13. Tartuin taas Camilla Läckbergiin, tällä kertaa hänen toiseen kirjaansa, Saarnaajaan (2007). Olen kyllä edennyt Läckbergin lukemisessa niin takaperoisesti kuin vaan voi. No, ei se mitään. Toisaalta hauskakin, kun nyt tietää, mitä sarjan myöhemmissä osissa tapahtuu. Tässä seuraavista kirjoista tutut hahmot Patrik ja Erica ovat vasta suhteensa alkumetreillä. He ovat avopari, ja Erica on 8. kuulla raskaana. Siksipä hän ei voikaan sekaantua sen kummemmin työnalla olevaan tutkintaan.
Kaikki saa alkunsa helteisenä kesäaamuna, kun pikkupoika löytää eräästä luolasta ruumiin. Kun poliisit tulevat paikalle, he järkyttyvät: tämän kyseisen ruumiin alta nimittäin paljastuu kaksi luurankoa. Pian alkaa selvitä, että Fjällbackassa katosi kaksi nuorta naista vuonna 1979. Olisivatko he vihdoin löytyneet? No, olivat. Vielä järkyttävämmäksi asian tekee, kun tutkimuksissa selviää, että nuoria naisia on julmasti kidutettu. Ja sitten katoaa jälleen nuori tyttö...
Jostain syystä kaikki jäljet johtavat koko ajan Hultin suvun jäseniin. Suvun kantaisä, Ephraim, on ollut tunnettu saarjaana, jonka pojilla, Gabrielilla ja Johanneksella, väitettiin olleen uskomattomia parantajakykyjä. Nyt pojat ovat riidoissa ja heidän lapsensa asuvat erilaisissa todellisuuksissa: Gabriel perheineen asuu hulppeassa kartanossa, Johanneksen vaimo ja lapset rähjäisessä mökissä. On pakko sanoa, että meinasin, taas kerran, mennä vähän sekaisin hahmoissa, heitä kun oli melkoisesti. Tämä Läckbergiä vastaan on pakko sanoa. Siitäkin huolimatta hänen kirjansa tuntuvat tempaavan minut mukanaan.
Toisen moittimisen aiheen löydän jälleen kahdesta kerrontalinjasta: nykyhetkessä etenevästä kerronnasta ja vuoteen 1979 sijoittuvista takaumista. Läckbergin seuraavissa kirjoissa historiaosuudet ovat mielestäni olleet perustellumpia. Tällä kerralla ne tuntuivat vain täytteeltä, jotka eivät kerrassaan tuoneet mitään erityisinfoa tarinaan.
Camilla Läckberg: Saarnaaja (2007)
Alkuperäisteos: Predikanten (2004)
Kustantaja: Schildts
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 368
Suomentanut: Outi Menna
maanantai 23. maaliskuuta 2015
perjantai 13. maaliskuuta 2015
Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja
12. Olen ihan ehdottoman kova mielensäpahoittaja-fani. Ensimmäisen kerran tutustuin hahmoon kesäteatterissa parisen vuotta sitten, vasta sitten luin ensimmäisen kirjan. Sittemmin olen lukenut myös Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike -kirjan. Miniästä en ole ihan täysin varma. Näköjään aikaa on kuitenkin kulunut sen verran, että tässä blogissa en ole niistä kirjoittanut.
Nyt löysin kirjastosta Jokeri-kirjana Tuomas Kyrön uutukaisen, Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja (2014). Tämä lienee vähän niin kuin sarjan päätösosa. Ja nimestään huolimatta kirja ei ollut mitenkään kovinkaan iloinen, vaan enemmän melankolissävytteinen.
Muista osista poiketen tämä on enemmän juonellinen romaani kuin pakinatyyppisistä jutuista koostuva kokoelma, kuten aiemmat. Eikä mielensäpahoittaja enää aloita juttujaan: "Kyllä minä niin mieleni pahoitin..." Muuten kyllä vanha jäärä on kuten ennenkin. Hän tarkastelee vähän ehkä paheksuen nykymenoa ja muistelee menneitä aikoja. Jotain kovin tuttuakin on, nimittäin ilmaisut kuten "Kyllä en" -ilmaukset.
Tässä kirjassa mielensäpahoittaja valmistelee omaa lähtöään laatimalla testamenttia ja rakentamalla arkkua. Eikä kummastakaan selvitä kommelluksitta. Aiempaa suuremmassa roolissa sivuhenkilöinä nyt ovat poika ja miniä, vaikka he edelleenkin jäävät hieman etäisiksi.
En taaskaan ole lukenut etukäteen mitään arvosteluita tästä teoksesta, joten en tiedä, mitä siitä on sanottu. Itselleni se jäi kuitenkin etäisemmäksi kuin edeltäjänsä. Kirja oli, kuten sanottua, melankolisempi, vaikka nimen perusteella odotinkin muuta. Mielensäpahoittajasta hahmona ei tokikaan voi olla pitämättä, ihana vanha jäärä! Ja kyllä minä pariin kertaan nauroin ja muutenkin huvituin. Silti tämä oli kyllä ehkä "sarjansa" heikoin lenkki, valitettavasti.
Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja (2014)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 248
Nyt löysin kirjastosta Jokeri-kirjana Tuomas Kyrön uutukaisen, Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja (2014). Tämä lienee vähän niin kuin sarjan päätösosa. Ja nimestään huolimatta kirja ei ollut mitenkään kovinkaan iloinen, vaan enemmän melankolissävytteinen.
Muista osista poiketen tämä on enemmän juonellinen romaani kuin pakinatyyppisistä jutuista koostuva kokoelma, kuten aiemmat. Eikä mielensäpahoittaja enää aloita juttujaan: "Kyllä minä niin mieleni pahoitin..." Muuten kyllä vanha jäärä on kuten ennenkin. Hän tarkastelee vähän ehkä paheksuen nykymenoa ja muistelee menneitä aikoja. Jotain kovin tuttuakin on, nimittäin ilmaisut kuten "Kyllä en" -ilmaukset.
Tässä kirjassa mielensäpahoittaja valmistelee omaa lähtöään laatimalla testamenttia ja rakentamalla arkkua. Eikä kummastakaan selvitä kommelluksitta. Aiempaa suuremmassa roolissa sivuhenkilöinä nyt ovat poika ja miniä, vaikka he edelleenkin jäävät hieman etäisiksi.
En taaskaan ole lukenut etukäteen mitään arvosteluita tästä teoksesta, joten en tiedä, mitä siitä on sanottu. Itselleni se jäi kuitenkin etäisemmäksi kuin edeltäjänsä. Kirja oli, kuten sanottua, melankolisempi, vaikka nimen perusteella odotinkin muuta. Mielensäpahoittajasta hahmona ei tokikaan voi olla pitämättä, ihana vanha jäärä! Ja kyllä minä pariin kertaan nauroin ja muutenkin huvituin. Silti tämä oli kyllä ehkä "sarjansa" heikoin lenkki, valitettavasti.
Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja (2014)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 248
sunnuntai 8. maaliskuuta 2015
Viveca Sten: Sisäpiirissä
11. Päätin jatkaa Viveca Stenin kirjojen lukemista, järjestyksessä vieläpä. Niinpä ensimmäisen osan jatkoksi valikoitui Stenin sarjan seuraava teos, Sisäpiirissä (2013). Kirja jatkaa oikeastaan siitä, mihin Syvissä vesissä jäi. Olen tyytyväinen päätökseeni ja ajatukseeni siitä, että luen (ainakin nämä) kirjat ilmestymisjärjestyksessä. Jos en olisi lukenut ekaa osaa, olisi ollut todella vaikeaa päästä sisälle tähän tarinaan. Se on harmillista mielestäni sikäli, että helposti sitä tulee luettua kirjoja ihan vaan siinä tahdissa kuin ne kirjastossa käteen sattuvat.
Nyt kuitenkin tarina jatkui Thomas Andreassonin ja Nora Linden parissa Sandhamnin saarella, Tukholman saaristossa siis. Sarjan ensimmäisessä osassa Sandahamnissa sattui parikin murhaa ja lopulta myös Noran henki oli uhattuna. Nora kuitenkin selvisi, ja nyt hänen pitäisi tehdä isoja päätöksiä oman elämänsä suhteen. Tässä ainakin itse lukijana meinasin hermostua: hiton Nora, ole nyt nainen ja pidä pintasi!
No, varsinaisiin kirjan tapahtumiin! Kirjassa hyvin keskeistä on purjehdusskene. Kaikki
alkaa, kun seurataan kuninkaallisen purjehdusseuran järjestämää kilpailua, johon silmäätekevät osallistuvat hulppeilla veneillään. Lähtölaukauksen kanssa samaan aikaan kajahtaa myös surmanluoti, joka tappaa heti paikalla erään Oscar Julianderin. Hän on vaikutusvaltainen asianajaja, joka on kylvänyt jälkeensä eripuraa.
Poliisit, Thomas etunenässä, alkavat kiivaasti etsiä murhaajaa. Käy ilmi, että ehkäpä motiiveja olisi ollut useampiakin, mutta kaikesta huolimatta poliisi ei saa kiinni yhdestäkään epäilystä. Olisiko syynä siis petetty vaimo, salattu rakastajatar vai jotain ihan muuta hämäräbisneksien suhteen? Sitäpä Thomas tutkii Noran avustuksella.
Osan kirjan tapahtumista vie Nora ja hänen perheensä tunnelmat. Välillä itseäni alkoi toden teolla tympäistä, kun tuntui, että Nora antoi alistuneesti miehensä määrästä kaikesta! Ei kovin vakuuttavaa kuvaa jäänyt Norasta pankin lakimiehenä.
Tämä(kin) kirja oli helppo- ja nopealukuinen, mutta asiaan liittymätöntä kuvailua oli aivan liikaa. Kirjailija ja. aritteli Noran ja Thomaksen syömisistä jos vaikka kuinka, vaikka ainakaa itseäni se ei juuri kiinnostanut. Välillä mietin, pitäisikö hyppiä tiettyjen kohtien yli, mutta toisaalta ajattelin, että juuri niissä kohdissa saattaisi olla juuri jotain tähdellistä. No, ei ollut.
Yhtä kaikki, haluan edelleen lukea lisää Viveca Steniä.
Viveca Sten: Sisäpiirissä (2013)
Alkuperäisteos: I den innersta kretsen (2009)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 364
Nyt kuitenkin tarina jatkui Thomas Andreassonin ja Nora Linden parissa Sandhamnin saarella, Tukholman saaristossa siis. Sarjan ensimmäisessä osassa Sandahamnissa sattui parikin murhaa ja lopulta myös Noran henki oli uhattuna. Nora kuitenkin selvisi, ja nyt hänen pitäisi tehdä isoja päätöksiä oman elämänsä suhteen. Tässä ainakin itse lukijana meinasin hermostua: hiton Nora, ole nyt nainen ja pidä pintasi!
No, varsinaisiin kirjan tapahtumiin! Kirjassa hyvin keskeistä on purjehdusskene. Kaikki
alkaa, kun seurataan kuninkaallisen purjehdusseuran järjestämää kilpailua, johon silmäätekevät osallistuvat hulppeilla veneillään. Lähtölaukauksen kanssa samaan aikaan kajahtaa myös surmanluoti, joka tappaa heti paikalla erään Oscar Julianderin. Hän on vaikutusvaltainen asianajaja, joka on kylvänyt jälkeensä eripuraa.
Poliisit, Thomas etunenässä, alkavat kiivaasti etsiä murhaajaa. Käy ilmi, että ehkäpä motiiveja olisi ollut useampiakin, mutta kaikesta huolimatta poliisi ei saa kiinni yhdestäkään epäilystä. Olisiko syynä siis petetty vaimo, salattu rakastajatar vai jotain ihan muuta hämäräbisneksien suhteen? Sitäpä Thomas tutkii Noran avustuksella.
Osan kirjan tapahtumista vie Nora ja hänen perheensä tunnelmat. Välillä itseäni alkoi toden teolla tympäistä, kun tuntui, että Nora antoi alistuneesti miehensä määrästä kaikesta! Ei kovin vakuuttavaa kuvaa jäänyt Norasta pankin lakimiehenä.
Tämä(kin) kirja oli helppo- ja nopealukuinen, mutta asiaan liittymätöntä kuvailua oli aivan liikaa. Kirjailija ja. aritteli Noran ja Thomaksen syömisistä jos vaikka kuinka, vaikka ainakaa itseäni se ei juuri kiinnostanut. Välillä mietin, pitäisikö hyppiä tiettyjen kohtien yli, mutta toisaalta ajattelin, että juuri niissä kohdissa saattaisi olla juuri jotain tähdellistä. No, ei ollut.
Yhtä kaikki, haluan edelleen lukea lisää Viveca Steniä.
Viveca Sten: Sisäpiirissä (2013)
Alkuperäisteos: I den innersta kretsen (2009)
Kustantaja: WSOY
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 364
sunnuntai 1. maaliskuuta 2015
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
10. Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie (2002) sai Finlandia-palkinnon ja on sen myötä ja sen jälkeen lunastanut paikkansa jos vaikka miltä suomalaiselta kirjalistalta. Itselläni ei Hotakaiseen juuri kosketusta ole, Klassikon olen tainnut lukea ja otteita Finnhitsistä (joka oli muuten älyttömän hyvä niiltä osin kuin luin, pitäisikin lukea koko kirja!). En siis koe tuntevani Hotakaista tai hänen tuotantoaan hyvin, mutta silti voisin sanoa, että Juoksuhaudantiessä kuuluu hänen jotenkin tunnistettava äänensä hyvin.
Juoksuhaudantie on, takakansitekstin mukaan, kertomus suomalaisesta unelmasta. Eli mistä? No omakotitalostapa tietenkin. Matti Virtanen, tuiki tavallinen suomalainen varastomies, joka myös kotirintamamieheksi itseään kutsuu, on menettänyt vaimonsa ja tyttärensä erään ihan pienen lyönnin seurauksena. Saadakseen perheensä takaisin ja kasaan, Matti Virtanen päättää hankkia perheelleen palan unelmaa, eli sen talon.
Kirjassa kostuu eri osista: Perustuksesta ja salaojista, Rungosta ja Harjannostajaisista. Tykkään tavasta, miten romaani on rakennettu. Kahdessa ensimmäisessä osassa kerrotaan vaihdellen eri henkilöiden näkökulmista, kolmannessa osassa keskitytään yhteen päivään mutta edelleen eri henkilöihin.
Näkökulmansa kirjassa kertovat niin Matti itse kuin hänen vaimonsa Helena, Matin naapurit ja veteraani, jolta Matti aikoo talon ostaa. Tuliko muuten kenellekään muulle tuosta veteraanista mieleen Mielensäpahoittaja? Minulle tuli.
Tykkäsin tuon vaihtelevan kerronnan lisäksi Hotakaisen tyylistä kirjoittaa ja hänen kuivasta huumoristaan. Noin muuten kirjassa oli jotain, mistä en syttynyt, tai sitten siitä puuttui se, mille syttyä. Tulipa luettua.
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (2002)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 334
Juoksuhaudantie on, takakansitekstin mukaan, kertomus suomalaisesta unelmasta. Eli mistä? No omakotitalostapa tietenkin. Matti Virtanen, tuiki tavallinen suomalainen varastomies, joka myös kotirintamamieheksi itseään kutsuu, on menettänyt vaimonsa ja tyttärensä erään ihan pienen lyönnin seurauksena. Saadakseen perheensä takaisin ja kasaan, Matti Virtanen päättää hankkia perheelleen palan unelmaa, eli sen talon.
Kirjassa kostuu eri osista: Perustuksesta ja salaojista, Rungosta ja Harjannostajaisista. Tykkään tavasta, miten romaani on rakennettu. Kahdessa ensimmäisessä osassa kerrotaan vaihdellen eri henkilöiden näkökulmista, kolmannessa osassa keskitytään yhteen päivään mutta edelleen eri henkilöihin.
Näkökulmansa kirjassa kertovat niin Matti itse kuin hänen vaimonsa Helena, Matin naapurit ja veteraani, jolta Matti aikoo talon ostaa. Tuliko muuten kenellekään muulle tuosta veteraanista mieleen Mielensäpahoittaja? Minulle tuli.
Tykkäsin tuon vaihtelevan kerronnan lisäksi Hotakaisen tyylistä kirjoittaa ja hänen kuivasta huumoristaan. Noin muuten kirjassa oli jotain, mistä en syttynyt, tai sitten siitä puuttui se, mille syttyä. Tulipa luettua.
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (2002)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 334
sunnuntai 22. helmikuuta 2015
Viveca Sten: Syvissä vesissä
9. Kas, taas löytyi uusi ruotsalainen dekkaristituttavuus! Äitini oli lukenut Viveca Stenin Sandhamn-sarjan ensimmäisen kirjan Syvissä vesissä (2008) ja suositteli sitä minullekin. Oli kivaa tarttua kirjaan, jonka tietää olevan jonkin sarjan ensimmäinen. Yleensä olen niin huithapeli lukija, että luen juuri sitä, mitä käteen sattuu osumaan, järjestyksestä viis. Nyt voisin kerrankin edetä kronologisesti! Oli nimittäin sen verran mielenkiintoinen tuttavuus tämä, että jatkonkin haluan lukea.
Kirja sijoittuu Tukholman saaristoon, Sandhamnin saarelle, jonka rantaan ajautuu keväällä miehen ruumis. Ruumis on tarttunut kalaverkkoon, ja poliisit pitävät tapausta aluksi onnettomuutena, sillä mitään sen kummempaa ei tapauksen taustalta tunnu löytyvän. Tapahtumat saavat yllättävän käänteen, kun kuolleen miehen serkku löytyy kesällä samaiselta saarelta pahoinpitelyyn kuolleena. Mitä taustalla oikein onkaan?
Tapausta alkaa selvittää Tukholman poliisista Thomas Andreasson, joka on itsekin viettänyt lapsuutensa Sandhamnissa. (Pakko myöntää, että itselleni jäi nyt vähän epäselväksi saaren koko ja sen lähisaaristo. En siis hahmota, millaisesta mittakaavasta on kyse maantieteellisesti tai asukasmäärältään. Google varmasti kertoisi, ehkä käännyn sen puoleen kohta.) Kirjan toinen päähenkilö on Nora Linde, saarella kesäänsä viettävä lakimies. Nora ja Thomas ovat lapsuudenystäviä. Tutkinta ei varsinaisesti kuulu Noralle mitenkään, sillä on on lakimiehenä pankkimaailmassa, mutta häntäkin totta kai kiinnostaa saarella tapahtuneet rikokset. Niinpä Nora tulee tavallaan sotkeutuneeksi tutkintaan.
Kuten jo sanottu, pidin kirjasta. Se oli todella nopealukuinen ja siis mukaansatempaava. Loppuratkaisu varsinkin oli sen verran hengästyttävä, että kirja oli pakko ahnehtia loppuun. Toisin kuin esimerkiksi Camilla Läckbergin teoksissa, tässä kerronta eteni kronologisesti. Luvut olivat lyhyitä, mikä niin ikään auttoi luettavuudessa. Kaikkitietävä kertoja paljasti tapahtumia lukijalle niiden edetessä. Lukija ei siis tiennyt mitään mitä kirjan henkilötkään eivät olisi tienneet. Paikoin kirja sortui turhaan jaaritteluun, mistä en ainakaan aluksi ollut varma, olisiko siihen kätkeytynyt vihjeitä tulevasta. Mielestäni kirjailija oli paikoin yrittänyt kuvata jotain tapahtumaa tai henkilöä niin, että lukijalle olisi herännyt epäilyksiä. Loppuratkaisu säilyi silti yllätyksenä.
Suomennoksesta on pakko sanoa yksi asia. Kirjassa luonnollisesti käytetään saaristolais-/merenkulkuslangia, mutta joitakin sanoja olisi voinut ehkä vähän selittää. Mielestäni oma sanavarastoni on ihan laaja, mutta mikä hitto on puikkari? Sanan merkityksen saattoi kyllä lopulta arvata asiayhteydestä ja siitä, miltä se kuulostaa, mutta olisi ollut kiva, että ekan kerran mainittaessa tuo olisi jotenkin avattu.
Viveca Sten: Syvissä vesissä (2012)
Alkuperäisteos: I de lugnaste vatten (2008)
Kustantaja: Crime Time
Suomentanut: Outi Menna
Kirja sijoittuu Tukholman saaristoon, Sandhamnin saarelle, jonka rantaan ajautuu keväällä miehen ruumis. Ruumis on tarttunut kalaverkkoon, ja poliisit pitävät tapausta aluksi onnettomuutena, sillä mitään sen kummempaa ei tapauksen taustalta tunnu löytyvän. Tapahtumat saavat yllättävän käänteen, kun kuolleen miehen serkku löytyy kesällä samaiselta saarelta pahoinpitelyyn kuolleena. Mitä taustalla oikein onkaan?
Tapausta alkaa selvittää Tukholman poliisista Thomas Andreasson, joka on itsekin viettänyt lapsuutensa Sandhamnissa. (Pakko myöntää, että itselleni jäi nyt vähän epäselväksi saaren koko ja sen lähisaaristo. En siis hahmota, millaisesta mittakaavasta on kyse maantieteellisesti tai asukasmäärältään. Google varmasti kertoisi, ehkä käännyn sen puoleen kohta.) Kirjan toinen päähenkilö on Nora Linde, saarella kesäänsä viettävä lakimies. Nora ja Thomas ovat lapsuudenystäviä. Tutkinta ei varsinaisesti kuulu Noralle mitenkään, sillä on on lakimiehenä pankkimaailmassa, mutta häntäkin totta kai kiinnostaa saarella tapahtuneet rikokset. Niinpä Nora tulee tavallaan sotkeutuneeksi tutkintaan.
Kuten jo sanottu, pidin kirjasta. Se oli todella nopealukuinen ja siis mukaansatempaava. Loppuratkaisu varsinkin oli sen verran hengästyttävä, että kirja oli pakko ahnehtia loppuun. Toisin kuin esimerkiksi Camilla Läckbergin teoksissa, tässä kerronta eteni kronologisesti. Luvut olivat lyhyitä, mikä niin ikään auttoi luettavuudessa. Kaikkitietävä kertoja paljasti tapahtumia lukijalle niiden edetessä. Lukija ei siis tiennyt mitään mitä kirjan henkilötkään eivät olisi tienneet. Paikoin kirja sortui turhaan jaaritteluun, mistä en ainakaan aluksi ollut varma, olisiko siihen kätkeytynyt vihjeitä tulevasta. Mielestäni kirjailija oli paikoin yrittänyt kuvata jotain tapahtumaa tai henkilöä niin, että lukijalle olisi herännyt epäilyksiä. Loppuratkaisu säilyi silti yllätyksenä.
Suomennoksesta on pakko sanoa yksi asia. Kirjassa luonnollisesti käytetään saaristolais-/merenkulkuslangia, mutta joitakin sanoja olisi voinut ehkä vähän selittää. Mielestäni oma sanavarastoni on ihan laaja, mutta mikä hitto on puikkari? Sanan merkityksen saattoi kyllä lopulta arvata asiayhteydestä ja siitä, miltä se kuulostaa, mutta olisi ollut kiva, että ekan kerran mainittaessa tuo olisi jotenkin avattu.
Viveca Sten: Syvissä vesissä (2012)
Alkuperäisteos: I de lugnaste vatten (2008)
Kustantaja: Crime Time
Suomentanut: Outi Menna
keskiviikko 18. helmikuuta 2015
Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina
8. Wow, nyt tuli melkoinen uusi kirjallinen tuttavuus! Jaakko Yli-Juonikas (voiko tuo olla edes tyypin oikea nimi?!) nimittäin. Sain ystävältä lainaksi Yli-Juonikkaan uutukaisen, Vanhan merimiehen tarinan (2014). Kirja on kirjoitettu näkökulmatekniikalla, kuten nykyään tuntuu yleistä olevan. Hakematta tuli mieleeni Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Pakko sanoa, että Yli-Juonikas teki minuun kyllä vielä suuremman vaikutuksen.
Vanhan merimiehen tarina kertoo tarinaa kolmen eri henkilön näkökulmasta: on Annika, lapsesta asti halvaantuneena ollut tyttö, joka pystyy kommunikoimaan ainoastaan tietokoneen välityksellä, on Aarno, Annikan isä ja Niina, Annikan äiti. Perhe elää tyytyväisenä jossakin pohjoisemmassa Suomessa. Aarno ja Niina fasilitoivat Annikaa, jotta tämä saa ajatuksensa kuuluviin. Tarkoittaa siis sitä, että aina jompikumpi vanhemmista auttaa pitämään Annikan kättä paikoillaan, jotta tämä pystyy tietokonevälitteisesti viestinsä kirjoittamaan.
Annika on kirjoittanut runoja, jotka haluttaisiin julkaista. Näin jälkikäteen sitä miettii, kuka runojen julkaisemista eniten halusi, Annika itsekö, vai hänen vanhempansa. Annika kuitenkin matkustaa Helsinkiin äitinsä kanssa tapaamaan kustantajaa. Kirjahomma karahtaa lopulta kuitenkin kiville, kun aletaan epäillä, ovatko runot oikeasti Annikan hengentuotoksia, vaiko jonkun muun.
Annikalle tehdään myös leikkaus, jonka pitäisi auttaa halvaantunutta kättä toimimaan paremmin ja Annikaa saamaan ajatuksiaan itsenäisemmin esiin. Nämä kaksi tapahtumaa sysäävät lopulta koko perheen syöksykierteeseen. Kuka puhuu, kuka ajattelee, ja mitä? Kirjan loppua kohti lukija on yhä hämmentyneempi, kun ei saa kiinni alkuun niin selkeiltä tuntuneista hahmoista ja heidän ajatuksistaan.
Kirja ei ole varsinainen jännitysromaani, mutta jotakin perinjuurin kauhistuttavaa siinä on. En tiedä, miten kirja onnistuukin pelaamaan lukijan kustannuksella näin. Olen kirjan luettuani hämmentynyt ja ahdistunutkin. Mutta silti päällimmäisenä vaikuttunut. Vau, mikä kirja! Se teki vaikutuksen niin tarinana, kielellisesti kuin ihan koko kokonaisuutenakin. Entäpä kirjan nimi, mistä se tulee? Sitä sopii miettiä...
Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina (2014)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 188
Vanhan merimiehen tarina kertoo tarinaa kolmen eri henkilön näkökulmasta: on Annika, lapsesta asti halvaantuneena ollut tyttö, joka pystyy kommunikoimaan ainoastaan tietokoneen välityksellä, on Aarno, Annikan isä ja Niina, Annikan äiti. Perhe elää tyytyväisenä jossakin pohjoisemmassa Suomessa. Aarno ja Niina fasilitoivat Annikaa, jotta tämä saa ajatuksensa kuuluviin. Tarkoittaa siis sitä, että aina jompikumpi vanhemmista auttaa pitämään Annikan kättä paikoillaan, jotta tämä pystyy tietokonevälitteisesti viestinsä kirjoittamaan.
Annika on kirjoittanut runoja, jotka haluttaisiin julkaista. Näin jälkikäteen sitä miettii, kuka runojen julkaisemista eniten halusi, Annika itsekö, vai hänen vanhempansa. Annika kuitenkin matkustaa Helsinkiin äitinsä kanssa tapaamaan kustantajaa. Kirjahomma karahtaa lopulta kuitenkin kiville, kun aletaan epäillä, ovatko runot oikeasti Annikan hengentuotoksia, vaiko jonkun muun.
Annikalle tehdään myös leikkaus, jonka pitäisi auttaa halvaantunutta kättä toimimaan paremmin ja Annikaa saamaan ajatuksiaan itsenäisemmin esiin. Nämä kaksi tapahtumaa sysäävät lopulta koko perheen syöksykierteeseen. Kuka puhuu, kuka ajattelee, ja mitä? Kirjan loppua kohti lukija on yhä hämmentyneempi, kun ei saa kiinni alkuun niin selkeiltä tuntuneista hahmoista ja heidän ajatuksistaan.
Kirja ei ole varsinainen jännitysromaani, mutta jotakin perinjuurin kauhistuttavaa siinä on. En tiedä, miten kirja onnistuukin pelaamaan lukijan kustannuksella näin. Olen kirjan luettuani hämmentynyt ja ahdistunutkin. Mutta silti päällimmäisenä vaikuttunut. Vau, mikä kirja! Se teki vaikutuksen niin tarinana, kielellisesti kuin ihan koko kokonaisuutenakin. Entäpä kirjan nimi, mistä se tulee? Sitä sopii miettiä...
Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina (2014)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 188
maanantai 16. helmikuuta 2015
Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja 5 - Dokumentti
7. En tiedä, jotenkin tuntuu melkein nololta lukea Juha Vuorisen kirjoja. Tai ei kai lukemisessa ole mitään noloa, mutta onko noloa sanoa pitävänsä niistä? Kirjallisuuspiireissä ei kai Vuorista juuri arvosteta, mikä on ehkä kyllä vääryys. Tämä mies osaa kirjoittaa nimittäin hiton sujuvasti! Ja voisin kuvitella, että hänen kirjoihinsa tarttuvat sellaisetkin, jotka eivät yleensä kirjoja juuri kuluta.
Nyt siis minulla oli vuorossa Juoppohullun päiväkirjan viides osa, Dokumentti (2014). Aikaa on kulunut edellisistä juoppiksista. Itselläni siis niiden lukemisesta kuin myös aikaa Juhan elämässä. En edes muista, millaisiin hässäköihin hän viimeksi jäi. Nyt kuitenkin Juhan ja Sirpan lapset ovat jo kouluikäisiä, mutta Juhaa se vaivaa viinapiru edelleen. Hänelle iskee ilmeisen tasaisesti muutaman kuukauden välein putki päälle. Ja nytkin taas mennään! Aika vaan on mitä hankalin: Juhan äiti on vakavasti sairas ja matkustaa Suomeen saamaan hoitoa, Juhan ja Sirpan esikoinen, Justiina, aloittaa koulun ja Juhan ja Sirpan avioliitto rakoilee. Mutta kun viina kutsuu, on mentävä.
Juha häipyy taas ryyppyretkilleen. Jäisikö tämä retki viimeiseksi? Juhan elämässä vaikuttaa monia mielenkiintoisia, enemmän tai vähemmän ylilyötyjä, mutta hienosti keksittyjä hahmoja. Myös seikkailut ja kommellukset ovat yhä vertaansa vailla. Kaiken säätämisen taustalla on kuitenkin vakavampi pohjavire.
Kuten jo alussa totesin, tykkään Vuorisen sujuvasta kynästä. On ilo lukea tekstiä, joka on mitä kekseliäimmin sanakääntein rakennettua. Kaiken ryyppäämisen ja rälläämisen keskeltä löytyy kuitenkin vakavampia sävyjä ja syvällisiä ajatuksia. Eli ei tämä ihan pelkkää tyhjänpäiväistä ryyppyjorinaa ole! Kehotan tarttumaan, en pulloon, vaan kirjaan!
Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja 5 - Dokumentti (2014)
Kustantaja: Diktaattori
Sivuja: 310
Nyt siis minulla oli vuorossa Juoppohullun päiväkirjan viides osa, Dokumentti (2014). Aikaa on kulunut edellisistä juoppiksista. Itselläni siis niiden lukemisesta kuin myös aikaa Juhan elämässä. En edes muista, millaisiin hässäköihin hän viimeksi jäi. Nyt kuitenkin Juhan ja Sirpan lapset ovat jo kouluikäisiä, mutta Juhaa se vaivaa viinapiru edelleen. Hänelle iskee ilmeisen tasaisesti muutaman kuukauden välein putki päälle. Ja nytkin taas mennään! Aika vaan on mitä hankalin: Juhan äiti on vakavasti sairas ja matkustaa Suomeen saamaan hoitoa, Juhan ja Sirpan esikoinen, Justiina, aloittaa koulun ja Juhan ja Sirpan avioliitto rakoilee. Mutta kun viina kutsuu, on mentävä.
Juha häipyy taas ryyppyretkilleen. Jäisikö tämä retki viimeiseksi? Juhan elämässä vaikuttaa monia mielenkiintoisia, enemmän tai vähemmän ylilyötyjä, mutta hienosti keksittyjä hahmoja. Myös seikkailut ja kommellukset ovat yhä vertaansa vailla. Kaiken säätämisen taustalla on kuitenkin vakavampi pohjavire.
Kuten jo alussa totesin, tykkään Vuorisen sujuvasta kynästä. On ilo lukea tekstiä, joka on mitä kekseliäimmin sanakääntein rakennettua. Kaiken ryyppäämisen ja rälläämisen keskeltä löytyy kuitenkin vakavampia sävyjä ja syvällisiä ajatuksia. Eli ei tämä ihan pelkkää tyhjänpäiväistä ryyppyjorinaa ole! Kehotan tarttumaan, en pulloon, vaan kirjaan!
Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja 5 - Dokumentti (2014)
Kustantaja: Diktaattori
Sivuja: 310
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)