46. No nyt on kova! Antti Tuomainen on minulle aivan täysin uusi tuttavuus. Tein vanhan kännykkäni viestiluonnoksiin listaa kirjoista, jotka pitäisi joskus lukea. Nämä olivat siis sellaisia, jotka tulivat vastaan esimerkiksi kirjaston esittelykirjoissa tai jos vaikka kahvilassa luin jostakin lehdestä kirjasta, joka minua kiinnosti. Harmi, että lista hävisi, kun vaihdoin puhelinta. Sen muistan, että yksi sinne kirjaamistani teoksista oli Antti Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni (2013). Ja jollain kohtalon oikulla tuo kirja odotti kerran kirjaston aulassa olevassa hyllyssä, josta siis sai kirjoja ottaa ihan omakseen tai kiertoon laitettavaksi. Kuitenkin kirja odotti hyllyssäni kauan, ennen kuin sain siihen tartuttua. Nyt oli otollinen hetki. Huh, tulipa pitkä alustus.
Kirjan päähenkilö on hauskasti nimetty Aleksi Kivi, jonka äiti on kadonnut jäljettömiin vuonna 1993 Aleksin ollessa 13-vuotias. Tarinassa ei jäädä kuitenkaan vellomaan Aleksin teini-iän vaiheisiin ja sijaiskotikokemuksiin sen tarkemmin, vaan edetään eri aikatasoissa: lähinnä vuosissa 1993 ja 2013 mutta pari kertaa myös vuodessa 2003.
Vuonna 2003 Aleksi näkee TV:ssä haastattelun sijoittaja Henrik Saarisesta. Miehessä on jotain välähdyksenomaisesti tuttua. Voisiko Saarinen liittyä Aleksin äidin katoamiseen? Aleksi päättää ottaa tästä selvää. Tarkasti hän hiljalleen elämässään tähtää äitinsä kohtalon selvittämiseen. Vuonna 2013 hän pääsee kuin pääseekin pestautumaan Saarisen palvelukseen; Aleksista tulee Saarisen kartanon tiluksien talonmies.
Saarisesta luodaan kuva toisinaan hieman uhkaavana hahmona. Muita hahmoja ovat Saarisen tytär Amanda (josta muuten jostain syystä tulee mieleeni Tuomas Vimman kirjojen sankaritar Danika. Vaikka kirjat ovat ihan eri genreä ja eri tyyliä, jotain samaa näissä naisissa kuitenkin on.), autonkuljettaja Markku Harmala, taloudenhoitajatar Enni (jonka sukunimeä en ainakaan tähän hätään muista), sekä Aleksin äidin katoamista tutkinut poliisi Ketomaa. Tuomainen kirjoittaa hienon vihjailevasti ja niin, että lukija alkaa epäillä yhtä jos toistakin hahmoa syylliseksi ja sen jälkeen lukija alkaa epäillä itseään: kuvittelonko nyt ihan tyhmiä.
Toisinaan minua häiritsee, jos pompitaan aikatasolta toiselle. Tässä kirjassa niin ei käynyt. Jotenkin kerronta oli muutoin selkeää ja aikahypyt aina merkitty selkeästi, joten tarinaa oli helppo seurata. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun teki Tuomaisen käyttämä kieli. Vau. En olekaan pitkään aikaan vaikuttunut minkään teoksen kielestä näin. Se on saletti, että jatkossa luen Tuomaisen muutkin teokset!
"Taivas oli sininen lukuun ottamatta satunnaisia vanupaketista repäistyjä ja ilmaan viskaistuja pilvenkiehtanoita. Lokki kirkaisi jälleen. Se lensi kohtisuoraan yläpuolellani ja kaarsi vuoroin rannan ja vuoroin meren puolelle. Valkeanharmaa lintu ei osannut päättää, luottaako siipiinsä ja lähteä liitämään meren ylle vai pysyäkö turvallisesti lähellä maata." (s. 190)
Teos ei kuitenkaan jää liiaksi kikkailemaan kielellä ja maalailemaan kuvia, vaan tarvittaessa kerronta kulkee ihan suoraviivaisesti.
Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni (2013)
Kustantaja: Like
Sivuja: 302
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti