perjantai 31. lokakuuta 2014

Robin Cook: Nano

36. Olen aiemmin lukenut paljonkin Robn Cookin lääketieteen maailmaan sijoittuvia kirjoja, kunnes jossain vaiheessa tuli stoppi. Kirjat alkoivat tuntua jo liian poliittisilta kaikkine amerikkalaisen vakuutusjärjestelmän käsittelyineen. Tai näin muistelen. Nyt löysin kirjastosta Cookin uusimman teoksen, Nanon (2014), suomennoksen ja päätin tarttua siihen. Ajattelin, että ainahan kirjan voi sitten jättää kesken.

Äkkiä sitten huomasinkin, että olin suunnilleen yhdeltä istumalta lukenut sivulle 65. Päätin jatkaa ja jatkaa. Kirja siis tempaisi vallan mukanaan. Hyvä niin. Nyt tuli taas sellainen olo, että voisikin lukaista pari väliin jäänyttä viimeisintä suomennosta Cookilta.

Kirja käsitteli nimensä mukaisesti nanoteknologiaa, joka sinänsä heittyi minulta aivan yli ymmärryksen. Jotenkin luotiin kuva, että nanoteknologian avulla voitaisiin löytää parannus esimerkiksi Alzheimerintautiin tai syöpiin. Päähenkilönä kirjassa on lääketieteen opiskelija Pia Grazdani, joka yrittää paeta omaa menneissyyttään ja omaa itseään kotiseuduiltaan Coloradoon, nanoteknologiayrityksen palvelukseen. Pia hurmaa miehiä mennen tullen, mutta pysyy itse kaukaisena ja kylmänä kaikille. Hän omistautuu kertakaikkiaan työlleen nanotutkimuksen parissa.

Nano-firmassa alkaa kuitenkin tapahtua kummia: Pia törmää juoksulenkillä mieheen, joka on tuupertunut maahan, eikä tämän sydän lyö. Mies kuljetetaan sairaalaan, josta Nanon joukkio pian noutaa miehen omiin hoteisiinsa. Utelias kun on, asia jää vaivaamaan Piaa ja hän alkaa itsekseen itsepintaisesti tutkia asiaa. Alkaa vaikuttaa siltä, että kaikki ei ole ihan sitä, miltä näyttää. Harmi vaan, että Pian on vaikea todistaa omat epäilynsä todeksi.

Apuna Pialla on hänen opiskelukaverinsa George sekä paikallinen lääkäri Paul. Kun Pia äkkiä katoaa, alkavat George ja Paul jäljittää Piaa epätoivoisesti.

Loppua lukuun ottamatta kirja oli melkoisen ennalta arvattava ja noudatti samaa kaavaa kuin Cookin aiemmatkin kirjat. Ehkä tämä yllätyksettömyys on ollut myös yksi asia, mihin aikanaan Cookissa kyllästyin. Silti kirja vei mukanaan ja houkutti lukemaan.

Robin Cook: Nano (2014)
Alkuperäisteos: Nano (2012)
Kustantaja: Gummerus
Suomentanut: Jorma-Veikko Sappinen
Sivuja: 446 

PS. Nyt tuli ylitettyä viime vuonna luettujen kirjojen määrä! Vasta nyt, höh. Olin jotenkin ajatellut, että tänä vuonna olisin ehtinyt lukea vielä enemmän. Selitykseksi selitän, että jähmiminen kesällä Moby Dickin ja sen yhden englanninkielisen kirjan kanssa vei hyvää lukuaikaa muilta kirjoilta...

torstai 23. lokakuuta 2014

Rosa Liksom: Hytti nro 6

35. Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua.

Olen aiemmin lukenut Rosa Liksomilta vain novelleja, nyt vuorossa oli ensimmäinen yksittäinen teos, Finlandia-palkittu Hytti nro 6 (2011). Olen jo kauan suunnitellut lukevani kirjan, mutta vasta nyt sain siihen tartuttua. Ja hyvä, että tartuin.

Kirjassa matkustetaan junalla halki Venäjän, tai oikeastaan Neuvostoliiton, pitkin Trans-Siperian rataa kohti Mongoliaa. Samassa hytissä matkustavat tyttö ja mies. Tyttö on parikymppinen suomalainen opiskelija, mies nelikymppinen venäläinen duunari. Tyttö pysyy nimettömänä koko matkan ajan. Hän ei myöskään puhu: lukija saa selville hänen ajatuksensa, mutta muuten mies pitää puhetta yllä paikoin ronskistikin. Tytön piti lähteä matkaan erään pojan, Mitkan, kanssa, mutta tämä joutui mielisairaalaan. Siispä tyttö lähti matkalle yksin. Matkan aikana hän käy ajatuksissaan läpi suhdettaan Mitkaan. Myös mies kertoo tytölle vähä vähältä elämänsä tarinaa.

Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. (s. 9)

Minä pidin kirjasta kovasti. Minua kiehtoi Neuvostoliiton kuvaus: jotenkin saatoin kuvitella mieleeni maisemat, hajut ja maut, vaikka omat käsitykseni ja kuvani itse neuvostoajasta ovatkin hatarat. Mutta se on ollut varmasti juuri sellaista, millaiseksi se kirjassa on kuvattukin. Kirja kiehtoi minua varmaankin myös siksi, että haaveilen itsekin matkasta junalla halki Siperian.

Liksom kirjoittaa hirmuisen kauniisti. Yllätyin kirjan luettuani, miten erilaisen käsityksen hänen tyylistään olin saanut hänen novelleistaan. Tässä teoksessa kieli on kekseliään kuvailevaa. Se, mikä harmittaa, on se, että tunnen aivan liian vähän venäläistä kirjallisuutta. Luulen, että paljon viittauksia meni siksi ohi. Kirjasta riittäisi varmasti analysoitavaa vaikka kuinka! Mutta ilman sen syvempää analyysiakin kirja teki vaikutuksen. Ehkä loppua kohden kirja vähän lässähti, mutta kaiken kaikkiaan lukukokemus jäi positiivisen puolelle.

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (2011)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 187

perjantai 17. lokakuuta 2014

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

34. Olen ollut hurmaantunut Tuomas Vimman kerrontaan hänen esikoisestaan, Helsinki 12, alkaen. Siksipä onkin pitänyt lukea kaikki hänen myöhemmätkin kirjansa. Tällä erää oli vuorossa toistaiseksi viimeisin (?) Ruutukymppi (2013), joka on itsenäinen keskiosa trilogialle, jonka Raksa aikanaan aloitti. Olen kyllä Raksani lukenut, mutta en muistanut siitä juuri mitään. Tätä uusinta aloittaessani kuitenkin päähenkilöt ja meininki palautuivat hyvin mieleen.

Sami toimii jonkinlaisena projektipäällikkönä rakennusfirma Hyperboreassa, jota johtaa rautaisella otteella Danika Stenhammar. Sami on nopeasti noussut Danikan ykkösmieheksi ja saa siten hoitoonsa parhaita projekteja. Yksi raksa on juuri taputeltu valmiiksi, ja Sami on ostanut täysin kunnostettavan asunnon, kun uutta, kovanluokan projektia, pukkaa päälle. Samaan aikaan Hyperboreaa lähestyy TV-yhtiö, joka ehdottaa, että Hyperborea lähtisi mukaan rakennusaiheiseen tosi-tv-ohjelmaan.

"Niin, sen verran oli, että mä ilmoitin niille tuotantoyhtiön hipstereille, että mä lähtisin mielummin seksiorjaksi Keravan perussuomalaisten sääntömääräiseen syyskokoukseen kun jakaisin enää desilitraakaan happea niiden kanssa." (s. 60)

Danika torppaa tv-ohjelman ja päättää keskittyä siihen kovan luokan projektiin. Siinä samassa Danika tuntuu keskittyvän myös niljakkaaseen arkkitehti van der Dickiin, ja sekös Samia korpeaa. Joten Sami päättää ottaa irtioton ja lähteä yksikseen mukaan tv-ohjelman tekoon. Eikä tiedä poika, mikä kaikki häntä vielä odottaakaan...

Kuten sanottua, olen hurmaantunut Vimman kerronnasta, siis hänen kielenkäytöstään. Vaikka hän kirjoittaakin slangilla ja puhekielellä, tai oikeastaan juuri siksi, kieli on elävää, virtaavaa ja uskottavaa. Ihailen sitä, miten hän osaa ilmaista asiat näppärästi erilaisin sanakääntein ja synonyymein, eikä vain tylsästi peruskaavalla todeten. Esimerkkejä voisin poimia vaikka kuinka, mutta ehkäpä en siihen lähde, kun en kuitenkaan osaisi päättää, mitä kaikkea poimin.

Kerronnasta, kielestä ja hahmogalleriasta siis teokselle plussaa! Pienoinen miinus ehkä hieman laimeasta juonesta. Ja toinen pienoinen miinus siitä, että välillä sitä tunsi itsensä tyhmäksi, kun tuntui, että pitäisi käyttää googlea, jotta ymmärtäisi kaikki hienot ilmaisut... Kirjan luki nopeasti, lähes ahmien. Jään innolla odottamaan trilogian päätösosaa.

Tuomas Vimma: Ruutukymppi
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 348

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Jyrki Heino: Kellari

33. En ehkä ole varsinaisesti historiallisten romaanien ystävä, mutta jos kirjat sijoittuvat kotikaupunkiini Turkuun, asia on aivan eri! Suurelta osin ehkä siksi, että asun aivan historiallisen Turun laidalla ja kuljen päivittäin siellä, missä on kuljettu jo vuosisatoja. Ja kun joku siitä kirjoittaa, on mahtavaa miettiä mielessään, miltä omalla kotikadulla on näyttänyt vaikkapa juuri 1700-luvulla. Siksipä siis tartuin Jyrki Heinon esikoisteokseen Kellari (2012) suurella mielenkiinnolla.

Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa ajoittuu vuoteen 1796. Enpäs olekaan muuten ennen lukenut kirjaa, joka kertoisi 1700-luvun tai sen lopun meiningeistä. Jotenkin taidan kuitenkin olla brutaalin keskiajan ystävä sittenkin. Mutta kiinnostavaa luettavaa tämäkin kirja kaikkinensa oli!

Kirja alkaa, kun Turun läheltä, Hirwisalon saarelta, löytyy erään maatilan kellarista karmean kohtalon kokenut ruumis. Kaupunginviskaali Appengren pyytää apuun luutnantti Wennehielmiä, joka siis on kirjan päähenkilö. Wennehielm on maailmalla kovia kokenut mies, joka on eläkepäivikseen muuttanut Turkuun mamselli Mannelinin hoteisiin. Wennehielm on rampa niin fyysisesti kuin myös mieleltään. Kirjan aikana hän kurookin auki menneisyyden jättämiä traumoja.

Kellarista löytynyt mies tunnistetaan pian kapteeni Fågelstiernaksi. Mitä hän teki Hirwisalossa ja miten hän päätyi kellariin? Ja ennen kaikkea: kuka ja mitä murhan takana on? Siitä Wennehielm alkaa hiljalleen ottaa selvää. Kirjoitin hiljalleen, sillä hyvin verkkaisesti ja rauhallisesti tutkinta etenee. Tai no, eipä kai olisi ajalle tyypillistäkään tykittää tapahtumia eteenpäin huimaavalla vauhdilla.

Tutkimuksissa Wennehielmillä on apunaan niin Appengren kuin mamselli Mannelinkin. Hiljalleen alkaa vaikuttaa myös siltä, että murhan takaa saattaisi löytyä poliittisia kytköksiä, jopa salaliittoja.

Tykkäsin siitä, miten Heino on kuvannut kaupunkia ja ajan kaupunkielämää. Tässä kirjassa dialogi ja muutenkin kerronta istuu mielestäni hyvin aikaansa. Välillä kerronta etenee hyvinkin verkkaisesti, eikä tapahtumien tutkinta oikein etene. Välillä tuli olo, että Heino on halunnut ujuttaa mukaan tietämystään alalta jos toiseltakin, vaikka mitenkään juonen kannalta ei se välttämätöntä olisi ollutkaan.

Kirja ei ole suinkaan paras lukemani teos, mutta aivan kelvollinen ja kiinnostava tarina kyllä, suosittelen!

Jyrki Heino: Kellari
Kustantaja: Schildts&Söderströms
Sivuja: 287

tiistai 7. lokakuuta 2014

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen

32. Minulla on näköjään kirjalistoja, useita. Kuten blogin mahdolliset lukijat ovat huomanneet, tänne blogin puolelle olen koonnut kolme listaa kirjoista, jotka haluaisin lukea tai jotka "pitäisi" lukea. Tosin luulen, että niin Suomalaiselta kirjalistalta kuin BBC:n listaltakin löytyy ikuisiksi ajoiksi lukemattomaksi jääviä kirjoja. Sitten on TBR100-haaste, jonka haluaisin toteuttaa. Ihan kuin tämä ei riittäisi, puhelimestani löytyy viestiluonnoksista lista kirjoista, jotka haluaisin lukea. Kirjat olen bongannut joko kirjastosta, kirjakaupasta tai jostakin lehdestä sellaisena hetkenä, kun kirjan hankkiminen käsiin ei ole ollut mahdollista.

Eräs kännykkäni listalta löytynyt kirja oli Nina Hurman Yönpunainen höyhen (2013). Muistelen lukeneeni siitä jonkin arvion joskus ja kiinnostuneeni, kun kirjaa kuvattiin noir-tyyppiseksi dekkariksi, jonka tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun Helsinkiin. Pakkohan se olisi lukea! Jotenkin 1920-luku kiehtoo, enkä ole lukenut (enkä edes tiedä) kovin monia kyseiselle vuosikymmenelle sijoittuvia kirjoja.

Kirjan päähenkilö on Rouge, joka päivisin on hattukaupan myyjätär, iltaisin hän laulaa kohtalokkaana naisena jazzia. Kirja etenee pitkälle yli puolenvälin ennen kuin Rougen oikeaa nimeä mainitaan. (Ellen sitten lukenut kovin huolimattomasti.)

Rouge joutuu keskelle rikostutkintaa laulaessaan Helsingin pirtukuninkaan, Guld-Gustin, uuden ravintolan avajaisissa. Guld-Gusti, eli Armas Gustafsson, kuitenkin murhataan kesken juhlien. Pääepäilyksi joutuu Rougen veli Toivo, vaikka Rouge yrittääkin vakuuttaa, että on nähnyt murhapaikalta poistumassa vieraan miehen. Rouge tulee sotkeutuneeksi murhan tutkintaan, ja siinä samalla vähän poliisi Korpelaankin. Oikeastaan Rougen ja Korpelan suhdetta voisi kuvailla kovinkin kuumaksi paikoitellen.

Odotin kirjalta jotain enemmän... enemmän säkenöivää 1920-lukua, enemmän ajan Helsingin kuvailua. Myös dialogi tuntui minusta epäsopivalta aikaansa. Jos olisin lukenut pelkkää dialogia, olisin melkein yhtä hyvin voinut sijoittaa kirjan nykypäivään. Ehkä ainoastaan teitittelystä saattoi päätellä, että liikutaan menneisyydessä. Jotenkin kirja jätti siis kylmäksi sen suhteen, miten se miljöötään kuvaa. En oikeastaan juuri nyt keksi, mikä kirjassa oli minusta hyvää. Tällä hetkellä oikein mikään ei tunnu sytyttävältä.

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen (2013)
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 223

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

31. En nyt kyllä osaa yhtään selittää, miksi luin Agatha Christien Idän pikajunan arvoituksen (1934) vasta nyt. Ylipäätään olen lukenut ihan luvattoman vähän Christien kirjoja. Idän pikajunan arvoitustakin olen varmaankin aloitanut lukemaan useita kertoja, mutta vasta nyt pääsin loppuun. Ja ihmettelen tätä, koska kirja oli mielestäni hyvä! Miten en muka ole sitä saanut luettua, kysynpä vaan.

Tarina on varmasti useimmille tuttu: juna kiitää Istanbulista kohti Ranskan Calais'ta kyydissään tunnettu salapoliisi Hercule Poirot, joka pääseekin heti hommiin, kun junassa sattuu murha. Kyseessä on niin sanottu suljetun paikan mysteeri: juna on lumipenkassa jumissa jossain Jugoslavian tietämillä, eikä kukaan siis ole voinut poistua junasta murhan jälkeen. Murhattu mies on amerikkalainen miljonääri herra Ratchett, joka kohta paljastuu aivan muuksi kuin on väittänyt. Poirot kuulustelee vuorollaan jokaista matkustajaa, joilla kaikilla tuntuu olevan alibi murhahetkeksi. Näiden haastetteluiden ja muiden tutkimusten pohjalta Poirot on kuitenkin lopuksi valmis julistamaan syyllisen ja kertomaan tapahtumat auki.

Oikeastaan ja valitettavasti olin tietoinen loppuratkaisusta jo etukäteen. Silti yritin lukiessani häivyttää ennakkotietojani ja miettiä, kuka vihjeiden perusteella sopisi murhaajaksi. En olisi keksinyt loppuratkaisua kuitenkaan. Sen verran nerokkaan juonen on Christie mielestäni punonut. Kiehtovaa on myös hahmojen moninaisuus: hahmot edustavat useita eri kansallisuuksia ja eri yhteiskuntaluokkia.

Olin yllättynyt siitä, miten nopeasti varsinainen ratkaisu syntyi, loput kirjasta oli pohdintaa syyllisestä ja alustusta syyllisen paljastamista varten.

Mietin, että vaikka ensi kesäksi voisi ottaa projektiksi lukea enemmänkin Christien kirjoja. Varsinkin Hercule Poirot tuntuu mielestäni kiehtovalta hahmolta.

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (1989)
Alkuperäisteos: Murder on the Orient Express (1934)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Leena Karro
Sivuja: 215