maanantai 29. joulukuuta 2014

Ilkka Remes: Horna

45. Jokavuotinen ja perinteinen horna... ei vaan siis Remes tuli taputeltua joulun pyhinä, melkein. Horna (2014) on siis uusin Remes, jonka perinteisesti sain joululahjaksi. Nyt en ihan tapaninpäiväksi saanut sitä luettua.

Loppusanoissa Remes toteaa, että maailma muuttui dramaattisesti Hornan tekovaiheen aikana. Niinpä fiktiosta tulikin faktaa, kun todellisuudessa Ukrainan kriisi räjähti käsiin. Lukeminen tuntui hankalalta, kun tuntui, että lukee faktaa fiktion sijaan: mikä on totta, mikä kuviteltua uhkakuvaa?

Hornassa ovat pääosissa suurvallat Venäjä ja USA, joiden välillä Suomi ihan konkreettisestikin on pelinappulana. Ruotsi on liittymässä Natoon "salaa" Suomelta. Pitäisikö Suomen seurata perässä? Entä mitä siitä seuraisi Venäjän taholta?

Päähenkilöiksi nousevat suomalainen Lari, hänen avovaimonsa Sara ja rakastajattarensa Anna, amerikan suomalainen Tim ja venäläiset Arkadi ja Oleg. Taas juonitellaan, salaillaan, pelataan ja paetaan. Tahti on päätähuimaava.

Nyt on pakko sanoa, että lukeminen alkoi vähän puuduttaa. Aloin väsyä kovatahtiseen menoon ja siihen, miten suurvallat pelasivat. Ei siitä mihinkään pääse, että Remes kirjoittaa lennokkaasti, mutta ehkä juonia voisi jo hieman himmata.

Ei nyt kyllä sytyttänyt tämä Horna.

Ilkka Remes: Horna (2014)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 405

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Urho Toivanen: Sininen klubi

44. Kohdalle osui jälleen helppolukuinen, nopea ja tavallaan kepeä kirja, Urho Toivasen Sininen klubi (2014). Takakansikin lupaa letkeästi etenevää ja lukijansa mukanaan imaisevaa jännitysromaania. No jaa. Letkeästi etenevästä olen ihan samaa mieltä.

Kirjan pääosassa on Rami "Vainu(koira)" Heiskanen, vapaatoimittaja, joka jahtaa vanhassa kotikaupungissaan Lahdessa juttua klubista, jossa tarjoillaan huumeita kuin drinkkejä konsanaan. Hän ei tule ajatelleeksi, mitä kaikkea taustalla saattaisikaan olla, vaan ajattelee, että homma on helppo saada lööppeihin ihan tuota pikaa. Homma ei kuitenkaan mene ihan niin. Onneksi Vainulla on yhteyksiä poliisiin...

Klubin takana on Styranki, oikeammin Kyösti Kemppainen, joka pyörittää klubin ohella muitakin hämäräbisneksiä, joissa Venäjän mafia on mukana. Sitä myöten mukana on myös kovia voimia. Juttuun sekaantuu Venäjältä myös uusia yrittäjiä huumekaupan parissa. Vainu puolestaan saa ujutettua vanhan kaverinsa Nummisen mukaan Styrankin klubille ja sitä myötä sisäpiiriin.

Nyt on pakko sanoa, että olipa jotenkin mitäänsanomaton kirja. Letkeästi luettavissa se kyllä oli, sitä en kiistä. Mutta eipä se kyllä mitään juuri tarjonnutkaan. En oikein tiedä, mihin väliin ja kastiin jännityskirjallisuuden joukossa tämä haluaisi sijoittua. Mietin jopa, oliko juonella yritetty hakea jotain Remeksen tyyppistä "ison maailman kuviota". Ei toiminut. Juoni oli lisäksi melkoisen ennalta-arvattava ja toisaalta täysin epärealistinen. Myös kerronta ja dialogi olivat mitäänsanomattomia. Hahmoissa ehkä oli potentiaalia, vaikka etäisiksi nekin jäivät. Kirjan luettuani ihmettelin ääneen, mitä tästä kostuin. Vielä en keksinyt vastausta.

Urho Toivanen: Sininen klubi (2014)
Kustantaja: Myllylahti
Sivuja: 258

maanantai 22. joulukuuta 2014

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

43. Onnen tunti (2011) on takuuvarmaa Härköstä: se on helppolukuinen, kepeästi kirjoitettu, mutta sisältää senkin edestä painavaa asiaa. Ihailen kertakaikkiaan Härkösen tapaa kirjoittaa. Ihailen sitä, miten aiheesta kuin aiheesta, usein raskaastakin, hän saa kerrottua kevyesti mutta kuitenkin lukijaa herättelevästi.

Onnen tunti kertoo Tuulasta, tuiki tavallisesta keski-ikäisestä ja keskiluokkaisesta naisesta. Tuulalla on 10-vuotias poika, Roope, ja uusperhekuvion luova mies, Harri. Tuula ei voi enää saada lapsia ja hän miettii, haluaisiko Harri vakuutteluistaan huolimatta oman lapsen. Mutta kun omaa ei ole saatavilla, voisiko lapsen vaikka "lainata"? Tuula alkaa ottaa selvää sijaisvanhemmuudesta, ja pian he jo ovatkin Harrin kanssa haastatteluissa ja valmennuskursseilla sijaisvanhemmuutta varten.

Pian Tuulan ja Harrin perheeseen sijoitetaan sisarukset Luke ja Venni, joiden vanhemmat ovat sekakäyttäjiä. Tuula on koko ajan epävarma itsestään äitinä: tuottaako hän liikaa pettymyksiä, onko hän liian tiukka, sanoiko hän nyt pahasti, onko hän liian lepsu... Ja tämän epävarmuudenkin Härkönen kuvaa niin, ettei lukija ärsyynny, vaan pysyy Tuulan puolella. Samassa kurotaan auki Tuulan omaa lapsuutta ja sen aiheuttamia traumoja.

Pidin kirjasta. Ei ehkä paras lukemani kirja, mutta ei todellakaan huonoinkaan. Ihan parasta kirjassa ovat dialogit, jotka ovat luontevia, raikkaita ja hauskoja. Myös henkilöhahmogalleria on värikäs ja monipuolinen. Aihe sinällään ei ole minulle läheinen, minkä takia huomasin lykänneeni kirjan lukemista, turhaan. Hyvin tämä tällaiselle lapsettomalle kolahti.

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti (2011)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 287

perjantai 19. joulukuuta 2014

Camilla Läckberg: Majakanvartija

42. Camilla Läckbergin Majakanvartija (2012) tuntuu jatkavan siitä, mihin edellinen osa jäi. Harmi vaan, että itse en tuota edellistä osaa ole lukenut, mutta kyllä tässä kärryille pääsi. Edellisessä osassa on tapahtunut onnettomuus, jossa päähenkilö Erica ja tämän sisko Anna ovat loukkaantuneet. Myös Erican mies Patrik puolestaan on saanut sydänkohtauksen. Näistä lähtökohdista Majakanvartija siis lähtee liikkeelle.

Seuraavaksi hypätään kuvaamaan Annieta, joka ajaa jonkinlaisessa usvassa Tukholmasta Fjällbackaan ikään kuin paeten jotain. Hänellä on mukanaan vain pieni poikansa Sam. Annie asettuu omistamalleen saarelle, Gråskäriin, tai Gastholmeniin, kuten jotkut sitä kutsuvat. Kerrotaan, että saarella kummittelee siellä asuneiden ja sittemmin kuolleiden ihmisten henget. Annie kuitenkin kokee olevansa saarella turvassa, vaikka pelkääkin jotain koko ajan.

Läckbergin tyyli kirjoittaa (ainakin tässä kirjassa) on pomppiva: hän kuvaa pienen pätkän jotain tapahtumaa joidenkin tiettyjen ihmisten näkökulmasta ja siirtyy sitten seuraavaan. Itseäni tämä hajanaisuus ei kuitenkaan haitannut, vaan sai ehkä lukemaan entistä intensiivisemmin, kun halusi päästä takaisin joidenkin tiettyjen tapahtumien kuvauksen pariin.

Annien lisäksi kuvataan esimerkiksi Matsia, Fjällbackan kunnan talousjohtajaa, joka kirjan alkupuolella murhataan. Mats on ollut mukana kunnan kylpylähankkeessa, jota päsmäröi kunnallistasolla Erling Larsson, jonka lisäksi jutussa on mukana hänen naisystävänsä Vivianne ja tämän veli Anders. Sitten on vielä Kööpenhaminaan perheväkivaltaa paennut Madeleine. Näistä ehkä Erling ja Vivianne jäävät irtonaisiksi palasiksi, muut osaset nivoutuvat kirjan kuluessa yhteen.

Kirjan teemaksi nousee perheväkivalta ja sen seuraukset. Mukana on myös aavistus yliluonnollista majakkasaaren haamujen muodossa. Kirjan jokainen luku alkaa kuvauksella 1870-luvulla saarella eläneistä ihmisistä, joiden kohtaloa loppua kohden keritään auki. Läckberg kuvaa myös sisarussuhteita, joita muistaakseni kuvattiin voimakkaasti myös edellisessä (ja tätä ennen ainoassa) lukemassani Läckbergin teoksessa. Tykkään kyllä Läckbergistä, ja nurinkurisesti Majakanvartijaa edeltänyt Merenneito odottaa nyt tuossa luettavien kirjojen pinossa vuoroaan...

Camilla Läckberg: Majakanvartija (2012)
Alkuperäisteos: Fyrvaktaren (2009)
Kustantaja: Gummerus
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 503

tiistai 9. joulukuuta 2014

Karin Slaughter: Rikollinen

41. Karin Slaughter on ehdottomasti yksi lempidekkaristeistani ja odotan aina malttamattomasti hänen uusimpia kirjojaan. Hänen uusin suomennettu teoksensa on Rikollinen (2014), joka jatkaa Sara Lintonin ja Will Trentin tarinaa. Ja voi, miten se jatkaakaan.

Oikeastaan Sara jää nyt hyvinkin sivuosaan. Pääosissa ovat Will, tämän pomo Amanda Wagner ja poliisina toiminut Evelyn Mitchell (joka siis on aiemmista osistakin tutun, Willin parin Faithin, äiti). Kirja kulkee kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja vuodessa 1975.

Vuonna 1975 Amanda ja Evelyn ovat nuoria ja kokemattomia, kirjan edetessä jopa julkeita poliisinalkuja. Kaiken muun ohella kirjassa on yhteiskunnallinen ote sen kuvatessa tuon ajan elämää. Sitä, miten vaikeaa on olla nuori naispoliisi, tai nainen noin ihan ylipäätään. Tämän lisäksi kuvataan julmallakin tavalla mustien ja valkoisten välistä kuilua. Nykyhetken kuvaus taas saa miettimään, onko asiat loppujen lopuksi niin paljon paremmin.

Sarjamurhaaja kulkee Atlantan kaduilla ja tappaa huumekoukussa olevia ilotyttöjä. Tarinaa kerrotaan kahden aikatason lisäksi myös usean eri henkilön näkökulmista. Yksi heistä on sarjamurhaajan kaappaama mutta henkiin jättämä Lucy.

Nykyhetkessä sarjamurhaaja on tehnyt paluun. Lukija arvaa jo puolessa välissä karmean totuuden murhaajan henkilöllisyydestä. Itse tosin ajattelin, että olisiko Slaughter tehnyt hämäystempun sitten kuitenkin. Jännitys pysyi kuitenkin yllä loppuun asti, ja osa totuudestakin kävi ilmi vasta lopussa.

Täytyy sanoa, että teos ei noussut kyllä suosikikseni. Jollain lailla minua häiritsi hyppely henkilöstä ja ajasta toiseen. Jännityskään ei ollut niin henkeä salpaavaa kuin aiemmissa teoksissa. Sen sijaan parasta tässä oli ehdottomasti se, miten se avasi menneisyyden lukkoja ja paljasti uusia asioita tuttujen hahmojen elämästä.

Karin Slaughter: Rikollinen (2014)
Alkuperäisteos: Criminal (2012)
Kustantaja: Tammi
Suomentanut: Annukka Kolehmainen
Sivuja: 420

tiistai 2. joulukuuta 2014

Jyrki Heino: Kello

40. Luin postaukseni aimmin syksyllä luetusta Jyrki Heinon esikoisesta Kellari. Tuossa postauksessa en ihan täysin lähteänyt Kellaria kehumaan. Ja sitten kuitenkin kirja palasi heti ja miellyttävänä mieleeni, kun näin kirjastossa Heinon uusimman teoksen Kello (2014). Mietin, että Kellari oli niin hyvä, että pitääpä lainata tämä uutukainenkin. Outo on ihmismieli.

Kello eli selonteko tapahtumista, jotka käynnistyvät, kun luutnantti Carl Wennehielm alkoi tutkia Kustaa III:n sodassa taistelleen majurin katoamista sijoittuu niin ikään historialliseen Turkuun, mutta vie niin lukijansa kuin päähenkilönsäkin matkalle Hämeenlinnan kautta Mikkeliin ja sieltä Pietariin asti. Eletään syksyä 1796, samaa vuotta, johon Kellarissa jäätiin. Luutnantti Wennehielm vietää rauhallisia päiviä, kunnes hän saa taas tehtävän: hänen pitäisi jäljittää kenraali Swanstrålen pojan kohtalo. Poika on kadonnut Kustaa III:n sodan aikana jäljettömiin. Eikä Turku siis enää riitä, vaan Wennehielmin pitää lähteä reissuun. Hän on hyvin vastentahtoinen, mutta lähtee kuitenkin. Mukaan lähtee niin ikään aiemmasta kirjasta tuttu kaupunginviskaali Appegren.

Itse luulin, että kirjan loppuosa kertoisi Wennehielmin seikkailuista muualla, mutta hän palaakin Turkuun ja jatkaa Turussa tutkimuksiaan. Tuntuu, kuin kuolema seuraisi hänen kannoillaan, jättäen onneksi itse Wennehielmin rauhaan. Muuten väkeä sitten ympäriltä vähän lakoaakin. Taas puhutaan vähän salaseuroista, eivätkä kaikki ihmisetkän ole sitä mitä aluksi väittävät.

Eniten nautin taas tuon ajan Turun kuvauksesta. Ihan mahtavaa! Nauratti myös Heinon piikittely muun muassa siitä, miten päätöksenteko kaupungissa tuntuu kestävän...

Taisin pitää tästä enemmän kuin Kellarista ja jään nyt kovasti odottamaan jatkoa sympaattisen Wennehielmin seikkailuille.

Jyrki Heino: Kello (2014)
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivuja: 297

lauantai 22. marraskuuta 2014

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

39. Olen pari kertaa katsonut, tai siis aloittanut katsomaan, Pussikaljaelokuvaa, mutta kertaakaan en ole päässyt loppuun. Tällä kerralla päätin tarttua itse kirjaan Pussikaljaromaani (2004). Olin vähän yllättynyt, että kirja on "jo" kymmenen vuoden takaa. Jotenkin se tuntui ajattomalta ja siltä, että päähenkilöt Lihi, Marsalkka ja Henninen saattaisivat yhä tallata Kallion katuja.

Kyseessä on niin sanottu yhdenpäivänromaani: tarina seuraa trion päivää aamusta oikeastaan aamuyöhön. Tajutessani, että kirja kattaa vain yhden päivän, ihmettelin, miten siitä on saatu riittävästi kerrottavaa ilman, että tarina kävisi tylsäksi. Mutta niin vain Rimminen on onnistunut. Kirja on paikoin melkoistakin ajatuksenvirtaa, eikä varsinaista juonta voi erotella.

Lihi, Henninen ja Marsalkka aloittavat kaljoittelun jo aamusta ja heidän tavoitteenaan on koko päivän päästä pelaamaan noppaa. Mutta sitten siihen väliin tulee vähän kaikkea. Pojat elävät nuoruutensa jatkoaikaa ja lähentelevät ilmeisesti kolmeakymppiä. He ovat jotenkin hellyttäviä tyhjäntoimittajia, joille ei työ maita, vaikka tarvittaisiinkin rahaa kaljaan ja tupakkaan.

Kolmikko pyörii ympäri Kalliota ja yrittääpä tehdä retken ihan keskustaankin. He käyvät kioskilla, puistossa, kapakassa... Ja tapaavat kuljeskellessaan erilaisia ihmiskohtaloita.

Kirjan vahvuus on ehdottomasti sen kielessä. Rimminen kirjoittaa älyttömän kiehtovasti! Vaikka hän kuvaa tyhjäntoimittajia, kirja vilisee niin vanhahtavia sanoja kuin sivistyssanojakin. Toisaalta niin dialogi kuin kerrontakin on elävää ja juuri poikien suuhun sopivaa. En olisi arvannut, että erilaisia kielellisiä seikkoja voi sekoittaa näin toimivasti. Ehdottomasti oli taas lukemisen arvoinen kirja!

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani 
Kustantaja: Teos
Sivuja: 328

tiistai 18. marraskuuta 2014

Max Manner: Bandiitti

38. Jos ei Luolamadonna oikein sytyttänyt, Max Mannerin uutukainen Bandiitti (2014) tempaisi mukaansa oikeastaan ensi metreiltä asti. Ensinnäkin tykkään, kun kirja sijoittuu Turkuun: on niin kiva nähdä mielessään kadut ja kulmat, joilla kuljetaan. Toisekseen Manner kirjoittaa mukaansa tempaavasti ja koukuttavasti.

Tällä kerralla alkaa tapahtua kesken joulurauhanjulistuksen: tuomiokirkosta ammutaan kaksi laukausta, jotka surmaavat apulaiskaupunginjohtajan kesken joulurauhanjulistuksen. Ja kaikki tämä satojen tuhansien tv:n katsojien silmien edessä. Livenä tilannetta on todistamassa jo aiemmistakin osista tuttu Stein Storesen. Ja kuinka ollakaan, Storesen päätyy mukaan tutkintaan.

Käy ilmi, että Suomeen on rantautumassa pahamaineinen moottoripyöräjengi, Desperados. Heillä myös näyttäisi olevan näppinsä pelissä jouluisen murhenäytelmän kanssa. Eikä siinä sitten auta: Storesen soluttautuu mukaan jengiin tutkinnan nimissä.

Pakkaa sekoittavat myös vanhat tutut Anna Mäki ja Meeri Tarvainen. Oikeastaan Tarvaisesta en muista aiemmista kirjoista paljoakaan, mutta taisi hän mukana olla viimeksikin? Osa juonen käänteistä jää vähän irrallisiksi. Samaten aika kuluu eteenpäin melkoista vauhtia.

En tiedä, onko syynä kenties huono kustannustoimitus, mutta joitakin harmittavia kirjoitusvirheitä kirjassa oli. Minut sai näkemään punaista mm. kirjoitusmuodot agressiivinen ja ylä-aste. Hei nyt ihan oikeasti! Samaten paikannimissä olisi tarkennettavaa: olisiko Turun Ylä-Maariassa sijaitseva katu kuitenkin Mittumaarintie (Minttumaarintien sijaan)? En ole myöskään vakuuttunut, että Turun tuomiokirkko olisi tyhjillään joulurauhanjulistuksen aikana... Mutta ei nyt ehkä takerruta näihin sinänsä pieniin seikkoihin. Lukukokemus oli hyvinkin kelvollinen kaikesta huolimatta ja jätti odottamaan jo seuraavaa Manneria.

Max Manner: Bandiitti (2014)
Kustantaja: Crime Time
Sivuja: 333

lauantai 15. marraskuuta 2014

Aki Raatikainen: Luolamadonna

37. Nappasin tällä kerralla kirjaston vinkkihyllystä mukaani Aki Raatikaisen teoksen Luolamadonna (2014). Sen kansi näytti kauempaa katsottuna hyvältä, mutta tarkemmin tarkasteltuna en pitänyt kannesta: sen hahmot näyttivät liian parodioiduilta uskottavan sijaan. Mutta ei ole kirjaa kansiin katsominen, eihän.

Kyseessä on siis 1600-luvun Hollantiin ja muuallekin Eurooppaan sijoittuva historiallinen romaani. Taisin lähteä lukemaan kirjaa liian huolimattomasti ja laiskasti, enkä ehkä keskittynyt tarpeeksi hahmoihin. Luin ehkä laiskasti myös siksi, etten ollut varma, haluanko lukea kirjaa kuitenkaan loppuun. Sen verran se vei mukanaan, että äkkiä olinkin kirjan puolivälissä ja aloin vasta tarkemmin hahmottaa tapahtumia.

Kirjassa päähenkilönä on suomalaissyntyinen Axel Tystlåten, joka nyt käy kauppaa Amsterdamista käsin. Muita päähenkilöitä ovat hänen mykkä vaimonsa sekä lapsensa, biologinen poika Johan, ottopoika Dirk ja tytär Andrietha. Toisaalta kirjassa sivutaan myös Ranskaa ja sen nuorta hallitsijaa, Ludvig XIV:tä. Sitten mennäänkin pitkin Eurooppaa ja jahdataan kaapattua tytärtä, sen jälkeen selvitellään salaliittoja... Jos nyt kärryille pääsin. Ei jääne epäselväksi, että kirja ei oikein tehnyt vaikutusta.

Kirjassa oli myös käytetty jonkin verran italiaa dialogissa. On ihan ok, jos on muutamia yksittäisiä toteamuksia, jotka parhaassa tapauksessa ovan niin selviä, että ne pystyy ymmärtämään, vaikka ei kieltä osaisikaan, tai jos ne on jotenkin selitetty tai suomennettu. Nyt näin ei ollut.

Jos hyviä puolia etsii, oli kirjan kerronta kaunista. Tykkäsin siis kirjan kielestä kovasti. Kirja oli myös melko helppo- ja nopealukuinen, vaikka siitä ei sen enempää sanottavaa jäänytkään. Tulipahan koettua.

Aki Raatikainen: Luolamadonna (2014)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 283
 

perjantai 31. lokakuuta 2014

Robin Cook: Nano

36. Olen aiemmin lukenut paljonkin Robn Cookin lääketieteen maailmaan sijoittuvia kirjoja, kunnes jossain vaiheessa tuli stoppi. Kirjat alkoivat tuntua jo liian poliittisilta kaikkine amerikkalaisen vakuutusjärjestelmän käsittelyineen. Tai näin muistelen. Nyt löysin kirjastosta Cookin uusimman teoksen, Nanon (2014), suomennoksen ja päätin tarttua siihen. Ajattelin, että ainahan kirjan voi sitten jättää kesken.

Äkkiä sitten huomasinkin, että olin suunnilleen yhdeltä istumalta lukenut sivulle 65. Päätin jatkaa ja jatkaa. Kirja siis tempaisi vallan mukanaan. Hyvä niin. Nyt tuli taas sellainen olo, että voisikin lukaista pari väliin jäänyttä viimeisintä suomennosta Cookilta.

Kirja käsitteli nimensä mukaisesti nanoteknologiaa, joka sinänsä heittyi minulta aivan yli ymmärryksen. Jotenkin luotiin kuva, että nanoteknologian avulla voitaisiin löytää parannus esimerkiksi Alzheimerintautiin tai syöpiin. Päähenkilönä kirjassa on lääketieteen opiskelija Pia Grazdani, joka yrittää paeta omaa menneissyyttään ja omaa itseään kotiseuduiltaan Coloradoon, nanoteknologiayrityksen palvelukseen. Pia hurmaa miehiä mennen tullen, mutta pysyy itse kaukaisena ja kylmänä kaikille. Hän omistautuu kertakaikkiaan työlleen nanotutkimuksen parissa.

Nano-firmassa alkaa kuitenkin tapahtua kummia: Pia törmää juoksulenkillä mieheen, joka on tuupertunut maahan, eikä tämän sydän lyö. Mies kuljetetaan sairaalaan, josta Nanon joukkio pian noutaa miehen omiin hoteisiinsa. Utelias kun on, asia jää vaivaamaan Piaa ja hän alkaa itsekseen itsepintaisesti tutkia asiaa. Alkaa vaikuttaa siltä, että kaikki ei ole ihan sitä, miltä näyttää. Harmi vaan, että Pian on vaikea todistaa omat epäilynsä todeksi.

Apuna Pialla on hänen opiskelukaverinsa George sekä paikallinen lääkäri Paul. Kun Pia äkkiä katoaa, alkavat George ja Paul jäljittää Piaa epätoivoisesti.

Loppua lukuun ottamatta kirja oli melkoisen ennalta arvattava ja noudatti samaa kaavaa kuin Cookin aiemmatkin kirjat. Ehkä tämä yllätyksettömyys on ollut myös yksi asia, mihin aikanaan Cookissa kyllästyin. Silti kirja vei mukanaan ja houkutti lukemaan.

Robin Cook: Nano (2014)
Alkuperäisteos: Nano (2012)
Kustantaja: Gummerus
Suomentanut: Jorma-Veikko Sappinen
Sivuja: 446 

PS. Nyt tuli ylitettyä viime vuonna luettujen kirjojen määrä! Vasta nyt, höh. Olin jotenkin ajatellut, että tänä vuonna olisin ehtinyt lukea vielä enemmän. Selitykseksi selitän, että jähmiminen kesällä Moby Dickin ja sen yhden englanninkielisen kirjan kanssa vei hyvää lukuaikaa muilta kirjoilta...

torstai 23. lokakuuta 2014

Rosa Liksom: Hytti nro 6

35. Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua.

Olen aiemmin lukenut Rosa Liksomilta vain novelleja, nyt vuorossa oli ensimmäinen yksittäinen teos, Finlandia-palkittu Hytti nro 6 (2011). Olen jo kauan suunnitellut lukevani kirjan, mutta vasta nyt sain siihen tartuttua. Ja hyvä, että tartuin.

Kirjassa matkustetaan junalla halki Venäjän, tai oikeastaan Neuvostoliiton, pitkin Trans-Siperian rataa kohti Mongoliaa. Samassa hytissä matkustavat tyttö ja mies. Tyttö on parikymppinen suomalainen opiskelija, mies nelikymppinen venäläinen duunari. Tyttö pysyy nimettömänä koko matkan ajan. Hän ei myöskään puhu: lukija saa selville hänen ajatuksensa, mutta muuten mies pitää puhetta yllä paikoin ronskistikin. Tytön piti lähteä matkaan erään pojan, Mitkan, kanssa, mutta tämä joutui mielisairaalaan. Siispä tyttö lähti matkalle yksin. Matkan aikana hän käy ajatuksissaan läpi suhdettaan Mitkaan. Myös mies kertoo tytölle vähä vähältä elämänsä tarinaa.

Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. (s. 9)

Minä pidin kirjasta kovasti. Minua kiehtoi Neuvostoliiton kuvaus: jotenkin saatoin kuvitella mieleeni maisemat, hajut ja maut, vaikka omat käsitykseni ja kuvani itse neuvostoajasta ovatkin hatarat. Mutta se on ollut varmasti juuri sellaista, millaiseksi se kirjassa on kuvattukin. Kirja kiehtoi minua varmaankin myös siksi, että haaveilen itsekin matkasta junalla halki Siperian.

Liksom kirjoittaa hirmuisen kauniisti. Yllätyin kirjan luettuani, miten erilaisen käsityksen hänen tyylistään olin saanut hänen novelleistaan. Tässä teoksessa kieli on kekseliään kuvailevaa. Se, mikä harmittaa, on se, että tunnen aivan liian vähän venäläistä kirjallisuutta. Luulen, että paljon viittauksia meni siksi ohi. Kirjasta riittäisi varmasti analysoitavaa vaikka kuinka! Mutta ilman sen syvempää analyysiakin kirja teki vaikutuksen. Ehkä loppua kohden kirja vähän lässähti, mutta kaiken kaikkiaan lukukokemus jäi positiivisen puolelle.

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (2011)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 187

perjantai 17. lokakuuta 2014

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

34. Olen ollut hurmaantunut Tuomas Vimman kerrontaan hänen esikoisestaan, Helsinki 12, alkaen. Siksipä onkin pitänyt lukea kaikki hänen myöhemmätkin kirjansa. Tällä erää oli vuorossa toistaiseksi viimeisin (?) Ruutukymppi (2013), joka on itsenäinen keskiosa trilogialle, jonka Raksa aikanaan aloitti. Olen kyllä Raksani lukenut, mutta en muistanut siitä juuri mitään. Tätä uusinta aloittaessani kuitenkin päähenkilöt ja meininki palautuivat hyvin mieleen.

Sami toimii jonkinlaisena projektipäällikkönä rakennusfirma Hyperboreassa, jota johtaa rautaisella otteella Danika Stenhammar. Sami on nopeasti noussut Danikan ykkösmieheksi ja saa siten hoitoonsa parhaita projekteja. Yksi raksa on juuri taputeltu valmiiksi, ja Sami on ostanut täysin kunnostettavan asunnon, kun uutta, kovanluokan projektia, pukkaa päälle. Samaan aikaan Hyperboreaa lähestyy TV-yhtiö, joka ehdottaa, että Hyperborea lähtisi mukaan rakennusaiheiseen tosi-tv-ohjelmaan.

"Niin, sen verran oli, että mä ilmoitin niille tuotantoyhtiön hipstereille, että mä lähtisin mielummin seksiorjaksi Keravan perussuomalaisten sääntömääräiseen syyskokoukseen kun jakaisin enää desilitraakaan happea niiden kanssa." (s. 60)

Danika torppaa tv-ohjelman ja päättää keskittyä siihen kovan luokan projektiin. Siinä samassa Danika tuntuu keskittyvän myös niljakkaaseen arkkitehti van der Dickiin, ja sekös Samia korpeaa. Joten Sami päättää ottaa irtioton ja lähteä yksikseen mukaan tv-ohjelman tekoon. Eikä tiedä poika, mikä kaikki häntä vielä odottaakaan...

Kuten sanottua, olen hurmaantunut Vimman kerronnasta, siis hänen kielenkäytöstään. Vaikka hän kirjoittaakin slangilla ja puhekielellä, tai oikeastaan juuri siksi, kieli on elävää, virtaavaa ja uskottavaa. Ihailen sitä, miten hän osaa ilmaista asiat näppärästi erilaisin sanakääntein ja synonyymein, eikä vain tylsästi peruskaavalla todeten. Esimerkkejä voisin poimia vaikka kuinka, mutta ehkäpä en siihen lähde, kun en kuitenkaan osaisi päättää, mitä kaikkea poimin.

Kerronnasta, kielestä ja hahmogalleriasta siis teokselle plussaa! Pienoinen miinus ehkä hieman laimeasta juonesta. Ja toinen pienoinen miinus siitä, että välillä sitä tunsi itsensä tyhmäksi, kun tuntui, että pitäisi käyttää googlea, jotta ymmärtäisi kaikki hienot ilmaisut... Kirjan luki nopeasti, lähes ahmien. Jään innolla odottamaan trilogian päätösosaa.

Tuomas Vimma: Ruutukymppi
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 348

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Jyrki Heino: Kellari

33. En ehkä ole varsinaisesti historiallisten romaanien ystävä, mutta jos kirjat sijoittuvat kotikaupunkiini Turkuun, asia on aivan eri! Suurelta osin ehkä siksi, että asun aivan historiallisen Turun laidalla ja kuljen päivittäin siellä, missä on kuljettu jo vuosisatoja. Ja kun joku siitä kirjoittaa, on mahtavaa miettiä mielessään, miltä omalla kotikadulla on näyttänyt vaikkapa juuri 1700-luvulla. Siksipä siis tartuin Jyrki Heinon esikoisteokseen Kellari (2012) suurella mielenkiinnolla.

Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa ajoittuu vuoteen 1796. Enpäs olekaan muuten ennen lukenut kirjaa, joka kertoisi 1700-luvun tai sen lopun meiningeistä. Jotenkin taidan kuitenkin olla brutaalin keskiajan ystävä sittenkin. Mutta kiinnostavaa luettavaa tämäkin kirja kaikkinensa oli!

Kirja alkaa, kun Turun läheltä, Hirwisalon saarelta, löytyy erään maatilan kellarista karmean kohtalon kokenut ruumis. Kaupunginviskaali Appengren pyytää apuun luutnantti Wennehielmiä, joka siis on kirjan päähenkilö. Wennehielm on maailmalla kovia kokenut mies, joka on eläkepäivikseen muuttanut Turkuun mamselli Mannelinin hoteisiin. Wennehielm on rampa niin fyysisesti kuin myös mieleltään. Kirjan aikana hän kurookin auki menneisyyden jättämiä traumoja.

Kellarista löytynyt mies tunnistetaan pian kapteeni Fågelstiernaksi. Mitä hän teki Hirwisalossa ja miten hän päätyi kellariin? Ja ennen kaikkea: kuka ja mitä murhan takana on? Siitä Wennehielm alkaa hiljalleen ottaa selvää. Kirjoitin hiljalleen, sillä hyvin verkkaisesti ja rauhallisesti tutkinta etenee. Tai no, eipä kai olisi ajalle tyypillistäkään tykittää tapahtumia eteenpäin huimaavalla vauhdilla.

Tutkimuksissa Wennehielmillä on apunaan niin Appengren kuin mamselli Mannelinkin. Hiljalleen alkaa vaikuttaa myös siltä, että murhan takaa saattaisi löytyä poliittisia kytköksiä, jopa salaliittoja.

Tykkäsin siitä, miten Heino on kuvannut kaupunkia ja ajan kaupunkielämää. Tässä kirjassa dialogi ja muutenkin kerronta istuu mielestäni hyvin aikaansa. Välillä kerronta etenee hyvinkin verkkaisesti, eikä tapahtumien tutkinta oikein etene. Välillä tuli olo, että Heino on halunnut ujuttaa mukaan tietämystään alalta jos toiseltakin, vaikka mitenkään juonen kannalta ei se välttämätöntä olisi ollutkaan.

Kirja ei ole suinkaan paras lukemani teos, mutta aivan kelvollinen ja kiinnostava tarina kyllä, suosittelen!

Jyrki Heino: Kellari
Kustantaja: Schildts&Söderströms
Sivuja: 287

tiistai 7. lokakuuta 2014

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen

32. Minulla on näköjään kirjalistoja, useita. Kuten blogin mahdolliset lukijat ovat huomanneet, tänne blogin puolelle olen koonnut kolme listaa kirjoista, jotka haluaisin lukea tai jotka "pitäisi" lukea. Tosin luulen, että niin Suomalaiselta kirjalistalta kuin BBC:n listaltakin löytyy ikuisiksi ajoiksi lukemattomaksi jääviä kirjoja. Sitten on TBR100-haaste, jonka haluaisin toteuttaa. Ihan kuin tämä ei riittäisi, puhelimestani löytyy viestiluonnoksista lista kirjoista, jotka haluaisin lukea. Kirjat olen bongannut joko kirjastosta, kirjakaupasta tai jostakin lehdestä sellaisena hetkenä, kun kirjan hankkiminen käsiin ei ole ollut mahdollista.

Eräs kännykkäni listalta löytynyt kirja oli Nina Hurman Yönpunainen höyhen (2013). Muistelen lukeneeni siitä jonkin arvion joskus ja kiinnostuneeni, kun kirjaa kuvattiin noir-tyyppiseksi dekkariksi, jonka tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun Helsinkiin. Pakkohan se olisi lukea! Jotenkin 1920-luku kiehtoo, enkä ole lukenut (enkä edes tiedä) kovin monia kyseiselle vuosikymmenelle sijoittuvia kirjoja.

Kirjan päähenkilö on Rouge, joka päivisin on hattukaupan myyjätär, iltaisin hän laulaa kohtalokkaana naisena jazzia. Kirja etenee pitkälle yli puolenvälin ennen kuin Rougen oikeaa nimeä mainitaan. (Ellen sitten lukenut kovin huolimattomasti.)

Rouge joutuu keskelle rikostutkintaa laulaessaan Helsingin pirtukuninkaan, Guld-Gustin, uuden ravintolan avajaisissa. Guld-Gusti, eli Armas Gustafsson, kuitenkin murhataan kesken juhlien. Pääepäilyksi joutuu Rougen veli Toivo, vaikka Rouge yrittääkin vakuuttaa, että on nähnyt murhapaikalta poistumassa vieraan miehen. Rouge tulee sotkeutuneeksi murhan tutkintaan, ja siinä samalla vähän poliisi Korpelaankin. Oikeastaan Rougen ja Korpelan suhdetta voisi kuvailla kovinkin kuumaksi paikoitellen.

Odotin kirjalta jotain enemmän... enemmän säkenöivää 1920-lukua, enemmän ajan Helsingin kuvailua. Myös dialogi tuntui minusta epäsopivalta aikaansa. Jos olisin lukenut pelkkää dialogia, olisin melkein yhtä hyvin voinut sijoittaa kirjan nykypäivään. Ehkä ainoastaan teitittelystä saattoi päätellä, että liikutaan menneisyydessä. Jotenkin kirja jätti siis kylmäksi sen suhteen, miten se miljöötään kuvaa. En oikeastaan juuri nyt keksi, mikä kirjassa oli minusta hyvää. Tällä hetkellä oikein mikään ei tunnu sytyttävältä.

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen (2013)
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 223

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

31. En nyt kyllä osaa yhtään selittää, miksi luin Agatha Christien Idän pikajunan arvoituksen (1934) vasta nyt. Ylipäätään olen lukenut ihan luvattoman vähän Christien kirjoja. Idän pikajunan arvoitustakin olen varmaankin aloitanut lukemaan useita kertoja, mutta vasta nyt pääsin loppuun. Ja ihmettelen tätä, koska kirja oli mielestäni hyvä! Miten en muka ole sitä saanut luettua, kysynpä vaan.

Tarina on varmasti useimmille tuttu: juna kiitää Istanbulista kohti Ranskan Calais'ta kyydissään tunnettu salapoliisi Hercule Poirot, joka pääseekin heti hommiin, kun junassa sattuu murha. Kyseessä on niin sanottu suljetun paikan mysteeri: juna on lumipenkassa jumissa jossain Jugoslavian tietämillä, eikä kukaan siis ole voinut poistua junasta murhan jälkeen. Murhattu mies on amerikkalainen miljonääri herra Ratchett, joka kohta paljastuu aivan muuksi kuin on väittänyt. Poirot kuulustelee vuorollaan jokaista matkustajaa, joilla kaikilla tuntuu olevan alibi murhahetkeksi. Näiden haastetteluiden ja muiden tutkimusten pohjalta Poirot on kuitenkin lopuksi valmis julistamaan syyllisen ja kertomaan tapahtumat auki.

Oikeastaan ja valitettavasti olin tietoinen loppuratkaisusta jo etukäteen. Silti yritin lukiessani häivyttää ennakkotietojani ja miettiä, kuka vihjeiden perusteella sopisi murhaajaksi. En olisi keksinyt loppuratkaisua kuitenkaan. Sen verran nerokkaan juonen on Christie mielestäni punonut. Kiehtovaa on myös hahmojen moninaisuus: hahmot edustavat useita eri kansallisuuksia ja eri yhteiskuntaluokkia.

Olin yllättynyt siitä, miten nopeasti varsinainen ratkaisu syntyi, loput kirjasta oli pohdintaa syyllisestä ja alustusta syyllisen paljastamista varten.

Mietin, että vaikka ensi kesäksi voisi ottaa projektiksi lukea enemmänkin Christien kirjoja. Varsinkin Hercule Poirot tuntuu mielestäni kiehtovalta hahmolta.

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (1989)
Alkuperäisteos: Murder on the Orient Express (1934)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Leena Karro
Sivuja: 215

lauantai 27. syyskuuta 2014

Tarquin Hall: Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus

30. Silmiini osui kirjastossa mielenkiintoisen näköinen kirja. Kyseessä oli alkuaan englantilaisen Tarquin Hallin esikoisteos, Intiaan sijoittuva Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus (2009). Kyseessä on ensimmäinen osa dekkarisarjasta, jossa seikkailee Vish Puri, tuo Intian Hercule Poirot. Verrattiinpa kirjaa myös Afrikkaan sijoittuvaan Mma Ramotsween (jota en muuten koskaan olekaan lukenut...)

Vish Puri on mitä yksityisin etsivä ja pyörittää omaa firmaansa apulaisineen. Kirjan aikana hän tutkii muutamia "niitä tavallisia" avioliittojuttuja, joissa pitää tutkia morsiamen tai sulhasen taustoja, mutta sitten hän saa isomman jutun hoidettavakseen: erästä arvostettua tuomaria epäillään palvelustytön murhasta. Juttu ei olekaan aivan simppeli, vaan Puri joutuu paneutumaan siihen tosissaan. Onko palvelustyttö todella murhattu ja ruumis tunnistamaton, vai onko tyttö elossa. Ja jos hän on elossa, missä? Miten löytää Intiasta yksi kadonnut palvelijatar?

On hauskaa, miten Vish Puri käyttää toisaalta vanhoja ja perinteisiä keinoja rikosten selvittelemiseen, toisaalta hänellä on melkoinen repertuaari uutta tekniikkaa ja oveluuttakin pelissä. Myös Purin äiti haluaa ottaa osaa tutkimuksiin, eikä kyllä hänkään jää poikaansa huonommaksi.

Ja kuten Hercule Poirot ikään, lopuksi Vish Purikin kokoaa asianosaiset yhteen ja kertoo omien päätelmiensä avulla syyllisen ja asioiden oikean laidan.

Hmm, pidinkö kirjasta? No joo, ihan ok. Kyllähän sen luki, ihan melko helpostikin. Silti se jotenkin jätti hieman kylmäksi, enkä valitettavasti osaa määritellä, miksi. Voi olla, että tarina oli hieman liian hidastempoinen ja tylsä, toisin sanoen jännitystä olisi saanut olla enemmän. Ymmärrän toki, että tämä on tyyliltään erilainen dekkari kuin vaikkapa hiljattain lukemani Camilla Läckberg, ja tämä kirja on arvokas sellaisena lempeänä ja leppoisana. Itselleni tuo tyyli ei ehkä tällä hetkellä kolahtanut. Oli kyllä kivaa lukea Intiasta ja intialaisesta kulttuurista kaikkine herkkuineen. Ruoka tuntuu nousevan tässä tärkeään osaan. Oli myös kivaa, kun kirjan takana oli sanasto, jossa oli selitetty varsinkin ruokasanastoa, mutta myös muita länsimaiselle lukijalle outoja käsitteitä. Muutenkin kirja loi melkoisen läpileikkauksen intialaisesta yhteiskunnasta hierarkioineen ja korruptioineen. Lainasin jo kuitenkin kirjastosta sarjan toisen osan, katsotaan, kuinka sen kanssa käy.

Tarquin Hall: Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus (2012)
Alkuperäisteos: The Case of Missing Servant (2009)
Kustantaja: Gummerus
Suomentanut: Tero Valkonen
Sivuja: 346 (+sanasto)

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

29. Moby Dickin jälkeen tuli luettua vähän jotain kevyempää! Nimittäin Anu Holopaisen mainio Ilmestyskirjan täti (2014). Jostain syystä en ole koskaan Holopaisen nuortenkirjoja lukenut (ehkä siksi, että en niin fantasian ystävä ole), mutta näistä parista lukemastani ns. aikuisten kirjasta olen kyllä pitänyt. Ilmestyskirjan tätiä luonnehditaan chic litiksi ripauksella jotain maagista. Olin myös aina ajatellut, että chic lit on jotain romanttista hömppää. No ei tämä ainakaan!

Kirja kertoo Airi Kivikosta, joka näyttäytyy minulle harmaana, tylsänä ja takakireänä varhaiskeski-ikäisenä ja keskiluokkaisena äitinä, joka haaveilee hulppeista häistä ja omakotitalosta. Airi on ollut muutaman vuoden kotona lasten kanssa ja tekee nyt paluuta takaisin töihin IT-alalle. Airi lähes jumaloi miehensä Jarmon sukua. Ikävänä rikkana rokassa vain on Jarmon täti, Liila, tuo ilmestyskirjan täti.

Liila on kaikkea sitä, mitä Airi ei ole: räväkkä, rietas ja värikäs niin puheissaan, teoissaan kuin vaatetuksessaankin. Liila on noin viisikymppinen, ja Airi paheksuu Liilan tapaa elää ja olla. Muutoinkin Airi vihaa Liilaa. Airi miettii, että Lampisten suku on nyt niin fiksua, että kukaan ei vain osoita, että vihaa Liilaa kuten hän. Sittemmin Airi tajuaa, että suku pitää Liilasta ihan oikeasti, eikä hän vain voi ymmärtää, miksi ihmeessä.

Töihinpaluukin on vaikeaa, sillä firmassa käydään YT-neuvottelut ja firma fuusioidaan toisen yhtiön yhteyteen. Ja kas kummaa, pian Airi ja Liila ovat samassa työpaikassa! Airi odottaa saavansa tuke työtovereiltaan Liila-vihan suhteen, mutta Airin äimistykseksi töissäkin kaikki tuntuvat pitävän Liilasta.

YT-neuvottelut jatkuvat, ja pian alkaa tapahtua kummia. Airi on aivan varma, että Liilalla on jotenkin sormensa pelissä. Ja eräänä onnettomana kertana juotuaan pari lasia liikaa sukujuhlissa Airi alkaakin solvata ja syyttää Liilaa koko suvun edessä. Airilla tuntuu muutenkin olevan rankkaa: hän ei saa nukuttua ja hän ulkoistaa lastenhoidon melko tehokkaan tuntuisesti miehelleen. Sekin vähän ihmetytti, että mikä vässykkä se Jarmo sitten on.

Kirjan loppu on hieman... hmm, omituinen. En ehkä vieläkään oikein ymmärrä, mitä tapahtui. Erästä outoa sanaa googlaillessani luulen päässeeni vähän selville, mistä oli kyse. Lukekaa itse, enempiä en kerro.

Pidin siis kirjasta kovasti! Pidin Liilan räväkästä, ehkä vähän karrikoidustakin hahmosta. Airi sen sijaan ärsytti. Heräsi väistämättä kysymys, kuka tässä nyt onkaan se ärsyttävä tyyppi ja kuka ei. Airikin voisi vähän katsoa peiliin.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti (2014)
Kustantaja: Myllylahti
Sivuja: 290
 

tiistai 23. syyskuuta 2014

Herman Melville: Moby Dick

28. No niin arvoisat lukijat, tässä siis se massiivinen kirjaurakka, josta jo aiemmin mainitsin: Herman Melvillen Moby Dick (1851). Kirja oli varsinainen tiiliskivi ja otti aikansa lukea se. Kirja ei ollut minusta suinkaan huono ja sen lukeminen oli tavallaan helppoa, vaikka silti aikaa yllättävästi kuluikin. Helpolla tarkoitan nyt sitä, että kerrontaa oli melko mutkatonta seurata. Vertaan ehkä aina lukukokemuksiani Sotaan ja rauhaan, joka oli minulle todella raskasta luettavaa jostain syystä.

Odotin, että Moby Dick olisi meriseikkailu valaan perässä. Olihan se, tavallaan, sitäkin. Kirja lähtee kivasti ja reippaasti käyntiin. "Kutsu minua Ishmaeliksi" -päähenkilö kertoo, kuinka hän pestautuu Pequod-nimiselle laivalle ja kuinka hän sitä ennen tapaa villin Queequegin, jonka kanssa lopulta ystävystyy. Mutta kun päästään merelle, tarinan kerronnan vauhti hidastuu.

Pequodin kapteeni on synkkä Ahab, jonka jalan Moby Dick, valkoinen valas, on kerran vienyt. Ahab janoaa kostoa ja on siis sen takia nyt valasjahdissa. Mielestäni oli mukavaa, kun kirjassa oli välillä tietokirjamaisia pätkiä valaista, välillä puolestaan näytelmää muistuttavia kohtauksia ja vuoropuheluita. Pakko myöntää, että nuo tietokirjajaarittelut kävivät kyllä tylsiksi. Muutenkin kirja tuntui hieman leviävän käsiin, enkä oikeastaan tiedä, mihin koko juonella pyrittiin.

Pidin kuitenkin kirjasta. Luulen, että kirjaan kätkeytyisi paljon filosofisia ajatuksia esimerkiksi elämästä, jos vain jaksaisi etsiä. Tällä lukemalla en jaksanut jäädä pohtimaan, vaan vain luin eteenpäin. Enkä kyllä usko, että kirjaan uudelleen tartun, joten kirjan filosofia saa nyt jäädä omalta osaltani unholaan. Olen tyytyväinen, että yksi klassikkokirja tuli taas kahlattua läpi.

Herman Melville: Moby Dick (2002)
Alkuperäisteos: Moby Dick, or the whale (1851)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Antero Tiusanen
Sivuja: 818

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu

27. Blogi palailee taas hiljaiselosta henkiin, toivottavasti. Tänne on liittynyt uusi, toinen lukijakin, ihanaa, tervetuloa! Toivon todella, että tästä lähtien saisin päivitettyä tätä useammin. Kesän loppu meni erään isohkon luku-urakan parissa, siitä lisää myöhemmin. Ai niin, yritin lukea kovasti kehutun True Blood -sarjan ensimmäistä osaa, englanniksi. Kuukauden laina-ajan puitteissa pääsin melkein loppuun. Eli eipä tullut jälkipolville kerrottavaa siitä kirjasta. Lienee myös selvää, että tuon sarjan pariin en ehkä enää palaa... Näin ollen siis ei ole ollut aikaa lukea sen kummempia. Pari kirjaa sentään, joiden kommentointi vain on jäänyt roikkumaan. Aloitetaan Camilla Läckbergistä.

Läckberg on minulle uusi tuttavuus: suosittelin kirjailijan teoksia äidilleni, joka ihastui ikihyviksi, joten päätin sitten itsekin lukea yhden. Tykkäisin kovasti lukea tällaisia dekkarisarjoja järjestyksessä, vaikka kirjat itsenäisiä ovatkin. En kuitenkaan jaksa nähdä vaivaa varatakseni kirjoja kirjastosta, joten otan sen, mitä saan. Nyt käteen osui ilmeisesti Läckbergin neljäst teos, Pahanilmanlintu (2011).

Kirjassa seikkailevat jo aiemmista osista ilmeisesti tutut Erica Falck, kirjailija, ja hänen miehensä Patrik, joka on poliisi. Tarina sijoittuu pienelle ruotsalaiselle Fjällbackan paikkakunnalle. Erica ja Patrik ovat menossa naimisiin, mutta häiden suunnittelua haittaavat Erican sisko ja tämän lapset, joista Erica joutuu huolehtimaan. Ilmeisesti kirjasarjan aiemmissa osissa on kerrottu, mitä Annalle on aiemmin tapahtunut. Lisäksi Patrik saa tutkittavakseen auto-onnettomuuden, joka vaikuttaa itse aiheutetulta, mutta jutusta alkaa paljastua hiljalleen outoja seikkoja. Lopulta ollaankin etsimässä sarjamurhaajaa. Löytyykö siis murhaaja ennen kuin on liian myöhäistä?

Sivujuonena kerrotaan tosi-tv -formaatista, jossa BB-tyyppisiä julkkiksia tuodaan paikkakunnalle "Fucking Tanum" -nimisen ohjelman kuvauksiin. 

Näkökulma teoksessa vaihtuu nopeasti ja huomaamattomasti, ja lukijan pitää pysyä tarkkana, jotta tietää, kuka milloinkin kertoo ja mitä. Välillä on kursivoituna kerrottu "pahanilmanlinnun" tarinaa, joka taustoittaa hiljalleen murhaajan elämää. Murhaajan ajatukset paljastuvat, henkilöllisyys ei. Olikin todella virkistävää lukea teosta, jossa lukija sai todella miettiä, kuka syyllinen voisi olla. Läckberg on myös mestarillisesti saanut yhden jos toisenkin henkilöistä vaikuttamaan siltä, että juuri tällä voisi olla jotain hämärää takanaan.

Itseäni häiritsi se, että luvut olivat pitkiä ja näkökulma tosiaan vaihteli nopeasti ja huomaamattomastikin. Lopulta myös murhaajan elämäntarina jäi hivenen ohueksi ja lopullinen motiivi tavallaan epäselväksi, vaikka nyt jälkikäteen sen ymmärränkin paremmin. Erittäin positiivista oli se, että itse en ainakaan mitenkään olisi arvannut, kuka murhaajaksi lopulta paljastuu!

Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu (2011)
Alkuperäisteos: Olycksfågeln (2008)
Kustantaja: Schildts&Söderström
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 418

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Anne Holt: Vereen kirjoitettu

26. Luin tämän toisen Anne Holtin dekkarin oikeastaan heti edellisen perään, mutta kommentointi laahaa nyt pahasti jäljessä. Nyt on kuitenkin hyvä hetki palautella mieleen lukemaansa. Vereen kirjoitettu (1999) alkaa toukokuun alusta, kun Oslo on poikkeuksellisen lämpöaallon kourissa. Eräänä sunnuntaina Oslon laitamilta löytyy hylätystä talosta verta. Verta lattialta ja seiniltä. Huoneessa on tapahtunut varsinainen verilöyly. Ruumista ei kuitenkaan löydy. Sen sijaan seinältä löytyy outo numerosarja.

Lopulta verilöylyn jälkiä löytyy useampiakin, kaikki aina lauantai-iltana tai sunnuntaiaamuna. Ja kaikissa paikoissa on niin ikään tuollainen numerosarja. Hanne Wilhelmsen kokee olevansa ylityöllistetty jopa niin, että työ haittaa hänen parisuhdettaan. Ja näiden verilöylyjen lisäksi tehtäväpinossa on nuoren opiskelijatytön raaka raiskaus. Kuluu pitkään, ennen kuin poliisit yhdistävät verilöylyt ja raiskauksen toisiinsa.

Sitä ennen itse raiskauksen uhri kuin hänen isänsäkin ovat ryhtyneet omin päin selvittämään raiskaajan henkilöllisyyttä ja saavatkin sen selville ennen poliisia. Kumpikin tahollaan on ottamassa oikeutta omiin käsiinsä. Ehtiikö poliisi väliin, ennen kuin katkera uhri ehtii kostaa raiskaajalle?

Mielenkiintoista oli, että teoksessa seurattiin välillä tapahtumia myös itse rikollisen näkökulmasta. Kirja siis kuvasi tuon henkilön ajatuksia ja suunnitelmia. Mutta taas mielestäni tarkemmat motiivit ja selitykset jäivät tyystin uupumaan.

Parasta ja mielenkiintoisinta on henkilöhahmojen ja heidän välisten suhteidensa kuvailu. Tykkäsin kyllä tästäkin Holtista ja aion lukea näitä lisää.

Anne Holt: Vereen kirjoitettu (1999)
Alkuperäisteos: Salige er de som törster (1994)
Kustantaja: Gummerus
Suomentanut: Katriina Savolainen
Sivuja: 211

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Anne Holt: Sokea jumalatar

25. Tulin tarttuneeksi norjalaisen Anne Holtin teoksiin vasta nyt, äitini suosituksista. Sain häneltä lainaksi opuksen, jossa on kaksi ensimmäistä Anne Holtin Hanne Wilhelmsen -dekkaria samoissa kansissa. Tarkastelen nyt ensin kuitenkin ensimmäistä teosta, kirjaa nimeltä Sokea jumalatar (1998). Olin jokseenkin hämmästynyt huomatessani, että kirja on norjaksi ilmestynyt jo vuonna 1993! Eikö Holtista ole tullut sen suositumpaa, vai miksi törmään siihen vasta nyt? Ihmettelen kyllä, jos ei ole suosittu, kirjassa nimittäin oli ainesta.

Kirja alkaa, kun asianajaja Karen Borg löytää aamulenkillään ruumiin. Vähän myöhemmin löydetään ulkomaalainen henkilö, joka tunnustaa tehneensä murhan, mutta ei suostu puhumaan mitään muuta. Hän vaatii asianajajakseen juuri Karen Borgia, jostain kaikille käsittämättömästä syystä. Karen kun on erikoistunut talousrikoksiin, ei henkirikoksiin. Syyllinen vaikuttaa myös oudon pelokkaalta. Käy ilmi, että kaiken takana on huumekauppakuviot.

Pari päivää myöhemmin löytyy uusi ruumis, tällä kertaa hämäräperäinen asianajaja. Poliisissa tapausta (tai tapauksia) alkaa tutkia Hanne Wilhelmsen. Hän ajaa vaaleanpunaisella Harrikalla ja on aina hyvin vaitonainen henkilökohtaisista asioistaan. Lukijalle kuitenkin kerrotaan, että Hanne on lesbo ja asuu yhdessä tyttöystävänsä Cecilien kanssa.

Asioiden tutkimiseen osallistuu myös Håkon Sund, niin ikään asianajaja ja Karenin opiskelukaveri. Håkon on toivottoman ihastunut Kareniin, eikä onnekseen jää täysin ilman vastakaikua. Asettelu kirjassa on sikäli erikoinen, että välillä tuntui, kuin myös Hannen ja Håkonin välillä olisi ollut sutinaa.

Lopulta kaiken takaa paljastuu melkoinen korruptionhöyryinen huumevyyhti.

Pidin kirjasta. Holt kirjoitti kivasti ja oli luonut mielenkiintoiset henkilöhahmot. Kirjaa lukiessa ei tuntunut, että siinä elettiin 1990-lukua, vaan kaikki tuntui ajankohtaiselta yhä. Ehdinkin jo lukea seuraavan, samoissa kansissa olleen Holtin. Siitä kommentteja kuitenkin myöhemmin. Tänään kävin jo etsimässä kirjastossa uusia Holteja, mutta haluaisin edetä ilmestymisjärjestyksessä, joten tällä kerralla jäin ilman saalista.

Anne Holta: Sokea jumalatar (1998)
Alkuperäisteos: Blind gudinne (1993)
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 346


lauantai 21. kesäkuuta 2014

Miika Nousiainen: Metsäjätti

24. Olen lukenut Miika Nousiaiselta aiemmin Vadelmavenepakolaisen, eikä se oikein vakuuttanut. Ymmärsin ja hahmotin kyllä, missä kohdissa olisi pitänyt nauraa, mutta itseäni ei edes hymähdyttänyt. En tiedä, satiiriksiko se olisi pitänyt määritellä. Yhtä kaikki, en tykännyt, en. Siksipä en ole tullut tarttuneeksi sen jälkeenkään Miika Nousiaisen teoksiin, vaikka miehestä Hyvissä ja huonoissa uutisissa pidänkin. Nyt tuli ystävän kanssa puheeksi Nousiaisen uudempi teos Metsäjätti (2011), jonka sen keskustelun jälkeen siltä istumalta hain kirjastosta ja luin. Ystäväni kertoi, että Metsäjätissä on realistisempi ote kuin Vadelmavenepakolaisessa, joten ajattelin, että ehkä pitäisin kirjasta.

Metsäjätissä vuorottelevat kaksi kertojaa, Pasi ja Janne. He ovat lapsuuden kavereita Törmälästä, pienestä teollisuuspitäjästä, jossa sukupolvi toisensa jälkeen alkoholisoituu ja toistaa vanhoja kaavoja: miehet ovat tehtaalla töissä ja hivenen alkoholisoituneita ja sitten hakkaavat vaimojaan. Lapset elävät niukan lapsuuden ja jäävät paikkakunnalle töihin tai työttömiksi, elleivät sitten päädy itsemurhaan. Pasi on kuitenkin toista maata: hän on päättänyt ponnistaa kauemmas. Hän lähteekin heti koulun päätyttyä Helsinkiin opiskelemaan kauppatieteitä, vain palatakseen hieman alle nelikymppisenä pukumiehenä Törmälään, Metsäjätin YT-neuvotteluja johtamaan.

Toinen kertoja on Janne, joka ei ole päässyt Pasin tavoin ponnistamaan maailmalle. On teininä saatu poika, joka nyt on tekemässä Jannesta ukkia. On työ tehtaassa. On alkoholi. On syystä tai toisesta heikko itsetunto, joka ei anna uskoa omiin mahdollisuuksiin.

Tarina etenee mukavan jouhevasti aina vuorotellen Pasin ja Jannen näkökulmasta kerrottuna. Samalla keriytyy auki menneisyys ja sen jättämät traumat. Tarina sinänsä on traaginen; ovathan kymmenet menettämässä työnsä sen seurauksena, että oman kylän poika palaa tiluksille pukumiehenä. Kuitenkin Pasi näyttäytyy inhimillisenä hahmona, eikä Jannekaan tunnu kantavan kaunoja. Miesten välinen ystävyys on toden totta erilaista kuin naisten, mutta hienoa ja arvostettavaa.

Tykkäsin erityisesti siitä, miten Pasin hahmo kehittyi kirjan myötä. Niin kyllä kehittyi Jannekin. Kaiken kaikkiaan hahmot ja tapahtumat oli kuvattu kovin inhimillisesti, vaikkakin ehkä omalla tavallaan inhorealistisestikin.

Pidin kirjasta hurjasti. Jälleen on sanottava, että tässäpä oli tämän vuoden paras kirja tähän mennessä. Huomasinpa muuten myös, että olin tämän merkinnyt TBR100-listalleni! Hei hienoa, ihan kuin vahingossa sain yhden kirjan sieltäkin kuitattua!

Miika Nousiainen: Metsäjätti (2011)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 286
 

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Mihkel Raud: Sininen on sinun taivaasi

23. Sattuipa taas eteen kirja, josta en tuntunut ymmärtävän hölkäsen pöläystä. Kirja oli virolaisen Mihkel Raudin teos Sininen on sinun taivaasi (2010), joka on ilmestynyt Liken Rikos kannattaa -sarjassa. Takakansi myös lupaa lähes kansainvälisen tason menoa salaliittoineen ja terroristeineen. Taisin lähteä kirjan kanssa vähän väärällä jalalla liikkeelle. Lähdin lukemaan kirjaa rikosromaanina ja vasta nyt jälkikäteen tajusin, että kyse oli jostain aivan muusta. Jonkinlainen vahinko oli kuitenkin jo ehtinyt tapahtua, eikä kirja minua sytyttänyt.

Punaisena lankana kirjassa kulkee virolaisen tv-julkkiksen ja saksalaisen naisen rakkaustarina. Nainen paljastuu yllättäen joksikin aivan muuksi, mitä mies on odottanut ja olettanut. Sivujuonteina kirjassa ovat valtaisa terrori-isku, nuorten liftarityttöjen sieppauset ja politikointi.En tiedä, mitä kirjailija haluaa sanoa ja tuoda esiin Viron tämän hetken politiikasta...

Kaiken kaikkiaan kirja jää jotenkin minulle kaukaiseksi. En saanut nivottua tapahtumia yhteen haluamallani tavalla, vaan kirjan loputtuakin jää vielä liiaksi avoimia kysymyksiä. Kirja oli helppo- ja nopealukuinen, mutta siihen sen ansioit oikeastaan jäävätkin. Tai jos olisin lähtenyt liikkeelle siitä, että käsissäni on jonkinlainen Viron nykymeininkiä ruotiva satiiri, olisi mielipiteeni saattanut olla jotenkin toinen. Paitsi että ehkä siltikin avoimia kysymyksiä jäi liiaksi.

Mihkel Raud: Sininen on sinun taivaasi (2011)
Alkuperäisteos: Sinine on sinu taevas (2010)
Kustantaja: Like
Suomentanut: Jouko Vanhanen
Sivuja: 268


torstai 12. kesäkuuta 2014

R.L. Stevenson: Aarresaari

22. "Viistoista miestä arkulla vainaan - Jahhohhoo, ja rommia pullo!"

Mieheni on usein kehottanut minua lukemaan R.L.Stevensonin klassikkoseikkailun Aarresaari (1883, suomennettu ensikerran 1909). Häneen kirja oli tehnyt kai lähtemättömän vaikutuksen. Pakko myöntää, että ehkä kirja on enemmän miesten ja poikien makuun - itseeni se ei nimittäin kolahtanut. Olihan se omalla tavallaan hyvä ja hienosti tehty ja kerrottu, mutta itse en vain jaksanut tempautua kirjan mukana.

Kirja kertoo englantilaisesta nuorukaisesta, Jim Hawkingsista, jonka isä on menehtynyt ja jonka äiti yrittää pitää pystyssä tältä jäänyttä majataloa. Kun vanha juoppo merimies kuolee majatalossa, hänen jäämistöistään löytyy aarrekartaksi oletettu kartta. Myös joukko merirosvoja yrittää tuota karttaa tavoitella.

Jim pääsee kuitenkin erään lääkärin mukana tavoittelemaan aarretta Aarresaarelta. Hispaniola-niminen laiva miehistöineen suuntaa merelle. Mukaan mahtuu monenlaisia hahmoja, joilla ei kaikilla todellakaan ole puhtaita jauhoja pussissaan. On pakko myöntää, etten ihan täysin ja koko ajan pysynyt kerronnan ja henkilöiden perässä. Kirja kerrottiin pääosin Jimin näkökulmasta, mutta välillä kertojaksi astuikin tohtori. Tuolloin huomasin lukeneeni pitkän pätkän olettaen sen Jimin kertomaksi. Sitten pitikin palata taaksepäin ja kerrata vähän.

Kirja ei kyllä kieroilussa ja taistelukohtauksissa häviä lainkaan nykykirjoille! Päinvastoin: jotenkin mahtavaa huomata, että osattiin sitä ennenkin! Suosittelisin kirjaa lähinnä pojille teini-iästä ylös päin.

Robert Louis Stevenson: Aarresaari (2012)
Alkuperäisteos: Treasure Island (1883)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: ?
Sivuja: 220

 

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

21. Tulipa sitten luettua Riikka Ala-Harjan Maihinnousu (2012). Kannessa kehuttiin teoksen olevan kirjoittajan paras. Jos näin on, en tiedä, tulenko tarttumaan Ala-Harjan kirjoihin tämän koommin. Niin, tämä tarina ei minua vakuuttanut.

Kirja sijoittuu nimensä mukaisesti Ranskaan, Normandiaan ja Normandian maihinnousun maisemiin. Tarinan minäkertojana on Julie, joka on maihinnousuun erikoistunut historioitsija, ja toimii tällä hetkellä oppaana maihinnousun maisemissa. Hänen elämänsä on järkkymäisillään ja järkkyykin lopulta täysin. Ensin pettää mies. Henri on toimittaja ja rakastuu nuoreen valokuvaajaan, jonka kanssa hänellä on salasuhde, kohta ei enää ehkä niinkään salainen. Sitten tulee vielä suurempi järistys: Julien tytär, 8-vuotias Emma, sairastuu leukemiaan.

Tarinassa seurataan hajoavan perheen elämää suunnilleen vuoden ajan. Ymmärrän, että Normandian maihinnousu vertautuu taisteluun vakavaa sairautta vastaan, ja löytyisi kirjasta varmaankin paljonkin symboliikkaa pohdittavaksi ja tutkittavaksi. Mutta kuitenkin, kaiken kaikkiaan, kirja jättää minut kylmäksi. Se oli helppo- ja nopealukuinen ja harmiton. Mitään muuta otetta en siihen saanut. Kaikki hahmot tuntuvat jäävän kovin pintapuolisiksi, eikä sairauttakaan kuvata niin raastavasti kuin olisi voinut olettaa. Myös juonen kulun kannalta kirja on ontto: mies pettää, avioliitto hajoaa, lapsi sairastuu, seurataan lapsen sairautta... En luettele loppuun asti spoilatakseni, mutta ei sieltä kyllä mitään ylläreitä ole odotettavissa.

Hyviksi puoliksi mainitsisin kirjan helppolukuisuuden. Myös kirjailijan käyttämä kieli oli oikein sujuvaa. Mutta siinäpä se. Ei jäänyt juuri jälkipolville kerrottavaa tästä kirjasta.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
Kustantaja: Like
Sivuja: 209

lauantai 31. toukokuuta 2014

Olivier Truc: Viimeinen saamelainen

20. Tämän vuoden kiinnostavin kirja tähän mennessä on luettu. Se oli ranskalaisen Olivier Trucin teos Viimeinen saamelainen (2012). Olen itse jotenkin kovin kiinnostunut saamelaisuudesta ja saamelaisesta kulttuurista, joten kirja oli pakko lainata, kun se taas kirjaston uutuushyllyssä pilkotti. Mielenkiintoa herätti myös se, miten ranskalainen toimittaja tulisi saamelaisuutta käsittelemään. Kyseessä on siis dekkari, joka valittiin Ranskassa vuoden parhaaksi ranskankieliseksi dekkariksi vuonna 2012.

Tapahtumat sijoittuvat siis Norjan Lappiin, tarkalleen ottaen Kautokeinoon ja sen ympäristöön. On tammikuu, kaamos on juuri loppunut, on poikkeuksellisen kylmää. Paikallisen museon on juuri tarkoitus paljastaa lapinrumpu (tai noitarumpu), joka on ollut kauan kadoksissa. Rumpu kuitenkin ehditään varastaa juuri ennen kuin se saadaan näytille.

Vähän myöhemmin paikallinen poronkasvattaja löydetään surmattuna, korvat irti leikattuina. Paikallinen, sympaattinen poropoliisikaksikko alkaa tutkia tapauksia ja päättelee, että asioilla on jotain tekemistä keskenään. Toinen poliiseista, Klemet Nango, on paikallinen ja saamelaista syntyperää, hänen parinsa Nina Nansen on puolestaan kotoisin eteläisemmiltä vuonoilta. Yhdessä he muodostavat kuitenkin toimivan tiimin. Hiljalleen alkaa tosiaan varmistua, että varkaus ja surma linkittyvät toisiinsa. Joku haluaa kiihkeästi rummun, mutta miksi? Mikä tarina rummun kuviointiin kätkeytyy? Kuka sen osaisi tulkita?

Värikkään lisänsä henkilöhahmoihin tuovat Klemetin setä Nils Ante sekä juro poronkasvattaja Aslak. Hahmot on kuvattu hyvin ja mielenkiintoisesti. Kaikkein parasta ehkä kirjassa on kuitenkin paikallisten olojen kuvaaminen. Miten pakkanen puree ja loputon pimeys ja yö syövät niin miestä kuin naistakin, mutta miten kaikesta kuitenkin selviytyy, ja miten paljon toivoa hiljalleen pitenevä päivä luo ihmisiin.

Kirjaa lukiessa tuli myös surullinen olo. Se palautti mieleen, miten saamelaisia on sorrettu, miten etelästä tulleet "valloittajat" ovat vieneet maat ja tuhonneet paikalliset elinkeinot (poronkasvatuksen, siis) ja miten "keinotekoisesti" vedetyt valtioiden rajat ovat vaikuttaneet poronhoitoon. Hienoa, että ranskalainen toimittaja on halunnut ottaa tällaiset asiat käsiteltävikseen!

Ainoa miinus kirjalle tulee oikeastaan suomennoksesta. Se tökki ja pahasti monin paikoin.

Olivier Truc: Viimeinen saamelainen (2013)
Alkuperäisteos: Le dernier Lapon (2012)
Kustantaja: Siltala
Suomentanut: Lotta Toivanen
Sivuja: 500

torstai 22. toukokuuta 2014

Karin Slaughter: Yli rajan

19. Yksi uusista suosikeistani jännäreiden saralla on ehdottomasti yhdysvaltalainen Karin Slaughter. Ensinnäkin minua viehätti hänen alkupään tuotantonsa yksinkertaiset nimet: Sokaistu, Riistetyt, Piinattu, Merkitty, Kadotettu ja Häpäisty. Nimet sikseen, ovat ne olleet myös sisällöltään mitä mainioimpia! Slaughter on osannut hyytävästi sukeltaa ihmismielen syviin syövereihin. Toisekseen minua kiinnostaa nyt, miten hän on tavallaan yhdistänyt kaksi eri sarjaa: tohtori Sara Lintonista kertovan Grant County -sarjan ja etsivä Will Trentistä kertovan Atlanta-sarjan. Slaughter kirjoittaa kiinnostavasti ja mukaansa tempaavasti.

Yli rajan (2011) alkaa, kun Will Trentin etsiväpari Faith Evans on matkalla venähtäneestä koulutuksesta äitinsä Evelynin ja pienen vauvansa Emman luo. Hän yrittää soittaa äidilleen, mutta tämä ei vastaa. Faith yrittää ja yrittää ja hiljalleen levottomuus alkaa vallata hänet. Perillä häntä odottaakin hyytävä näky: Evelyniä ei ole missään, Emma on lukittuna vajaan, ovessa on verinen kädenjälki, sisällä talossa on sekä miehen ruumis että pankkivankitilanne. Melkoinen setti, etten sanoisi.

Tapausta alkavat tutkia tiukkaakin tiukempi Amanda Wagner ja tämän alaisuudessa Will. Myös Sara joutuu keskelle tätä kaikkea hieman salakavalasti. Kaiken takaa löytyy huumekauppaa, jengien välisiä taistoja, korruptiota ja vanhoja syviä salaisuuksia. Kirjan lopussa Slaughter kerrassaan yllättää lukijansa yhden tällaisen salaisuuden paljastuessa.

Kirjan juoni on kaikkinensa hyvä. Kaikkein parasta siinä mielestäni kuitenkin oli Saran ja Willin välinen jännite. Välillä turhautti ja teki mieli huutaa hahmoille: "Tartu sitä nyt jo kädestä, kun mielesi tekee! Pussatkaa!" Will on mielestäni ihanan sympaattinen hahmo, jolle toivoisi vain hyvää. Kovin monessa kirjassa eivät muuten hahmot nouse näin lähelle lukijaa, tai ainakaan itse en ole vastaavaa juuri kokenut. Toivon kovasti, että tämä kirjasarja saisi vielä jatkoa! Ihan parasta Slaughteria!

Karin Slaughter: Yli rajan (2013)
Alkuperäisteos: Fallen (2011)
Kustantaja: Tammi
Suomentanut: Annukka Kolehmainen
Sivuja: 419

maanantai 5. toukokuuta 2014

Annika Luther: Opettajainhuone

18. Pakkohan se oli tarttua Annika Lutherin teokseen Opettajainhuone (2013) näin tässä melkein kesäloman kynnyksellä. Takakansi lupaa seuraavaa: "Annika Luther --- on kirjoittanut työelämästä ja kouluarjen ristivedoista ajankohtaisen ja hillittömän hauskan aikalaisromaanin." No jaa.

Ajankohtainen kirja toki on ja tuo kyllä esiin kouluarjen ristiriitaisuudet ja ristivedot. Hillittömän hauska tuo ei kyllä minusta ollut. Mielestäni kirja oli varsin lattea. Se alkaa, yllätys yllätys, syyslukukauden suunnittelupäivästä ja päättyy keväällä suvivirren kajahdellessa. Väliin mahtuu suunnitelupäivää, teemapäivää, metsäretkeä, työpaikkaromanssia ja eräs valitettava tragediakin.

Nimen perusteella odotin, että tapahtumat sijoittuisivat enemmän konkreettisesti opehuoneeseen, sen tunnelmiin ja ihmisten välisiin jännitteisiin. Nyt opehuone itsessään oli vain kääntöpaikka matkalla luokkaan tai kotiin. Toki merkittävimmät tapahtumat tapahtuvatkin aina opettajainhuoneen ulkopuolella.

Kirja kuvaa koulun arkea realistisesti, siitä plussaa. Minkäänlaista kaunisteltua kuvaa opettajan ammatista ei kirjan myötä pääse syntymään.

Kirjan tapahtumat etenevät vuoroin eri opettajien näkökulmasta. Kaikkitietävä kertoja kuvailee, mitä henkilöt milloinkin ajattelevat. Tähänkin olisin toivonut jonkinlaista loogisuutta. Nyt yhden henkilön näkökulmasta kuvattiin alussa, sitten taas pitkään parin muun näkökulmasta, kunnes taas hypähdettiin ensimmäiseen. Kirjan takakannessa kerrotaan, kuinka äidinkielenopettaja Magdalena herää ahdistukseen kesäloman lopun lähestyessä. Ehkä tästä jotenkin ajattelin, että Magdalena olisi jonkinlainen päähenkilö. Kukaan ei kuitenkaan varsinaisesti nouse päähenkilöksi, sillä kaikkia sivutaan sen verran pinnallisesti. Ehkä tarkin kuva syntyy kieltenopettajasta Tovesta, joka tosin hänkin on ärsyttävän stereotypinen hahmo.

Mielenkiintoisia hahmoja ovat Freddu, insinööri, joka hyppää vaihtelun vuoksi opettajaksi, ja Jenny, joka yrittää huolehtia kuolleen sisarensa lapsista. Mukaan mahtuu myös kiintiöhomo Max. Särmikkäimmät hahmot ovat Mirri ja Staffan kaikessa äkeydessään ja myrkyllisyydessään, mutta heitä sivutaan valitettavan vähän. Hädin tuskin käy ilmi, minkä alan opettajia he ovat. Ei sillä, että sillä varsinaisesti mitään merkitystä olisi.

Kirja oli kyllä helppolukuinen, mutta ei erityisen sykähdyttävä.

Annika Luther: Opettajainhuone (2013)
Alkuperäisteos: Lärarrummet (2013)
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms
Suomentanut: Sinna Virtanen
Sivuja: 308

perjantai 2. toukokuuta 2014

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

17. En tiedä, miksi en ole aiemmin tullut lukeneeksi Sofi Oksasen esikoista, Stalinin lehmiä (2003). Muistan hämärästi, että minulla olisi ollut sitä kohtaan epäilyksiä tai ennakkoluuloja, mutta nyt on kyllä kovin vaikea määritellä, että mitäköhän. Sittemmin halusin sitä luettavaksi, mutta en saanut käsiini, kunnes löysin sen lähiantikasta.

Kuten Puhdistuksessa, tässäkin tarkastellaan Viron historiaa neuvostovallan ajalta. Myös kerrontatapa on sama: asioita kuvataan eri ihmisten näkökulmasta ja myös ajallisesti hypitään menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Itse tykkään kyllä tällaisesta kerronnasta. Lukeminen tuntuu tavallaan kevyemmältä, kun pitkiä pätkiä ei jaaritella yhtä ja samaa. Vaikka toistoon tämäkin kirja kyllä mielestäni hieman sortuu.

Päähenkilöitä on varsinaisesti kolme: Anna, joka kertoo nykyisyydestä, Annan äiti Katariina, jonka elämää kuvataan 1970-1980 -luvuilla ja Sofia, Annan isoäiti, Katariinan äiti, jonka osalta kerrotaan tapahtumia 1940-1950 -luvuilta.

Jos kuvaisin kirjaa yhdellä sanalla, valitsisin ehkä sanan raadollinen. Sillä sitä se on, kaikilla aikatasoillaan. Nykyhetken kertoja, Anna, sairastaa bulimiaa, tai bulimareksiaa, kuten kirjassa sanotaan, ilmeisesti jonkinlaista anoreksian ja bulimian välimuotoa. Sairaus on Annalle Herra, se, joka määrää ja se, jota Anna tottelee. Annan elämä pyörii ruokarytmin, paastojen, turvaruokien ja ahmimissessioiden ympärillä. Anna mittaa vyötärönympärystään aina mukanaan kantamalla mittanauhallaan. Hänen ihannepainonsa on 50 kiloa, mutta tippuupa paino välillä 45 kiloonkin. Anna kertoo olleensa alusta asti hyvä oksentamaan ja oppii nopeasti oksentamaan äänettömästi. Nämä sairauden kuvaukset olivat äärettömän uskottavia. Omakohtaisiako?

Entä miksi Anna ahmii ja oksentaa? Hän koettaa näin hallita itseään, ruumistaan ja koko elämäänsä. Anna häpeää taustaansa, sitä, että on puoliksi virolainen. Hänen äitinsä on virolainen, isä suomalainen. Häpeä on läsnä vahvasti jo Annan äidillä, joka ei halua paljastaa taustaansa sysi-Suomessa. Hän ei halua, että Annaa ryssitellään tai huoritellaan. Anna oppii salaamaan taustansa ja häpeämään sitä. Lopulta eräälle poikaystävistään Anna kertoo kaiken.

Katariinankin elämä on raadollista: suomalainen mies ihastuu Katariinaan ja lopulta he muuttavat Suomeen, jossa Katariina jääkin yksin miehen ollessa töissä Moskovassa. Kirja kuvaa tarkasti virolaisen ajatuksia Suomesta ja suomalaisista ja oloista 1980-luvulla. Silloin, kun Tallinnaan ei päässyt noin vain ja silloin, kun Virosta ei saanut ostaa länsimaisia "ylellisyystuotteita". Anna ja Katariina tekevät matkoja Viroon ja rahtaavat selkä vääränä matkalaukut pullistellen tavaraa tuliaisiksi. Katariina opettaa Annaa olemaan luottamatta keneenkään. Ei voi tietää, kuka on KGB:n kätyri.

Kolmas aikataso kertoo Katariinan äidistä Sofiasta ja ajasta, jolloin kyyditykset, karkotukset Siperiaan ja metsäveljet olivat arkipäivää. Varsinkin eräät kuvaukset Siperian vankileireiltä olivat kammottavia. Tämä kolmas aikataso jää mielestäni kovin irralliseksi kaikesta muusta, vaikka kai sekin tavallaan taustoittaa tapahtumia.

Suurin osa kirjasta pyörii, lähes kirjaimellisesti, Annan navan ympärillä. Kuten jo aiemmin totesin, kuvaus alkoi olla jo turhan itseään toistavaa. Mielenkiintoisimpia mielestäni olivat Viron elämän kuvaukset 1980-luvulta Annan äidin näkökulmasta.

Kirja taisi olla aikanaan kiitetty, ja olihan sillä ansionsa. Ei se silti Puhdistuksen tasolle yllä. Tosin tämä jo antoi hieman osviittaa siitä, mitä myöhemmin tuleman piti.

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät (2003)
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 476

torstai 17. huhtikuuta 2014

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

16. Ihan aluksi haluaisin pahoitella viimeisen kirjoitukseni vajavaisuutta. Ei ollut inspiraatiota kirjoittaa (joten ehkä ei olisi pitänyt ensinkään), mutta halusin tuoreeltaan kommentoida jotakin. No mutta, tästä on suunta vain ylöspäin (ainakin toivottavasti).

Heti seuraavaksi haluaisin kiittää Turun pääkirjastoa siitä, että heti palautushyllyjen vieressä on hyllykköjä, joihin kootaan (kiinnostavia?) uutuuksia. Sitä kautta olen löytänyt jo monta kivaa kirjaa. Ja ilman sitä en ehkä olisi löytänyt Maija Vilkkumaan esikoisteosta Nainen katolla (2013). Varsinkin, kun en ole teoksesta juuri kuullut missään puhuttavan. Ja koska siitä ei erityisemmin ole kohistu, en odottanut siltä paljoakaan. Kuitenkin Maija Vilkkumaa on lauluntekijänä ihan suosikkini, joten kirjan kieleltä odotin paljon. Ja tuli muuten äkkiä taas tarve kuunnella Vilkkumaan biisejä pitkästä aikaa.

Kirjassa on viisi päähenkilöä, joiden näkökulmasta tarinaa viedään hetki hetkeltä eteenpäin ja joiden kohtalot kirjassa lopulta lomittuvat. Ehkä varsinaiseksi päähenkilöksi nostaisin Siljan, väsyneen kotiäidin, joka nuoruudessaan yritti uraa laulajana. Silja ja hänen bändikaverinsa Teresa "Tessu" Riekki jäivät kuitenkin varsinaisiksi tähdenlennoiksi. Nyt Silja on kahden lapsen väsynyt kotiäiti, jonka miestä ei juuri kotona näy. Mies kun tekee uraa, ja elämä perustuu "sitku"-ajatukseen. Saadakseen jotain sisältöä elämäänsä Silja menee kirjoittajakurssille, jota vetää Ville Salonen, johon Silja totta kai ihastuu. Toiseksi varsinaiseksi päähenkilöksi nostaisin Lindan, joka on aloitteleva stand up -koomikko ja vapaa toimittaja. Jos kirjaa ajattelisi eräänlaisena sukupolviromaanina, Silja olisi Vilkkumaan ikäluokkaa, -70-luvulla syntynyt ja lamavuosina nuoruutensa elänyt, Linda puolestaan ehkä lähempänä omaa ikääni, vaikkakin hieman nuorempi. Sikäli siis Lindassa on minulle enemmän tarttumapintaa, vaikka en kyllä häneenkään samastua voi. Leila Hakkarainen puolestaan on juorutoimittaja, joka on retostellut Siljan uralla ja varsinkin sen kariutumisella ja joka nyt ottaa tarkastelunsa kohteeksi Siljan miehen. Viimeisenä mainittakoon Gwendolyn, eräänlainen Siljan alter ego, joka kaikessa överiydessään elää tarinoissa todeksi Siljan haaveita.

Niin, ei kirja lopulta oikein vakuuttanut. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että siinä ei ollut mitään erityistä, mikä olisi sykähdyttänyt. Hahmot olivat ehkä liian stereotyyppisiä ja ennalta-arvattavia. Kirjan kieli oli sujuvaa, mutta kuitenkin hieman yllätyksetöntä. Kaiken kaikkiaan kai sitten kuitenkin vähän hajuton ja mauton lukuelämys.

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla (2013)
Kustantaja: Kaiku Books
Sivuja: 334
 

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Marisha Pessl: Yönäytös

15. Huh, mikä opus! Marisha Pesslin Yönäytös (2013) nimittäin. En edes oikein tiedä, mistä ja miten lähtisin tätä teosta ruotimaan. No, aloitetaan vaikka juonesta. Toimittaja Scott McGrath alkaa tutkia nuoren naisen oletettua itsemurhaa. Tuo nuori nainen on kuuluisan elokuvaohjaajan, Stanislas Cordovan tytär Ashley. Kun McGrath ensimmäisen kerran tutki Cordovaa, hän menetti avioliittonsa ja työnsä, eikä hänellä nyt enää ollut mitään menetettävää. Niinpä hän ryhtyy toimeen ja saa avukseen näyttelijän urasta haaveilevan Noran ja Hopperin (josta en juuri nyt osaa sanoa mitään sen kummempaa). Vaikka ovatkin erilaisia keskenään, muodostavat he lopulta tiiviin kolmikon.

Kirja onnistui luomaan taidokkaan synkkiä yksityiskohtia, mutta ei se varsinaisesti pelottava minusta ollut. Lukiessani mietin, miten kirjailija on osannut luoda kaikki ne hahmot ja varsinkin tapahtumapaikat. Kirjan takakansi toteaa, että arvoituksellinen tunnelma tuo mieleen Twin Peaksin. Itselleni tuli mieleen lähinnä Mulholland Drive, Lynchiä yhtä kaikki.

Kirja sisälsi myös kuvia nettisivuista, joissa käsitellään Cordovaa, niin isää kuin tytärtäkin. Hauskasti keksitty elävöittävä keino tämäkin. Teosta on kehuttu kovasti, ja hyvä se kyllä oli minunkin mielestäni. Loppua kohden ehkä alkoi väsyttää ja puuduttaa. Tarina olisi ehkä mahtunut vähän pienempäänkin sivumäärään...

Marisha Pessl: Yönäytös (2013)
Alkuperäisteos: Night Film (2013)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 725

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Jukka Behm: Lahjoja norsujumalalle

14. Kirjaston uutuushyllystä tarttui mukaan iloisen värinen ja kiinnostavalta näyttävä kirja, Jukka Behmin Lahjoja norsujumalalle (2013). Kirjailijan nimi on tyystin vieras, vaikka hän etukannen sisäosan mukaan onkin kaksi teosta jo ennen tätä julkaissut. Tämä, Lahjoja norsujumalalle on siis Behmin kolmas romaani ja aloittaa uuden "Herra Patil ratkaisee" -sarjan. Kirjan takakannessa luvataan "Lempeää jännitystä Mma Ramotswen tapaan!" En ole yhtäkään Mma Ramotswea vielä lukenut kokonaan, mutta voin hyvin allekirjoittaa lausahduksen.

Lukemani kirja sijoittuu siis Intiaan, Pune-nimiseen kaupunkiin. Minulla on jotenkin erikoinen suhde Intiaan. En ole siellä koskaan ollut, enkä tiedä, haluanko mennäkään. Yleensä ajattelen Intian kauttaaltaan likaiseksi ja ehkä hieman ankeaksikin paikaksi. Toisaalta minua kiehtoo kirjojen ja elokuvien värikkäät kuvaukset Intialaisesta elämästä, mausteisesta ruoasta ja vilkkaasta elämänmenosta. Siksi aina aika ajoin tartun Intiasta kertoviin kirjoihin. Erikoisen tästä kirjasta tekee se, että kirjoittaja on suomalainen. On outo veto sijoittaa kirjan tapahtumat noinkin kauas ja niinkin erilaiseen kulttuuriin. Ja kuitenkin juuri tuo on se, millä kirja valtavirrasta erottuu.

Kirjan pääosassa on Adhikara Patil, joka pitää eläköityneenä pientä pyöräkorjaamoa. Häntä pidetään viisaana miehenä, joten hän saa toimeksiannon alkaa tutkia erästä mysteeriä. Räätäli Ganaka Kanderan uusi vaimo nimittäin saa kirjeitä Kanderan edesmenneeltä vaimolta. Patil tarttuu toimeen ja selvittääpä siinä sivussa myös pyöräkauppoihin liittyvän hämärähomman.

Kirja on herttainen ja aika ihana. Haluan lukea lisää! Behm onnistuu kuvaamaan hyvin intialaista elämänmenoa (tai sitä, millaiseksi sen voi kuvitellakin).  Kirjan henkilöhahmoista maininnan ansaitsee vielä Adhikara Patilin iäkäs äiti panji Kanesha, joka on iästään huolimatta terävä täti. Miinusta tulee nimistöstä. Ei se kirjailijan vika ole, vaan lukijan, jolle intialainen kulttuuri on niin vieras. Kesti hetken sisäistää, kuka on kuka ja kuka oli mies, kuka nainen. Nimistä sitä ei mielestäni voi päätellä. Minusta Adhikara kuulostaa naiselta, kun taas Mahajadeem (Adhikaran vaimo) voisi nimensä puolesta olla mies. Yhtä kaikki, olipa onnistunut lukukokemus!

Jukka Behm: Lahjoja norsujumalalle (2013)
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 219
 

torstai 13. maaliskuuta 2014

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

13. Olen tainnut joskus mainita lempikirjailijakseni Riikka Pulkkisen, vaikka en sittemmin muista, että miksi. Rajasta pidin kovin, kahdesta seuraavasta en niinkään. Pulkkisen uusin, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014), saa taas muistamaan, miksi Pulkkisesta pidän. Tämä teos (jolla on aivan hiton pitkä ja vaikea nimi) edustaa aivan eri genreä kuin Pulkkisen aiemmat teokset. Tämä tarina on ilmestynyt aiemmin Kauneus ja terveys -lehden jatkokertomuksena ja on sittemmin koottu yksiin kansiin. Minulle ei täysin ole selvinnyt, onko kertomus laitettu kansiin sellaisenaan, vai onko sitä jotenkin muokattu.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on kepeä, mukava ja ihastuttava kirja. Tykkäsin. Kirjan nimihenkilö Iiris lähentelee kolmeakymppiä ja on vastikään eronnut. Hän on ollut yhdessä Aleksin kanssa seitsemän vuotta, kunnes Aleksi äkkiarvaamatta ilmoittaa, ettei enää rakasta Iiristä, ei ole koskaan rakastanutkaan. Kaiken piti olla valmista ja suunniteltua lasten nimiä myöten. Nyt Iiris joutuu nousemaan omille jaloilleen ja aloittamaan elämän ikään kuin uudelleen omana itsenään, ilman Aleksin turvaa. Iiris on avuton ja tavallaan vasta etsimässä omaa itseään.

Vaikka sanoinkin kirjaa kepeäksi, kätkee se silti mielestäni syvemmän ja vakavamman vivahteen. Ehkä se johtuu osittain siitä, että näin itsekin kolmekymppisenä kirjan asiat ovat minulle tavalla tai toisella ajankohtaisia.

Kirjan ehdottomasti hersyvin hahmo on Iiriksen naapurin, yli 80-vuotias Marja-Liisa, joka ammentaa ihmissuhdeoppinsa Kauniista ja rohkeista ja joka aina keskustelun alkaessa lyö viskilekan pöytään. Muita tärkeitä henkilöitä ovat Iiriksen sisko Jennifer (miksi ihmeessä sillä on moinen nimi?) ja Iiriksen paras kaveri Elina.

Pidin kirjan kielestä paljon, varsinkin alussa. Alussa oli kosolti kohtia, joita olisi ollut kiva lainata tässä, jos vain olisin viitsinyt merkitä ne. Loppua kohden kirja ehkä hivenen tavallaan latistui, myös kielelliseltä ilmaisultaan.

Pulkkisessa on aineksia myös chic-lit -kirjailijaksi. Toivoisin saavani lukea joskus lisää tällaista Pulkkista aiemman kuolemanvakavuuden sijaan.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 174

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Åsa Larsson: Kunnes vihasi asettuu

12. Kun kerran aloitin, jatkoin loppuun asti nurinperin Åsa Larssonin lukemista. Nyt siis viimeisenä Larssonin toiseksi viimeinen Kunnes vihasi asettuu (2008). Googlasin pikaisesti, ja näyttäisi, että viimeinen Larssonilta ilmestynyt kirja on jo aiemmin lukemani Uhrilahja. Tuleehan niitä lisää!?

Jos voisin, aloittaisin Larssonit alusta uudelleen ilmestymisjärjestyksessä. Vaikka teokset kai on tarkoitettu itsenäiseksi, viitataan niissä aina aiempiin tarinoihin. Itseäni vähän häiritsee ja hämää, että en ensinnäkään hahmota, missä järjestyksessä mikäkin tapahtuu ja toisekseen en tarkkaan muista, mitä tulevissa kirjoissa tapahtuu suhteessa aiempiin.

No, palatakseni tähän luettuun teokseen. Kirja alkaa, kun nuoripari, Wilma ja Simon, on eräällä järvellä sukeltamassa ja etsimässä sota-aikaisen lentokoneen raatoa. Kesken kaiken heidän toimiaan häiritään ja heidät hukutetaan. Wilman ruumis löytyy myöhemmin - joesta. Simon jää kadoksiin. Taas on tilausta Rebecka Martinssonin ja Anna-Maria Mellan tutkimuksille. Tutkinnan edetessä juttu linkittyy historiaan, 40-luvulle ja saksalaisiin.

Jo tutkinnan alkuvaiheessa alkaa näyttää siltä, että pahamaineiset Krekulan veljekset ovat syyllisiä, tai ainakin heillä on jotain tekemistä tapauksen kanssa. Veljeksistä nuorempi, Tore, kuvataan aina inhottavana ja sietämättömänä, vanhempi Hjalmar puolestaan säälittävänä ja surullisena hahmona, joka saa kuitenkin lukijan - ainakin minut - puolelleen. Samaan aikaan tutkimuksen kanssa sekä Anna-Maria että Rebecka painivat yksityisasioidensa kanssa.

Jo hyvin varhain lukijalle paljastetaan, kuka on syyllinen ja mitä oikeastaan on tapahtunut. Tarkka motiivi jää hämäräksi ihan loppuun asti, ja se pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Tämäkin on yksi seikka, mikä saa tykkäämään Åsa Larssonin teoksista: ne eivät etene perinteisesti, vaan niissä on aina jokin juju, millä lukija yllätetään ja pidetään varpaillaan.

Åsa Larssonista on kuluneen vuoden aikana tainnut tulla yksi suosikkikirjailijoistani. Kirjat ovat helppo- ja nopealukuisia, mutta niiden henkilöhahmoihin on saatu hienoa syvyyttä ja persoonallisuutta. Lisäksi pidän siitä, että Larsson vaihtelee kertojan näkökulmaa yllättäen: lukijalle ei välttämättä kerrota erillisin kappalein, että näkökulma vaihtuu, vaan lukijan pitää itse tajuta se esimerkiksi siitä, että kerronnan aikamuoto vaihtuu. Olen vaikuttunut ja toivon lukevani vielä lisää ja lisää tätä!

Åsa Larsson: Kunnes vihasi asettuu (2008)
Alkuperäisteos: Till dess din vrede upphör (2008)
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Sanna Manninan
Sivuja: 282 

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Jarkko Tontti: Lento

11. "Hän oli Tiitus Toiviainen, mies joka estäisi maailmanlopun. Tästä voisi tulla Kahden naisen päivä."

On kivaa, kun Turun kaupunginkirjastossa (kuten varmaan useissa muissakin kirjastoissa) nostetaan uusia ja sekalaisia kirjoja vähän niin kuin tyrkylle erilliseen hyllyyn. Sieltäpä nytkin bongasin Jarkko Tontin kirjan Lento (2013). Kirja oli lyhyt ja omalla tavallaan kepeä, mutta silti minulta kului tovi sen lukemiseen. Takakansi kertoo kirjan olevan "Terävä aikalaissatiiri mediayhteiskunnasta, tiedemaailman pienistä ympyröistä ja ihmisestä maailmanlopun edellä." Totta.

Kirja kertoo tähtitieteilijästä ja professorista, Tiitus Toiviaisesta, jonka on määrä matkustaa Tokioon konferenssiin pohtimaan, miten voitaisiin vielä estää asteroidi  433 Eros, joka uhkaa törmätä Maapalloon. Tiitus lähtee matkaan kotoaan Helsingistä tiputettuaan aamun alkajaisiksi metwurstia paidalleen. Läpi kirjan kuvataan, kuinka Tiitus yrittää takillaan peittää paitansa tahraa. Tiitus jättää vaimonsa Auroran ja poikansa Vesan nukkumaan ja suuntaa bussilla lentokentälle. Jo bussissa hän iskee silmänsä vieressään istuvaan viehättävään naiseen.  Eikä takana istunut yhtä viehättävä nainenkaan jää huomaamatta.

Tiitus paljastuu varsinaiseksi naistenmieheksi. Matka keskeytyy, kun lentokoneen pitää tehdä välilasku Moskovaan teknisen vian vuoksi. Matkustajat majoitetaan lentokenttähotelliin. Tiituksen matkaseuraan liittyvät jo bussista tutut naiset Maria ja Raija, sekä lentokoneesta bongattu kansanedustaja Marja-Liisa. Lisäksi seurueeseen liittyy libanonilaistaustainen Kasim. Jossain vaiheessa Tiitus herää pohtimaan, voisiko päivästä tulla Kahden, tai peräti Kolmen naisen päivä.

Kirjasta nousee esiin monia kiinnostavia aiheita: tiedemaailman kilpailu ja pienet piirit, ihmissuhteet ja uskollisuus, sekä mediayhteiskunnan hektisyys. Tämä oli pitkästä aikaa kirja, jonka symboliikka jäi mietityttämään vielä kirjan loputtuakin. Kirjasta olisi ehdottomasti materiaalia vielä toiseen lukukertaan, niin paljon kaikkea kätkeytyi jo pelkästään nimienkin taakse. Tykkäsin.

Jarkko Tontti: Lento (2013)
Kustantaja: Otava
Kannen suunnittelu: Piia Aho
Sivuja: 252
 

maanantai 24. helmikuuta 2014

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

10. "Jokaisella tarinalla on kaksi puolta..."

Ensimmäinen Gillian Flynniltä suomennettu kirja, Kiltti tyttö (2013) herätti heti ilmestyttyään mielenkiintoni. Olin jopa varma, että olisin valinnut sen TBR-listalleni, mutta enpä näköjään sitten ollutkaan. No, yhtä kaikki, nyt se tuli luettua. Kun sain kirjan eilen luettua loppuun, ajatukseni olivat: "hyi helvetti" ja "miksi?".

Kirja kertoo Nickistä ja Amysta, missourilaisesta avioparista, joka vaikuttaa täydelliseltä. Nick on komea ja huomaavainen, Amy kaunis ja erittäin älykäs. Heidän viidentenä hääpäivänään kuitenkin jotain tapahtuu, nimittäin Amy katoaa. Nickiä aletaan heti epäillä, varsinkin, kun hän jää kiinni valheesta toisensa perään. Nick vakuuttaa syyttömyyttään, vaikka hiljalleen kaikki alkaa kääntyä häntä vastaan.

Sekä Nick että Amy toimivat vuoroin kirjan kertojina. Nickin näkökulma alkaa päivästä, jona Amy katoaa, ja Amyn näkökulmaa taas edustavat hänen päiväkirjamerkintänsä menneisyydestä kohti katoamispäivää. En tiedä, ontuiko suomennos, vai missä meni vikaan, mutta kirjan kieli ärsytti paikoin aivan suunnattomasti. Nick puhui suurimmaksi osaksi kirjakieltä, repliikeissäänkin, mutta välillä niihin livahti puhekieltä, kuten "mä" tai "mun". Itseäni ärsyttää tuollainen epäloogisuus. Samaten kirosanat tuntuivat usein aivan liian lieviltä sopiakseen keskustelun kontekstiin. (Tästä tuli mieleeni, kun juttelin jokin tovi sitten ystäväni kanssa lukemisesta. Itse luen käännöksiä, hän taas lukee kirjansa englanniksi tai ruotsiksi, mikäli ne ovat alkuperäiskieliä. Olisi ehkä hyvä itsekin opetella lukemaan enemmän englanniksi, jos vaikka välttyisi tällaisilta ärsytyksiltä.)

Olin jotenkin luullut, että kyse olisi psykologisesta trilleristä. Psykologinen tämä kyllä oli, mutta ei niinkään trilleri, todellakaan. Enemmän hämmensi kertojan näkökulma ja se, mikä oli totta ja mikä "totta". (Kirjasta on myös hirmuisen vaikea kertoa niin, ettei tule paljastaneeksi juonesta liikaa, siksi päädyinkin kertomaan vain hyvin hyvin vähän.)

Kirja ei aivan vastannut odotuksiani, mutta oli se lukemisen arvoinen. Ainakin se onnistui yllättämään lukijansa, mikä aina ilahduttaa minua.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (2013)
Alkuperäisteos: Gone Girl (2012)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Terhi Kuusisto
Sivuja: 244

maanantai 17. helmikuuta 2014

Sir Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

9. Ehkä uskomatonta mutta totta: en ole tätä ennen lukenut ensimmäistäkään Sherlock Holmes -tarinaa. Kirjahyllyssäni on kauan jo odottanut Baskervillen koira (1901-1902), ja nyt vihdoin sain sen luettua. Kirja tuntuu olevan eräänlainen klassikko, joten odotukseni olivat korkealla.

Ilmeisesti Sherlock Holmesin seikkailut sijoittuvat yleensä Lontooseen, mutta tämä tekee poikkeuksen, ja tapahtumat sijoittuvat synkille Dartmoorin nummille, jossa iso ja pelottava, hirviömäiset mittasuhteet saava koira tuntuu vainoavan Baskervillen sukuun kuuluvia ihmisiä. En tiedä, voisiko tätä peräti kutsua goottilaiseksi kauhuksi, ainakin itselleni tulee maisemista sellainen mieleen.

Niin, synkkää Baskervillen kartanoa siis uskotaan vainoavan kirous ja tuon hirviöhurtan vainoavan väkeä. Apuun hälytetään Sherlock Holmes, joka tutkimuksillaan tietysti arvoituksen ratkaisee. Minun piti jotenkin muistuttaa koko ajan itseäni, että tarinaa kertoo tohtori Watson, ei suinkaan Holmes itse. Ehkä odotukseni olivat myös liian korkealla, kun alkuosa kirjasta ei oikein sytyttänyt. Lopusta sen sijaan pidin kovastikin. Ehkä myös olen valitettavasti tottunut nykyiseen, nopeatempoisempaan kerrontaan.

En tiedä, oliko tämä nyt parasta Holmesia, mutta jätti kyllä halun lukea lisää tuon kuulun salapoliisin seikkailuista.

Sir Arthur Conan Doyle: Baskevillen koira (2008)
Alkuteos: The Hound of the Baskervilles (1901-1902)
Kustantaja: Otava, Keskiyön Kirjasto
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
Sivuja: 282 + suomentajan jälkisanat

maanantai 10. helmikuuta 2014

Taavi Soininvaara: Toinen peto

8. Taavi Soininvaara tuntuu kuuluvan eräänlaisiin alkuvuoden perinteisiini. Tällä kertaa sain napattua kirjastosta uutukaisen Soininvaaran, nimeltään Toinen peto (2013). Katselin vuodentakaista postaustani edellisestä Soininvaarasta, Valkoisesta kääpiöstä. Olin näköjään ihan tykännyt siitäkin. Sehän kuului Leo Karasta kertovaan sarjaan. Nyt Soininvaara tekee paluun Arto Ratamon pariin. Ja jos olin tykännyt Leo Karasta, nyt tuntuu, kuin olisi tullut takaisin kotiin.

Arto Ratamo ja Helsingin kadut tuntuvat jotenkin läheisiltä ja kotoisilta Leo Karan rymistelyjen jäljiltä. Kyllä tässäkin teoksessa liikutaan eri puolilla maailmaa, mutta ehkä hieman maltillisemmin.

Arto Ratamo siis palaa sairaslomalta töihin Suojelupoliisiin. (Onko edellisessä Ratamo-kirjassa kerrottu Ratamon onnettomuudesta ja loukkaantumisesta? Itse en ainakaan muista. Toisaalta on jo aikaa siitä, kun olen Ratamosta viimeksi lukenut.) Tuntuu, että mikään ei ole ennallaan: pomo on uusi, työhuone on onneton koppi kellarissa, eikä työtehtävistäkään oikein ota selvää.

Helsingissä on surmattu ulkomaalainen ydintutkija, ja kohta käy ilmi, ettei surma ole ainoa laatuaan. Erään suomalaisenkin ydinfyysikon henki tuntuu olevan vaarassa. Ratamon tytär Nelli puolestaan on tutustunut ikäiseensa maahanmuuttajatyttöön, joka tuntuu olevan laittomasti maassa. Ja tähän kaikkeen sotkeutuu sinnikäs toimittaja Essi Kokko. Sotku on valmis kuljettamaan Ratamon Lontoon kautta Turkkiin.

Limittäin kulkee myös kertomus amerikkalaisesta John Jarvesta, jolla on suomalaiset sukujuuret. Mies on yhdysvaltain armeijan entinen tarkka-ampuja, joka tekee tiliä menneisyytensä kanssa. Ja kuten arvata saattaa, kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sekoituu yhdeksi vyyhdeksi.

Soininvaaran kerronta etenee sujuvasti. Kirja tempaa melko hyvin mukaansa ja pysyy juonen osalta kasassakin. Kirjassa puhutaan laittomista maahanmuuttajista ja ihmiskaupasta, ja se sai miettimään, miten todellisia nämä asiat varmasti ovat. Myös kirjan nimi antaa aihetta ajatuksille, joten tätä olisin itse voinut miettiä tarkemminkin.

Lajilleen tyypillisesti kirjassa hahmot pelaavat moneen suuntaan, eikä lopulta tiedä, keneen voi luottaa, keneen ei. Kirja loppuu myös ärsyttävästi kesken, mutta melko suorasti vihjaten jatkoa olevan luvassa.

Taavi Soininvaara: Toinen peto
Kustantaja: Otava
Kansi: Timo Numminen
Sivuja: 384

torstai 30. tammikuuta 2014

Åsa Larsson: Sudentaival

7. Järjestyksessään toista Åsa Larssonin kirjaa Sudentaival (2004) aloin lukea jo tovi sitten. Siihen väliin sitten paukahtivat Poika raidallisessa pyjamassa, Yöllisen koiran merkillinen tapaus ja Eläintenvallankumous. Tänään sitten saatoin tuon Larssonin loppuun.

Olen Larssonin kanssa mennyt vähän niin sanotusti perä edellä puuhun. Olen kyllä ensimmäiseksi lukenut ensimmäisen julkaistun Larssonin, mutta sen jälkeen myöhempiä osia. Ovathan ne itsenäisiä teoksia, mutta olisihan se varmaan hyvä toisaalta lukea ihan järjestyksessäkin. Pidän tämän mielessäni, jos joskus alan lukea Anna Janssona, Camilla Läckenbergiä tai vaikka Matti Yrjänä Joensuuta. Olisi hienoa joskus lukea jokin sarja ihan järjestyksessä.

No, asiaan. Sudentaival jatkaa juristi Rebecka Martinssonin elämän seuraamista. Martinsson päätyy taas Tukholmasta kotikonnuilleen pohjoiseen ja sekaantuu ehkä liikaakin asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Kirjan tapahtumat alkavat, kun kiirunalainen pappi Mildred Nilsson löytyy murhattuna kirkosta. Tämäkin teos siis liikkuu rikoksien ja uskonnon parissa. Mildred on voimakasluonteinen naispappi, joka herättää paljon tunteita ja ajatuksia niin elävänä kuin kuolleenakin. Hänellä tuntuu olevan paljon vihamiehiä, jos myös kannattajia. Seurakunta jakaantuu melkein kahtia: vanhaa koulukuntaa edustavat miehet, jotka haluavat pitää metsästysseuransa ja uudistusmielinen Mildred, joka haluaa esimerkiksi perustaa säätiön suojelemaan kirkon mailla liikkuvaa sutta.

Muista kirjoista tutut henkilöt Anna-Maria Mella ja Sven-Erik Stålnacke ovat myös mukana menossa. Muutenkin kirjan henkilögalleria on runsas ja mielenkiintoinen. Toisaalta henkilöitä oli sen verran, että osa heistä ja heidän toimintansa motiiveista jäi minusta vähän irtonaisiksi. Samaten syyllinen ja osin hänen motiivinsa olivat myös irrallisia. Olisin ehkä halunnut tietää vähän syvemmin kaikesta.

Kuten Larssonin muissakin kirjoissa, tässäkin päätarinaan limittyy toinen tarina, Keltajalka-nimisestä sudesta. Susi toki on se, jota Mildred kirjassa suojelee. En silti voinut välttyä ajatukselta, että symboloiko yksinäinen susi jotenkin kenties Rebecka Martinssonia?

Åsa Larsson: Sudentaival
Alkuteos: Det blod som spillts
Kustantaja: Otava
Suomentanut: Katriina Savolainen
Sivuja: 351

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

George Orwell: Eläinten vallankumous

6."Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkin eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset." (s.120)

Sain vihdoin luettua tämänkin klassikon, nimittäin George Orwellin Eläinten vallankumouksen (1945). Vähän harmittaa: olisipa joku suositellut tätä minulle lapsena tai nuorena. Olisi ollut mielenkiintoista nyt miettiä, miten eri tavoin kirjan käsittää nyt kuin miten sen olisi lapsena käsittänyt. Kirjahan on ohut ja sopii tarinansa puolesta nuorillekin lukijoille. Poliittiset nyanssit tosin aukenevat vasta vähän vanhemmille.

Jotenkin minua siltikin pelotti tarttua kirjaan kun pelkäsin, että mitä jos en tajuakaan satiiria siinä. Pelko oli turha, sen verran ilmeistä se oli. Kirja herätti myös tunteita laidasta laitaan: hämmästystä, kummastusta, kiukkua, surua... Ehkä eniten kiukkua siitä, miten edelleen kirja on omalla tavallaan ajankohtainen.

Kirja kertoo siis nimensä mukaisesti eläimistä, jotka kirjan alussa päättävät tehdä vallankumouksen maatilalla ja nousta vastarintaan niitä riistäneitä ihmisiä vastaan. Eläimet karkoittavat ihmiset tiluksiltaan ja alkavat kaikki lajit elää sopusoinnussa ja harmoniassa keskenään - tai näin ne aluksi kuvittelevat.

Eläimet työskentelevät yhteen hiileen puhaltaen ja niillä on selkeä päämäärä. On myös kauniita ajatuksia siitä, miten ruokaa ja mukavia oloja tulee aina riittämään kaikille.

Pian kuitenkin tilanne alkaa muuttua ja siat ottavat vallan. Ne manipuloivat ovelasti muita eläimiä ja saavat ne tekemään yhä kovemmin töitä yhä pienemmin eduin. Ne saavat muut eläimet myös uskomaan, että siat ajavat ja valvovat muiden etuja, vaikka ne eivät näkyvästi osallistukaan maatilan töihin. Ja kohta muut eläimet eivät enää muista, että mitään muuta olisi ollut olemassakaan...

Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja, kertakaikkiaan. Tästä olisi kiva keskustella enemmän ja tarkemminkin.

George Orwell: Eläinten vallankumous
Alkuteos: Animal Farm
Kustantaja: Wsoy
Suomentanut: Panu Pekkanen
Sivuja: 126
 

torstai 23. tammikuuta 2014

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus

5. Hitsi, että meitsi on liekeissä! Jo viides luettu kirja tälle tammikuulle, ennen kuulumatonta. Veikkaan tahdin kyllä tästä hiljenevän. Nyt on ollut sen verran kylmät kelit, että oikein muita aktiviteetteja ei ole tullut tehtyä, olen vain lojunut sisällä ja lukenut.

Nyt oli vuorossa Mark Haddonin riemastuttavan ihanan erilainen Yöllisen koiran merkillinen tapaus (2003). Kirja kertoo 15-vuotiaasta Christopher Francis Boonesta, joka tietää kaikki maailman valtiot ja niiden pääkaupungit ja osaa kaikki alkuluvut lukuun 7507 asti. Sen sijaan hän ei ymmärrä, mitä tarkoittavat metaforat, kuten "sydämeni itki verta" tai "koira potkaisi tyhjää", hän ei osaa jertoa vitsejä eikä hän osaa oikein tulkita toisten ihmisten ilmeitä. Christopherilla on aspergerin syndrooma, tai näin ainakin kerrotaan kirjan takakannessa. Kirjan tekstistä ei varsinaisesti tule ilmi, onko Christopherilla jokin diagnoosi, tai mikä tuo diagnoosi mahdollisesti on. Christopher on älykäs, mutta elää omassa pienessä maailmassaan, jossa hän ahdistuu esimerkiksi ihmispaljoudesta ja siitä, jos häneen kosketaan.

Kirjan alussa Christopher löytää naapurin rouvan pihalta kuolleen koiran, joka on tapettu talikolla. Christopher ihailee Sherlock Holmesia ja aikoo ottaa selvää, mitä koiralle on tapahtunut. Hän haluaa myös kirjoittaa salapoliisikertomuksen tutkimuksistaan.
"Minä pidän koirista. Koirista tietää aina mitä ne ajattelevat. Niillä on 4 mielialaa. Iloinen, surullinen, vihainen ja keskittynyt. Koirat ovat myös uskollisia eivätkä ne valehtele koska ne eivät osaa puhua." (s. 4) Yhdyn tähän huomioon täysin.

Kirjasta teki kiehtovan se, että se oli kirjoitettu Christopherin osittain yksinkertaisesta ajatusmaailmasta ja näkökulmasta käsin. Kirjan luvut eivät myöskään edenneet numerojärjestyksessä, siis siten, kuin yleensä on totuttu, vaan numerojärjestyksessä alkuluvuittain. Nän humanistina tuntui hämmentävältä, että jollekin on hankalaa hahmottaa metaforia, sen sijaan tuo joku osaa sujuvasti laskea kahden potensseja omasta näkökulmastani loputtomiin. Kirjassa oli hyvin paljon matemaattisia kaavoja, jotka itseltäni menivät aivan täysin yli. Kirjassa oli myös havainnollistavia piirroksia kuvaamaan esimerkiksi Christopherin kotikatua tai kuvioita, joita hän jossakin näki.

Pidin kirjasta kovasti. Se on toisaalta kai suunnattu nuorille, mutta sopii varsin mainiosti näin aikuisellekin lukijalle. (Taisin todeta samaa Poika raidallisessa pyjamassa -teoksen kohdalla.)

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus
Alkuteos: The curious incident of the dog in the night-time
Kustantaja: Otava
Suomennos: Terhi Leskinen
Sivuja: 269 + liite

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

4. "Piste, josta tuli täplä, josta tuli läiskä, josta tuli hahmo, josta tuli poika"

 Ihan ensiksi haluaisin sanoa, etten lukenut John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa -kirjaa (2009) päivässä. Eilinen postaus oli kirjoitettu jo aiemmin ja vain ajastettu, ja sillä välin ehdin sitten lukea tämän.Kirja oli rankasta aiheestaan huolimatta helppo ja nopea lukea.

Niin, kirja siis kertoo yhä kipeästä aiheesta, holokaustista. Näkökulma kuitenkin on tuore ja uusi. Kirja kerrotaan 9-vuotiaan Bruno-pojan näkökulmasta. Bruno on toisaalta pikkuvanha (" 'Millainen työ?' kysyi Bruno, sillä jos hän oli rehellinen itselleen - mitä hän aina pyrki olemaan - hän ei ollut ihan varma siitä, mitä työtä Isä tekee" s. 12) toisaalta hyvinkin naiivi.

Brunon isä työskentelee "Hillerille" ja isänsä työn takia Brunon perhe joutuu muuttamaan Berliinistä "Aus-vitsiin". Berliinissä perheellä on hieno viisikerroksinen talo, nyt he joutuvat asettumaan kolmekerroksiseen taloon. Kuka nyt sellaisessa voisi elää? miettii Bruno. Bruno kaipaa kovasti Berliiniin ja on yksinäinen Aus-vitsissa.

Huoneensa ikkunasta Bruno näkee loputtomiin jatkuvan aidan ja sen takana ihmisiä raidallisissa pyjamissa. Hänkin haluaisi toiselle puolelle, sillä siellä näkyy olevan lapsia ja siten seuraa.

Kirjan puolivälissä tapahtuu ratkaiseva käänne, kun Bruno tapaa aidan takana kanssaan samanikäisen pojan, Shmuelin. Bruno huomaa, että tämä on laiha ja surullisen näköinen, mutta ei tajua olla hiljaa omista hyvistä oloistaan. Bruno olettaa, että myös toisella puolella asiat ovat hyvin ja että sielläkin on ruokaa, vilkkaita katuja ja kauppoja. Shmuelista tulee pian Brunon paras (ja ainoa) ystävä. Tästä kirja lähtee etenemään kohti vavahduttavaa loppuratkaisua.

Pidin kirjasta. Kuten alussa totesin, se oli helppo ja nopea lukea. Pidin myös siitä, miten Boyne on löytänyt tällaisen uuden lähestymistavan aiheelle. Kirjaa kerrotaan viattoman Brunon näkökulmasta, mutta aikuisena pystyy lukemaan myös rivien väleistä erinäisiä asioita. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja!

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (2009)
Alkuteos: The Boy in the Stripped Pyjamas (2006)
Kustantaja: Bazar
Suomennos: Laura Beck
Kansi: Nic Oxby
Sivuja: 204
 



lauantai 18. tammikuuta 2014

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

3. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013) taisi olla yksi viime vuoden kohutuimmista, kehutuimmista ja kirjastojen varatuimmista kirjoista. Sitä on käsitelty monissa blogeissa ja oikeastaan poikkeuksetta se on saanut ylistäviä arvioita. Kaiken tämän keskellä minä jään vähän sanattomaksi...

Kirja kertoo Viljasta ja Aleksista, jotka jo seurustelunsa alkumetreiltä tietävät, mitä heillä on edessään: suurperhe kaikkivaltiaan jumalan tahdosta ja käskystä. Vilja ja Aleksi ova vanhoillislestadiolaisia, joten ehkäisy (tai esiaviollinen seksi oikeastaan ylipäätään) ei tule kysymykseenkään. Ja niin käy, että ihan heti häiden jälkeen Vilja on raskaana. Tästä seuraa pian toinen raskaus ja sitten kolmas ja vielä neljäskin. Vilja miettii, että hänen elämäänsä säätelee kuukautiskierto, tai sen puuttuminen. Vaikka lapsia ei, noin vanhoillislestadiolaisten näkökulmasta, ole montaa, Vilja kuitenkin uupuu. Hän haluaisi olla vahva nainen, joka hoitaa kodin ja lapset ja leipoo seurojen myyjäisiin reippaasti pullia. Ei saa väsyä, ei saa valittaa, pitää ottaa se, minkä jumala on kullekin määrännyt. Ja taas kerran Vilja huomaa olevansa raskaana. Hän ratkeaa.

Kirja on kaunis rakkaustarina Viljan ja Aleksin kaiken kestävästä rakkaudesta. Se on raadollinen tarina uskonnollisesta yhteisöstä ja sen säännöistä ja normeista. Ja se on tarina selviytymisestä.

Kaikesta kehusta huolimatta kirja jätti minut jollakin tavalla kylmäksi. En tiedä, miksi. Siksikö, että itse olen valinnut lapsettomuuden, eikä kukaan ylempi voima minua voi äidiksi määrätä. Enkö siis pysty samaistumaan tarinaan, kun en ole itse äiti? Myös kirjan kieltä on kehuttu, mutta minusta se oli jo liiallista kikkailua ja maalailua. Enemmän minuun kolahtaa suosikkini Riku Korhosen tyyli kuvailla asioita ikään kuin sivumennen. Rauhalan kirjassa sanat tuntuivat liian mietityiltä ja asetetuilta ja liian tarkoituksella symbolisilta.

Myös vanhoillislestadiolaisuudesta tajusin tietäväni jo valmiiksi, sillä kuvailut uskonnollisesta yhteisöstäkään eivät erityisemmin vavahduttaneet. Sellaistahan se on. Heillä.

Kirjaa kerrotaan vuoroin Viljan ja vuoroin Aleksin näkökulmasta. Noin kirjan puolessa välissä mukaan tulee blogitekstejä lestadiolaisuudesta. Mukana on myös lasten nukkeleikkejä kuvaavia pätkiä, joissa esiintyvät mollamaijat, barbit ja brätzit. Omanlaistaan symboliikkaa sekin, mutta itseäni kohdat eivät kiinnostaneet, joten oikeastaan hyppelin niiden yli. Eniten olin kiinnostunut Viljan ajatuksista ja niitä olisin vielä voinut lukea enemmänkin.

En voi kiistää, etteikö kirja olisi kaikin puolin taidokkaasti kirjoitettu. Se ei silti kuitenkaan ollut niin sanotusti minun kuppini teetä.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013)
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 281 

tiistai 14. tammikuuta 2014

Reijo Mäki: Intiaani

2. "Päivät on jumalasta, aamut saatanasta."
     - Novellikirjailija Luusalmi

 Hahaa, taas perinteinen uuden vuoden Reijo Mäki luettuna plakkarissa. Tällä kerralla liikutaan vuoroin tutussa Turussa, vuoroin Yhdysvaltain Montanassa ja intiaanien mailla. Äitini mielestä tämä ratkaisu oli sekava, mutta omasta mielestäni tarinat kerrottiin sikäli loogisesti, että asia ei tuottanut sekaannuksia. Sen sijaan voisi kysyä, miten tarpeellista tämä alkupuolen hyppäys Montanaan oli.

Suomalainen nainen siis on roadtripillä, tai peräti pakomatkalla, halki Yhdysvaltojen. Hänelle on käydä kalpaten Montanassa, mutta harmaasilmäinen crow-intiaani pelastaa hänet. Tästä alkaa naisen, Summerin, ja intiaanin, Albertin, tarina. Molemmilla on omassa menneisyydessään jotain omalla tavallaan hämärää ja jotain, mikä kummankin takaraivossa kummittelee.

Samaan aikaan, tai hieman aiemmin, toisaalla. Turun saaristossa sattuu järkyttävä veneturma, jota itse Vares osuu paikalle todistamaan. Tai Vares saapuu paikalle, kun kaikki on jo ohi, ja vain tyhjä yhteysalus lipuu pitkin sumuista merta. Turussa Vares päivystää totuttuun tapaan Apteekissa ja pohtii suhdettaan Petraan.

Ja kuinka ollakaan, tapahtumat nivoutuvat yhteen. Miten, siitä on Jussi Vareksen tarkoitus ottaa selvää.

En nyt sanoisi kirjaa parhaaksi lukemakseni Varekseksi. Kieli kulki kepeästi, mutta harvempi kohta sai edes naurahtamaan, kunnon nauramisesta puhumattakaan. Aiemmin Mäen teokset kuitenkin ovat tavalla tai toisella minua huvittaneet. Alkuosassa oli myös liikaa viritelty tapahtumia Montanassa, kun takakannen perusteella lukija jo tiesi, että sekä nainen että intiaani päätyvät Turkuun. Alkuosa oli lähinnä odottelua sen suhteen, milloin alkaa kunnolla tapahtua. En muutenkaan lämmennyt Montana-osiolle, vaan odotin, että Montanasta hypättäisiin taas kertomaan Turun tapahtumia. Kyllä Mäen parasta antia ehdottomasti ovat Turun kaupunkielämän kuvaukset.

Ei kirja täysin huonokaan ollut ja sen luki nopeasti, kuten Mäet yleensäkin. Muutamat juonen piirteet sentään tarjosivat, ainakin minulle, yllätyksiä. En ala tarkemmin määritellä noita kohtia, etten pilaa kenenkään mahdollisen lukijan lukukokemusta.

Reijo Mäki: Intiaani (2013)
Kustantaja: Otava
Kansi: Timo Numminen
Sivuja: 459