoinpitelyiden uhreja. Studio alkaa selvittää juttua.
Samaan aikaan Studio myös yritää puhdistaa erään radiotoimittajan mainetta. Toimittajaa vastaan on nostettu syyte alaikäiseen sekaantumisesta. Syyte on perätön, ja sitä Studio siis yrittää todistaa. Tämä sivujuonne jää minusta hieman irralliseksi.
Kaikki siis kääriytyy Youtube-videoiden ympärille. Tai siis sen ympärille, mitä videoiden uumenista pohjimmiltaan löytyy: pimeyttä ja pahuutta. Studio tekee töitään irrallaan poliisista, luonnollisesti. Liikkuuhan Studio tavallaan lain äärirajoilla ja niiden takana.
Tämän kirjan juonesta on ihan tavattoman vaikeaa kertoa, ettei tule spoilanneeksi liikaa. Ehkäpä jätän juoniselostuksen tuohon. Sen sijaan voisin vielä ruotia kirjaa kokonaisuudessaan. Siispä: Hiltunen kirjoittaa kivasti ja sujuvasti. Kaikkein eniten tykkään henkilökavalkadista: Studion porukka on kansainvälistä, osaavaa, monipuolista ja taustoiltaan ja olemuksiltaan vaihtelevaa. Se on hienoa. Näin koiraihmisenä on pakko myös kehaista, että onpa kiva, että kirjaan on sijoitettu koira, joka selvästi pysyy tärkeänä läpi kertomuksen. Vähän aluksi pelkäsin, että koira mainitaan pariin otteeseen ja unohdetaan sitten. Onneksi niin ei käynyt!
Onhan Studio ehkä "hieman" epäuskottava noin kokonaisuutena, mutta mitäpä siitä; toimiva se silti on!
Edit. Oho, perustiedot meinasivat unohtua. Tässäpä nämä:
Pekka Hiltunen: Sysipimeä (2012)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 359
maanantai 28. syyskuuta 2015
Max Manner: Jääkyynel
39. Oho, edelleen liikutaan pohjoisessa! Tällä kerralla ollaan kuitenkin tultu Saamelandiasta kappaleen matkaa etelämmäs Suomen puolelle Sallaan. Kyseessä on Max Mannerin uutukainen Jääkyynel (2015). Vaihtelemme usein äitini kanssa kirjoja: nyt hän luki tämän ensin ja antoi sitten minulle. Äiti kuulemma ei pitänyt tästä niin paljoa kuin aikaisemmista Mannerin kirjoista, minuun tämä sen sijaan kolahti ja luinkin sen hetkessä loppuun, sen verran mukaansa tempaava tämä(kin) oli.
Kirja vie lukijansa ja päähenkilönsä Suomutunturin kupeeseen, Holiday Center Suomuun. Eli ilmeisesti tarkempi sijainti on jossakin Sallan tienoilla. Kaksi eteläisestä Suomesta sesonkitöihin matkannutta tyttöä on kadonnut. Toinen heistä löytyy surmattuna, jolloin hätiin kutsutaan KRP. Turusta matkaan haluttaisiin saada vanha tuttu Stein Storesen, mutta häntä ei saada kiinni. Niinpä matkaan lähetetään nuori Meeri Tarvainen.
Myöhemmin Storesenkin löytyy, eikä hän malta pysyä apajilta poissa. Ja ihan hyvä, että hän lähtee: Tarvainen nimittäin sairastuu vakavasti ja joutuu sairaalahoitoon. Ihan kolhuitta ei Storesenkaan selviä, ja hän päätyykin aina Murmanskin asti kääntymään.
Hotellin omistaja on venäläinen rikas liikemies, ja hotellin työntekijätkin suurimmaksi osaksi venäläisiä. He ovat kovin vaitonaisia poliisin tehdessä tutkimuksiaan. Jotain hämärää siis kaikkeen kätkeytyy. Mutta kuka on kenenkin puolella ja keihin voi luottaa? Entä kuka on salaperäinen, mustiin haalareihin pukeutunut hahmo, joka tuntuu olevan aina ja kaikkialla?
Mietin taas, että olenkohan niin kovin naiivi lukija, että en osaa yhdistellä asioita. Toisaalta ehkä ihan kiva näin: nyt ainakin jännitys säilyi loppuun asti ja kaikki kuviot tulivat ihan yllätyksinä.
Mielestäni tässä oli yksi parhaista kirjoista, mitä hetkeen olen lukenut, jee!
Max Manner: Jääkyynel (2015)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 389
Kirja vie lukijansa ja päähenkilönsä Suomutunturin kupeeseen, Holiday Center Suomuun. Eli ilmeisesti tarkempi sijainti on jossakin Sallan tienoilla. Kaksi eteläisestä Suomesta sesonkitöihin matkannutta tyttöä on kadonnut. Toinen heistä löytyy surmattuna, jolloin hätiin kutsutaan KRP. Turusta matkaan haluttaisiin saada vanha tuttu Stein Storesen, mutta häntä ei saada kiinni. Niinpä matkaan lähetetään nuori Meeri Tarvainen.
Myöhemmin Storesenkin löytyy, eikä hän malta pysyä apajilta poissa. Ja ihan hyvä, että hän lähtee: Tarvainen nimittäin sairastuu vakavasti ja joutuu sairaalahoitoon. Ihan kolhuitta ei Storesenkaan selviä, ja hän päätyykin aina Murmanskin asti kääntymään.
Hotellin omistaja on venäläinen rikas liikemies, ja hotellin työntekijätkin suurimmaksi osaksi venäläisiä. He ovat kovin vaitonaisia poliisin tehdessä tutkimuksiaan. Jotain hämärää siis kaikkeen kätkeytyy. Mutta kuka on kenenkin puolella ja keihin voi luottaa? Entä kuka on salaperäinen, mustiin haalareihin pukeutunut hahmo, joka tuntuu olevan aina ja kaikkialla?
Mietin taas, että olenkohan niin kovin naiivi lukija, että en osaa yhdistellä asioita. Toisaalta ehkä ihan kiva näin: nyt ainakin jännitys säilyi loppuun asti ja kaikki kuviot tulivat ihan yllätyksinä.
Mielestäni tässä oli yksi parhaista kirjoista, mitä hetkeen olen lukenut, jee!
Max Manner: Jääkyynel (2015)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 389
perjantai 25. syyskuuta 2015
Magne Hovden: Saamelandia
38. Edelleen liikutaan pohjoisessa, mutta eri ajassa ja paikassa ja ihan eri meiningeissä. Luin nimittäin norjalaisen Magne Hovdenin (luin muuten kirjan kannesta ihan näihin päiviin asti sukunimen muodossa Hiivden...) esikoisromaanin Saamelandia (2012). Olen ehkä aiemminkin maininnut, että minua kiehtoo saamelaisuus, ja pohjoinen ulottuvuus noin muutenkin. On virkistävää lukea välillä kirjoja, jotka sijoittuvat pohjoisen pikkukyliin elämää kuhisevien kaupunkien sijaan. Olkoonkin, että tämä kirja ei kerro juurikaan mitään itse saamelaisuudesta.
Kirjan päähenkilöt Roy ja Leif ovat oman elämänsä tunareita. He ovat jämähtäneet työskentelemään Kirkkoniemelle Norjan postiin, eikä elämä tuo heidän eteensä juuri onnistumisia. Elanto on niukkaa, eikä naisiakaan ole. Sitten kaverukset saavat kuningasidean: he voisivat lyödä rahoiksi perustamalla Royn perintötontille elämyspuiston. He houkuttelisivat sinne turisteja, jotka saisivat tutustua saamelaisuuteen, pukeutua saamelaisvaatteisiin, syödä poronkäristystä, juoda viinaa ja ottaa suopungilla poroja kiinni, muun muassa. Olennaista olisi myös kodassa yöpyminen. Väliäkö sen, ettei miehillä ole mitään käryä, mitä saamelaisuuteen kuuluu, millaista saamen kieli on, tai oikeastaan yhtään mitään muutakaan. Mikä voisikaan mennä pieleen!? Turistien virta olisi taattu...
Kirjassa kerrotaan myös Royn ja Leifin kaverista, Geiristä, joka niin ikään kaipaisi Kirkkoniemestä pois. Hän suunnittelee täydellisen ryöstön. Mikäpä voisi mennä vikaan siinäkään... Sitten on vielä Audun, joka vihaa saamelaisia yli kaiken. Ja vähänkös häntä risoo rakenteilla oleva Saamelandia. Viis siitä, että sen perustajilla ei tosiaan ole saamelaisten kanssa yhtään mitään tekemistä. Surkuhupaisasti kaikkien tiet ja tarinat nivoutuvat lopulta yhteen.
Kirjan takakannen sisäpuolella mainitaan, että norjalaiskriitikot ovat verranneet Hovdenia Arto Paasilinnaan. No, ehkä jotain sellaista samaa veijarimaisuutta kirjoissa on (sen vähän, mitä nyt Paasilinnaa olen lukenut). En varsinaisesti tiedä, onko tämä kirja hauska. Se oli ihan kepeä ja tavallaan huvittava, mutta ei se minua nauramaan saanut. Eikä oikeastaan sen paremmin edes viihtymään. Kirja tuli luettua, mutta siinäpä se. Eipä jäänyt jälkipolville mitään sen enempää kommentoimista tästä.
Magne Hovden: Saamelandia (2012)
Alkuperäisteos: Sameland (2010)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 252
Kirjan päähenkilöt Roy ja Leif ovat oman elämänsä tunareita. He ovat jämähtäneet työskentelemään Kirkkoniemelle Norjan postiin, eikä elämä tuo heidän eteensä juuri onnistumisia. Elanto on niukkaa, eikä naisiakaan ole. Sitten kaverukset saavat kuningasidean: he voisivat lyödä rahoiksi perustamalla Royn perintötontille elämyspuiston. He houkuttelisivat sinne turisteja, jotka saisivat tutustua saamelaisuuteen, pukeutua saamelaisvaatteisiin, syödä poronkäristystä, juoda viinaa ja ottaa suopungilla poroja kiinni, muun muassa. Olennaista olisi myös kodassa yöpyminen. Väliäkö sen, ettei miehillä ole mitään käryä, mitä saamelaisuuteen kuuluu, millaista saamen kieli on, tai oikeastaan yhtään mitään muutakaan. Mikä voisikaan mennä pieleen!? Turistien virta olisi taattu...
Kirjassa kerrotaan myös Royn ja Leifin kaverista, Geiristä, joka niin ikään kaipaisi Kirkkoniemestä pois. Hän suunnittelee täydellisen ryöstön. Mikäpä voisi mennä vikaan siinäkään... Sitten on vielä Audun, joka vihaa saamelaisia yli kaiken. Ja vähänkös häntä risoo rakenteilla oleva Saamelandia. Viis siitä, että sen perustajilla ei tosiaan ole saamelaisten kanssa yhtään mitään tekemistä. Surkuhupaisasti kaikkien tiet ja tarinat nivoutuvat lopulta yhteen.
Kirjan takakannen sisäpuolella mainitaan, että norjalaiskriitikot ovat verranneet Hovdenia Arto Paasilinnaan. No, ehkä jotain sellaista samaa veijarimaisuutta kirjoissa on (sen vähän, mitä nyt Paasilinnaa olen lukenut). En varsinaisesti tiedä, onko tämä kirja hauska. Se oli ihan kepeä ja tavallaan huvittava, mutta ei se minua nauramaan saanut. Eikä oikeastaan sen paremmin edes viihtymään. Kirja tuli luettua, mutta siinäpä se. Eipä jäänyt jälkipolville mitään sen enempää kommentoimista tästä.
Magne Hovden: Saamelandia (2012)
Alkuperäisteos: Sameland (2010)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 252
tiistai 22. syyskuuta 2015
Katja Kettu: Kätilö
37. Opsista, miten hiljaista on taas pitänyt! Olen aloittanut kolmea kirjaa, joista yhden olen saanut loppuun. Sen jälkeen lukuinto on onneksi palannut. Jatkossakin siis tulee päivityksiä pienen hiljaisen vaiheen jälkeen.
Kaiken jälkeen sain siis luettua Katja Ketun Kätilön (2011). Siinäpä kirja, joka on ollut kovasti pinnalla juuri nyt sen elokuvaversion tultua. Itse tartuin kirjaan kuitenkin muista syistä; se oli lukupiirikirjanamme, joten se oli vähän niin kuin pakko lukea. On ehkä tunnustettava jo alkuunsa, että en olisi kirjaa varmaankaan saanut loppuun, ellei olisi ollut "pakko".
En oikeastaan edes tiedä, mitä kirjasta sanoisin. Kirjahan siis käsittelee suomalaista kätilöä ja saksalaista SS-upseeria jatkosodan ja Lapin sodan melskeissä. Tuntuu, että näistä Suomen sodista on viime aikoina kirjoitettu paljon milloin mistäkin näkökulmasta. Nämä aiheet eivät itseäni ole koskaan niin kiinnostaneet.
Kätilön lukeminen oli hidasta. Minulle ei tullut oikeastaan hetkeksikään sellaista oloa, että pakko saada lukea lisää, mitä tulee tapahtumaan. Ei, luin pätkän kerrallaan ja huokailin. Kesti kauan päästä perille, kuka oli kuka ja hahmottaa, kenen näkökulmasta kerrotaan ja missä ajassa liikutaan. Ja sitten vielä kaiken tämän jälkeen punoa tapahtumat yhteen. En tiedä, onnistuinko siinä lopultakaan.
Kätilö, Vikasilimä, Villisilmä, Fräulein Schwester on raju ja rujo niin puheiltaan kuin teoiltaankin. Hän on "kätilö Jumalan armosta" (s. 10), "punikin pentu" ja "kylän hullu narttukoira". Hän rakastuu SS-upseeri Johann Angelhurstiin, jota Johanneksena puhuttelee. Hän on valmis seuraamaan miestä Venäjän puolelle, Titovkan vankileirille, keskelle kauheuksia. Koko kirjan ajan liikutaan siis pohjoisessa: joko Suomen Lapissa, Titovkan leirillä tai Norjan puolella Kuolleen miehen vuonolla. Kaikilla keskeisillä henkilöillä on sekä takanaan että edessään kauheuksia, niin itse tehtyjä kuin heihin kohdistuneitakin.
Kirjassa minua häiritsi, kuten jo aiemmin mainittua, sen tietynlainen sekavuus ja poukkoilevuus. Kirja herätti kai jonkinasteista kohua kielellään: sen dialogit on kirjoitettu peräpohjolan murteella ja dialogi on todella rivoa ja rajua. Itseäni tuo kieli kiehtoi. Taas kerran ihailen, miten joku osaakin kirjoittaa noin rikkaasti, voimakkaasti ja kekseliäästi! Kieli oli ehdottomasti kirjan parasta antia. Jos kieli ei olisi ollut mitä oli, olisi kirja ollut varsin lattea. Loppuun siteeraus Suomen Kuvalehden tekemästä jutusta Katja Ketusta "...näyttää hipiltä mutta kirjoittaa kuin perkele."
Katja Kettu: Kätilö (2011)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 344
Kaiken jälkeen sain siis luettua Katja Ketun Kätilön (2011). Siinäpä kirja, joka on ollut kovasti pinnalla juuri nyt sen elokuvaversion tultua. Itse tartuin kirjaan kuitenkin muista syistä; se oli lukupiirikirjanamme, joten se oli vähän niin kuin pakko lukea. On ehkä tunnustettava jo alkuunsa, että en olisi kirjaa varmaankaan saanut loppuun, ellei olisi ollut "pakko".
En oikeastaan edes tiedä, mitä kirjasta sanoisin. Kirjahan siis käsittelee suomalaista kätilöä ja saksalaista SS-upseeria jatkosodan ja Lapin sodan melskeissä. Tuntuu, että näistä Suomen sodista on viime aikoina kirjoitettu paljon milloin mistäkin näkökulmasta. Nämä aiheet eivät itseäni ole koskaan niin kiinnostaneet.
Kätilön lukeminen oli hidasta. Minulle ei tullut oikeastaan hetkeksikään sellaista oloa, että pakko saada lukea lisää, mitä tulee tapahtumaan. Ei, luin pätkän kerrallaan ja huokailin. Kesti kauan päästä perille, kuka oli kuka ja hahmottaa, kenen näkökulmasta kerrotaan ja missä ajassa liikutaan. Ja sitten vielä kaiken tämän jälkeen punoa tapahtumat yhteen. En tiedä, onnistuinko siinä lopultakaan.
Kätilö, Vikasilimä, Villisilmä, Fräulein Schwester on raju ja rujo niin puheiltaan kuin teoiltaankin. Hän on "kätilö Jumalan armosta" (s. 10), "punikin pentu" ja "kylän hullu narttukoira". Hän rakastuu SS-upseeri Johann Angelhurstiin, jota Johanneksena puhuttelee. Hän on valmis seuraamaan miestä Venäjän puolelle, Titovkan vankileirille, keskelle kauheuksia. Koko kirjan ajan liikutaan siis pohjoisessa: joko Suomen Lapissa, Titovkan leirillä tai Norjan puolella Kuolleen miehen vuonolla. Kaikilla keskeisillä henkilöillä on sekä takanaan että edessään kauheuksia, niin itse tehtyjä kuin heihin kohdistuneitakin.
Kirjassa minua häiritsi, kuten jo aiemmin mainittua, sen tietynlainen sekavuus ja poukkoilevuus. Kirja herätti kai jonkinasteista kohua kielellään: sen dialogit on kirjoitettu peräpohjolan murteella ja dialogi on todella rivoa ja rajua. Itseäni tuo kieli kiehtoi. Taas kerran ihailen, miten joku osaakin kirjoittaa noin rikkaasti, voimakkaasti ja kekseliäästi! Kieli oli ehdottomasti kirjan parasta antia. Jos kieli ei olisi ollut mitä oli, olisi kirja ollut varsin lattea. Loppuun siteeraus Suomen Kuvalehden tekemästä jutusta Katja Ketusta "...näyttää hipiltä mutta kirjoittaa kuin perkele."
Katja Kettu: Kätilö (2011)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 344
torstai 6. elokuuta 2015
Gillian Flynn: Teräviä esineitä
36. Gillian Flynn teki sen taas! Kirjoitti inhottavan koukuttavan kirjan, Teräviä esineitä (2015). Kirja on todellisuudessa Flynnin esikoisteos, mutta vasta viimeisimpänä suomennettu. Toisin kuin kaksi edeltäjäänsä (tai seuraajaansa, miten tämänkin nyt sitten ottaa), Teräviä esineitä etenee kronologisesti.
Camille Preaker on Chicagossa asuva toimittaja, joka komennetaan kotiseuduilleen tutkimaan pienten tyttöjen murhia. Camille on yrittänyt pitää etäisyyttä lapsuudenkotiinsa ja lapsuutensa pikkukaupunkiin Wind Gapiin, mutta joutuu kuin joutuukin nyt sinne. Paikka ahdistaa Camillea niin, että ihoa kihelmöi. Sekä lukijan että itse kirjan päähenkilönkin.
Piirit ovat pienet ja harvat Camillen kouluaikaisista kavereista on päässyt paikasta pois. Camillen äiti on etäinen hienostorouva, jolla on uusi aviomies ja uusi lapsi, Amma. Ammaa Camillen äiti, Adora, hoivaa minkä ehtii. Amma sairastelee paljon. Se tuo Camillen mieleen hänen edesmenneen pikkusiskonsa Marianin, joka myös sairasteli lapsuudessaan paljon. Amma on 13-vuotias ja esittää kotona kilttiä. Todellisuudessa hän on pahimman luokan teinipissis, joka pomottaa kavereitaan, juo alkoholia ja käyttää huumeita ja haluaa vetää myös Camillen kimppaansa. Lukija pystyy aistimaan kaiken sen pahuuden ja ilkeyden, mikä Camillen perheeseen kätkeytyy.
Jälleen vaan ihmetyttää, miten Flynn pystyy kerta toisensa jälkeen keksimään mitä iljettävämpiä juonia ja kuvaamaan paikkoja ja ihmisiä niin raadollisesti. Tämän kirjan miljöö on aivan toinen kuin Pahan paikan, mutta yhtä lailla paha on tämäkin paikka. Pakko taas jäädä odottamaan Flynnin mahdollista seuraavaa kirjaa. Näistä on myös tehty elokuvia, jotka nekin olisi mielenkiintoista nähdä!
Gillian Flynn: Teräviä esineitä (2015)
Alkuperäisteos: Sharp Objects
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Maria Lyytinen
Sivuja: 317
Camille Preaker on Chicagossa asuva toimittaja, joka komennetaan kotiseuduilleen tutkimaan pienten tyttöjen murhia. Camille on yrittänyt pitää etäisyyttä lapsuudenkotiinsa ja lapsuutensa pikkukaupunkiin Wind Gapiin, mutta joutuu kuin joutuukin nyt sinne. Paikka ahdistaa Camillea niin, että ihoa kihelmöi. Sekä lukijan että itse kirjan päähenkilönkin.
Piirit ovat pienet ja harvat Camillen kouluaikaisista kavereista on päässyt paikasta pois. Camillen äiti on etäinen hienostorouva, jolla on uusi aviomies ja uusi lapsi, Amma. Ammaa Camillen äiti, Adora, hoivaa minkä ehtii. Amma sairastelee paljon. Se tuo Camillen mieleen hänen edesmenneen pikkusiskonsa Marianin, joka myös sairasteli lapsuudessaan paljon. Amma on 13-vuotias ja esittää kotona kilttiä. Todellisuudessa hän on pahimman luokan teinipissis, joka pomottaa kavereitaan, juo alkoholia ja käyttää huumeita ja haluaa vetää myös Camillen kimppaansa. Lukija pystyy aistimaan kaiken sen pahuuden ja ilkeyden, mikä Camillen perheeseen kätkeytyy.
Jälleen vaan ihmetyttää, miten Flynn pystyy kerta toisensa jälkeen keksimään mitä iljettävämpiä juonia ja kuvaamaan paikkoja ja ihmisiä niin raadollisesti. Tämän kirjan miljöö on aivan toinen kuin Pahan paikan, mutta yhtä lailla paha on tämäkin paikka. Pakko taas jäädä odottamaan Flynnin mahdollista seuraavaa kirjaa. Näistä on myös tehty elokuvia, jotka nekin olisi mielenkiintoista nähdä!
Gillian Flynn: Teräviä esineitä (2015)
Alkuperäisteos: Sharp Objects
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Maria Lyytinen
Sivuja: 317
tiistai 28. heinäkuuta 2015
Jarkko Sipilä: Luupuisto
35. No nyt ollaan enemmän jotenkin minua miellyttävässä kirjallisuudessa. Vaikka Röngänkin kirjat määritellään dekkareiksi, kolahtaa Jarkko Sipilä huomattavasti enemmän. Nyt löysin kirjastosta uusimman Takamäki-dekkarin nimeltään Luupuisto (2014). En ole ihan varma, olisinkohan lukenut kaikki Sipilän teokset... Mahdollisesti. Harmi, ettei aiemmilta ajoilta itselläni ole tallessa mitään listoja.
Luupuiston tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun sienestäjä löytää Helsingin Keskuspuistosta luunpalasen. Asiaa aletaan tutkia tarkemmin, jolloin löytyy toinenkin ruumis. Lopulta vyyhti vie huumekauppaan ja hyväksikäytönkin pariin. Siinä ehkä juoni noin lyhykäisyydessään. Tarkemmin on hankala kertoa, ettei tule paljastaneeksi liikaa.
Juoni oli monisäikeinen, mutta pysyi valtavan hienosti kuitenkin kasassa! Tykkään todella Sipilän tavasta kirjoittaa: hän ei sorru turhaan kielellä kikkailuun tai tunnelmakuvien luomiseen. Ei sillä, että niissä mitään pahaa olisi, mutta tällaisessa perinteisessä poliisiromaanissa se ei ole tarpeen. Asia tulee selväksi vähemmälläkin.
Sipilä kuvaa poliisin työtä uskottavasti, varmaankin omasta rikostoimittajantaustastaan johtuen. Tämän lisäksi myös hahmot ovat erittäin hyvin luotuja. Tähän hätään en kyllä keksi nyt kirjasta mitään moitittavaa. Oli yksi vuoden viihdyttävimmistä lukukokemuksista tähän asti! En vain voinut laskea kirjaa käsistäni, vaan halusin lukea, lukea ja lukea päästäkseni loppuun.
Jarkko Sipilä: Luupuisto (2014)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 250
Luupuiston tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun sienestäjä löytää Helsingin Keskuspuistosta luunpalasen. Asiaa aletaan tutkia tarkemmin, jolloin löytyy toinenkin ruumis. Lopulta vyyhti vie huumekauppaan ja hyväksikäytönkin pariin. Siinä ehkä juoni noin lyhykäisyydessään. Tarkemmin on hankala kertoa, ettei tule paljastaneeksi liikaa.
Juoni oli monisäikeinen, mutta pysyi valtavan hienosti kuitenkin kasassa! Tykkään todella Sipilän tavasta kirjoittaa: hän ei sorru turhaan kielellä kikkailuun tai tunnelmakuvien luomiseen. Ei sillä, että niissä mitään pahaa olisi, mutta tällaisessa perinteisessä poliisiromaanissa se ei ole tarpeen. Asia tulee selväksi vähemmälläkin.
Sipilä kuvaa poliisin työtä uskottavasti, varmaankin omasta rikostoimittajantaustastaan johtuen. Tämän lisäksi myös hahmot ovat erittäin hyvin luotuja. Tähän hätään en kyllä keksi nyt kirjasta mitään moitittavaa. Oli yksi vuoden viihdyttävimmistä lukukokemuksista tähän asti! En vain voinut laskea kirjaa käsistäni, vaan halusin lukea, lukea ja lukea päästäkseni loppuun.
Jarkko Sipilä: Luupuisto (2014)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 250
sunnuntai 26. heinäkuuta 2015
Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki
34. Oho, onpa nyt ollut vähän taas laiskaa. Luettavana on eräs vähän massiivisempi teos, joka nyt kyllä vähän tyssäsi. Piti saada pari dekkaria tähän väliin!
Ensimmäisenä itselleni uusi tuttavuus, Matti Rönkä. Jostain syystä en ole tullut aiemmin hänen kirjoihinsa tarttuneeksi, mutta nyt kesänviettopaikassa käteen osui Röngän teos Isä, poika ja paha henki (2007). Ehkä olisi ollut järkevää aloittaa Viktor Kärppä -sarjan lukeminen ihan ensimmäisestä osasta. Nyt minulle jäi vähän epäselväksi, kuka tai mikä tämä Viktor Kärppä on miehiään... Mielestäni tämä kirja oli kirjoitettu siihen tapaan, että lukijan oletettiin tietävän ihan perusasiat. (Tai no, nyt kun mietin, näin taitaa asian laita olla myös esim. Reijo Mäen Vares-kirjoissa...)
No, oli miten oli, asiaan. Viktor Kärpän bisnekset (mitkä?) eivät oikein suju. Minulle ei ihan tarkalleen käynyt ilmi, mitä bisnestä Kärppä tekee, mutta ainakin vähän harmailla alueilla hän bisneksineen liikkuu... Kotona on vaimo ja pieni lapsi, eikä vaimo aina vaikuta ihan tyytyväiseltä.
Sitten Suomeen saapuu Venäjältä Pavel Vadajev, suomeksi Paavo Vatanen. Hänelle on luvattu kuukauden työstä vuoden palkka. Paavoa kuvataan hieman yksinkertaisena mutta ahkerana ja tunnollisena miehenä. Paavo kuitenkin katoaa, ja Venäjältä saapuu hänen peräänsä hänen vaimonsa heidän pienen poikansa kanssa. Paavo on kaukaista sukua Viktor Kärpälle, joten Paavon vaimo suuntaa Viktorin luo. Viktor Kärppä päätyy siis omien hommiensa ohella selvittämään Paavon kohtaloa.
Sanoisin, että tämä oli sellaista harmitonta lukemista. Mitään suurempia elämyksiä tai oivalluksia se ei tarjonnut, eikä juoni ollut mitenkään erikoisen vetävä. Se, mikä oli hyvää ja mistä nautin, olivat henkilöiden väliset dialogit. Voisin ehkä antaa Viktor Kärpälle mahdollisuuden, jos vaikka ihan ensimmäisestä osasta lähtisin seuraavaksi liikkeelle.
Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki (2007)
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 236
Ensimmäisenä itselleni uusi tuttavuus, Matti Rönkä. Jostain syystä en ole tullut aiemmin hänen kirjoihinsa tarttuneeksi, mutta nyt kesänviettopaikassa käteen osui Röngän teos Isä, poika ja paha henki (2007). Ehkä olisi ollut järkevää aloittaa Viktor Kärppä -sarjan lukeminen ihan ensimmäisestä osasta. Nyt minulle jäi vähän epäselväksi, kuka tai mikä tämä Viktor Kärppä on miehiään... Mielestäni tämä kirja oli kirjoitettu siihen tapaan, että lukijan oletettiin tietävän ihan perusasiat. (Tai no, nyt kun mietin, näin taitaa asian laita olla myös esim. Reijo Mäen Vares-kirjoissa...)
No, oli miten oli, asiaan. Viktor Kärpän bisnekset (mitkä?) eivät oikein suju. Minulle ei ihan tarkalleen käynyt ilmi, mitä bisnestä Kärppä tekee, mutta ainakin vähän harmailla alueilla hän bisneksineen liikkuu... Kotona on vaimo ja pieni lapsi, eikä vaimo aina vaikuta ihan tyytyväiseltä.
Sitten Suomeen saapuu Venäjältä Pavel Vadajev, suomeksi Paavo Vatanen. Hänelle on luvattu kuukauden työstä vuoden palkka. Paavoa kuvataan hieman yksinkertaisena mutta ahkerana ja tunnollisena miehenä. Paavo kuitenkin katoaa, ja Venäjältä saapuu hänen peräänsä hänen vaimonsa heidän pienen poikansa kanssa. Paavo on kaukaista sukua Viktor Kärpälle, joten Paavon vaimo suuntaa Viktorin luo. Viktor Kärppä päätyy siis omien hommiensa ohella selvittämään Paavon kohtaloa.
Sanoisin, että tämä oli sellaista harmitonta lukemista. Mitään suurempia elämyksiä tai oivalluksia se ei tarjonnut, eikä juoni ollut mitenkään erikoisen vetävä. Se, mikä oli hyvää ja mistä nautin, olivat henkilöiden väliset dialogit. Voisin ehkä antaa Viktor Kärpälle mahdollisuuden, jos vaikka ihan ensimmäisestä osasta lähtisin seuraavaksi liikkeelle.
Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki (2007)
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 236
tiistai 7. heinäkuuta 2015
Desmond Bagley: Suomalainen nuorallatanssi
33. Vähän erilainen kirja tuli luettua tähän väliin. Tai no, erilainen ja erilainen, mutta ainakin ilmeisen tuntematon kirja ainakin. Tämä kirja osui käsiini muistaakseni yliopiston kirjaston poistomyynnistä, josta sen ostin alun perin miehelle; hän kun oli lukenut aiemmin Desmond Bagleyn kirjoja. Tästä on jo vuosia aikaa, joten jo nyt tartuin siihen itse. Kyseessä siis on kirja nimeltä Suomalainen nuorallatanssi (1973). Silloin alun alkaen kirjan nimi kiinnitti huomioni ja kiinnostuin, mitä ja miten kirja Suomesta tai suomalaisista kertoo.
Kirja alkaa, kun brittiläinen Giles Denison herää, eikä tiedä, missä on. Pian hän kauhukseen huomaa, ettei tunne omia kasvojaan. Mitä hänelle on tapahtunut? Kun Denison alkaa hiljalleen tointua ja pystyy toimimaan, hän toteaa, että on menettänyt elämästään viikon pituisen jakson. Ja että oman kotinsa sijasta hän onkin nyt oslolaisessa hotellissa. Ja siitä alkaa seikkailu, joka vie Denisonin aina Suomeen asti.
En aiemmin ole lukenut 1970-luvulla kirjoitettuja jännitys- tai toimintakirjoja. Tämä oli siis positiivinen yllätys. Niin oli meininki kuin Remeksessä tai Soininvaarassa ikään, kun suurvallat kilvoittelevat keskenään. Tässä kirjassa kaiken takana, siis syynä kaikkeen tuohon toimintaan, on suomalaissyntyinen Harry Mayrick. Hänen isänsä on ennen sotia tehnyt keksinnön, josta nyt haluaisivat hyötyä niin USA kuin neuvostoliittokin.
Suomessa Denison joukkoineen (tai paremminkin joukkio, johon Denison on vedetty mukaan) liikkuu niin pohjoisimmassa Lapissa kuin itärajan takana Karjalassa. Varsinkin Karjalan kuvauksen kohdista tykkäsin kovin. Ihan mukavasti kirjaan oli saatu suomalaisuutta saunoineen ja koskenkorvineen. Se varsinkin jotenkin herätti ajatuksia, miten hienosti Bagley on taustatyönsä tehnyt! Tuohon aikaan kun ei juuri nettiä ollut. Kirjailijan on todella pitänyt perehtyä ympäristöön ja ylipäätään vieraaseen yhteiskuntaan ihan eri tavalla. En ollut aiemmin kuullut käsitettä "suomalainen nuorallatanssi", joka kyllä kirjassa sitten selitettiin. Itselleni jäi vähän hämäräksi, oliko tuo vain kirjailijan sepitettä, vai onko ilmaisu joskus oikeasti ollut käytössä...
Desmond Bagley: Suomalainen nuorallatanssi (1973)
Alkuperäisteos: The Tightrope Men (1973)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Rauno Velling ja Simo Mäenpää
Sivuja: 324
Kirja alkaa, kun brittiläinen Giles Denison herää, eikä tiedä, missä on. Pian hän kauhukseen huomaa, ettei tunne omia kasvojaan. Mitä hänelle on tapahtunut? Kun Denison alkaa hiljalleen tointua ja pystyy toimimaan, hän toteaa, että on menettänyt elämästään viikon pituisen jakson. Ja että oman kotinsa sijasta hän onkin nyt oslolaisessa hotellissa. Ja siitä alkaa seikkailu, joka vie Denisonin aina Suomeen asti.
En aiemmin ole lukenut 1970-luvulla kirjoitettuja jännitys- tai toimintakirjoja. Tämä oli siis positiivinen yllätys. Niin oli meininki kuin Remeksessä tai Soininvaarassa ikään, kun suurvallat kilvoittelevat keskenään. Tässä kirjassa kaiken takana, siis syynä kaikkeen tuohon toimintaan, on suomalaissyntyinen Harry Mayrick. Hänen isänsä on ennen sotia tehnyt keksinnön, josta nyt haluaisivat hyötyä niin USA kuin neuvostoliittokin.
Suomessa Denison joukkoineen (tai paremminkin joukkio, johon Denison on vedetty mukaan) liikkuu niin pohjoisimmassa Lapissa kuin itärajan takana Karjalassa. Varsinkin Karjalan kuvauksen kohdista tykkäsin kovin. Ihan mukavasti kirjaan oli saatu suomalaisuutta saunoineen ja koskenkorvineen. Se varsinkin jotenkin herätti ajatuksia, miten hienosti Bagley on taustatyönsä tehnyt! Tuohon aikaan kun ei juuri nettiä ollut. Kirjailijan on todella pitänyt perehtyä ympäristöön ja ylipäätään vieraaseen yhteiskuntaan ihan eri tavalla. En ollut aiemmin kuullut käsitettä "suomalainen nuorallatanssi", joka kyllä kirjassa sitten selitettiin. Itselleni jäi vähän hämäräksi, oliko tuo vain kirjailijan sepitettä, vai onko ilmaisu joskus oikeasti ollut käytössä...
Desmond Bagley: Suomalainen nuorallatanssi (1973)
Alkuperäisteos: The Tightrope Men (1973)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Rauno Velling ja Simo Mäenpää
Sivuja: 324
perjantai 3. heinäkuuta 2015
Cathi Unsworth (toim.): Lontoo Noir
32. Ja heti perään pukkaa jo toinen novellikokoelma! Tällä kerralla siis oikeasti novelleja, edellinenhän oli enemmänkin pakinoita. Nyt siis luetuksi tuli brittiläisen Cathi Unsworthin toimittama Lontoo Noir (2015), joka vie lukijansa nimensä mukaisesti Lontoon pimeälle puolelle.
Kirjoittajia on, hehheh ja ylläriylläri, useita. Suurin osa on oikeastaan täysin vieraita nimiä minulle. Stuart Homen nimen olen tainnut aiemmin kuulla. Muita kirjoittajia olivat mm. Joolz Denby, Ken Bruen, Patrick McCabe ja kirjan toimittanut Cathi Unsworth itse.
Kirjan alussa on kivasti summittainen Lontoon kartta, mihin on merkitty tapahtumapaikat, ja jokaisen novellin aluksi on maininta, missä mennään. Olen itse melkoinen Lontoo-fani, joten oli kivaa lukea kirja, joka sijoittuu Lontooseen, vieläpä monipuolisesti eri puolille. Ja koska kirjoittajia on monia, sitä kautta myös kertojien äänet ovat moninaiset, samaten näkökulmat. Tajusin muuten, että enpä tästä Lontoo-faniudesta huolimatta ole montaakaan sinne sijoittuvaa kirjaa lukenut. Ja nyt kun tarkemmin mietin, en juuri tunne brittiläistä nykykirjallisuuttakaan...
Lontoo Noir kertoo mielestäni monipuolisesti brittiläisen yhteiskunnan kerroksista; työläisistä ja punkkareista, irlantilaisista ja muista maahanmuuttjista. Kirjassa on kavalluksia, ryöstöjä, muutenkin häikäilemättömiä rikoksia. Kaikki tarinat eivät kolahtaneet, mutta ei sen niin väliä. Pääsääntöisesti lukukokemuksena ihan jees.
Cathi Unsworth: Lontoo Noir (2015)
Alkuperäisteos: London Noir (2014)
Kustantaja: Like
Suomentanut: Juha Ahokas
Sivuja: 300
Kirjoittajia on, hehheh ja ylläriylläri, useita. Suurin osa on oikeastaan täysin vieraita nimiä minulle. Stuart Homen nimen olen tainnut aiemmin kuulla. Muita kirjoittajia olivat mm. Joolz Denby, Ken Bruen, Patrick McCabe ja kirjan toimittanut Cathi Unsworth itse.
Kirjan alussa on kivasti summittainen Lontoon kartta, mihin on merkitty tapahtumapaikat, ja jokaisen novellin aluksi on maininta, missä mennään. Olen itse melkoinen Lontoo-fani, joten oli kivaa lukea kirja, joka sijoittuu Lontooseen, vieläpä monipuolisesti eri puolille. Ja koska kirjoittajia on monia, sitä kautta myös kertojien äänet ovat moninaiset, samaten näkökulmat. Tajusin muuten, että enpä tästä Lontoo-faniudesta huolimatta ole montaakaan sinne sijoittuvaa kirjaa lukenut. Ja nyt kun tarkemmin mietin, en juuri tunne brittiläistä nykykirjallisuuttakaan...
Lontoo Noir kertoo mielestäni monipuolisesti brittiläisen yhteiskunnan kerroksista; työläisistä ja punkkareista, irlantilaisista ja muista maahanmuuttjista. Kirjassa on kavalluksia, ryöstöjä, muutenkin häikäilemättömiä rikoksia. Kaikki tarinat eivät kolahtaneet, mutta ei sen niin väliä. Pääsääntöisesti lukukokemuksena ihan jees.
Cathi Unsworth: Lontoo Noir (2015)
Alkuperäisteos: London Noir (2014)
Kustantaja: Like
Suomentanut: Juha Ahokas
Sivuja: 300
keskiviikko 1. heinäkuuta 2015
Reijo Mäki: Yhden tähden mies
31. Aloin miettiä, että olenkohan ennen kirjoittanutkaan mistään novellikokoelmasta... Kai minä jostain Anna-Leena Härkösen kokoelmasta olen saattanutkin. Silti tuntuu nyt vähän vieraalta lähteä kirjoittamaan Reijo Mäen pakinakokoelmasta Yhden tähden mies (2009). Että mitä tällaisesta pirstaleisesta kirjasta sitten kertoisi, kun varsinaista juonta ei ole kerrottavaksi.
Yhden tähden mies, eli epäkorrekteja mielipiteitä Uuden Apteekin hyllyltä, pitää siis sisällään Reijo Mäen kolumneja ja pakinoita, joista ainakin osa on aikanaan julkaistu Seurassa. Osa lienee ihan uusiakin. Takakansi jatkaa: "---luotaa ajan ilmiöitä ja kirjailijanelämän sattumuksia valomerkistä välittämättä." En muuten tainnut lukea takakantta etukäteen. Nyt tuli mieleeni, että nuo epäkorrektit mielipiteet luonnehtivat kirjaa varsin hyvin. Sillä sellainenhan Mäki on: hän tahallaan haluaa ilmaista asioita kärjistetysti ja tavalla, joka varmasti loukkaa osaa ihmisistä. Sivalluksensa saavat niin feministit, kasvissyöjät kuin uskonnolliset fanaatikotkin, tai ei edes fanaatikot, ihan ylipäätään uskovaiset. Toisaalta Mäki myös avaa yksityiselämäänsä tavalla, joka on ainakin minulle ihan uutta.
Mäki kirjoittaa tutun letkeällä tyylillään, ja tarinat ovat lyhyitä, joten kirjan lukee nopeasti. Kaiken kaikkiaan (hmm, taidan lopetella jokaisen postauksen tuolla ilmauksella tehden yhteenvedon kirjasta, no, se sallittakoon) helppo, harmiton, hajuton ja mauton kokoelma. No, ei ehkä hajuton ja mauton, mutta ainakaan minulle se ei suurempia sykäyksiä aiheuttanut.
Reijo Mäki: Yhden tähden mies (2009)
Kustantaja: Seven
Sivuja: 204
Yhden tähden mies, eli epäkorrekteja mielipiteitä Uuden Apteekin hyllyltä, pitää siis sisällään Reijo Mäen kolumneja ja pakinoita, joista ainakin osa on aikanaan julkaistu Seurassa. Osa lienee ihan uusiakin. Takakansi jatkaa: "---luotaa ajan ilmiöitä ja kirjailijanelämän sattumuksia valomerkistä välittämättä." En muuten tainnut lukea takakantta etukäteen. Nyt tuli mieleeni, että nuo epäkorrektit mielipiteet luonnehtivat kirjaa varsin hyvin. Sillä sellainenhan Mäki on: hän tahallaan haluaa ilmaista asioita kärjistetysti ja tavalla, joka varmasti loukkaa osaa ihmisistä. Sivalluksensa saavat niin feministit, kasvissyöjät kuin uskonnolliset fanaatikotkin, tai ei edes fanaatikot, ihan ylipäätään uskovaiset. Toisaalta Mäki myös avaa yksityiselämäänsä tavalla, joka on ainakin minulle ihan uutta.
Mäki kirjoittaa tutun letkeällä tyylillään, ja tarinat ovat lyhyitä, joten kirjan lukee nopeasti. Kaiken kaikkiaan (hmm, taidan lopetella jokaisen postauksen tuolla ilmauksella tehden yhteenvedon kirjasta, no, se sallittakoon) helppo, harmiton, hajuton ja mauton kokoelma. No, ei ehkä hajuton ja mauton, mutta ainakaan minulle se ei suurempia sykäyksiä aiheuttanut.
Reijo Mäki: Yhden tähden mies (2009)
Kustantaja: Seven
Sivuja: 204
maanantai 29. kesäkuuta 2015
Esa Mäkinen: Totuuskuutio
30. Kirjaston uutuushyllystä tarttui käsiini Helsingin Sanomien toimittajan Esa Mäkisen esikoisteos Totuuskuutio (2015), johon tartuin vailla sen kummempia ennakkotietoja tai luuloja. Takakansi kertoi kirjan olevan teknotrilleri ja kirjaston puolesta kirja oli luokiteltu spekulatiiviseksi fiktioksi. Lukiessani mietin itse, voisiko kirjan luokitella scifiksi vai ei. Ainakin se kuvasi tulevaisuuden dystopiaa, ihan ansiokkaastikin. Itse en ole sellaisen ns. perinteisen scifin ystävä ollenkaan, mutta tämäntyyliset dystopiakuvaukset kyllä kolahtavat.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat siis tulevaisuuden Helsinkiin, ehkä noin 2050-luvulle. Tuon ajan Helsinki on melko ankea paikka. Luokkaerot ovat repineet yhteiskuntaa, ja ihmisiä asuu aitojen rajaamilla hyvillä alueilla, toisaalta sitten taas ränsistyneissä lähiöissä. Keskustaan pääsee vain kulkuporttien läpi. Tietoverkot hallitsevat kaikkea ja kaikkia.
Päähenkilö Tero Lilja työskentelee täsmäyttäjänä Celsius-nimisessä firmassa. Juuri tämä Celsius tuntuu hallitsevan kaikkea ja sen valta ulottuu kaikkialle. Firma siis hallinnoi sitä, mitä internetissä tapahtuu, ja täsmäyttäjä puolestaan, no, täsmäyttää, tietoja tarpeen mukaan. Jos jostain asiasta on asiatonta infoa, tarpeen mukaan täsmäyttäjät muuttavat tiedon toiseksi.
Lilja elää turvattua elämää vaimonsa Annan kanssa aitojen sisällä. Anna on taiteilija, jonka uusin näyttely avataan juuri. Sitten tapahtuu tragedia, jolle Tero haluaisi oikeutusta. Se ei kuitenkaan onnistu, sen on Celsius päättänyt. Tero käy siis taistoon työnantajaansa vastaan.
Loppumetreillä kirjan imu vähän lakkasi, mutta alkuun lukeminen sujui hyvin. Ihailin, ja ihailen, sitä, miten Mäkinen on luonut kekseliään tulevaisuuskuvan. Jotenkin jopa pelottavan aidonkuuloisen. Henkilöhahmot jäivät mielestäni vähän pinnallisiksi ja kaukaisiksi, samaten dialogi oli vähän kökköä. Ja taas jossain kohdissa sai miettiä, mikä on totta ja mikä tarua, siis tarinan kerronnan kannalta. Kaiken kaikkiaan kuitenkin piristävän erilainen lukukokemus.
Esa Mäkinen: Totuuskuutio (2015)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 239
Kirjan tapahtumat sijoittuvat siis tulevaisuuden Helsinkiin, ehkä noin 2050-luvulle. Tuon ajan Helsinki on melko ankea paikka. Luokkaerot ovat repineet yhteiskuntaa, ja ihmisiä asuu aitojen rajaamilla hyvillä alueilla, toisaalta sitten taas ränsistyneissä lähiöissä. Keskustaan pääsee vain kulkuporttien läpi. Tietoverkot hallitsevat kaikkea ja kaikkia.
Päähenkilö Tero Lilja työskentelee täsmäyttäjänä Celsius-nimisessä firmassa. Juuri tämä Celsius tuntuu hallitsevan kaikkea ja sen valta ulottuu kaikkialle. Firma siis hallinnoi sitä, mitä internetissä tapahtuu, ja täsmäyttäjä puolestaan, no, täsmäyttää, tietoja tarpeen mukaan. Jos jostain asiasta on asiatonta infoa, tarpeen mukaan täsmäyttäjät muuttavat tiedon toiseksi.
Lilja elää turvattua elämää vaimonsa Annan kanssa aitojen sisällä. Anna on taiteilija, jonka uusin näyttely avataan juuri. Sitten tapahtuu tragedia, jolle Tero haluaisi oikeutusta. Se ei kuitenkaan onnistu, sen on Celsius päättänyt. Tero käy siis taistoon työnantajaansa vastaan.
Loppumetreillä kirjan imu vähän lakkasi, mutta alkuun lukeminen sujui hyvin. Ihailin, ja ihailen, sitä, miten Mäkinen on luonut kekseliään tulevaisuuskuvan. Jotenkin jopa pelottavan aidonkuuloisen. Henkilöhahmot jäivät mielestäni vähän pinnallisiksi ja kaukaisiksi, samaten dialogi oli vähän kökköä. Ja taas jossain kohdissa sai miettiä, mikä on totta ja mikä tarua, siis tarinan kerronnan kannalta. Kaiken kaikkiaan kuitenkin piristävän erilainen lukukokemus.
Esa Mäkinen: Totuuskuutio (2015)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 239
keskiviikko 17. kesäkuuta 2015
Gillian Flynn: Paha paikka
29. Muistelin, että Gillian Flynnin ensimmäinen suomennettu kirja, Kiltti tyttö, olisi tehnyt minuun vaikutuksen. Luin äsken siitä kirjoittamani postauksen, enkä siinä kyllä ollut ollenkaan niin vakuuttunut kuin muistin. Yhtä kaikki, omien muistelmieni jälkimainingeissa olin lainannut Gillian Flynnin uuden suomennoksen, Paha paikka (2014).
Tämäkin kirja on aika inhottava, ihan kaikin tavoin. Kirja kertoo Libbysta, jonka perhe on surmattu 25 vuotta sitten. Surmista syytettynä on Libbyn veli, Ben. Ben istuu surmista siis elinkautista, eikä Libby ole häntä kertaakaan käynyt katsomassa. Libby on vähän vastenmielinen hahmo: hän on työtävieroksuva, inhottava näpistelijä. Kun Libby jäi niin julmalla tavalla orvoksi, ihmiset alkoivat sääliä häntä ja lähetellä rahaa hyväntekeväisyysrahaston kautta. Nyt rahat ovat kuitenkin ehtyneet, joten jotain pitäisi tehdä. Juuri sopivasti Libbyyn otetaan yhteyttä Kill Klub -nimisestä seurasta, joka tutkii selvittämättömiä rikoksia. Seura tarjoaa Libbylle rahaa siitä, että Libby kävisi haastattelemassa veljeään ja ottaisi paremmin selvää, mitä heidän kotitilallaan tapahtui 3. tammikuuta vuonna 1985.
Kuten Kiltissä tytössä, tässäkin tarinaa kuljetetaan eri ajoissa: kirjassa kuvataan Libbyn nykyhetkeä, ja muiden hänen perheenjäseniensä ajatuksia surmapäivää edeltävästä päivästä alkaen. Menneisyyden tapahtumat liikkuvat hitaasti, minuutin tarkkuudella kohti tuhoa. Nykyaika puolestaan kattaa useampia viikkoja, tai ehkä paremminkin kuukausia.
Kirjassa kaikki on kurjaa. Se kuvaa tavattoman uskottavasti ja selvästi, millaista on elämä kansasilaisessa pikkukaupungissa nyt ja silloin. Miten niin sanottu valkoinen roskasakki elää ja kitkuttelee ankeissa, likaisissa, homeisissa taloissaan nälkäisinä ja muutenkin puutteessa elävinä. Tämän inhottavuuden takia minulla kesti hieman tämän kirjan parissa. Ei oikein tehnyt mieli tarttua siihen, kun olisi halunnut lukea jotain iloisempaa ja valoisampaa. Vasta loppua kohden tarina vei mukanaan niin, että en olisikaan enää malttanut laskea kirjaa käsistäni. Tällä kerralla jopa osasin aavistella jotain loppuratkaisusta etukäteen, jee, hyvä minä! Osa toki lävähti taas ihan yllätyksenä.
Summa summarum: inhottavan kiehtova kirja, joka kyllä oli ihan lukemisen arvoinen.
Gillian Flynn: Paha paikka (2014)
Alkuperäisteos: Dark Places (2009)
Kustantaja: WSOY
Suometanut: Maria Lyytinen
Sivuja: 378
Tämäkin kirja on aika inhottava, ihan kaikin tavoin. Kirja kertoo Libbysta, jonka perhe on surmattu 25 vuotta sitten. Surmista syytettynä on Libbyn veli, Ben. Ben istuu surmista siis elinkautista, eikä Libby ole häntä kertaakaan käynyt katsomassa. Libby on vähän vastenmielinen hahmo: hän on työtävieroksuva, inhottava näpistelijä. Kun Libby jäi niin julmalla tavalla orvoksi, ihmiset alkoivat sääliä häntä ja lähetellä rahaa hyväntekeväisyysrahaston kautta. Nyt rahat ovat kuitenkin ehtyneet, joten jotain pitäisi tehdä. Juuri sopivasti Libbyyn otetaan yhteyttä Kill Klub -nimisestä seurasta, joka tutkii selvittämättömiä rikoksia. Seura tarjoaa Libbylle rahaa siitä, että Libby kävisi haastattelemassa veljeään ja ottaisi paremmin selvää, mitä heidän kotitilallaan tapahtui 3. tammikuuta vuonna 1985.
Kuten Kiltissä tytössä, tässäkin tarinaa kuljetetaan eri ajoissa: kirjassa kuvataan Libbyn nykyhetkeä, ja muiden hänen perheenjäseniensä ajatuksia surmapäivää edeltävästä päivästä alkaen. Menneisyyden tapahtumat liikkuvat hitaasti, minuutin tarkkuudella kohti tuhoa. Nykyaika puolestaan kattaa useampia viikkoja, tai ehkä paremminkin kuukausia.
Kirjassa kaikki on kurjaa. Se kuvaa tavattoman uskottavasti ja selvästi, millaista on elämä kansasilaisessa pikkukaupungissa nyt ja silloin. Miten niin sanottu valkoinen roskasakki elää ja kitkuttelee ankeissa, likaisissa, homeisissa taloissaan nälkäisinä ja muutenkin puutteessa elävinä. Tämän inhottavuuden takia minulla kesti hieman tämän kirjan parissa. Ei oikein tehnyt mieli tarttua siihen, kun olisi halunnut lukea jotain iloisempaa ja valoisampaa. Vasta loppua kohden tarina vei mukanaan niin, että en olisikaan enää malttanut laskea kirjaa käsistäni. Tällä kerralla jopa osasin aavistella jotain loppuratkaisusta etukäteen, jee, hyvä minä! Osa toki lävähti taas ihan yllätyksenä.
Summa summarum: inhottavan kiehtova kirja, joka kyllä oli ihan lukemisen arvoinen.
Gillian Flynn: Paha paikka (2014)
Alkuperäisteos: Dark Places (2009)
Kustantaja: WSOY
Suometanut: Maria Lyytinen
Sivuja: 378
maanantai 15. kesäkuuta 2015
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
28. Huh, sain jo jokin tovi sitte luetuksi Jussi Valtosen Finlandia-voittajan, He eivät tiedä mitä tekevät (2014), mutta kesti hetken, ennen kuin sain tartuttua siitä kirjoittamiseen. Tuntuu, että kirjassa riittäisi pureskeltavaa vähän enemmänkin. Eikä se turhaan Finlandiaa voittanut, sen sanon. Silti kirjan alku hieman takkuili, tai siis lukemiseni kirjan aluksi. Lopulta kirja tempaisi mukaansa ja se oli miellyttävä lukukokemus.
Kirjan tapahtumat kiteytyvät kolmen henkilön ympärille. On amerikkalainen Joe, neurobiologi, joka nuorena tapaa suomalaisen Alinan, muuttaa Suomeen, he saavat pojan, Samuelin, ja sitten eroavat. Kirjassa liikutaan myös eri aikatasoissa: 1990-luvun lama-ajan Suomessa sekä nykyajan, tai ehkä jonkin ihan lähitulevaisuuden, Amerikassa. Tämä eri aikatasoissa ja eri henkilöiden näkökulmissa hyppely toimi ja sai odottamaan, koska siirrytään kuvaamaan taas toista henkilöä ja toista aikaa. Hieman tosin kirjan luvut kaikkinensa venyivät pitkiksi, ja lukemisen tauottaminen oli hankalaa.
Alinan ja Joen suhde ei siis toimi, lähinnä se tuntuu kaatuvan Alinan epävarmuuteen ja Joen tyytymättömyyteen suomalaisen (yliopisto)elämän suhteen. Niinpä he eroavat, ja Joe muuttaa USA:an takaisin. Samuel jää siis isättä kasvamaan Suomeen.
Joe tekee hienoa uraa yliopistossa ja neurobiologina työskentelee eläinkokeiden parissa. Samuel sen sijaan päätyy eläinkokeita vastustavaan rintamaan. Lisäksi mielenkiintoista on suomalaisen yliopistomaailman, ja ehkä suomalaisen mentaliteetin ylipäätään, kritisointi. Huomaa, että Valtosella on kokemusta sekä Suomen että USA:n yliopistoista.
Lisäksi kirjassa kuvataan Joen teini-ikäisiä tyttäriä ja sitä, miten kasvottomat suuryritykset houkuttelevat nuoria uuden teknologian pariin iAm-nimisen laitteen avulla. Pakko sanoa, että pitkät pätkät Joen tyttärien ja tämän iAm-laitteen kuvailua olivat kirjan puuduttavinta antia.
Kaikkein mielenkiintoisimmaksi koin ne pätkät, jotka kertoivat Samuelista ja hänen ajatuksistaan. Niitä olisin kernaasti lukenut enemmänkin.
Ylipäätään kirja herätti melkoisesti ajatuksia: ajatuksia ihmisen ja teknologian suhteesta, mutta myös ajatuksia ihmisten välisistä suhteista ja siitä, mikä menneisyydessä vaikuttaa nykyhetkiin asti, vai vaikuttaako mikään, miten meistä tulee sellaisia kuin me olemme, ja ennen kaikkea, tiedämmekö me, mitä me olemme tekemässä?
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014)
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 557
Kirjan tapahtumat kiteytyvät kolmen henkilön ympärille. On amerikkalainen Joe, neurobiologi, joka nuorena tapaa suomalaisen Alinan, muuttaa Suomeen, he saavat pojan, Samuelin, ja sitten eroavat. Kirjassa liikutaan myös eri aikatasoissa: 1990-luvun lama-ajan Suomessa sekä nykyajan, tai ehkä jonkin ihan lähitulevaisuuden, Amerikassa. Tämä eri aikatasoissa ja eri henkilöiden näkökulmissa hyppely toimi ja sai odottamaan, koska siirrytään kuvaamaan taas toista henkilöä ja toista aikaa. Hieman tosin kirjan luvut kaikkinensa venyivät pitkiksi, ja lukemisen tauottaminen oli hankalaa.
Alinan ja Joen suhde ei siis toimi, lähinnä se tuntuu kaatuvan Alinan epävarmuuteen ja Joen tyytymättömyyteen suomalaisen (yliopisto)elämän suhteen. Niinpä he eroavat, ja Joe muuttaa USA:an takaisin. Samuel jää siis isättä kasvamaan Suomeen.
Joe tekee hienoa uraa yliopistossa ja neurobiologina työskentelee eläinkokeiden parissa. Samuel sen sijaan päätyy eläinkokeita vastustavaan rintamaan. Lisäksi mielenkiintoista on suomalaisen yliopistomaailman, ja ehkä suomalaisen mentaliteetin ylipäätään, kritisointi. Huomaa, että Valtosella on kokemusta sekä Suomen että USA:n yliopistoista.
Lisäksi kirjassa kuvataan Joen teini-ikäisiä tyttäriä ja sitä, miten kasvottomat suuryritykset houkuttelevat nuoria uuden teknologian pariin iAm-nimisen laitteen avulla. Pakko sanoa, että pitkät pätkät Joen tyttärien ja tämän iAm-laitteen kuvailua olivat kirjan puuduttavinta antia.
Kaikkein mielenkiintoisimmaksi koin ne pätkät, jotka kertoivat Samuelista ja hänen ajatuksistaan. Niitä olisin kernaasti lukenut enemmänkin.
Ylipäätään kirja herätti melkoisesti ajatuksia: ajatuksia ihmisen ja teknologian suhteesta, mutta myös ajatuksia ihmisten välisistä suhteista ja siitä, mikä menneisyydessä vaikuttaa nykyhetkiin asti, vai vaikuttaako mikään, miten meistä tulee sellaisia kuin me olemme, ja ennen kaikkea, tiedämmekö me, mitä me olemme tekemässä?
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014)
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 557
maanantai 8. kesäkuuta 2015
Erik Axl Sund: Varjojen huone
27. Salla Simukan Lumikki-trilogian lisäksi sain päätökseen myös Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogian. Sen viimeinen osa oli Varjojen huone (2014), joka ihan ansiokkaasti sarjan päättää. Siitä vaan on ehkä vaikea kertoa mitään, tai ainakaan paljoa...
Jeannette Kihlberg tiimeineen jatkaa tutkimuksia, eikä mikään ole valmistanut heitä siihen, mikä heitä lopulta odottaa. Aiemmissa osissa käsitelty pedofiliateema jatkuu yhä, mutta nyt toiseksi vahvaksi teemaksi nousee kosto. Edelleen kerronnan näkökulma vaihtelee henkilöstä, paikasta ja ajasta toiseen. Ja lopulta myös historiaviitteet saavat selityksensä. Oikeastaan tämä osa, kuten päätösosan kuuluukin, selittää paljon sitä, mihin aiemmin on viitattu ja vihjattu.
Kirja(sarja) oli kamalan hyvä. Siis kamala ja hyvä samalla kertaa. Itseäni kiehtoi, hämmensi ja toisaalta häiritsi kaikki se dissosiatiivisuus, mitä ihmisen persoonassa voi olla. Sitä kuvattiin kirjassa hyvin, jopa niin, että välillä tuntui, etten saanut kiinni siitä, mikä oli totta ja mikä ei.
Täytyy sanoa, että mikään kirjasarja ei ole aiemmin tehnyt minuun tällaista vaikutusta, vaikka samalla ihmettelen, mikä tässä vaikuttavinta oli. Kaunis tarina ei ainakaan. Ehkä vaikuttavinta oli se, miten kirja onnistui tarinan punomaan ja herättämään lukijansa mielenkiinnon. Hienoa oli myös se, miten kaksi kirjoittajaa on voinut luoda noinkin eheän kokonaisuuden. Olenko myös maininnut, että mielestäni tällä kirjasarjalla on kaikkien aikojen kauhein kansikuvitus? Siis karmiva ja puistattava, mutta toki sarjaan nakutetusti sopiva ja sillä tavalla hieno.
Luulenpa, että seuraavaksi pitää varata kirjastosta samaisen kaksikon Lasiruumiit...
Erik Axl Sund: Varjojen huone (2014)
Alkuperäisteos: Pythias Anvisningar (2012)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Kari Koski
Sivuja: 364
Jeannette Kihlberg tiimeineen jatkaa tutkimuksia, eikä mikään ole valmistanut heitä siihen, mikä heitä lopulta odottaa. Aiemmissa osissa käsitelty pedofiliateema jatkuu yhä, mutta nyt toiseksi vahvaksi teemaksi nousee kosto. Edelleen kerronnan näkökulma vaihtelee henkilöstä, paikasta ja ajasta toiseen. Ja lopulta myös historiaviitteet saavat selityksensä. Oikeastaan tämä osa, kuten päätösosan kuuluukin, selittää paljon sitä, mihin aiemmin on viitattu ja vihjattu.
Kirja(sarja) oli kamalan hyvä. Siis kamala ja hyvä samalla kertaa. Itseäni kiehtoi, hämmensi ja toisaalta häiritsi kaikki se dissosiatiivisuus, mitä ihmisen persoonassa voi olla. Sitä kuvattiin kirjassa hyvin, jopa niin, että välillä tuntui, etten saanut kiinni siitä, mikä oli totta ja mikä ei.
Täytyy sanoa, että mikään kirjasarja ei ole aiemmin tehnyt minuun tällaista vaikutusta, vaikka samalla ihmettelen, mikä tässä vaikuttavinta oli. Kaunis tarina ei ainakaan. Ehkä vaikuttavinta oli se, miten kirja onnistui tarinan punomaan ja herättämään lukijansa mielenkiinnon. Hienoa oli myös se, miten kaksi kirjoittajaa on voinut luoda noinkin eheän kokonaisuuden. Olenko myös maininnut, että mielestäni tällä kirjasarjalla on kaikkien aikojen kauhein kansikuvitus? Siis karmiva ja puistattava, mutta toki sarjaan nakutetusti sopiva ja sillä tavalla hieno.
Luulenpa, että seuraavaksi pitää varata kirjastosta samaisen kaksikon Lasiruumiit...
Erik Axl Sund: Varjojen huone (2014)
Alkuperäisteos: Pythias Anvisningar (2012)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Kari Koski
Sivuja: 364
perjantai 5. kesäkuuta 2015
Tuomas Vimma: Firman mies
26. Huhhuh, nyt on kova meno! Eiköhän tämä tästä vielä himmaannu, mutta nyt on muutamana päivänä tullut luettua paljon ja saateltua joko juuri aloitettuja tai keskeneräisiä kirjoja loppuun. Eli tämän jälkeenkin olisi vielä pari postausta tulossa, kunhan saan näpyteltyä. Mutta aloitetaan kirjasta, jonka korkkasin eilen ja lopetin tänään. Se kirja oli Tuomas Vimman uusin, Raksa-trilogian päättävä Firman mies (2014).
Olen tykännyt kovasti Tuomas Vimman tavasta kirjoittaa ihan siitä asti, kun jotenkin sattumalta tartuin hänen esikoiseensa, Helsinki12. Siitä lähtien olen odottanut Vimman uusimpia ja yleensä ostanutkin ne. Nyt tuo Firman mies oli saanut odotella kirjahyllyssä jo aikansa, joten tartuin siihen. Oli muuten oivallista ja tavallaan kepeää kesäluettavaa. Sanon tavallaan, kerron myöhemmin, miksi.
Tässäkin kirjassa siis seikkailevat aiemmista osista tuttu Sami, ei-ihan-insinööri, joka on päätynyt Hyperborea-nimiseen rakennusfirmaan töihin ja edennyt firman pomon, Danika Stenhammarin oikeaksi kädeksi. Nyt on tullut aika viimein Samin päättää, mihin suuntaan hän elämäänsä haluaa viedä. Ja mikä elämässä on tärkeintä, raha, vaiko joku ihan muu.
Hyperborea on menestyvä yritys, joka tekee ja on tehnyt mittavia ja hinnakkaita urakoita. Nyt kuitenkin ruotsalainen yritys osoittaa suurta kiinnostusta Hyperboreaa kohtaan. Danikan pitää päättää: myydäkö vaiko eikö myydä. Entä mitä tapahtuu firman työntekijöille?
Kirja on melkoisen ajankohtainen yt-neuvotteluineen. Kirja nostaa hyvin esiin yritysmaailman ilmeisen kahtiajaon: on työnantajapuoli ja työntekijäpuoli. Mitkä ovat kenenkin edut, oikeudet ja velvollisuudet. Vimman kirjassa suurimmalla äänellä puhuu omistava porras. Ja kovin puhuukin.
Nautin suunnattomasti Vimman käyttämästä kielestä. Miten joku voikin ilmaista asiat noin nokkelasti ja notkeasti! Pystyisinpä edes pieneen osaan tuosta sanataituruudesta! Kaikkein antoisinta oli, että kirja herätti ajatuksia näennäisestä kevytkenkäisyydestään huolimatta. Hieman harmittaa, jos Samin ja Danikan tarina päättyi tähän, ikään kuin kesken. Toivon, että Vimmalta tulee kuitenkin jotain muuta aihepiiriä sivuavia kirjoja, sillä haluaisin vielä nauttia hänen verbaliikastaan!
Tuomas Vimma: Firman mies (2014)
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 244
Olen tykännyt kovasti Tuomas Vimman tavasta kirjoittaa ihan siitä asti, kun jotenkin sattumalta tartuin hänen esikoiseensa, Helsinki12. Siitä lähtien olen odottanut Vimman uusimpia ja yleensä ostanutkin ne. Nyt tuo Firman mies oli saanut odotella kirjahyllyssä jo aikansa, joten tartuin siihen. Oli muuten oivallista ja tavallaan kepeää kesäluettavaa. Sanon tavallaan, kerron myöhemmin, miksi.
Tässäkin kirjassa siis seikkailevat aiemmista osista tuttu Sami, ei-ihan-insinööri, joka on päätynyt Hyperborea-nimiseen rakennusfirmaan töihin ja edennyt firman pomon, Danika Stenhammarin oikeaksi kädeksi. Nyt on tullut aika viimein Samin päättää, mihin suuntaan hän elämäänsä haluaa viedä. Ja mikä elämässä on tärkeintä, raha, vaiko joku ihan muu.
Hyperborea on menestyvä yritys, joka tekee ja on tehnyt mittavia ja hinnakkaita urakoita. Nyt kuitenkin ruotsalainen yritys osoittaa suurta kiinnostusta Hyperboreaa kohtaan. Danikan pitää päättää: myydäkö vaiko eikö myydä. Entä mitä tapahtuu firman työntekijöille?
Kirja on melkoisen ajankohtainen yt-neuvotteluineen. Kirja nostaa hyvin esiin yritysmaailman ilmeisen kahtiajaon: on työnantajapuoli ja työntekijäpuoli. Mitkä ovat kenenkin edut, oikeudet ja velvollisuudet. Vimman kirjassa suurimmalla äänellä puhuu omistava porras. Ja kovin puhuukin.
Nautin suunnattomasti Vimman käyttämästä kielestä. Miten joku voikin ilmaista asiat noin nokkelasti ja notkeasti! Pystyisinpä edes pieneen osaan tuosta sanataituruudesta! Kaikkein antoisinta oli, että kirja herätti ajatuksia näennäisestä kevytkenkäisyydestään huolimatta. Hieman harmittaa, jos Samin ja Danikan tarina päättyi tähän, ikään kuin kesken. Toivon, että Vimmalta tulee kuitenkin jotain muuta aihepiiriä sivuavia kirjoja, sillä haluaisin vielä nauttia hänen verbaliikastaan!
Tuomas Vimma: Firman mies (2014)
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 244
torstai 4. kesäkuuta 2015
Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu
25. Olipa kerran tyttö, jolla oli varjo.
Kesä, mikä ihana tilaisuus maata kotona ja lukea kirjoja! Aloitin eilen Salla Simukan Lumikki-trilogian viimeisen osan, Musta kuin eebenpuu (2014), ja taputtelin sen loppuun tänään. Kirja oli helppo- ja nopealukuinen, siis.
Tässä kolmannessa osassa ollaan taas takaisin Tampereella, on synkkä ja pimeä joulukuu, ja Lumikki on lähtenyt mukaan koulun näytelmään, jonka pääosaa hän itseoikeutetusti näyttelee. Kyseessä on siis tietysti Lumikki, mutta lukiolaisten omannäköisensä versio siitä. Lisäksi omaksi yllätyksekseen Lumikki huomaa seurustelevansa Sampsan kanssa.
Jostain kumman syystä Lumikilla on kuitenkin taipumus joutua vaikeuksiin. Tällä kertaa hän alkaa saada mystisiä lappuja nimettömältä henkilöltä. Lumikkia suorastaan uhkaillaan, mutta myös hänen menneisyydestään vihjaillaan. Jo Prahassa heränneet ajatukset siskosta saavat nyt uutta tulta alleen. Kuka lappujen takana on? Kuka voi tietää Lumikista niin paljon? Mikä salaisuus hänen perhettään varjostaa?
Eikä siinä vielä kaikki! Paluun tekee myös Liekki, Lumikin suuri rakkaus. Voisiko tuo salaperäinen uhkailija olla sittenkin Liekki? Vai Sampsa? Vai joku ihan muu?
Tämän kirjan loppuhuipennus on hieno ja lukijan yllättävä. Tai taas ainakin minä yllätyin. Ehkä oivaltavampi lukija olisi osannut jo aiemmin punoa tiettyjä kuvioita yhteen. En ehkä pitänyt tästä kirjasta niin paljoa kuin kahdesta ensimmäisestä osasta, mutta ei tämäkään suinkaan huono ollut.
Kokonaisuutena erittäin onnistunut trilogia! Vau.
Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 192
Kesä, mikä ihana tilaisuus maata kotona ja lukea kirjoja! Aloitin eilen Salla Simukan Lumikki-trilogian viimeisen osan, Musta kuin eebenpuu (2014), ja taputtelin sen loppuun tänään. Kirja oli helppo- ja nopealukuinen, siis.
Tässä kolmannessa osassa ollaan taas takaisin Tampereella, on synkkä ja pimeä joulukuu, ja Lumikki on lähtenyt mukaan koulun näytelmään, jonka pääosaa hän itseoikeutetusti näyttelee. Kyseessä on siis tietysti Lumikki, mutta lukiolaisten omannäköisensä versio siitä. Lisäksi omaksi yllätyksekseen Lumikki huomaa seurustelevansa Sampsan kanssa.
Jostain kumman syystä Lumikilla on kuitenkin taipumus joutua vaikeuksiin. Tällä kertaa hän alkaa saada mystisiä lappuja nimettömältä henkilöltä. Lumikkia suorastaan uhkaillaan, mutta myös hänen menneisyydestään vihjaillaan. Jo Prahassa heränneet ajatukset siskosta saavat nyt uutta tulta alleen. Kuka lappujen takana on? Kuka voi tietää Lumikista niin paljon? Mikä salaisuus hänen perhettään varjostaa?
Eikä siinä vielä kaikki! Paluun tekee myös Liekki, Lumikin suuri rakkaus. Voisiko tuo salaperäinen uhkailija olla sittenkin Liekki? Vai Sampsa? Vai joku ihan muu?
Tämän kirjan loppuhuipennus on hieno ja lukijan yllättävä. Tai taas ainakin minä yllätyin. Ehkä oivaltavampi lukija olisi osannut jo aiemmin punoa tiettyjä kuvioita yhteen. En ehkä pitänyt tästä kirjasta niin paljoa kuin kahdesta ensimmäisestä osasta, mutta ei tämäkään suinkaan huono ollut.
Kokonaisuutena erittäin onnistunut trilogia! Vau.
Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 192
keskiviikko 3. kesäkuuta 2015
Salla Simukka: Valkea kuin lumi
24. Olipa kerran tyttö, jolla oli salaisuus.
Piti heti jatkaa Salla Simukan Lumikki-trilogian parissa. Nyt siis vuorossa loogisesti toinen osa, Valkea kuin lumi (2013). Siinä missä Punainen kuin veri sijoittui hyytävään talveen Tampereelle, Valkea kuin lumi sijoittuukin helteiseen Prahaan. Jotenkin kiva ristiriita kirjan nimessä, muuten.
Tämä toinen osa on itsenäinen teos, mutta kuitenkin tavallaan suoraa jatkumoa ensimmäiselle osalle. Tässä viitataan usein aiempiin tapahtumiin ja Lumikin menneisyyteen, mutta luulen, että tämän voisi lukea ihan itsenäisenä teoksenakin.
Talvi oli ollut Lumikille rankka ja hän ensimmäisen osan lopulla oli palannut asumaan vanhempiensa luokse. Nyt Lumikin kerrotaan kuitenkin olevan täysi-ikäinen, ja hän haluaakin ottaa kunnolla irtioton taas vanhemmistaan, tällä kertaa lähtemällä yksikseen Prahaan. Lumikin matka on melko pitkä, noin 1,5 viikkoa, mikä mielestäni olisi pitkä aika Prahassa. Lumikki nauttii, kun saa kulkea ja olla yksin.
Kirjan alussa häntä kuitenkin lähestyy parikymppinen nainen, Zelenka, joka kertoo olevansa Lumikin sisko. Ja äkkiä Lumikki alkaakin muistaa lapsuudestaan hämäriä välähdyksiä. Olisiko tosiaan niin, että hänellä on sisko? Lumikki alkaa tavata Zelenkaa, jolla kuitenkin on Prahassa oma perhe, uskonnollinen yhteisö, jota kutsutaan valkeaksi perheeksi. Tuossa perheessä on Lumikin mielestä jotain uhkaavaa ja pelottavaa. Eikä aikaakaan, kun Lumikki huomaa, että hänen henkeään uhataan, eivätkä kaikki pidä siitä, että Lumikki tapaa Zelenkaa.
Mikä Zelenkan, valkean perheen, ja ennen kaikkea Lumikin oman perheen salaisuus on? Sitä Lumikki yrittää selvittää samalla, kun yrittää selviytyä hengissä Prahan painostavassa helteessä.
Tämä kirja vältti minusta tyypillisen keskiosan lässähtäneisyyden. Juoni toimi ja tarina kulki eteenpäin pitäen lukijaa otteessaan. Samalla lukija jäi odottamaan trilogian päätösosaa. Voi, miten ilo on ollut lukea tällaista nuorille suunnattua kirjallisuutta!
Salla Simukka: Valkea kuin lumi (2013)
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 237
Piti heti jatkaa Salla Simukan Lumikki-trilogian parissa. Nyt siis vuorossa loogisesti toinen osa, Valkea kuin lumi (2013). Siinä missä Punainen kuin veri sijoittui hyytävään talveen Tampereelle, Valkea kuin lumi sijoittuukin helteiseen Prahaan. Jotenkin kiva ristiriita kirjan nimessä, muuten.
Tämä toinen osa on itsenäinen teos, mutta kuitenkin tavallaan suoraa jatkumoa ensimmäiselle osalle. Tässä viitataan usein aiempiin tapahtumiin ja Lumikin menneisyyteen, mutta luulen, että tämän voisi lukea ihan itsenäisenä teoksenakin.
Talvi oli ollut Lumikille rankka ja hän ensimmäisen osan lopulla oli palannut asumaan vanhempiensa luokse. Nyt Lumikin kerrotaan kuitenkin olevan täysi-ikäinen, ja hän haluaakin ottaa kunnolla irtioton taas vanhemmistaan, tällä kertaa lähtemällä yksikseen Prahaan. Lumikin matka on melko pitkä, noin 1,5 viikkoa, mikä mielestäni olisi pitkä aika Prahassa. Lumikki nauttii, kun saa kulkea ja olla yksin.
Kirjan alussa häntä kuitenkin lähestyy parikymppinen nainen, Zelenka, joka kertoo olevansa Lumikin sisko. Ja äkkiä Lumikki alkaakin muistaa lapsuudestaan hämäriä välähdyksiä. Olisiko tosiaan niin, että hänellä on sisko? Lumikki alkaa tavata Zelenkaa, jolla kuitenkin on Prahassa oma perhe, uskonnollinen yhteisö, jota kutsutaan valkeaksi perheeksi. Tuossa perheessä on Lumikin mielestä jotain uhkaavaa ja pelottavaa. Eikä aikaakaan, kun Lumikki huomaa, että hänen henkeään uhataan, eivätkä kaikki pidä siitä, että Lumikki tapaa Zelenkaa.
Mikä Zelenkan, valkean perheen, ja ennen kaikkea Lumikin oman perheen salaisuus on? Sitä Lumikki yrittää selvittää samalla, kun yrittää selviytyä hengissä Prahan painostavassa helteessä.
Tämä kirja vältti minusta tyypillisen keskiosan lässähtäneisyyden. Juoni toimi ja tarina kulki eteenpäin pitäen lukijaa otteessaan. Samalla lukija jäi odottamaan trilogian päätösosaa. Voi, miten ilo on ollut lukea tällaista nuorille suunnattua kirjallisuutta!
Salla Simukka: Valkea kuin lumi (2013)
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 237
perjantai 29. toukokuuta 2015
Salla Simukka: Punainen kuin veri
23. Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.
Salla Simukan Lumikki-trilogia on odottanut hyllyssäni jo pitkään, kunnes nyt tuli sopiva aika aloittaa ensimmäinen osa, Punainen kuin veri (2013). Sarja lienee suunnattu nuoremmille lukijoille, mutta toimii se näin aikuisenkin näkökulmasta, ja mainiostipa toimiikin! Koko kirjasarja on myös ulkonäköään myöten houkutteleva.
Kirja kertoo Lumikki Anderssonista, 17-vuotiaasta tytöstä, joka käy Tampereella ilmaisutaitolukiota. Hän on muuttanut pois vanhempiensa luota ja asuu yksin ankeahkossa kämpässä. Lumikki on yksin mutta ei yksinäinen, kuten hän itse määrittelee itseään. Lumikki on varsin mielenkiintoinen hahmo. Hän on hiljainen tarkkailija, eikä häntä voisi vähempää kiinnostaa muiden mielipiteet. Hän ei halua tulla huomatuksi, vaan mieluummin tosiaan tarkkailee sivusta ja ottaa erilaisia ilmeitä ja rooleja, jotta ei aina tulisi huomatuksi. Välillä mietin, onko Lumikki jo hieman ylikorostetun itsenäinen ja itsepäinen, kuin Larssonin Lisbet Salander... Tällainenkin vertaus jossain heitetään ilmaan. Silti Lumikissa on syvyyttä ja säröjä, joita hän myös muista ihmisistä etsii. Lumikin menneisyydestä ei juuri kerrota, vain vihjaillaan. Taustalta löytyy ainakin kiusaamista ja ehkä jotain muutakin.
Tapahtumat alkavat, kun Lumikki löytää koulunsa pimiöstä kuivuvia viidensadan euron seteleitä. Mistä ne ovat tulleet? Ja yhtä äkisti kuin ne ovat ilmestyneet, ne ovat seuraavassa hetkessä jo kadonneet. Setelien takaa paljastuu kolmikko Tuukka, Kasper ja Elisa, joiden kanssa samaan vyyhtiin Lumikki tulee tahtomattaan sekaantuneeksi.
Kaiken taustalta paljatuu jopa kansainvälisiä mittasuhteita saavia asioita. Kaiken keskellä on Lumikki, joka aina välillä tulee pohtineeksi "ei kun se taisikin olla jostain toisesta sadusta..." Kirjassa on ilahduttavasti intertekstuaalisia viittauksia, toimivaa ja sujuvaa dialogia ja sadunomaista kuvailua. Tätä kaikkea oli kuitenkin sopivassa suhteessa. Ehkä jotkin käänteet ja tapahtumat olivat hieman epäuskottavia, mutta se sallittakoon. Kaikkinensa kirja oli oikein mainio, ja aion ehdottomasti lukea seuraavatkin osat. Lumikki oli mitä ilahduttavin nuortenkirjan päähenkilö! Tällaista lisää!
Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 264
Salla Simukan Lumikki-trilogia on odottanut hyllyssäni jo pitkään, kunnes nyt tuli sopiva aika aloittaa ensimmäinen osa, Punainen kuin veri (2013). Sarja lienee suunnattu nuoremmille lukijoille, mutta toimii se näin aikuisenkin näkökulmasta, ja mainiostipa toimiikin! Koko kirjasarja on myös ulkonäköään myöten houkutteleva.
Kirja kertoo Lumikki Anderssonista, 17-vuotiaasta tytöstä, joka käy Tampereella ilmaisutaitolukiota. Hän on muuttanut pois vanhempiensa luota ja asuu yksin ankeahkossa kämpässä. Lumikki on yksin mutta ei yksinäinen, kuten hän itse määrittelee itseään. Lumikki on varsin mielenkiintoinen hahmo. Hän on hiljainen tarkkailija, eikä häntä voisi vähempää kiinnostaa muiden mielipiteet. Hän ei halua tulla huomatuksi, vaan mieluummin tosiaan tarkkailee sivusta ja ottaa erilaisia ilmeitä ja rooleja, jotta ei aina tulisi huomatuksi. Välillä mietin, onko Lumikki jo hieman ylikorostetun itsenäinen ja itsepäinen, kuin Larssonin Lisbet Salander... Tällainenkin vertaus jossain heitetään ilmaan. Silti Lumikissa on syvyyttä ja säröjä, joita hän myös muista ihmisistä etsii. Lumikin menneisyydestä ei juuri kerrota, vain vihjaillaan. Taustalta löytyy ainakin kiusaamista ja ehkä jotain muutakin.
Tapahtumat alkavat, kun Lumikki löytää koulunsa pimiöstä kuivuvia viidensadan euron seteleitä. Mistä ne ovat tulleet? Ja yhtä äkisti kuin ne ovat ilmestyneet, ne ovat seuraavassa hetkessä jo kadonneet. Setelien takaa paljastuu kolmikko Tuukka, Kasper ja Elisa, joiden kanssa samaan vyyhtiin Lumikki tulee tahtomattaan sekaantuneeksi.
Kaiken taustalta paljatuu jopa kansainvälisiä mittasuhteita saavia asioita. Kaiken keskellä on Lumikki, joka aina välillä tulee pohtineeksi "ei kun se taisikin olla jostain toisesta sadusta..." Kirjassa on ilahduttavasti intertekstuaalisia viittauksia, toimivaa ja sujuvaa dialogia ja sadunomaista kuvailua. Tätä kaikkea oli kuitenkin sopivassa suhteessa. Ehkä jotkin käänteet ja tapahtumat olivat hieman epäuskottavia, mutta se sallittakoon. Kaikkinensa kirja oli oikein mainio, ja aion ehdottomasti lukea seuraavatkin osat. Lumikki oli mitä ilahduttavin nuortenkirjan päähenkilö! Tällaista lisää!
Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 264
maanantai 25. toukokuuta 2015
Kari Hotakainen: Kantaja
22. Olen vähän myöhäisherännäinen Kirjan ja ruusun päivän lahjakirjan suhteen. Tänä vuonna tein vasta toisen kerran kirjaostoksia niin, että sain teemapäivän teemakirjan. Tänä vuonnahan se oli siis Kari Hotakaisen Kantaja (2014).
Kantajan minä on keski-ikäinen, ihan tavallinen, suomalainen mies, Timo Kallio nimeltään. Hän on akateeminen pätkätyöläinen. Valmistuttuaan maisteriksi teoreettinen filosofia pääaineenaan Timo on jäänyt enemmän tai vähemmän työttömäksi. Lopulta on otettava, mitä eteen tulee. Ja tällä kerralla se on seurakunnan puistotyöntekijän toimi. Timo siis haravoi hautuumaata. Välillä hänet pyydetään kantamaan arkkua. Se sysää lopulta Timossa liikkeelle jotain...
Timo elää yksinkertaista ja yksinäistäkin elämää, mutta pääosin hän vaikuttaa osaansa tyytyväiseltä. Haravointi ja muut ulkotyöt ovat kivan yksinkertaisia. Mutta sitten arkkujen kantamisen myötä vainajat alkavat kummitella Timon mielessä ja ikään kuin seuraavat häntä kotiin. Timo alkaa miettiä vainajien elämää ja kirjoittaa heille muistopuheita. Ja sitten mieleen palaakan nuoruusvuosien ihastus.
Hotakainen on kyllä mestarillinen suomalaisen ihmisen sielunelämän kuvaaja. Edelleen tosin suhtautumiseni Hotakaiseen on vähän ristiriitaista: haluaisin kovin tykätä, mutta jokin lopullinen niitti, tai naula, tästäkin arkusta jää puuttumaan... Ihan kelvollinen lukukokemus kuitenkin.
Kari Hotakainen: Kantaja (2014)
Kustantaja: Kirjakauppaliitto
Sivuja: 140
Kantajan minä on keski-ikäinen, ihan tavallinen, suomalainen mies, Timo Kallio nimeltään. Hän on akateeminen pätkätyöläinen. Valmistuttuaan maisteriksi teoreettinen filosofia pääaineenaan Timo on jäänyt enemmän tai vähemmän työttömäksi. Lopulta on otettava, mitä eteen tulee. Ja tällä kerralla se on seurakunnan puistotyöntekijän toimi. Timo siis haravoi hautuumaata. Välillä hänet pyydetään kantamaan arkkua. Se sysää lopulta Timossa liikkeelle jotain...
Timo elää yksinkertaista ja yksinäistäkin elämää, mutta pääosin hän vaikuttaa osaansa tyytyväiseltä. Haravointi ja muut ulkotyöt ovat kivan yksinkertaisia. Mutta sitten arkkujen kantamisen myötä vainajat alkavat kummitella Timon mielessä ja ikään kuin seuraavat häntä kotiin. Timo alkaa miettiä vainajien elämää ja kirjoittaa heille muistopuheita. Ja sitten mieleen palaakan nuoruusvuosien ihastus.
Hotakainen on kyllä mestarillinen suomalaisen ihmisen sielunelämän kuvaaja. Edelleen tosin suhtautumiseni Hotakaiseen on vähän ristiriitaista: haluaisin kovin tykätä, mutta jokin lopullinen niitti, tai naula, tästäkin arkusta jää puuttumaan... Ihan kelvollinen lukukokemus kuitenkin.
Kari Hotakainen: Kantaja (2014)
Kustantaja: Kirjakauppaliitto
Sivuja: 140
maanantai 18. toukokuuta 2015
Erik Axl Sund: Unissakulkija
21. Kas, tulipa tehtyä jotain sellaista, mitä en yleensä tee. Nimittäin varasin kirjan kirjastosta saadakseni lukea sen heti. Yleensä tyydyn aina kaikkien kanssa odottelemaan, että ne vain siunaantuvat eteeni, kun aika on kypsä. Enkä myöskään ole niin nuuka kirjojen ilmestymisjärjestyksen suhteen.
Mikä kirja se sitten oli, mikä sai minut toimimaan täysin uudella tavalla? No, Erik Axl Sundin trilogian kakkososa, Unissakulkija (2014), tietysti. Tämä osa jatkoi siitä, mihin edellinen jäi, kuitenkin kehittäen tarinaa edelleen. Ekassa tarinassa siis Tukholman poliisin Jeannette Kihlberg tiimeineen yrittää ratkoa tuntemattomien lapsiruumiiden tapauksia. Tutkinta pitäisi lopettaa, mutta Jeannette ei halua antaa periksi. Sitten alkaa ilmestyä uusia ruumiita. Tällä kertaa ne eivät ole lapsia, vaan nuoria naisia, joiden menneisyydestä alkaa paljastua yhteisiä tekijöitä. Murhat myös pitävät sisällään hämmentävän ritualistisia piirteitä.
Ja yhä edelleen Victoria Bergmanin nimi kummittelee tutkinnan aikana. Myös psykologi Sofia Zetterlund nousee isoon osaan tässä teoksessa. Hänestä ja Jeannetesta on tullut läheisiä, ja Jeannette vähän pyytääkin Sofialta konsultointia.
Kirjan pirstaleisuus ei enää oikeastaan häirinnyt, vaan helpottikin tavallaan lukemista. En pidä turhan pitkistä luvuista, vaan sellaisista, jotka rytmittävät lukemista kivasti. Lukija myös saa tietoonsa koko ajan enemmän tietoja, kuin kirjan henkilöt. Siksi välillä tuli tuskastuttavia hetkiä, kun teki mieli huutaa, miksi Jeannette ei näe, mitä hänen edessään on.
En edes tiedä, miksi koukutuin tähän niin pahasti. Mitään kivaa tai kevyttä luettavaahan tämä ei todellakaan ole, kaikkea muuta. Sitä alkaa miettiä, mitä kaikkea pahaa maailmassa on tapahtunut ja koko ajan tapahtuu. Ovatko kirjassa kuvatut asiat vain mielikuvitusta, vai tapahtuuko näin rankkoja juttuja oikeasti. Kirjaa voisi pitää osittain jopa kuvottavana.
No, kun kaksi osaa on jo luettu, pitihän se kolmaskin heti varata kirjastosta. Pakko saada tietää, miten tämä tulee päättymään! Odotan myös, tuleeko jotain lisävalaisua kahdessa ekassa osassa irralliseksi jääneille historiaviittauksille...
Erik Axl Sund: Unissakulkija (2014)
Alkuperäisteos: Hungerelden (2011)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Kari Koski
Sivuja: 400
Mikä kirja se sitten oli, mikä sai minut toimimaan täysin uudella tavalla? No, Erik Axl Sundin trilogian kakkososa, Unissakulkija (2014), tietysti. Tämä osa jatkoi siitä, mihin edellinen jäi, kuitenkin kehittäen tarinaa edelleen. Ekassa tarinassa siis Tukholman poliisin Jeannette Kihlberg tiimeineen yrittää ratkoa tuntemattomien lapsiruumiiden tapauksia. Tutkinta pitäisi lopettaa, mutta Jeannette ei halua antaa periksi. Sitten alkaa ilmestyä uusia ruumiita. Tällä kertaa ne eivät ole lapsia, vaan nuoria naisia, joiden menneisyydestä alkaa paljastua yhteisiä tekijöitä. Murhat myös pitävät sisällään hämmentävän ritualistisia piirteitä.
Ja yhä edelleen Victoria Bergmanin nimi kummittelee tutkinnan aikana. Myös psykologi Sofia Zetterlund nousee isoon osaan tässä teoksessa. Hänestä ja Jeannetesta on tullut läheisiä, ja Jeannette vähän pyytääkin Sofialta konsultointia.
Kirjan pirstaleisuus ei enää oikeastaan häirinnyt, vaan helpottikin tavallaan lukemista. En pidä turhan pitkistä luvuista, vaan sellaisista, jotka rytmittävät lukemista kivasti. Lukija myös saa tietoonsa koko ajan enemmän tietoja, kuin kirjan henkilöt. Siksi välillä tuli tuskastuttavia hetkiä, kun teki mieli huutaa, miksi Jeannette ei näe, mitä hänen edessään on.
En edes tiedä, miksi koukutuin tähän niin pahasti. Mitään kivaa tai kevyttä luettavaahan tämä ei todellakaan ole, kaikkea muuta. Sitä alkaa miettiä, mitä kaikkea pahaa maailmassa on tapahtunut ja koko ajan tapahtuu. Ovatko kirjassa kuvatut asiat vain mielikuvitusta, vai tapahtuuko näin rankkoja juttuja oikeasti. Kirjaa voisi pitää osittain jopa kuvottavana.
No, kun kaksi osaa on jo luettu, pitihän se kolmaskin heti varata kirjastosta. Pakko saada tietää, miten tämä tulee päättymään! Odotan myös, tuleeko jotain lisävalaisua kahdessa ekassa osassa irralliseksi jääneille historiaviittauksille...
Erik Axl Sund: Unissakulkija (2014)
Alkuperäisteos: Hungerelden (2011)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Kari Koski
Sivuja: 400
lauantai 2. toukokuuta 2015
Erik Axl Sund: Varistyttö
20. Huhhuh, mikä kirja! Siis Erik Axl Sundin Varistyttö (2014). Erik Axl Sund on todellisuudessa Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist, jotka kimpassa ja nimimerkillä ovat tämän karun teoksen kirjoittaneet. Varistyttö on aloitusosa trilogialle. Pakko muuten sanoa, että tämän trilogian kansikuvitus on kammottavinta hetkeen! Siitä huolimatta mielenkiinnosta tartuin tähän teokseen ajatuksella "katsotaan". No, kirja tempaisi mukaansa viimeistään puolivälin jälkeen, ja viimeisille sivuille päästyäni tiesin, että minun on luettava vielä ainakin seuraava osa.
En ole aiemmin (ainakaan tietääkseni) lukenunut teosta, jolla on todellisuudessa kaksi eri kirjoittajaa. Tästäkään teoksesta sitä ei kyllä huomannut. Yritin oikein miettimällä miettiä, missä vaiheessa kirjoittaja vaihtuisi, mutta en huomannut, sen verran yhtenäiseksi teksti oli saatu. En siis tiedä, millä taktiikalla ja tekniikalla miehet ovat kirjaa lähtökohtaisesti kirjoittaneet. Kautta linjan kirjaa leimasi kuitenkin tietty pirstaleisuus: se hyppi henkilöhahmosta toiseen niin, että aina välillä kerrottiin eri ihmisten näkökulmasta. Suurimmaksi osaksi näkökulmat lopulta limittyivät, mutta yksi jäi kyllä mysteeriksi ihan loppuun asti. Ehkä seuraava osa tuo siihen jotain valaistusta.
No, mutta, varsinaiseen kirjaan. Tarina alkaa, kun Tukholmasta löytyy pahoinpidellyn pojan ruumis. Pian löytyy seuraava, ja seuraava. Asiaa alkaa tutkia Tukholman poliisista Jeannette Kihlberg. Lapset, heidän ruumiinsa ja heille tehty väkivalta johdattaa tutkijat pedofiilien jäljille. Samaan aikaan kuvataan psykoterapeutti Sofia Zetterberigiä, jolla on asiakassuhde muun muassa Victoria Bergmaniin, jota on lapsena käytetty julmasti hyväksi. Äkkiä Sofian osa saa suuremman huomion ja varsinkin hänen pohdintansa Victoriasta.
Jossain vaiheessa lukijana alkoi yhdistellä erinäisiä asioita, ja oli pakko palata hieman kirjassa taaksepäin. Silti jäi olo, että jotain on jäänyt huomaamatta. Olisikin mielenkiintoista lukea kirja uudelleen, uusin silmin ja uudessa valossa. Olin tosiaan puoleen väliin asti ehkä hieman skeptinen, enkä tykännyt kirjan pirstaleisuudesta. Sen jälkeen se kuitenkin tempaisi siihen malliin mukaansa, että kirja oli lähes ahmittava loppuun. Ja totta vie jäin odottamaan kirjan seuraavaa osaa!
Erik Axl Sund: Varistyttö (2014)
Alkuperäisteos: Kråkflickan (2012)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Kari Koski
Sivuja: 415
En ole aiemmin (ainakaan tietääkseni) lukenunut teosta, jolla on todellisuudessa kaksi eri kirjoittajaa. Tästäkään teoksesta sitä ei kyllä huomannut. Yritin oikein miettimällä miettiä, missä vaiheessa kirjoittaja vaihtuisi, mutta en huomannut, sen verran yhtenäiseksi teksti oli saatu. En siis tiedä, millä taktiikalla ja tekniikalla miehet ovat kirjaa lähtökohtaisesti kirjoittaneet. Kautta linjan kirjaa leimasi kuitenkin tietty pirstaleisuus: se hyppi henkilöhahmosta toiseen niin, että aina välillä kerrottiin eri ihmisten näkökulmasta. Suurimmaksi osaksi näkökulmat lopulta limittyivät, mutta yksi jäi kyllä mysteeriksi ihan loppuun asti. Ehkä seuraava osa tuo siihen jotain valaistusta.
No, mutta, varsinaiseen kirjaan. Tarina alkaa, kun Tukholmasta löytyy pahoinpidellyn pojan ruumis. Pian löytyy seuraava, ja seuraava. Asiaa alkaa tutkia Tukholman poliisista Jeannette Kihlberg. Lapset, heidän ruumiinsa ja heille tehty väkivalta johdattaa tutkijat pedofiilien jäljille. Samaan aikaan kuvataan psykoterapeutti Sofia Zetterberigiä, jolla on asiakassuhde muun muassa Victoria Bergmaniin, jota on lapsena käytetty julmasti hyväksi. Äkkiä Sofian osa saa suuremman huomion ja varsinkin hänen pohdintansa Victoriasta.
Jossain vaiheessa lukijana alkoi yhdistellä erinäisiä asioita, ja oli pakko palata hieman kirjassa taaksepäin. Silti jäi olo, että jotain on jäänyt huomaamatta. Olisikin mielenkiintoista lukea kirja uudelleen, uusin silmin ja uudessa valossa. Olin tosiaan puoleen väliin asti ehkä hieman skeptinen, enkä tykännyt kirjan pirstaleisuudesta. Sen jälkeen se kuitenkin tempaisi siihen malliin mukaansa, että kirja oli lähes ahmittava loppuun. Ja totta vie jäin odottamaan kirjan seuraavaa osaa!
Erik Axl Sund: Varistyttö (2014)
Alkuperäisteos: Kråkflickan (2012)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Kari Koski
Sivuja: 415
keskiviikko 29. huhtikuuta 2015
Ursula Poznanski: Sokeat linnut
19. Luin aiemmin tänä vuonna itävaltalaisen Ursula Poznanskin teoksen Vii5i ja nyt jatkoin sitten kirjailijan seuraavalla teoksella, Sokeat linnut (2014). Ekassa teoksessa suuressa osassa oli geokätkeily, kun nyt puolestaan liikuttiin sosiaalisen median maailmassa. Vaikka some ei sinänsä mikään uusi ilmiö olekaan, en ole aiemmin törmännyt kirjaan, jossa sillä olisi niin iso osa. Kai sellaisiakin kirjoja on, mutta omalle kohdalleni niitä ei ole tätä aiemmin osunut.
Tapahtumat saavat alkunsa, kun Salzburgin liepeiltä löytyy kaksi ruumista: miehen ja naisen. Mies on ammuttu, nainen puolestaan kuristettu. Mikä heitä yhdistää? He vaikuttavat epätodennäköiseltä parilta. Hieman yllättäen yhdistäväksi tekijäksi osoittautuu Facebookin runoryhmä, johon jo ekasta osasta tuttu poliisi Beatrice niin ikään liittyy. Bea ei tietenkään voi esiintyä ryhmässä omalla nimellään, vaan joutuu luomaan valehenkilöllisyyden. Beatricen aisaparina toimii tässäkin teoksessa Florian.
Pian Bea huomaa olevansa melko syvällä somen syövereissä; runoryhmä osoittautuu erittäin mielenkiintoiseksi ja Bea saa aikansa kulumaan kuin huomaamatta sen parissa. Mutta se, mikä ei vielä selviä, on se, väijyykö ryhmässä myös tappaja. Ja jos väijyy, miksi? Mitä ryhmän runojen taakse oikein kätkeytyykään?
Myös kolmas ryhmään kuulunut henkilö saa surmansa, ennen kuin Bea pääsee tekijän ja motiivin jäljille kuin hieman varkain. Lopulta myös historiasta paljastuu ikäviä hirmutekoja, jotka ovat sysäys Salzburgin murhille.
Ehkä jännite ei tässä kirjassa ollut niin onnistunut kuin Viidessä, mutta ihan kelvollista luettavaa tämäkin oli. Ennen kaikkea kirja herätteli vähän miettimään sosiaalista mediaa ja sitä, miten helppo siellä onkaan esiintyä jonain ihan muuna kuin oikeasti on. Kirja oli hyvä muistutus siitä, että kaikki ei aina olekaan sitä miltä näyttää...
Ursula Poznanski: Sokeat linnut (2014)
Alkuperäisteos: Blinde Vögel (2013)
Kustantaja: Atena
Suomentanut: Anne Mäkelä
Sivuja: 425
Tapahtumat saavat alkunsa, kun Salzburgin liepeiltä löytyy kaksi ruumista: miehen ja naisen. Mies on ammuttu, nainen puolestaan kuristettu. Mikä heitä yhdistää? He vaikuttavat epätodennäköiseltä parilta. Hieman yllättäen yhdistäväksi tekijäksi osoittautuu Facebookin runoryhmä, johon jo ekasta osasta tuttu poliisi Beatrice niin ikään liittyy. Bea ei tietenkään voi esiintyä ryhmässä omalla nimellään, vaan joutuu luomaan valehenkilöllisyyden. Beatricen aisaparina toimii tässäkin teoksessa Florian.
Pian Bea huomaa olevansa melko syvällä somen syövereissä; runoryhmä osoittautuu erittäin mielenkiintoiseksi ja Bea saa aikansa kulumaan kuin huomaamatta sen parissa. Mutta se, mikä ei vielä selviä, on se, väijyykö ryhmässä myös tappaja. Ja jos väijyy, miksi? Mitä ryhmän runojen taakse oikein kätkeytyykään?
Myös kolmas ryhmään kuulunut henkilö saa surmansa, ennen kuin Bea pääsee tekijän ja motiivin jäljille kuin hieman varkain. Lopulta myös historiasta paljastuu ikäviä hirmutekoja, jotka ovat sysäys Salzburgin murhille.
Ehkä jännite ei tässä kirjassa ollut niin onnistunut kuin Viidessä, mutta ihan kelvollista luettavaa tämäkin oli. Ennen kaikkea kirja herätteli vähän miettimään sosiaalista mediaa ja sitä, miten helppo siellä onkaan esiintyä jonain ihan muuna kuin oikeasti on. Kirja oli hyvä muistutus siitä, että kaikki ei aina olekaan sitä miltä näyttää...
Ursula Poznanski: Sokeat linnut (2014)
Alkuperäisteos: Blinde Vögel (2013)
Kustantaja: Atena
Suomentanut: Anne Mäkelä
Sivuja: 425
keskiviikko 22. huhtikuuta 2015
Johannes Lahtinen: Alku - Eli 4½ miljoonan vuoden rakkaustarina
18. Nyt tuli tartuttua ehkä vuoden tähän asti omalla tavallaan erikoisimpaan kirjaan, nimittäin Johannes Lahtisen esikoisteokseen Alku - Eli 4½ miljoonan vuoden rakkaustarina (2013). Kirja on melkoisen lyhyt, vain 175 sivua, mutta se käsittää, nimensä mukaisesti neljän miljoonan vuoden aikajakson ihmiskunnan historiassa. Takakansi toteaa kirjan olevan "riemukas satiiri ihmislajin kehityksestä".
Varsinainen rakkaustarina kirja ei ole, vaikka sen päähenkilöt pysyvätkin kimpassa läpi aikojen. Päähenkilöt ovat, ei enempää eikä vähempää, Aatami ja (Mitokondrio-)Eeva. Lisäksi kirjassa esiintyvät Leskirouva Earth, J*H?V*, sekä Kai ja Aapeli.
Tarinan tapahtumat, ja sitä myöten ihmiskunnan kulku kohti nykypäivää, alkaa kuinkas muutenkaan, puusta. Sieltä esi-isämme ja -äitimme laskeutuvat alas ja alkavat harjoittaa metsästystä samalla kun heidän kielensä kehittyy.
Jokainen luku käsittelee omaa kehitysvaihettaan. Läpi käydään niin taide, koira kuin laki ja rahakin. Kaikki päättyy nykypäivään ja eläintarhaan.
Kirja tökki alkuun, mutta pääsi aika pian pääsin lukemisen makuun. Kuitenkin tuli väistämättä tunne, että en ollut tarpeeksi fiksu kirjalle. Tuntuu, että olisi pitänyt oikeasti tietää enemmän evoluutiosta ja Raamatustakin, jotta tästä olisi saanut kaikki viitteet ja vivahteet irti. Kirja oli mielenkiintoinen ja taidokkaasti kirjoitettu ja jätti kyllä pohdittavaa myöhemmäksikin. Ehkäpä jopa sellainen kirja, minkä voisi lukea uudelleen, jotta se avautuisi paremmin.
Johannes Lahtinen: Alku - Eli 4½ miljoonan vuoden rakkaustarina (2013)
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 175
Varsinainen rakkaustarina kirja ei ole, vaikka sen päähenkilöt pysyvätkin kimpassa läpi aikojen. Päähenkilöt ovat, ei enempää eikä vähempää, Aatami ja (Mitokondrio-)Eeva. Lisäksi kirjassa esiintyvät Leskirouva Earth, J*H?V*, sekä Kai ja Aapeli.
Tarinan tapahtumat, ja sitä myöten ihmiskunnan kulku kohti nykypäivää, alkaa kuinkas muutenkaan, puusta. Sieltä esi-isämme ja -äitimme laskeutuvat alas ja alkavat harjoittaa metsästystä samalla kun heidän kielensä kehittyy.
Jokainen luku käsittelee omaa kehitysvaihettaan. Läpi käydään niin taide, koira kuin laki ja rahakin. Kaikki päättyy nykypäivään ja eläintarhaan.
Kirja tökki alkuun, mutta pääsi aika pian pääsin lukemisen makuun. Kuitenkin tuli väistämättä tunne, että en ollut tarpeeksi fiksu kirjalle. Tuntuu, että olisi pitänyt oikeasti tietää enemmän evoluutiosta ja Raamatustakin, jotta tästä olisi saanut kaikki viitteet ja vivahteet irti. Kirja oli mielenkiintoinen ja taidokkaasti kirjoitettu ja jätti kyllä pohdittavaa myöhemmäksikin. Ehkäpä jopa sellainen kirja, minkä voisi lukea uudelleen, jotta se avautuisi paremmin.
Johannes Lahtinen: Alku - Eli 4½ miljoonan vuoden rakkaustarina (2013)
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 175
sunnuntai 19. huhtikuuta 2015
Taavi Soininvaara: Teräsarkku
17. Taavi Soininvaara ja Ilkka Remes kilpailevat aina jouluisin toivelistallani. Yleensä, noin perinteisiin nojaten, päädyn aina Remekseen. Kuitenkin Soininvaaran kirjat kiinnostavat ja haluan aina lukea uusimmat. Tällä kerralla vuorossa oli Soininvaaran uusin, Teräsarkku (2014).
Kirjassa paluun tekee Suojelupoliisin Arto Ratamo (muutamassa aiemmassa seikkaili puolestaan Leo Kara). Minä niin pidän Ratamosta! Kirja alkaa, kun Ratamo havahtuu hereille kamalaa tuskaa tuntien. Hänen kätensä on sidottu selän taakse ja silmät levitetty auki jollakin kamalalla kidutusvälineellä. Ratamo on loukossa ja jää etsimään ulospääsyä. Sitten kirja hyppää ajassa muutaman vuorokauden taakse päin, ja tapahtumat alkavat kulkea kohti nykyhetkeä ja Ratamon ahdinkoa.
Ratamolla on tutkittavanaan paperittoman siirtolaisnaisen murha, johon tuntuu sekaantuneen joku myös Suposta. Ylipäätään ihmiskaupan kiemurat ulottuvat Suomen poliisiviranomaisista Eurooppaan. Siinä samalla Ratamoa mietityttää biologisen isänsä toimet. Ratamo saa siis tietää biologisesta isästään, kun tämä on jo kuollut. Isän menneisyys ei tunnu olevan puhtoinen.
Ratamolla on jonkinsorttista sutinaa toimittaja Essi Kokon kanssa, joka puolestaan tutkii Euroopassa finanssimaailman kähmintöihin liittyviä asioista, joiden mukana joutuu vaaraan. Kirjassa siis tavallaan on pari erilaista linjaa, jotka kuitenkin tavallaan limittyvät toisiinsa.
Kaikkein kiehtovin kuitekin on osuus, jota kerrotaan "Linnun" näkökulmasta. Linnun henkilöllisyys pysyy salaisuutena ihan loppumetreille asti, ja kirja tarjoaa lukijalle mainion mahdollisuuden pohtia, kuka tuo Lintu voisi olla. Taas kerran tällaisena viattomana lukijana pysyin tietämättömänä ihan sinne loppumetreille asti.
Tässä oli kuitenkin pitkästä pitkästä aikaa kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistäni! Tykkään Ratamon hahmosta ja siitä, mitä Soininvaara hänen varalleen suunnittelee. Myös mysteerisen Linnun osiot olivat sellaisia, joita odotin, ja joiden takia halusin kiivaasti lukea eteenpäin. Sanoisin, että tässä oli nyt kyllä Soininvaaraa ihan parhaimmillaan!
Taavi Soininvaara: Teräsarkku (2014)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 414
Kirjassa paluun tekee Suojelupoliisin Arto Ratamo (muutamassa aiemmassa seikkaili puolestaan Leo Kara). Minä niin pidän Ratamosta! Kirja alkaa, kun Ratamo havahtuu hereille kamalaa tuskaa tuntien. Hänen kätensä on sidottu selän taakse ja silmät levitetty auki jollakin kamalalla kidutusvälineellä. Ratamo on loukossa ja jää etsimään ulospääsyä. Sitten kirja hyppää ajassa muutaman vuorokauden taakse päin, ja tapahtumat alkavat kulkea kohti nykyhetkeä ja Ratamon ahdinkoa.
Ratamolla on tutkittavanaan paperittoman siirtolaisnaisen murha, johon tuntuu sekaantuneen joku myös Suposta. Ylipäätään ihmiskaupan kiemurat ulottuvat Suomen poliisiviranomaisista Eurooppaan. Siinä samalla Ratamoa mietityttää biologisen isänsä toimet. Ratamo saa siis tietää biologisesta isästään, kun tämä on jo kuollut. Isän menneisyys ei tunnu olevan puhtoinen.
Ratamolla on jonkinsorttista sutinaa toimittaja Essi Kokon kanssa, joka puolestaan tutkii Euroopassa finanssimaailman kähmintöihin liittyviä asioista, joiden mukana joutuu vaaraan. Kirjassa siis tavallaan on pari erilaista linjaa, jotka kuitenkin tavallaan limittyvät toisiinsa.
Kaikkein kiehtovin kuitekin on osuus, jota kerrotaan "Linnun" näkökulmasta. Linnun henkilöllisyys pysyy salaisuutena ihan loppumetreille asti, ja kirja tarjoaa lukijalle mainion mahdollisuuden pohtia, kuka tuo Lintu voisi olla. Taas kerran tällaisena viattomana lukijana pysyin tietämättömänä ihan sinne loppumetreille asti.
Tässä oli kuitenkin pitkästä pitkästä aikaa kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistäni! Tykkään Ratamon hahmosta ja siitä, mitä Soininvaara hänen varalleen suunnittelee. Myös mysteerisen Linnun osiot olivat sellaisia, joita odotin, ja joiden takia halusin kiivaasti lukea eteenpäin. Sanoisin, että tässä oli nyt kyllä Soininvaaraa ihan parhaimmillaan!
Taavi Soininvaara: Teräsarkku (2014)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 414
torstai 16. huhtikuuta 2015
Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein
16. Löysin kirjastosta Jokeri-kirjana (laina-aika kaksi viikkoa, ei varauksia tai uusintaa) Anna-Leena Härkösen uusimman, Kaikki oikein (2014), ja pitihän siihen sitten tietysti tarttua. Pidän Anna-Leena Härkösen kirjoitustyylistä ja luen mielelläni hänen tekstejään. Miellyttävää on myös hänen uudistumiskykynsä: mielestäni hän on urallaan tarttunut reippaasti ja rohkeasti mitä erilaisempiin aiheihiin.
Tällä kerralla käsitellään Lotto-voittajia ja heidän elämäänsä. Tai siis yhtä pariskuntaa, ei mitenkään lottovoittajia laajempana massana. Härkönen lienee kuitenkin tehnyt taustatyötä, sillä kirjan alussa lähteiksi mainitaan Pasi Falkin ja Pasi Mäenpään teos Lottomiljonäärit.
Härkösen kirjan päähenkilö on Eevi, tuiki tavallinen helsinkiläinen kosmetologi, joka asuu vaatimatonta elämää pienessä asunnossa miehensä Karin kanssa. Kari on tavaratalon levyosastolla myyjänä ja vapaa-aikanaan keikkailee bändinsä kanssa, ilmeisesti jonkinlaisesta kuuluisuudesta unelmoiden.
Sitten eräänä päivänä Eevi kiukuspäissään päättää lotota. Illalla hän sitten tavan vuoksi seuraa lottoarvontaa ja kas, päävoitto! Härkönen alkaa kutkuttavasti kuvata, kuinka lottovoittajan elämä muuttuu. Kirjan takakannen sisäliepeessä todetaan: "kaikki haluavat voittaa lotossa, mutta kukaan ei halua olla lottovoittaja". Minäkin olen aina miettinyt, mitä tekisin, jos voittaisin lotossa, ja miten ihanaa se ehkä olisi. Tämän kirjan myötä ensimmäistä kertaa tajusin asioiden varjopuolen. Näitä varjopuolia sitten alkaa Eevin ja Karin elämään ilmestyä.
Lottovoitto herättää voittajissa monenlaista hysteriaa: mitä, jos voittokuponki katoaa ennen kuin sen saa toimitettua Veikkauksen päämajaan, mihin rahoja voisi tuhlata, mitä jos rahat loppuvat, kenelle voi kertoa, voiko kenellekään, mitä siitä seuraa, keneen voi luottaa...
Niinpä niin, haluavatko läheiset olla läheisiä vain siksi, että on voittanut lotossa? Voiko ystävyys olla enää pyyteetöntä? Mitä kaikkea lottovoittajan pitää läheisilleen kustantaa? En ollut koskaan tullut miettineeksi tällaisia asioita. Pidin kirjasta, koska se herätti paljon ajatuksia. Kaikkein parasta antia tässä(kin) Härkösen teoksessa on dialogi. Voi, miten joku osaakin kuljettaa tarinaa eteenpäin noin sujuvalla sutkauttelevalla dialogilla!
Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein
Kustantaja: Otava
Sivuja: 317
Tällä kerralla käsitellään Lotto-voittajia ja heidän elämäänsä. Tai siis yhtä pariskuntaa, ei mitenkään lottovoittajia laajempana massana. Härkönen lienee kuitenkin tehnyt taustatyötä, sillä kirjan alussa lähteiksi mainitaan Pasi Falkin ja Pasi Mäenpään teos Lottomiljonäärit.
Härkösen kirjan päähenkilö on Eevi, tuiki tavallinen helsinkiläinen kosmetologi, joka asuu vaatimatonta elämää pienessä asunnossa miehensä Karin kanssa. Kari on tavaratalon levyosastolla myyjänä ja vapaa-aikanaan keikkailee bändinsä kanssa, ilmeisesti jonkinlaisesta kuuluisuudesta unelmoiden.
Sitten eräänä päivänä Eevi kiukuspäissään päättää lotota. Illalla hän sitten tavan vuoksi seuraa lottoarvontaa ja kas, päävoitto! Härkönen alkaa kutkuttavasti kuvata, kuinka lottovoittajan elämä muuttuu. Kirjan takakannen sisäliepeessä todetaan: "kaikki haluavat voittaa lotossa, mutta kukaan ei halua olla lottovoittaja". Minäkin olen aina miettinyt, mitä tekisin, jos voittaisin lotossa, ja miten ihanaa se ehkä olisi. Tämän kirjan myötä ensimmäistä kertaa tajusin asioiden varjopuolen. Näitä varjopuolia sitten alkaa Eevin ja Karin elämään ilmestyä.
Lottovoitto herättää voittajissa monenlaista hysteriaa: mitä, jos voittokuponki katoaa ennen kuin sen saa toimitettua Veikkauksen päämajaan, mihin rahoja voisi tuhlata, mitä jos rahat loppuvat, kenelle voi kertoa, voiko kenellekään, mitä siitä seuraa, keneen voi luottaa...
Niinpä niin, haluavatko läheiset olla läheisiä vain siksi, että on voittanut lotossa? Voiko ystävyys olla enää pyyteetöntä? Mitä kaikkea lottovoittajan pitää läheisilleen kustantaa? En ollut koskaan tullut miettineeksi tällaisia asioita. Pidin kirjasta, koska se herätti paljon ajatuksia. Kaikkein parasta antia tässä(kin) Härkösen teoksessa on dialogi. Voi, miten joku osaakin kuljettaa tarinaa eteenpäin noin sujuvalla sutkauttelevalla dialogilla!
Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein
Kustantaja: Otava
Sivuja: 317
sunnuntai 12. huhtikuuta 2015
Leena Lehtolainen: Rautakolmio
15. Oi, ihan kuin olisi tavannut pitkästä aikaa vanhan tutun, kun Maria Kallio -dekkariin tarttui! Luin Lehtolaisen Ilveskero-kirjat, mutta niistä en pitänyt niin paljoa. Enkä ollut muistanut enkä ajatellutkaan, kuinka paljon Maria Kallioista tykkäänkin. Tai ehkä, kuten sanottua, kyse oli siitä, että Maria Kallion pariin pääsi pitkästä aikaa. Tällä kertaa kyseessä oli siis Lehtolaisin tuoren Maria Kallio, Rautakolmio (2013).
Maria Kallio työskentelee Epätavallisten rikosten solussa yhdessä niin ikään vanhojen tuttujen, Koivun ja Puupposen kanssa. Mukana menossa oli myös edesmenneen Pertti Strömin tytär Jenna. Tällä kertaa "kummallisten solu" saa tutkittavakseen kaksoismurhan: Kirkkonummen vesiltä löytyy muovikääröstä kaksi ruumista. Toinen on hukkunut, toinen on ammuttu. Yhteyttä näille ruumiille ei meinaa millään löytyä. Toinen on entinen malli ja kiivas ruotsin kielen puolustaja, toinen puolestaan onneton pikkurikollinen.
Kallio on kesäleskenä muun perheen purjehtiessa Euroopassa. Ja jotenkin sopivasti Marialle tulee vipinää, kun tutkinnan yhteydessä hän törmää erääseen vanhaan tuttuunsa. En kyllä yhtään kyennyt muistamaan, missä kirjassa ja mitä tästä henkilöstä on kerrottu, mutta ilmeisesti on.
Sen lisäksi, että kirjassa kuvataan tietysti rikoksia ja niiden tutkimista, kuvataan myös paljon ihmissuhteita ja ajatuksia niistä. Se on ehkä Lehtolaisen vahvuus näissä teoksissa. Myös loppuratkaisu on yllättävä. Itse en ainakaan yhtään osannut ajatella tekijäksi sitä, joka lopulta paljastui. Toisaalta, olen ehkä sanonut tämän ennenkin, olen aika sinisilmäinen lukija, enkä kovin helposti osaa itse vetää johtopäätöksiä. Sinänsä ihan kiva, että loppuratkaisut tulevat näin aina yllätyksinä.
Leena Lehtolainen: Rautakolmio (2013)
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 352
Maria Kallio työskentelee Epätavallisten rikosten solussa yhdessä niin ikään vanhojen tuttujen, Koivun ja Puupposen kanssa. Mukana menossa oli myös edesmenneen Pertti Strömin tytär Jenna. Tällä kertaa "kummallisten solu" saa tutkittavakseen kaksoismurhan: Kirkkonummen vesiltä löytyy muovikääröstä kaksi ruumista. Toinen on hukkunut, toinen on ammuttu. Yhteyttä näille ruumiille ei meinaa millään löytyä. Toinen on entinen malli ja kiivas ruotsin kielen puolustaja, toinen puolestaan onneton pikkurikollinen.
Kallio on kesäleskenä muun perheen purjehtiessa Euroopassa. Ja jotenkin sopivasti Marialle tulee vipinää, kun tutkinnan yhteydessä hän törmää erääseen vanhaan tuttuunsa. En kyllä yhtään kyennyt muistamaan, missä kirjassa ja mitä tästä henkilöstä on kerrottu, mutta ilmeisesti on.
Sen lisäksi, että kirjassa kuvataan tietysti rikoksia ja niiden tutkimista, kuvataan myös paljon ihmissuhteita ja ajatuksia niistä. Se on ehkä Lehtolaisen vahvuus näissä teoksissa. Myös loppuratkaisu on yllättävä. Itse en ainakaan yhtään osannut ajatella tekijäksi sitä, joka lopulta paljastui. Toisaalta, olen ehkä sanonut tämän ennenkin, olen aika sinisilmäinen lukija, enkä kovin helposti osaa itse vetää johtopäätöksiä. Sinänsä ihan kiva, että loppuratkaisut tulevat näin aina yllätyksinä.
Leena Lehtolainen: Rautakolmio (2013)
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 352
keskiviikko 8. huhtikuuta 2015
Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto
14. Oho, onpa nyt vähän vierähtänyt aikaa viime kirjoituksesta. Olen oikeastaan painiskellut yhden ja saman kirjan parissa, Lars Petterssonin esikoisen, Koutokeino, kylmä kosto (2014), kanssa. Kirja ilmestyi Ruotsissa vuonna 2012 ja voitti Ruotsin dekkariakatemian esikoiskirjapalkinnon. Kuten ehkä jo tuosta toisesta virkkeestäni saattoi päätellä, itselleni tämä kirja ei ihan kolahtanut, vaan lukeminen oli hidasta. Kirja ei missään vaiheessa oikein tempaissut mukanaan. Muualla se on kyllä saanut kovasti kiittäviä kommentteja ja arvioita.
Itseäni kiinnostaa kovasti saamelaiskulttuuri, ja se ehkä onkin yksi syy, että tartuin kirjaan. Ei ole paljoa aikaa, kun luin kirjan Viimeinen saamelainen, jota täällä blogissakin arvioin. Siitä pidin huomattavasti enemmän. Juuri nyt en tosin osaa pukea sanoiksi, että miksi.
Tässä Petterssonin kirjassa siis tukholmalainen apulaissyyttäjä Anna Magnusson matkaa pohjoiseen. Hän on ruotsalaisisän ja saamelaisäidin tytär, joka matkustaa äitinsä kotipuoleen, Koutokeinoon, Norjaan. Annan serkkua, Nils-Mattisia, syytetään raiskauksesta, ja Annan isoäiti pyytää Annaa paikalle selvittämään tapausta.
Anna on alusta asti varma Nils-Mattisin syyllisyydestä ja ajattelee, että homma on nopeasti taputeltu. Sitten alkaakin sattua ja selvitä yhtä ja toista. Anna ei pelkästään selvitä rikosta, vaan hänelle aukeaa myös hänen sukunsa koukerot ja sukulaisten väliset suhteet.
Annan äiti on aikanaan jättänyt pohjoisen taakseen, eikä sitä myöten Annallakaan ole kosketusta saamelaiskulttuuriin. Nyt hänelle alkaa selvitä saamelaisyhteisön omat, kirjoittamattomat, säännöt ja elämäntapa noin muutenkin.
Se, missä kirja onnistuu, on ehdottomasti pohjoisten olojen kuvaus. Huih, miten lunta ja jäätä osataankin kuvata, noh, jäätävästi! Myös ihmisten mielenmaisemaa kuvataan hienosti. Kaikesta huolimatta kirja jätti minut kylmäksi (hehhheh).
Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto (2014)
Alkuperäisteos: Kautokeino, en blodig kniv (2012)
Kustantaja: Minerva Crime
Suomentanut: Salla Korpela
Sivuja: 382
Itseäni kiinnostaa kovasti saamelaiskulttuuri, ja se ehkä onkin yksi syy, että tartuin kirjaan. Ei ole paljoa aikaa, kun luin kirjan Viimeinen saamelainen, jota täällä blogissakin arvioin. Siitä pidin huomattavasti enemmän. Juuri nyt en tosin osaa pukea sanoiksi, että miksi.
Tässä Petterssonin kirjassa siis tukholmalainen apulaissyyttäjä Anna Magnusson matkaa pohjoiseen. Hän on ruotsalaisisän ja saamelaisäidin tytär, joka matkustaa äitinsä kotipuoleen, Koutokeinoon, Norjaan. Annan serkkua, Nils-Mattisia, syytetään raiskauksesta, ja Annan isoäiti pyytää Annaa paikalle selvittämään tapausta.
Anna on alusta asti varma Nils-Mattisin syyllisyydestä ja ajattelee, että homma on nopeasti taputeltu. Sitten alkaakin sattua ja selvitä yhtä ja toista. Anna ei pelkästään selvitä rikosta, vaan hänelle aukeaa myös hänen sukunsa koukerot ja sukulaisten väliset suhteet.
Annan äiti on aikanaan jättänyt pohjoisen taakseen, eikä sitä myöten Annallakaan ole kosketusta saamelaiskulttuuriin. Nyt hänelle alkaa selvitä saamelaisyhteisön omat, kirjoittamattomat, säännöt ja elämäntapa noin muutenkin.
Se, missä kirja onnistuu, on ehdottomasti pohjoisten olojen kuvaus. Huih, miten lunta ja jäätä osataankin kuvata, noh, jäätävästi! Myös ihmisten mielenmaisemaa kuvataan hienosti. Kaikesta huolimatta kirja jätti minut kylmäksi (hehhheh).
Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto (2014)
Alkuperäisteos: Kautokeino, en blodig kniv (2012)
Kustantaja: Minerva Crime
Suomentanut: Salla Korpela
Sivuja: 382
maanantai 23. maaliskuuta 2015
Camilla Läckberg: Saarnaaja
13. Tartuin taas Camilla Läckbergiin, tällä kertaa hänen toiseen kirjaansa, Saarnaajaan (2007). Olen kyllä edennyt Läckbergin lukemisessa niin takaperoisesti kuin vaan voi. No, ei se mitään. Toisaalta hauskakin, kun nyt tietää, mitä sarjan myöhemmissä osissa tapahtuu. Tässä seuraavista kirjoista tutut hahmot Patrik ja Erica ovat vasta suhteensa alkumetreillä. He ovat avopari, ja Erica on 8. kuulla raskaana. Siksipä hän ei voikaan sekaantua sen kummemmin työnalla olevaan tutkintaan.
Kaikki saa alkunsa helteisenä kesäaamuna, kun pikkupoika löytää eräästä luolasta ruumiin. Kun poliisit tulevat paikalle, he järkyttyvät: tämän kyseisen ruumiin alta nimittäin paljastuu kaksi luurankoa. Pian alkaa selvitä, että Fjällbackassa katosi kaksi nuorta naista vuonna 1979. Olisivatko he vihdoin löytyneet? No, olivat. Vielä järkyttävämmäksi asian tekee, kun tutkimuksissa selviää, että nuoria naisia on julmasti kidutettu. Ja sitten katoaa jälleen nuori tyttö...
Jostain syystä kaikki jäljet johtavat koko ajan Hultin suvun jäseniin. Suvun kantaisä, Ephraim, on ollut tunnettu saarjaana, jonka pojilla, Gabrielilla ja Johanneksella, väitettiin olleen uskomattomia parantajakykyjä. Nyt pojat ovat riidoissa ja heidän lapsensa asuvat erilaisissa todellisuuksissa: Gabriel perheineen asuu hulppeassa kartanossa, Johanneksen vaimo ja lapset rähjäisessä mökissä. On pakko sanoa, että meinasin, taas kerran, mennä vähän sekaisin hahmoissa, heitä kun oli melkoisesti. Tämä Läckbergiä vastaan on pakko sanoa. Siitäkin huolimatta hänen kirjansa tuntuvat tempaavan minut mukanaan.
Toisen moittimisen aiheen löydän jälleen kahdesta kerrontalinjasta: nykyhetkessä etenevästä kerronnasta ja vuoteen 1979 sijoittuvista takaumista. Läckbergin seuraavissa kirjoissa historiaosuudet ovat mielestäni olleet perustellumpia. Tällä kerralla ne tuntuivat vain täytteeltä, jotka eivät kerrassaan tuoneet mitään erityisinfoa tarinaan.
Camilla Läckberg: Saarnaaja (2007)
Alkuperäisteos: Predikanten (2004)
Kustantaja: Schildts
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 368
Suomentanut: Outi Menna
Kaikki saa alkunsa helteisenä kesäaamuna, kun pikkupoika löytää eräästä luolasta ruumiin. Kun poliisit tulevat paikalle, he järkyttyvät: tämän kyseisen ruumiin alta nimittäin paljastuu kaksi luurankoa. Pian alkaa selvitä, että Fjällbackassa katosi kaksi nuorta naista vuonna 1979. Olisivatko he vihdoin löytyneet? No, olivat. Vielä järkyttävämmäksi asian tekee, kun tutkimuksissa selviää, että nuoria naisia on julmasti kidutettu. Ja sitten katoaa jälleen nuori tyttö...
Jostain syystä kaikki jäljet johtavat koko ajan Hultin suvun jäseniin. Suvun kantaisä, Ephraim, on ollut tunnettu saarjaana, jonka pojilla, Gabrielilla ja Johanneksella, väitettiin olleen uskomattomia parantajakykyjä. Nyt pojat ovat riidoissa ja heidän lapsensa asuvat erilaisissa todellisuuksissa: Gabriel perheineen asuu hulppeassa kartanossa, Johanneksen vaimo ja lapset rähjäisessä mökissä. On pakko sanoa, että meinasin, taas kerran, mennä vähän sekaisin hahmoissa, heitä kun oli melkoisesti. Tämä Läckbergiä vastaan on pakko sanoa. Siitäkin huolimatta hänen kirjansa tuntuvat tempaavan minut mukanaan.
Toisen moittimisen aiheen löydän jälleen kahdesta kerrontalinjasta: nykyhetkessä etenevästä kerronnasta ja vuoteen 1979 sijoittuvista takaumista. Läckbergin seuraavissa kirjoissa historiaosuudet ovat mielestäni olleet perustellumpia. Tällä kerralla ne tuntuivat vain täytteeltä, jotka eivät kerrassaan tuoneet mitään erityisinfoa tarinaan.
Camilla Läckberg: Saarnaaja (2007)
Alkuperäisteos: Predikanten (2004)
Kustantaja: Schildts
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 368
Suomentanut: Outi Menna
perjantai 13. maaliskuuta 2015
Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja
12. Olen ihan ehdottoman kova mielensäpahoittaja-fani. Ensimmäisen kerran tutustuin hahmoon kesäteatterissa parisen vuotta sitten, vasta sitten luin ensimmäisen kirjan. Sittemmin olen lukenut myös Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike -kirjan. Miniästä en ole ihan täysin varma. Näköjään aikaa on kuitenkin kulunut sen verran, että tässä blogissa en ole niistä kirjoittanut.
Nyt löysin kirjastosta Jokeri-kirjana Tuomas Kyrön uutukaisen, Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja (2014). Tämä lienee vähän niin kuin sarjan päätösosa. Ja nimestään huolimatta kirja ei ollut mitenkään kovinkaan iloinen, vaan enemmän melankolissävytteinen.
Muista osista poiketen tämä on enemmän juonellinen romaani kuin pakinatyyppisistä jutuista koostuva kokoelma, kuten aiemmat. Eikä mielensäpahoittaja enää aloita juttujaan: "Kyllä minä niin mieleni pahoitin..." Muuten kyllä vanha jäärä on kuten ennenkin. Hän tarkastelee vähän ehkä paheksuen nykymenoa ja muistelee menneitä aikoja. Jotain kovin tuttuakin on, nimittäin ilmaisut kuten "Kyllä en" -ilmaukset.
Tässä kirjassa mielensäpahoittaja valmistelee omaa lähtöään laatimalla testamenttia ja rakentamalla arkkua. Eikä kummastakaan selvitä kommelluksitta. Aiempaa suuremmassa roolissa sivuhenkilöinä nyt ovat poika ja miniä, vaikka he edelleenkin jäävät hieman etäisiksi.
En taaskaan ole lukenut etukäteen mitään arvosteluita tästä teoksesta, joten en tiedä, mitä siitä on sanottu. Itselleni se jäi kuitenkin etäisemmäksi kuin edeltäjänsä. Kirja oli, kuten sanottua, melankolisempi, vaikka nimen perusteella odotinkin muuta. Mielensäpahoittajasta hahmona ei tokikaan voi olla pitämättä, ihana vanha jäärä! Ja kyllä minä pariin kertaan nauroin ja muutenkin huvituin. Silti tämä oli kyllä ehkä "sarjansa" heikoin lenkki, valitettavasti.
Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja (2014)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 248
Nyt löysin kirjastosta Jokeri-kirjana Tuomas Kyrön uutukaisen, Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja (2014). Tämä lienee vähän niin kuin sarjan päätösosa. Ja nimestään huolimatta kirja ei ollut mitenkään kovinkaan iloinen, vaan enemmän melankolissävytteinen.
Muista osista poiketen tämä on enemmän juonellinen romaani kuin pakinatyyppisistä jutuista koostuva kokoelma, kuten aiemmat. Eikä mielensäpahoittaja enää aloita juttujaan: "Kyllä minä niin mieleni pahoitin..." Muuten kyllä vanha jäärä on kuten ennenkin. Hän tarkastelee vähän ehkä paheksuen nykymenoa ja muistelee menneitä aikoja. Jotain kovin tuttuakin on, nimittäin ilmaisut kuten "Kyllä en" -ilmaukset.
Tässä kirjassa mielensäpahoittaja valmistelee omaa lähtöään laatimalla testamenttia ja rakentamalla arkkua. Eikä kummastakaan selvitä kommelluksitta. Aiempaa suuremmassa roolissa sivuhenkilöinä nyt ovat poika ja miniä, vaikka he edelleenkin jäävät hieman etäisiksi.
En taaskaan ole lukenut etukäteen mitään arvosteluita tästä teoksesta, joten en tiedä, mitä siitä on sanottu. Itselleni se jäi kuitenkin etäisemmäksi kuin edeltäjänsä. Kirja oli, kuten sanottua, melankolisempi, vaikka nimen perusteella odotinkin muuta. Mielensäpahoittajasta hahmona ei tokikaan voi olla pitämättä, ihana vanha jäärä! Ja kyllä minä pariin kertaan nauroin ja muutenkin huvituin. Silti tämä oli kyllä ehkä "sarjansa" heikoin lenkki, valitettavasti.
Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja (2014)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 248
sunnuntai 8. maaliskuuta 2015
Viveca Sten: Sisäpiirissä
11. Päätin jatkaa Viveca Stenin kirjojen lukemista, järjestyksessä vieläpä. Niinpä ensimmäisen osan jatkoksi valikoitui Stenin sarjan seuraava teos, Sisäpiirissä (2013). Kirja jatkaa oikeastaan siitä, mihin Syvissä vesissä jäi. Olen tyytyväinen päätökseeni ja ajatukseeni siitä, että luen (ainakin nämä) kirjat ilmestymisjärjestyksessä. Jos en olisi lukenut ekaa osaa, olisi ollut todella vaikeaa päästä sisälle tähän tarinaan. Se on harmillista mielestäni sikäli, että helposti sitä tulee luettua kirjoja ihan vaan siinä tahdissa kuin ne kirjastossa käteen sattuvat.
Nyt kuitenkin tarina jatkui Thomas Andreassonin ja Nora Linden parissa Sandhamnin saarella, Tukholman saaristossa siis. Sarjan ensimmäisessä osassa Sandahamnissa sattui parikin murhaa ja lopulta myös Noran henki oli uhattuna. Nora kuitenkin selvisi, ja nyt hänen pitäisi tehdä isoja päätöksiä oman elämänsä suhteen. Tässä ainakin itse lukijana meinasin hermostua: hiton Nora, ole nyt nainen ja pidä pintasi!
No, varsinaisiin kirjan tapahtumiin! Kirjassa hyvin keskeistä on purjehdusskene. Kaikki
alkaa, kun seurataan kuninkaallisen purjehdusseuran järjestämää kilpailua, johon silmäätekevät osallistuvat hulppeilla veneillään. Lähtölaukauksen kanssa samaan aikaan kajahtaa myös surmanluoti, joka tappaa heti paikalla erään Oscar Julianderin. Hän on vaikutusvaltainen asianajaja, joka on kylvänyt jälkeensä eripuraa.
Poliisit, Thomas etunenässä, alkavat kiivaasti etsiä murhaajaa. Käy ilmi, että ehkäpä motiiveja olisi ollut useampiakin, mutta kaikesta huolimatta poliisi ei saa kiinni yhdestäkään epäilystä. Olisiko syynä siis petetty vaimo, salattu rakastajatar vai jotain ihan muuta hämäräbisneksien suhteen? Sitäpä Thomas tutkii Noran avustuksella.
Osan kirjan tapahtumista vie Nora ja hänen perheensä tunnelmat. Välillä itseäni alkoi toden teolla tympäistä, kun tuntui, että Nora antoi alistuneesti miehensä määrästä kaikesta! Ei kovin vakuuttavaa kuvaa jäänyt Norasta pankin lakimiehenä.
Tämä(kin) kirja oli helppo- ja nopealukuinen, mutta asiaan liittymätöntä kuvailua oli aivan liikaa. Kirjailija ja. aritteli Noran ja Thomaksen syömisistä jos vaikka kuinka, vaikka ainakaa itseäni se ei juuri kiinnostanut. Välillä mietin, pitäisikö hyppiä tiettyjen kohtien yli, mutta toisaalta ajattelin, että juuri niissä kohdissa saattaisi olla juuri jotain tähdellistä. No, ei ollut.
Yhtä kaikki, haluan edelleen lukea lisää Viveca Steniä.
Viveca Sten: Sisäpiirissä (2013)
Alkuperäisteos: I den innersta kretsen (2009)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 364
Nyt kuitenkin tarina jatkui Thomas Andreassonin ja Nora Linden parissa Sandhamnin saarella, Tukholman saaristossa siis. Sarjan ensimmäisessä osassa Sandahamnissa sattui parikin murhaa ja lopulta myös Noran henki oli uhattuna. Nora kuitenkin selvisi, ja nyt hänen pitäisi tehdä isoja päätöksiä oman elämänsä suhteen. Tässä ainakin itse lukijana meinasin hermostua: hiton Nora, ole nyt nainen ja pidä pintasi!
No, varsinaisiin kirjan tapahtumiin! Kirjassa hyvin keskeistä on purjehdusskene. Kaikki
alkaa, kun seurataan kuninkaallisen purjehdusseuran järjestämää kilpailua, johon silmäätekevät osallistuvat hulppeilla veneillään. Lähtölaukauksen kanssa samaan aikaan kajahtaa myös surmanluoti, joka tappaa heti paikalla erään Oscar Julianderin. Hän on vaikutusvaltainen asianajaja, joka on kylvänyt jälkeensä eripuraa.
Poliisit, Thomas etunenässä, alkavat kiivaasti etsiä murhaajaa. Käy ilmi, että ehkäpä motiiveja olisi ollut useampiakin, mutta kaikesta huolimatta poliisi ei saa kiinni yhdestäkään epäilystä. Olisiko syynä siis petetty vaimo, salattu rakastajatar vai jotain ihan muuta hämäräbisneksien suhteen? Sitäpä Thomas tutkii Noran avustuksella.
Osan kirjan tapahtumista vie Nora ja hänen perheensä tunnelmat. Välillä itseäni alkoi toden teolla tympäistä, kun tuntui, että Nora antoi alistuneesti miehensä määrästä kaikesta! Ei kovin vakuuttavaa kuvaa jäänyt Norasta pankin lakimiehenä.
Tämä(kin) kirja oli helppo- ja nopealukuinen, mutta asiaan liittymätöntä kuvailua oli aivan liikaa. Kirjailija ja. aritteli Noran ja Thomaksen syömisistä jos vaikka kuinka, vaikka ainakaa itseäni se ei juuri kiinnostanut. Välillä mietin, pitäisikö hyppiä tiettyjen kohtien yli, mutta toisaalta ajattelin, että juuri niissä kohdissa saattaisi olla juuri jotain tähdellistä. No, ei ollut.
Yhtä kaikki, haluan edelleen lukea lisää Viveca Steniä.
Viveca Sten: Sisäpiirissä (2013)
Alkuperäisteos: I den innersta kretsen (2009)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 364
sunnuntai 1. maaliskuuta 2015
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
10. Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie (2002) sai Finlandia-palkinnon ja on sen myötä ja sen jälkeen lunastanut paikkansa jos vaikka miltä suomalaiselta kirjalistalta. Itselläni ei Hotakaiseen juuri kosketusta ole, Klassikon olen tainnut lukea ja otteita Finnhitsistä (joka oli muuten älyttömän hyvä niiltä osin kuin luin, pitäisikin lukea koko kirja!). En siis koe tuntevani Hotakaista tai hänen tuotantoaan hyvin, mutta silti voisin sanoa, että Juoksuhaudantiessä kuuluu hänen jotenkin tunnistettava äänensä hyvin.
Juoksuhaudantie on, takakansitekstin mukaan, kertomus suomalaisesta unelmasta. Eli mistä? No omakotitalostapa tietenkin. Matti Virtanen, tuiki tavallinen suomalainen varastomies, joka myös kotirintamamieheksi itseään kutsuu, on menettänyt vaimonsa ja tyttärensä erään ihan pienen lyönnin seurauksena. Saadakseen perheensä takaisin ja kasaan, Matti Virtanen päättää hankkia perheelleen palan unelmaa, eli sen talon.
Kirjassa kostuu eri osista: Perustuksesta ja salaojista, Rungosta ja Harjannostajaisista. Tykkään tavasta, miten romaani on rakennettu. Kahdessa ensimmäisessä osassa kerrotaan vaihdellen eri henkilöiden näkökulmista, kolmannessa osassa keskitytään yhteen päivään mutta edelleen eri henkilöihin.
Näkökulmansa kirjassa kertovat niin Matti itse kuin hänen vaimonsa Helena, Matin naapurit ja veteraani, jolta Matti aikoo talon ostaa. Tuliko muuten kenellekään muulle tuosta veteraanista mieleen Mielensäpahoittaja? Minulle tuli.
Tykkäsin tuon vaihtelevan kerronnan lisäksi Hotakaisen tyylistä kirjoittaa ja hänen kuivasta huumoristaan. Noin muuten kirjassa oli jotain, mistä en syttynyt, tai sitten siitä puuttui se, mille syttyä. Tulipa luettua.
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (2002)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 334
Juoksuhaudantie on, takakansitekstin mukaan, kertomus suomalaisesta unelmasta. Eli mistä? No omakotitalostapa tietenkin. Matti Virtanen, tuiki tavallinen suomalainen varastomies, joka myös kotirintamamieheksi itseään kutsuu, on menettänyt vaimonsa ja tyttärensä erään ihan pienen lyönnin seurauksena. Saadakseen perheensä takaisin ja kasaan, Matti Virtanen päättää hankkia perheelleen palan unelmaa, eli sen talon.
Kirjassa kostuu eri osista: Perustuksesta ja salaojista, Rungosta ja Harjannostajaisista. Tykkään tavasta, miten romaani on rakennettu. Kahdessa ensimmäisessä osassa kerrotaan vaihdellen eri henkilöiden näkökulmista, kolmannessa osassa keskitytään yhteen päivään mutta edelleen eri henkilöihin.
Näkökulmansa kirjassa kertovat niin Matti itse kuin hänen vaimonsa Helena, Matin naapurit ja veteraani, jolta Matti aikoo talon ostaa. Tuliko muuten kenellekään muulle tuosta veteraanista mieleen Mielensäpahoittaja? Minulle tuli.
Tykkäsin tuon vaihtelevan kerronnan lisäksi Hotakaisen tyylistä kirjoittaa ja hänen kuivasta huumoristaan. Noin muuten kirjassa oli jotain, mistä en syttynyt, tai sitten siitä puuttui se, mille syttyä. Tulipa luettua.
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (2002)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 334
sunnuntai 22. helmikuuta 2015
Viveca Sten: Syvissä vesissä
9. Kas, taas löytyi uusi ruotsalainen dekkaristituttavuus! Äitini oli lukenut Viveca Stenin Sandhamn-sarjan ensimmäisen kirjan Syvissä vesissä (2008) ja suositteli sitä minullekin. Oli kivaa tarttua kirjaan, jonka tietää olevan jonkin sarjan ensimmäinen. Yleensä olen niin huithapeli lukija, että luen juuri sitä, mitä käteen sattuu osumaan, järjestyksestä viis. Nyt voisin kerrankin edetä kronologisesti! Oli nimittäin sen verran mielenkiintoinen tuttavuus tämä, että jatkonkin haluan lukea.
Kirja sijoittuu Tukholman saaristoon, Sandhamnin saarelle, jonka rantaan ajautuu keväällä miehen ruumis. Ruumis on tarttunut kalaverkkoon, ja poliisit pitävät tapausta aluksi onnettomuutena, sillä mitään sen kummempaa ei tapauksen taustalta tunnu löytyvän. Tapahtumat saavat yllättävän käänteen, kun kuolleen miehen serkku löytyy kesällä samaiselta saarelta pahoinpitelyyn kuolleena. Mitä taustalla oikein onkaan?
Tapausta alkaa selvittää Tukholman poliisista Thomas Andreasson, joka on itsekin viettänyt lapsuutensa Sandhamnissa. (Pakko myöntää, että itselleni jäi nyt vähän epäselväksi saaren koko ja sen lähisaaristo. En siis hahmota, millaisesta mittakaavasta on kyse maantieteellisesti tai asukasmäärältään. Google varmasti kertoisi, ehkä käännyn sen puoleen kohta.) Kirjan toinen päähenkilö on Nora Linde, saarella kesäänsä viettävä lakimies. Nora ja Thomas ovat lapsuudenystäviä. Tutkinta ei varsinaisesti kuulu Noralle mitenkään, sillä on on lakimiehenä pankkimaailmassa, mutta häntäkin totta kai kiinnostaa saarella tapahtuneet rikokset. Niinpä Nora tulee tavallaan sotkeutuneeksi tutkintaan.
Kuten jo sanottu, pidin kirjasta. Se oli todella nopealukuinen ja siis mukaansatempaava. Loppuratkaisu varsinkin oli sen verran hengästyttävä, että kirja oli pakko ahnehtia loppuun. Toisin kuin esimerkiksi Camilla Läckbergin teoksissa, tässä kerronta eteni kronologisesti. Luvut olivat lyhyitä, mikä niin ikään auttoi luettavuudessa. Kaikkitietävä kertoja paljasti tapahtumia lukijalle niiden edetessä. Lukija ei siis tiennyt mitään mitä kirjan henkilötkään eivät olisi tienneet. Paikoin kirja sortui turhaan jaaritteluun, mistä en ainakaan aluksi ollut varma, olisiko siihen kätkeytynyt vihjeitä tulevasta. Mielestäni kirjailija oli paikoin yrittänyt kuvata jotain tapahtumaa tai henkilöä niin, että lukijalle olisi herännyt epäilyksiä. Loppuratkaisu säilyi silti yllätyksenä.
Suomennoksesta on pakko sanoa yksi asia. Kirjassa luonnollisesti käytetään saaristolais-/merenkulkuslangia, mutta joitakin sanoja olisi voinut ehkä vähän selittää. Mielestäni oma sanavarastoni on ihan laaja, mutta mikä hitto on puikkari? Sanan merkityksen saattoi kyllä lopulta arvata asiayhteydestä ja siitä, miltä se kuulostaa, mutta olisi ollut kiva, että ekan kerran mainittaessa tuo olisi jotenkin avattu.
Viveca Sten: Syvissä vesissä (2012)
Alkuperäisteos: I de lugnaste vatten (2008)
Kustantaja: Crime Time
Suomentanut: Outi Menna
Kirja sijoittuu Tukholman saaristoon, Sandhamnin saarelle, jonka rantaan ajautuu keväällä miehen ruumis. Ruumis on tarttunut kalaverkkoon, ja poliisit pitävät tapausta aluksi onnettomuutena, sillä mitään sen kummempaa ei tapauksen taustalta tunnu löytyvän. Tapahtumat saavat yllättävän käänteen, kun kuolleen miehen serkku löytyy kesällä samaiselta saarelta pahoinpitelyyn kuolleena. Mitä taustalla oikein onkaan?
Tapausta alkaa selvittää Tukholman poliisista Thomas Andreasson, joka on itsekin viettänyt lapsuutensa Sandhamnissa. (Pakko myöntää, että itselleni jäi nyt vähän epäselväksi saaren koko ja sen lähisaaristo. En siis hahmota, millaisesta mittakaavasta on kyse maantieteellisesti tai asukasmäärältään. Google varmasti kertoisi, ehkä käännyn sen puoleen kohta.) Kirjan toinen päähenkilö on Nora Linde, saarella kesäänsä viettävä lakimies. Nora ja Thomas ovat lapsuudenystäviä. Tutkinta ei varsinaisesti kuulu Noralle mitenkään, sillä on on lakimiehenä pankkimaailmassa, mutta häntäkin totta kai kiinnostaa saarella tapahtuneet rikokset. Niinpä Nora tulee tavallaan sotkeutuneeksi tutkintaan.
Kuten jo sanottu, pidin kirjasta. Se oli todella nopealukuinen ja siis mukaansatempaava. Loppuratkaisu varsinkin oli sen verran hengästyttävä, että kirja oli pakko ahnehtia loppuun. Toisin kuin esimerkiksi Camilla Läckbergin teoksissa, tässä kerronta eteni kronologisesti. Luvut olivat lyhyitä, mikä niin ikään auttoi luettavuudessa. Kaikkitietävä kertoja paljasti tapahtumia lukijalle niiden edetessä. Lukija ei siis tiennyt mitään mitä kirjan henkilötkään eivät olisi tienneet. Paikoin kirja sortui turhaan jaaritteluun, mistä en ainakaan aluksi ollut varma, olisiko siihen kätkeytynyt vihjeitä tulevasta. Mielestäni kirjailija oli paikoin yrittänyt kuvata jotain tapahtumaa tai henkilöä niin, että lukijalle olisi herännyt epäilyksiä. Loppuratkaisu säilyi silti yllätyksenä.
Suomennoksesta on pakko sanoa yksi asia. Kirjassa luonnollisesti käytetään saaristolais-/merenkulkuslangia, mutta joitakin sanoja olisi voinut ehkä vähän selittää. Mielestäni oma sanavarastoni on ihan laaja, mutta mikä hitto on puikkari? Sanan merkityksen saattoi kyllä lopulta arvata asiayhteydestä ja siitä, miltä se kuulostaa, mutta olisi ollut kiva, että ekan kerran mainittaessa tuo olisi jotenkin avattu.
Viveca Sten: Syvissä vesissä (2012)
Alkuperäisteos: I de lugnaste vatten (2008)
Kustantaja: Crime Time
Suomentanut: Outi Menna
keskiviikko 18. helmikuuta 2015
Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina
8. Wow, nyt tuli melkoinen uusi kirjallinen tuttavuus! Jaakko Yli-Juonikas (voiko tuo olla edes tyypin oikea nimi?!) nimittäin. Sain ystävältä lainaksi Yli-Juonikkaan uutukaisen, Vanhan merimiehen tarinan (2014). Kirja on kirjoitettu näkökulmatekniikalla, kuten nykyään tuntuu yleistä olevan. Hakematta tuli mieleeni Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Pakko sanoa, että Yli-Juonikas teki minuun kyllä vielä suuremman vaikutuksen.
Vanhan merimiehen tarina kertoo tarinaa kolmen eri henkilön näkökulmasta: on Annika, lapsesta asti halvaantuneena ollut tyttö, joka pystyy kommunikoimaan ainoastaan tietokoneen välityksellä, on Aarno, Annikan isä ja Niina, Annikan äiti. Perhe elää tyytyväisenä jossakin pohjoisemmassa Suomessa. Aarno ja Niina fasilitoivat Annikaa, jotta tämä saa ajatuksensa kuuluviin. Tarkoittaa siis sitä, että aina jompikumpi vanhemmista auttaa pitämään Annikan kättä paikoillaan, jotta tämä pystyy tietokonevälitteisesti viestinsä kirjoittamaan.
Annika on kirjoittanut runoja, jotka haluttaisiin julkaista. Näin jälkikäteen sitä miettii, kuka runojen julkaisemista eniten halusi, Annika itsekö, vai hänen vanhempansa. Annika kuitenkin matkustaa Helsinkiin äitinsä kanssa tapaamaan kustantajaa. Kirjahomma karahtaa lopulta kuitenkin kiville, kun aletaan epäillä, ovatko runot oikeasti Annikan hengentuotoksia, vaiko jonkun muun.
Annikalle tehdään myös leikkaus, jonka pitäisi auttaa halvaantunutta kättä toimimaan paremmin ja Annikaa saamaan ajatuksiaan itsenäisemmin esiin. Nämä kaksi tapahtumaa sysäävät lopulta koko perheen syöksykierteeseen. Kuka puhuu, kuka ajattelee, ja mitä? Kirjan loppua kohti lukija on yhä hämmentyneempi, kun ei saa kiinni alkuun niin selkeiltä tuntuneista hahmoista ja heidän ajatuksistaan.
Kirja ei ole varsinainen jännitysromaani, mutta jotakin perinjuurin kauhistuttavaa siinä on. En tiedä, miten kirja onnistuukin pelaamaan lukijan kustannuksella näin. Olen kirjan luettuani hämmentynyt ja ahdistunutkin. Mutta silti päällimmäisenä vaikuttunut. Vau, mikä kirja! Se teki vaikutuksen niin tarinana, kielellisesti kuin ihan koko kokonaisuutenakin. Entäpä kirjan nimi, mistä se tulee? Sitä sopii miettiä...
Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina (2014)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 188
Vanhan merimiehen tarina kertoo tarinaa kolmen eri henkilön näkökulmasta: on Annika, lapsesta asti halvaantuneena ollut tyttö, joka pystyy kommunikoimaan ainoastaan tietokoneen välityksellä, on Aarno, Annikan isä ja Niina, Annikan äiti. Perhe elää tyytyväisenä jossakin pohjoisemmassa Suomessa. Aarno ja Niina fasilitoivat Annikaa, jotta tämä saa ajatuksensa kuuluviin. Tarkoittaa siis sitä, että aina jompikumpi vanhemmista auttaa pitämään Annikan kättä paikoillaan, jotta tämä pystyy tietokonevälitteisesti viestinsä kirjoittamaan.
Annika on kirjoittanut runoja, jotka haluttaisiin julkaista. Näin jälkikäteen sitä miettii, kuka runojen julkaisemista eniten halusi, Annika itsekö, vai hänen vanhempansa. Annika kuitenkin matkustaa Helsinkiin äitinsä kanssa tapaamaan kustantajaa. Kirjahomma karahtaa lopulta kuitenkin kiville, kun aletaan epäillä, ovatko runot oikeasti Annikan hengentuotoksia, vaiko jonkun muun.
Annikalle tehdään myös leikkaus, jonka pitäisi auttaa halvaantunutta kättä toimimaan paremmin ja Annikaa saamaan ajatuksiaan itsenäisemmin esiin. Nämä kaksi tapahtumaa sysäävät lopulta koko perheen syöksykierteeseen. Kuka puhuu, kuka ajattelee, ja mitä? Kirjan loppua kohti lukija on yhä hämmentyneempi, kun ei saa kiinni alkuun niin selkeiltä tuntuneista hahmoista ja heidän ajatuksistaan.
Kirja ei ole varsinainen jännitysromaani, mutta jotakin perinjuurin kauhistuttavaa siinä on. En tiedä, miten kirja onnistuukin pelaamaan lukijan kustannuksella näin. Olen kirjan luettuani hämmentynyt ja ahdistunutkin. Mutta silti päällimmäisenä vaikuttunut. Vau, mikä kirja! Se teki vaikutuksen niin tarinana, kielellisesti kuin ihan koko kokonaisuutenakin. Entäpä kirjan nimi, mistä se tulee? Sitä sopii miettiä...
Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina (2014)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 188
maanantai 16. helmikuuta 2015
Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja 5 - Dokumentti
7. En tiedä, jotenkin tuntuu melkein nololta lukea Juha Vuorisen kirjoja. Tai ei kai lukemisessa ole mitään noloa, mutta onko noloa sanoa pitävänsä niistä? Kirjallisuuspiireissä ei kai Vuorista juuri arvosteta, mikä on ehkä kyllä vääryys. Tämä mies osaa kirjoittaa nimittäin hiton sujuvasti! Ja voisin kuvitella, että hänen kirjoihinsa tarttuvat sellaisetkin, jotka eivät yleensä kirjoja juuri kuluta.
Nyt siis minulla oli vuorossa Juoppohullun päiväkirjan viides osa, Dokumentti (2014). Aikaa on kulunut edellisistä juoppiksista. Itselläni siis niiden lukemisesta kuin myös aikaa Juhan elämässä. En edes muista, millaisiin hässäköihin hän viimeksi jäi. Nyt kuitenkin Juhan ja Sirpan lapset ovat jo kouluikäisiä, mutta Juhaa se vaivaa viinapiru edelleen. Hänelle iskee ilmeisen tasaisesti muutaman kuukauden välein putki päälle. Ja nytkin taas mennään! Aika vaan on mitä hankalin: Juhan äiti on vakavasti sairas ja matkustaa Suomeen saamaan hoitoa, Juhan ja Sirpan esikoinen, Justiina, aloittaa koulun ja Juhan ja Sirpan avioliitto rakoilee. Mutta kun viina kutsuu, on mentävä.
Juha häipyy taas ryyppyretkilleen. Jäisikö tämä retki viimeiseksi? Juhan elämässä vaikuttaa monia mielenkiintoisia, enemmän tai vähemmän ylilyötyjä, mutta hienosti keksittyjä hahmoja. Myös seikkailut ja kommellukset ovat yhä vertaansa vailla. Kaiken säätämisen taustalla on kuitenkin vakavampi pohjavire.
Kuten jo alussa totesin, tykkään Vuorisen sujuvasta kynästä. On ilo lukea tekstiä, joka on mitä kekseliäimmin sanakääntein rakennettua. Kaiken ryyppäämisen ja rälläämisen keskeltä löytyy kuitenkin vakavampia sävyjä ja syvällisiä ajatuksia. Eli ei tämä ihan pelkkää tyhjänpäiväistä ryyppyjorinaa ole! Kehotan tarttumaan, en pulloon, vaan kirjaan!
Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja 5 - Dokumentti (2014)
Kustantaja: Diktaattori
Sivuja: 310
Nyt siis minulla oli vuorossa Juoppohullun päiväkirjan viides osa, Dokumentti (2014). Aikaa on kulunut edellisistä juoppiksista. Itselläni siis niiden lukemisesta kuin myös aikaa Juhan elämässä. En edes muista, millaisiin hässäköihin hän viimeksi jäi. Nyt kuitenkin Juhan ja Sirpan lapset ovat jo kouluikäisiä, mutta Juhaa se vaivaa viinapiru edelleen. Hänelle iskee ilmeisen tasaisesti muutaman kuukauden välein putki päälle. Ja nytkin taas mennään! Aika vaan on mitä hankalin: Juhan äiti on vakavasti sairas ja matkustaa Suomeen saamaan hoitoa, Juhan ja Sirpan esikoinen, Justiina, aloittaa koulun ja Juhan ja Sirpan avioliitto rakoilee. Mutta kun viina kutsuu, on mentävä.
Juha häipyy taas ryyppyretkilleen. Jäisikö tämä retki viimeiseksi? Juhan elämässä vaikuttaa monia mielenkiintoisia, enemmän tai vähemmän ylilyötyjä, mutta hienosti keksittyjä hahmoja. Myös seikkailut ja kommellukset ovat yhä vertaansa vailla. Kaiken säätämisen taustalla on kuitenkin vakavampi pohjavire.
Kuten jo alussa totesin, tykkään Vuorisen sujuvasta kynästä. On ilo lukea tekstiä, joka on mitä kekseliäimmin sanakääntein rakennettua. Kaiken ryyppäämisen ja rälläämisen keskeltä löytyy kuitenkin vakavampia sävyjä ja syvällisiä ajatuksia. Eli ei tämä ihan pelkkää tyhjänpäiväistä ryyppyjorinaa ole! Kehotan tarttumaan, en pulloon, vaan kirjaan!
Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja 5 - Dokumentti (2014)
Kustantaja: Diktaattori
Sivuja: 310
perjantai 13. helmikuuta 2015
Ursula Poznanski: Vii5i
6. Hahhaa, olisipa ollut hauskaa, jos viides lukemani kirja olisikin ollut nimeltään Vii5i (2014). Näin ei kuitenkaan ollut, vaan tämä osui kuudenneksi tämän vuoden luetuksi kirjaksi. Ja voi pojat, mikä kirja tämä olikaan!
Kyseessä on siis itävaltalaisen Ursula Poznanskin esikoisdekkari. Olin aloittanut erästä toista kirjaa, jota en meinannut saada alkua pidemmälle. Vii5i oli tarttunut mukaan kirjastosta, mutta jäänyt kirjapinon alimmaiseksi, kun en oikein osannut päätellä, mikä se olisi kirjojaan. Kun se toinen kirja ei edennyt, ajattelin kokeilla tätä. Ja hups heijaa, huomasin olevani hetkessä sivulla 50 ja jotain, sen verran napakasti kirja tempaisi mukaansa.
Kirja alkaa, kun Salzburgin läheltä eräältä niityltä löytyy naisen ruumis. Asiaa alkavat ratkoa sympaattinen Beatrice Kaspary ja hänen ehkä yhtä sympaattinen parinsa Florian. Beatrice on ehkä aavistuksen kliseinen dekkarin naispäähahmo: eronnut, kahden lapsen yksinhuoltaja, ex-miehen riivaama. Mutta kaikesta huolimatta, kuten sanottua, hän vaikuttaa sympaattiselta.
Se, mikä kirjassa on mielenkiintoisinta minusta, on se, miten se tutustuttaa lukijansa geokätkeilyn maailmaan! Tekee nyt itsekin mieli tutustua lajiin ja ehkä etsiä jokunen piilo... Joista ei toivottavasti löydy yhtä karmivia yllätyksiä kuin kirjassa. Tässä kirjassa siis murhaaja kylvää tuhoa ja johdattelee poliiseita pisteeltä toiselle geokätköjen avulla. Kätköistä löytyy vihje, joka poliisien pitää ratkaista, jotta he saavat muodostettua koordinaatit seuraavalle kätkölle.
Bea nimeää murhaajan Omistajaksi, joka yllättäen alkaa karmaisevalla tavalla lähestyä Beaa. Miten Omistaja tietää Bean kipupisteitä? Itse lukijana yritin pähkäillä, kuka Omistaja voisi olla. Eivätpä olisi arvaukseni voineet mennä pahemmin pieleen!
Juoni oli oivallisesti kehitelty. Pidin kovasti geokätkeilyideasta ja vihjeistä, joita poliisien piti ratkaista. Myös (pää)henkilöt olivat onnistuneita. Jään odottamaan Poznanskin seuraavaa kirjaa.
TFTH!
Ursula Poznanski: Vii5i (2014)
Alkuperäisteos: Fünf (2012)
Kustantaja: Atena
Suomentanut: Anne Mäkelä
Kyseessä on siis itävaltalaisen Ursula Poznanskin esikoisdekkari. Olin aloittanut erästä toista kirjaa, jota en meinannut saada alkua pidemmälle. Vii5i oli tarttunut mukaan kirjastosta, mutta jäänyt kirjapinon alimmaiseksi, kun en oikein osannut päätellä, mikä se olisi kirjojaan. Kun se toinen kirja ei edennyt, ajattelin kokeilla tätä. Ja hups heijaa, huomasin olevani hetkessä sivulla 50 ja jotain, sen verran napakasti kirja tempaisi mukaansa.
Kirja alkaa, kun Salzburgin läheltä eräältä niityltä löytyy naisen ruumis. Asiaa alkavat ratkoa sympaattinen Beatrice Kaspary ja hänen ehkä yhtä sympaattinen parinsa Florian. Beatrice on ehkä aavistuksen kliseinen dekkarin naispäähahmo: eronnut, kahden lapsen yksinhuoltaja, ex-miehen riivaama. Mutta kaikesta huolimatta, kuten sanottua, hän vaikuttaa sympaattiselta.
Se, mikä kirjassa on mielenkiintoisinta minusta, on se, miten se tutustuttaa lukijansa geokätkeilyn maailmaan! Tekee nyt itsekin mieli tutustua lajiin ja ehkä etsiä jokunen piilo... Joista ei toivottavasti löydy yhtä karmivia yllätyksiä kuin kirjassa. Tässä kirjassa siis murhaaja kylvää tuhoa ja johdattelee poliiseita pisteeltä toiselle geokätköjen avulla. Kätköistä löytyy vihje, joka poliisien pitää ratkaista, jotta he saavat muodostettua koordinaatit seuraavalle kätkölle.
Bea nimeää murhaajan Omistajaksi, joka yllättäen alkaa karmaisevalla tavalla lähestyä Beaa. Miten Omistaja tietää Bean kipupisteitä? Itse lukijana yritin pähkäillä, kuka Omistaja voisi olla. Eivätpä olisi arvaukseni voineet mennä pahemmin pieleen!
Juoni oli oivallisesti kehitelty. Pidin kovasti geokätkeilyideasta ja vihjeistä, joita poliisien piti ratkaista. Myös (pää)henkilöt olivat onnistuneita. Jään odottamaan Poznanskin seuraavaa kirjaa.
TFTH!
Ursula Poznanski: Vii5i (2014)
Alkuperäisteos: Fünf (2012)
Kustantaja: Atena
Suomentanut: Anne Mäkelä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)