Ystäväni on joskus maininnut yhdeksi lempikirjakseen Lassi Sinkkosen Solveigin laulun (1970), joten ajattelin itsekin, että se pitäisi joskus lukea. Syksyllä kirja osui käteeni ja lueskelin sitä hiljalleen muiden juttujen ohella. Tänään otin sitten loppurutistuksen kirjan parissa.
Lähtökohtaisesti en tiennyt ensinkään, mitä odottaa. (Kyseisessä kappaleessa, joka minulla oli, ei ollut päällikansia, joten ei siten myöskään takakansitekstiä.) Ehkä ihan hyväkin, että pääsin kirjaan ns. puhtaalta pöydältä ilman ennakkoajatuksia tai -oletuksia.
Kirja koostuu neljästä säkeistöstä, jotka jakaantuvat erillisiin lukuihin. Kirja on ikään kuin laulu Solveigin elämästä, vailla minkäänlaista runollisuutta tai laulumaisuutta kuitenkaan. Kirjassa minäkertojana on Solveig, joka syntyy "vähän ennen sotia" ei-toivottuna lapsena. Hänen isänsä Börje on ryyppyreissulla, joten äiti Saara ja Solveig viedään isän vanhempien hoteisiin. Kirja käsittelee kolmen eri sukupolven naisen suhteita: Solveigin suhdetta ensinnäkin äitiinsä Saaraan ja toisekseen isoäitiin, josta puhutaan vain famuna. Äitiään Solveig ei koskaan sano äidiksi, vaan puhuu vain ja ainoastaan Saarasta.
Saara ei ole esimerkillinen äiti, ei likimainkaan. Oikeastaan kaikkea muuta. Hän vihaa Solveigia ja haukkuu ja pahoinpitelee tätä. Isä on suurimmaksi osaksi Solveigille hyvä ja läheinenkin ja isänsä rakkautta ja hellyyttä Solveig kaipaa. Toinen läheinen ihminen Solveigin elämässä on famu, jonka luota Solveig löytää aina turvan.
Kirja kertoo siis Solveigin elämästä lapsuudesta aikuisuuteen asti. Solveig on itsenäinen ja yksinäinenkin ja tuntuu, että hän joutuu kasvamaan liian isoksi liian nuorena. Ainakin minusta välillä tuntui, että Solveig olisi kertomansa perusteella paljon vanhempi, kuin sitten tekstistä paljastuikaan.
Pidin yllättävän paljon kirjasta. Se ei ollut hilpeä, mutta silti helppolukuinen. Se oli realistinen, mutta ei epätoivoinen. Ehkä tuo on se avainsana: vaikka mitä tapahtui ja tuli eteen, Solveig ei ikinä heittänyt pyyhettä kehään. Hän jatkoi ehkä jopa konemaisestikin eteenpäin, mutta epätoivoon hän ei vaipunut.
Kirja loppui tavalla, joka jätti minut toivomaan, että Solveigin laulu vielä jatkuisi.
Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 248
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti