37. Opsista, miten hiljaista on taas pitänyt! Olen aloittanut kolmea kirjaa, joista yhden olen saanut loppuun. Sen jälkeen lukuinto on onneksi palannut. Jatkossakin siis tulee päivityksiä pienen hiljaisen vaiheen jälkeen.
Kaiken jälkeen sain siis luettua Katja Ketun Kätilön (2011). Siinäpä kirja, joka on ollut kovasti pinnalla juuri nyt sen elokuvaversion tultua. Itse tartuin kirjaan kuitenkin muista syistä; se oli lukupiirikirjanamme, joten se oli vähän niin kuin pakko lukea. On ehkä tunnustettava jo alkuunsa, että en olisi kirjaa varmaankaan saanut loppuun, ellei olisi ollut "pakko".
En oikeastaan edes tiedä, mitä kirjasta sanoisin. Kirjahan siis käsittelee suomalaista kätilöä ja saksalaista SS-upseeria jatkosodan ja Lapin sodan melskeissä. Tuntuu, että näistä Suomen sodista on viime aikoina kirjoitettu paljon milloin mistäkin näkökulmasta. Nämä aiheet eivät itseäni ole koskaan niin kiinnostaneet.
Kätilön lukeminen oli hidasta. Minulle ei tullut oikeastaan hetkeksikään sellaista oloa, että pakko saada lukea lisää, mitä tulee tapahtumaan. Ei, luin pätkän kerrallaan ja huokailin. Kesti kauan päästä perille, kuka oli kuka ja hahmottaa, kenen näkökulmasta kerrotaan ja missä ajassa liikutaan. Ja sitten vielä kaiken tämän jälkeen punoa tapahtumat yhteen. En tiedä, onnistuinko siinä lopultakaan.
Kätilö, Vikasilimä, Villisilmä, Fräulein Schwester on raju ja rujo niin puheiltaan kuin teoiltaankin. Hän on "kätilö Jumalan armosta" (s. 10), "punikin pentu" ja "kylän hullu narttukoira". Hän rakastuu SS-upseeri Johann Angelhurstiin, jota Johanneksena puhuttelee. Hän on valmis seuraamaan miestä Venäjän puolelle, Titovkan vankileirille, keskelle kauheuksia. Koko kirjan ajan liikutaan siis pohjoisessa: joko Suomen Lapissa, Titovkan leirillä tai Norjan puolella Kuolleen miehen vuonolla. Kaikilla keskeisillä henkilöillä on sekä takanaan että edessään kauheuksia, niin itse tehtyjä kuin heihin kohdistuneitakin.
Kirjassa minua häiritsi, kuten jo aiemmin mainittua, sen tietynlainen sekavuus ja poukkoilevuus. Kirja herätti kai jonkinasteista kohua kielellään: sen dialogit on kirjoitettu peräpohjolan murteella ja dialogi on todella rivoa ja rajua. Itseäni tuo kieli kiehtoi. Taas kerran ihailen, miten joku osaakin kirjoittaa noin rikkaasti, voimakkaasti ja kekseliäästi! Kieli oli ehdottomasti kirjan parasta antia. Jos kieli ei olisi ollut mitä oli, olisi kirja ollut varsin lattea. Loppuun siteeraus Suomen Kuvalehden tekemästä jutusta Katja Ketusta "...näyttää hipiltä mutta kirjoittaa kuin perkele."
Katja Kettu: Kätilö (2011)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 344
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti