3. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013) taisi olla yksi viime vuoden kohutuimmista, kehutuimmista ja kirjastojen varatuimmista kirjoista. Sitä on käsitelty monissa blogeissa ja oikeastaan poikkeuksetta se on saanut ylistäviä arvioita. Kaiken tämän keskellä minä jään vähän sanattomaksi...
Kirja kertoo Viljasta ja Aleksista, jotka jo seurustelunsa alkumetreiltä tietävät, mitä heillä on edessään: suurperhe kaikkivaltiaan jumalan tahdosta ja käskystä. Vilja ja Aleksi ova vanhoillislestadiolaisia, joten ehkäisy (tai esiaviollinen seksi oikeastaan ylipäätään) ei tule kysymykseenkään. Ja niin käy, että ihan heti häiden jälkeen Vilja on raskaana. Tästä seuraa pian toinen raskaus ja sitten kolmas ja vielä neljäskin. Vilja miettii, että hänen elämäänsä säätelee kuukautiskierto, tai sen puuttuminen. Vaikka lapsia ei, noin vanhoillislestadiolaisten näkökulmasta, ole montaa, Vilja kuitenkin uupuu. Hän haluaisi olla vahva nainen, joka hoitaa kodin ja lapset ja leipoo seurojen myyjäisiin reippaasti pullia. Ei saa väsyä, ei saa valittaa, pitää ottaa se, minkä jumala on kullekin määrännyt. Ja taas kerran Vilja huomaa olevansa raskaana. Hän ratkeaa.
Kirja on kaunis rakkaustarina Viljan ja Aleksin kaiken kestävästä rakkaudesta. Se on raadollinen tarina uskonnollisesta yhteisöstä ja sen säännöistä ja normeista. Ja se on tarina selviytymisestä.
Kaikesta kehusta huolimatta kirja jätti minut jollakin tavalla kylmäksi. En tiedä, miksi. Siksikö, että itse olen valinnut lapsettomuuden, eikä kukaan ylempi voima minua voi äidiksi määrätä. Enkö siis pysty samaistumaan tarinaan, kun en ole itse äiti? Myös kirjan kieltä on kehuttu, mutta minusta se oli jo liiallista kikkailua ja maalailua. Enemmän minuun kolahtaa suosikkini Riku Korhosen tyyli kuvailla asioita ikään kuin sivumennen. Rauhalan kirjassa sanat tuntuivat liian mietityiltä ja asetetuilta ja liian tarkoituksella symbolisilta.
Myös vanhoillislestadiolaisuudesta tajusin tietäväni jo valmiiksi, sillä kuvailut uskonnollisesta yhteisöstäkään eivät erityisemmin vavahduttaneet. Sellaistahan se on. Heillä.
Kirjaa kerrotaan vuoroin Viljan ja vuoroin Aleksin näkökulmasta. Noin kirjan puolessa välissä mukaan tulee blogitekstejä lestadiolaisuudesta. Mukana on myös lasten nukkeleikkejä kuvaavia pätkiä, joissa esiintyvät mollamaijat, barbit ja brätzit. Omanlaistaan symboliikkaa sekin, mutta itseäni kohdat eivät kiinnostaneet, joten oikeastaan hyppelin niiden yli. Eniten olin kiinnostunut Viljan ajatuksista ja niitä olisin vielä voinut lukea enemmänkin.
En voi kiistää, etteikö kirja olisi kaikin puolin taidokkaasti kirjoitettu. Se ei silti kuitenkaan ollut niin sanotusti minun kuppini teetä.
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013)
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 281
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti